Lue keskustelun säännöt.
Onko kellekään muulle tullut "yllätyksenä" se, että nelikymppisenä on jo aika vanha?
15.04.2022 |
Jotenkin olin kuvitellut, että nelikymppinen on vähän kuin kolmekymppinen samaan tapaan kuin kolmekymppisenä olin kuin kaksikymppinen. Luulin, että kyse on lähinnä asenteesta. Mutta nyt nelikymppisenä olen vähän järkyttynyt ensinnäkin siitä, että fyysisiä vanhenemisen merkkejä alkaa jo oikeasti tulla: hiukset harmaantuvat, väsyn helpommin, ja lukulasienkin tarpeesta tulevaisuudessa tuntuu jo viitteitä.
Pahinta on kuitenkin se, että joissakin asioissa tuntuu juna jo menneen. On joitakin harrastuksia, joista olen ollut aina kiinnostunut, kuten tietyt liikuntatunnit, mutta en jostain syystä ole aloittanut (rahasyistä tai niitä tunteja ei ole ollut paikkakunnallani), ja nyt olen tajunnut että niillä tunneilla käyvät vain nuoret ja nyt olisin siellä kuin mummo päiväkodissa. Lisäksi olen kauhukseni huomannut, että uusien asioiden oppiminen on vaikeutunut – en olisi ikinä uskonut tätä omalle kohdalleni. En ollut tajunnut, että jotkut asiat olisi vain pitänyt ymmärtää tehdä aiemmin.
En edes tiedä, miten voin olla jo yli nelikymppinen. Jotenkin en ole pysynyt ollenkaan ikävuosieni karttumisen perässä. Vuodet ovat menneet niin nopeasti, etten tunnista itseäni lainkaan ikäni numeroista.
Kaipaisin tähän vertaistukea enkä irvailua tai ilmoituksia siitä, että te kaikki muut olette edelleen freesejä ja nuorekkaita ja taitavia ja teitä luullaan aina 20-vuotiaiden lastenne pikkusiskoiksi.
Kommentit (129)
Jos aloittajalla kognitio kovin pahasta alkaa sakata kannattaa hakeutua tutkimuksiin. Voi olla sairaudesta ja jopa varhaisdementiasta kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän aloittajaa, itse näin nelikymppisenä käyn samaa läpi. Tuntuu, että olen parissa vuodessa vanhentunut hirveästi. Kauhistuttaa tajuta oma rajallisuus. Tässäkö elämä oli? Kohta se on ohi.
Unelmat ei toteutuneet.
Päädyin matalapalkka-alalle, yksinhuoltajaksi, ja vastoinkäymisiäkin on ollut riittämiin.
Viime vuodet ovat olleet raskaita. Se optimistinen minä on kadonnut kyynisyyden alle.
Tuntuu, ettei edessä ole mitään. Olen ollut viimeiset 10 vuotta yksin, edes parisuhdetta en ole saanut. Työssä ei voi edetä, kroppa reistaa jo nyt.
Olen elänyt vuosia vain arkea,lapsilleni. En tiedä, kuka minä olen? Yhtäkkiä minulla ei ole tulevaisuuden suunnitelmia, eikä unelmia.ei ketään,kenen kanssa haaveilla, suunnitella tai vanheta yhdessä.
Tuntuu, ettei elämällä ole annettavaa. Se onkin vain tätä samaa puurtamista, kunnes loppuu.
Vierailija kirjoitti:
Älä ikinä ajattele, että olet liian vanha aloittamaan tietyn harrastuksen. Ihan minkä ikäisenä vain voi aloittaa.
Oikeassa olet.
Tämä leidi aloitti tankotanssin vasta melkein kuusikymppisenä:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän aloittajaa, itse näin nelikymppisenä käyn samaa läpi. Tuntuu, että olen parissa vuodessa vanhentunut hirveästi. Kauhistuttaa tajuta oma rajallisuus. Tässäkö elämä oli? Kohta se on ohi.
Unelmat ei toteutuneet.
Päädyin matalapalkka-alalle, yksinhuoltajaksi, ja vastoinkäymisiäkin on ollut riittämiin.Viime vuodet ovat olleet raskaita. Se optimistinen minä on kadonnut kyynisyyden alle.
