Mitä raskaan rockin suosiolle on tapahtunut?
Nyt tulevana kesänä nähdään monissa keikka- ja festivaaliohjelmistossa hurja määrä sekä raskaan vanhoja rockin legendoja että 2000-luvun tärkeimpiä metalliyhtyeitä kuten Stam1na, Mokona sekä Euroviisuista maailman maineeseen nousseet Lordi ja Blind Channel. Ja tulevan kesän lähes kaikki keikat ja festarit on bookattu täyteen kotimaisia raskaan rockin konkareita. Hesarin toimituksessa ollaan kuitenkin huolissaan siitä, että kuuntelevatko suomalaiset enää rockia ja metallia samassa määrin kuten vielä takavuosina. Kansainvälisesti Suomi on edelleen erittäin hyvin tunnettu metallimaa, jossa on eniten metalliyhtyeitä asukaslukua kohti koko maailmassa eikä raskaalla musiikilla ole ollut missään muualla yhtä suurta valtasuosiota kuin täällä. Ja meidän suomalaisten erityisen suuri innostus metallimusiikkiin oli ennen tuttua jopa Barack Obamalle silloin kun tämä toimi Yhdysvaltain presidenttinä. Aikoinaan kaikki suomalaiset todellakin tykkäsi raskaasta musiikista ja kun katsoo parin vuosikymmenen takaisia listoja vuoden kuunnelluimmista kappaleista, niin kotimainen metalli ja raskas rock on kärjessä niissä kaikissa. Vielä 20 vuotta sitten suomalaiset olivat siis hulluina metalliin ja sitä kuunteli jokainen aina vauvasta vaariin ja mummusta muoriin. Ja sen perinteisen tarinan mukaan metalli on meillä suomalaisissa verissä koska raskasta rockia on jopa soitettu tuutulauluina pienille kehtolapsille, jotta nämä nukahtaisivat paremmin ja pienille rintalapsille, jotta nämä joisivat paremmin maitoa. Mutta 2000-luvun edetessä näyttää siltä että metalli on pikku hiljaa kadonnut hittilistoilta. Esimerkiksi vuonna 2020 75 kuunnelluimman kappaleen listalla ei ollut enää ainuttakaan raskaan rockin esittäjää.
Joten mitä on tapahtunut? Mitä suomalaisten metallirakkaudelle kuuluu tänään? Ja kuunnellaanko suomalaisissa kodeissa edelleen heviä ja metallia erityisen paljon kuten vielä ennen kuunneltiin?
Kommentit (169)
Vierailija kirjoitti:
Täällä entinen hevari, nykyinen mainstream popin ja koneellisen musiikin ystävä.
Kuuntelin erilaista hevi musiikkia valtaosan lapsuudesta, nuoruudesta ja vähän aikusuudessakin. Metallimusiikki on kuitenkin lopulta aika alakuloista ja tavallaan "negatiivista" sävyltään, joten hiipimällä siirryin iän myötä enemmän pop- electro osastolle jossa viihdyn enemmän kuin hyvin nykyään. Kyllästyin siis siihen negatiivisuuteen joka metallimusiikkiin ainakin omassa päässäni vahvasti liittyy.
Lisäksi metallimusiikkiin liittyy tietynlainen "alakulttuuri", josta en itse pidä vaikka sitä vahvasti nuorempana edustinkin. Siis en tarkoita mitään mm. rikollisuutta, jotain satanismia tai muuta yhtä naurettavia yleistyksiä vaan enemmän se sellainen tietyltä näyttäminen ja sen esille tuominen. Lävärit, tatuoinnit, tummat vaatteet, maastohousut ja bändilogot galore. Ei ole enää nykyään vaan mun juttu eikä se musiikkikaan tosiaan iske samalla tavalla joitain "ikivihreitä" lukuunottamatta.
Kyllähän tuo on totta, että metalliin liittyy negatiiviset tunteet. Mutta eiköhän elämä yleensä koostu myös osaksi negatiivisista tunteista. Ihmisen on mahdoton mennä ikään kuin seuraavalle levelille ja olla aina vain optimistinen.