Tuntuu, ettei edessä ole mitään. Olen ollut viimeiset 10 vuotta yksin, edes parisuhdetta en ole saanut. Työssä ei voi edetä, kroppa reistaa jo nyt.
Olen elänyt vuosia vain arkea,lapsilleni. En tiedä, kuka minä olen? Yhtäkkiä minulla ei ole tulevaisuuden suunnitelmia, eikä unelmia.ei ketään,kenen kanssa haaveilla, suunnitella tai vanheta yhdessä.
Tuntuu, ettei elämällä ole annettavaa. Se onkin vain tätä samaa puurtamista, kunnes loppuu.
Sinähän oletkin jo käytännössä kuollut. Olet tappanut ihan itse itsesi. Jos se on sitä mitä haluat, onnea ankeaan jatkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa ero entiseen nyt viiskymppisenä on että tarvitsen lukulasit. Se on hyvin ärsyttävää, ne jää aina matkasta ja kaikki on kuitenkin pakko tehdä puhelimen mininäytön kautta nykyään. No ehkä toinenkin ero entiseen on se että some on mielestäni käsittämätöntä tyhmää vouhkaa mutta nuorempana olisin varmaan ollut innoissani siitä.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän aloittajaa, itse näin nelikymppisenä käyn samaa läpi. Tuntuu, että olen parissa vuodessa vanhentunut hirveästi. Kauhistuttaa tajuta oma rajallisuus. Tässäkö elämä oli? Kohta se on ohi.
Unelmat ei toteutuneet.
Päädyin matalapalkka-alalle, yksinhuoltajaksi, ja vastoinkäymisiäkin on ollut riittämiin.Viime vuodet ovat olleet raskaita. Se optimistinen minä on kadonnut kyynisyyden alle.
Tuntuu, ettei edessä ole mitään. Olen ollut viimeiset 10 vuotta yksin, edes parisuhdetta en ole saanut. Työssä ei voi edetä, kroppa reistaa jo nyt.
Olen elänyt vuosia vain arkea,lapsilleni. En tiedä, kuka minä olen? Yhtäkkiä minulla ei ole tulevaisuuden suunnitelmia, eikä unelmia.ei ketään,kenen kanssa haaveilla, suunnitella tai vanheta yhdessä.
Tuntuu, ettei elämällä ole annettavaa. Se onkin vain tätä samaa puurtamista, kunnes loppuu.
Tällaiset tuntemukset ja ajatukset saattaa johtua pitkälle fyysisitä syistä. Kokeile esim ketoa, se vaikuttaa mielentilaankin, optimistisuus ehkä palautuu.
Ainakin itselläni on näin, jos syön huonosti olen kaikinpuolin väsynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmettä.
Taidat olla henkisesti mummo. 40 ei ole vanha.
Ei minulla ainakaan ole harmaita hiuksia. Juuri täytin 40.
En tunne itseäni vanhaksi.
Kroppa on terve ja kunnossa.
Voin harrastaa mitä haluan. Miten 40 ikä estää harrastuksen? Itse alotin pari vuotta sitten tankotanssin.
Ryppyjä ei oo kovin pajon, mua on kyllä sanottu nuoremman näköseksi ku oon.. Teen ihonhoitoa.. Mikroneulaus yms.
Olen aina ollut leikkisä rento tyyppi, en mikään vakava. Osaan olla vakava tarvittaessa kyllä. Leikkisyyden takiakaan en koe olevani vanha Tykkään mm paavo pesusienestä ja monesta lasten ohjelmasta.
Kuulostaa että ongelma sulla on asenteessa.
Jos tulee harmaita hiuksia mitä sitten värjää hiukset.
Nelikymppisenä ei kuulu väsyä, menethän lääkäriin tutkituttamaan itsesi.
Minusta 40 ei ole vanha joskaan ei enää niin nuorikaan.
Itse en ole huomannut, että väsyisin helpommin tai että asioiden oppiminen olisi vaikeampaa. Sen kuitenkin olen huomannut, että naamassa alkaa olla vanhenemisen merkkejä. Kotona sitä ei niin huomaa, mutta esim. joissakin yleisissä vessoissa, joissa on tietynlainen valaistus, ihmettelen että kuka tuo vanha akka peilissä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä
Olen kulahtaneen näköinen kirjastotäti.
Halusin olla vuorikiipeilijä kuten Lotta miss suomemme.
Haluaisin rakastua ja tanssia villisti.
Mikä estää?
Ei muuta kuin elämään sitten.
Jos ulkonäkö huolettaa, mee vaikka kosmetologille, kampaajalle, hanki uusia vaatteita..
Jos terveys sakkaa mene lääkäriin.
Maailma ja elämä ei ole vain nuoria varten
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppisenä ei ole enää nuori, muttei ole vielä vanhakaan. Vähän siitä riippuen, onko kotona lapsia ja minkäikäisiä he ovat, elämässä on taas enemmän aikaa kehittää itseään, harrastaa ja tavata ystäviä.
Jotenkin on tavattoman huojentavaa, ettei ole enää parikymppinen eikä kellään ole enää odotuksia siitä, millainen tulisi olla.Olet siis "antanut mennä"
Olet lihava, juurikasvuinen rillipää ,ja oikeutat sen iälläsi?
Jokaisella on oikeus näyttää siltä miltä haluaa. Iästä riippumatta.
Voit tunkea ulkonäköfas ismisi takapuoleesi.
Kyllä on..mutta ikä ei ole oikeutus "rupsauttaa" itsensä.
Rupsauta housuus hölmö. Mikä sinä olet meille puhumaan oikeutuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itellä kriisi tuntuu 40 v täytettyäni siinä että en koe olevani 40. 40 kuulostaa lukuna suurelta.
Haluaisin olla 30 ikuisesti.
20 en haluais olla.
30 alkaa jo olla jotain järkiä pikkuhiljaa päässä.
Nuorena elämäni oli vaikeaa ja juoksin miesten perässä, olin masentunut, pelkäsin sosiaalisia tilanteita, olin jumissa huonoissa parisuhteissa, elin miehen mukaan olin miehen mukana jokapaikassa, en elänyt omaa elämää kunnolla. Synnytin lapsen masennuin pahemmin. Olin hukassa. Menetin lapseni miehen luo.
4v sitten sain lapsen, erosin toisesta aviomiehestäni ja tapasin nykyisen kunnon kumppanin.
Täytin juuri 40.
Nyt vasta osaan elää. Nyt vasta olen uskaltanut aloittaa käydä harrastuksessa, opiskella ja osaan nyt vasta nauttia kunnolla elämästä ja arvostaa elämää ja tärkeitä asioita.
Isäni kuoli päälle vuosi sitten. Se oli kamalaa mutta pisti elämän arvoija taas enemmän ojennukseen.
Tuntuu että nyt vasta alan kunnolla elää.
Harmittaa vaan miten aikani vähenee ja alkaa tajuta kuolevaisuutensakkin, nuorena sitä ei tajua.
Pelottaa myös että jos alan näyttää vanhalta vaikken vielä näytäkkään. 50 pelottaa.
Pelkään etten ole seksikäs kohta enää vaikka mieheni varmaan rakastaa ja pitää mua mummonakin sitte seksikkäänä.
Olen aika paljon pitänyt identiteettiäni semmosena että olen kaunis. Se on ollut iso osa mun identiteettiä ja sen menettäminen pelottaa. Johtuu varmaan yhteiskunnan ulkonäkökrskeisyydestä että oon niin paljo oppinu nojaamaan kauneuteen.
Toki olen myös paljon muutakin ja olen oppinut itsestäni iän myötä paljon ja olen alkanut enempi rakastaa ja hyväksyä itseä. Olen hyvä ja kiva tyyppi ja olen aika hyvin oppinut muuttamaan itseäni paremmaksi ihmiseksi, olen kasvanut niin paljon.
Toisaalta tuntuu kivalta myös ajatus että ehä sitten mummona ei tartte piitata paskaakaan ja voi syyä mahan täyteen pullaa 🤣.
Vierailija kirjoitti:
En tuntenut itseäni ollenkaan vanhaksi nelikymppisenä.