Negatiiviset tunteet eivät ole mitään hauskoja ja kivoja, mutta on parempi hyväksyä kuin hävittää ne, koska ne eivät ole katoamassa pois ihmisyydestä. Taide, joka pyrkisi unohtumaan negatiivisuuden olisi ristiriidattoman idealistista.
Kuuntelen metallia, mutta en näytä metallin kannattajalta. Mielestäni se ei ole mitenkään pakollista. Pukeutumisella erottuminen on aika old school.
Noku vokettajat vaan rappaa niitä ganstereita? Jou jou bum bum. Nakkaavat piitin passon päälle. Sellasta en kuuntele.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä jaksanut sitä tylsää örinää ja metelöintiä kuunnella. Hidasjärkisten "musiikkia". Tervemenoa puolestani.
t. N48
mä kuuntelen heviä missä lauletaan puhtaasti enkä örinästä välitä. KAIKKI nämä Behmistä Sanniin ja kaija koosta paula vesalasta Ellinooraan olevat etunimi naisartistit vasta hidasjärkisten musaa on. laulu kuulostaa enemmän" sisäänhengitykseltä" kuin laulamiselta. Lyriikatkin on 98% tyyliin " mitä mies on hänelle tehnyt" kamaa.
Monet näistä artisteista, Kaija Koo ehkä poikkeuksena, tuntuvat matkivan amerikkalaista RnB-skeneä sekoittaen siihen poppia. Sieltä taitaa tulla sellainen vähäeleisempi mutta "syvällinen" esitystapa, esim. Rihanna.
Nykyisin osa kuuntelijoista vähän vierastaa metallin suurieleisyyttä. Tässäkin ketjussa osan mielestä aikuisuuteen ei kuulu sellainen taide. Omien havaintojen mukaan erityisesti monet 25-40 naiset haluavat tuota hillitympää musiikkia, joka ei haasta liikaa, mutta jossa voi ikään kuin siinä sivussa vähän tuntea.
Luulisin että monet meistä X-sukupolven pojista eivät ole ikinä päässeet eroon siitä tajunnan räjäyttävästä hevin tehosta, jonka valtaan jouduimme 80-luvun alkupuolella.
Joma - Lähikaupan tyttö
Tuolla biisillä on tullut täyteen miljoona näyttökertaa, kun taas muut kappaleet menestyneet huonommin.
Raskaat ajat, silloin ei jaksa heviä musiikkia.
Henkilökohtaisesti aika monen festarin ohjelmisto tympii. Stam1nat ja Mokomat sun muut vastaavat on nähty niin moneen kertaan ja halutessaan ne voi nähdä tyyliin joka toisella festarilla. Itse kaipaan lähinnä juuri vaihtelua
- jotain muutakin kuin niitä jatkuvasti täällä ravaavia bändejä.
Kyllä ainakin oman kotikaupungin metallikeikoilla on tässä kevään aikana ollut kiitettävästi porukkaa joten voisi kuvitella että myös kotonakin raikaa metallimusiikki.
Jostain 1990-luvun lopusta 2000-luvun alkuvuosista on toki tapa kuluttaakin musiikkia on muuttunut. Ei ollut mitään suoratoistopalveluita ja ihmiset osti fyysisiä levyjä. Tässä suhteessa taitaa metallin kuuntelijat tosin olla uskollista porukkaa ja monet ostaa edelleen ihan fyysisen cd:n tai vinyylin.
Ei nuoriso ikinä kuuntele samaa mitä vanhempansa
Jännä, että miellät eksistentialistiset teemat naiiviutena. Minusta asia on juuri päinvastoin. Olemassaolon pohtimisen ja filosofian yleensäkin taakseen jättävät ovat niitä naiiveja. Sanoisinko jopa sangen normin mukaisia "perusyksilöitä", rumasti sanoen "lampaita" tai "robotteja", joita on kuvattu taiteessakin.
Yhdysvalloissa heitä kutsuttiin pilkkanimellä square eli palikka, koska he olivat mukautuvia, tasaisen hillittyjä ja metaforisesti vain eliitin rakennusainetta.