En minäkään itseäni "tunne vanhaksi" nelikymppisenä, mutta paljon isompi muutos tämä kolmekymppisestä nelikymppiseksi on ollut kuin kaksikymppisestä kolmekymppiseksi. Nyt alkaa huomata sellaisia konkreettisia ikääntymisen merkkejä, että ei olekaan niin itsestäänselvää enää kaikki. Pieniä asioita, mutta kuitenkin. Esimerkiksi en tarvitse vielä silmälaseja, mutta suurennuslasia tai lukulaseja huomaan silloin tällöin tarvitsevani. Eli tästä se alamäki alkaa =D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on vähän hassu juttu. Minulla oli vähän kurja ajanjakso elämässä, kun olin 30. Olin huonossa kunnossa ja itkenyt niin paljon, että järkytyin, kun kasvoissani oli syvät huolirypyt otsassa ja suunpielissä syvät uurteet. Huomasin päässäni harmaita hiuksiakin. Tajusin yhtäkkiä, että vanhuus on tulossa... ja itkin lisää.
10 vuotta siihen lisää, ja noita uurteita eikä harmaita hiuksiakaan enää ole. Mitä ihmettä?
Ikääntyminen tapahtuu kaikille, totta kai, mutta siihen voi yleensä (ei aina) itsekin vaikuttaa pitämällä itsensä hyvässä kunnossa ja asenteen kohdallaan. Eikä nuo muutokset ole välttämättä pysyviä. Minulla eivät olleet. Siis vielä. Kyllä ne tietysti joskus sieltä tulevat.
Vierailija kirjoitti:
Ap, sinulla on todennäköisesti jonkinlainen ikäkriisi. Ehkä voisi olla hyvä jutella jonkun kanssa siitä, miten hyväksyt menneet niin, että voit päästää niistä irti ja elää vahvemmin tässä hetkessä ja oivaltaa tulevaisuuden mahdollisuudet. Välillä ehkä täytyy pysähtyä ja surra menetykset ja pettymykset, joita ei ehkä ole vielä tunnistanut ja päästänyt pintaan. Mutta sitten päästää irti ja "päivittää unelmansa", kuten joku hienosti sanoi. Suosittelen siihen hakemaan apua, jos yksin tuntuu haastavalta, mikä on täysin ymmärrettävää.
Lisäksi terveysasiat olisi hyvä tarkistaa, esim. kilpirauhanen, rauta-arvot (ferritiini) ja estrogeeniarvot, jottei turhaan mikään fyysinen syy pahenna melankoliaa.
Olen itse huomannut samoja fiiliksiä itsessäni kuin sinä Ap näin vähän reilu nelikymppisenä. Olen hakeutumassa terapiaan ja selvittelen myös fyysisten oireilujen taustoja. Ympäröivä maailma ja kehomme muuttuu, mutta se ei ole syy siihen, ettemme voisi edelleen kokea iloa elämästä. Ollaan hyviä juuri näin ja toivoa on. Pienin askelin kohti valoa. Voimia siskot! :)
Viekää nyt vain terapiapaikat niitä ihan oikeasti tarvitsevilta.
Nelikymppisenä tunsin olevani tosi nuori. Nyt 50+ olen alkanut huomata vanhenemista. Osa rupsahtamusesta johtuu siitä, että koronan tultua lopetin salilla käymisen ja aloin lohtusyödä. Nyt pitäisi muuttaa kurssia ja alkaa taas kuntoilla ja elää terveemmin. Asenne ja henkinen puoli vaikuttaa myös. Korona-ajan eristyneisyys ja nyt sodan uhkakin stressaavat ja masentavat ja se vanhentaa.
AP, ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Itselleni on tullut myös täytenä yllätyksenä miten nopeasti yhtäkkiä olen parissa vuodessa vanhentunut. Olen 43v.
Joka paikka on kuivana, limakalvot ei kestä mitään. Silmiin tarvis tippoja, ja mihin paikkoihin muuta...yhtäkkiä huomasin, että aivastaessa alkoi epäilyttää tuleeko pissat housuun. Peiliin kun katsoo niin välillä melkein pelästyy. Pitäå katsoa kauempaa ilmeisesti. Paino meinaa väkisin kertyä.
Olen suhteellisen aktiivisesti liikkunut jo useita vuosia. Nyt yhtäkkiä kroppa ei kestä mitään rajumpaa liikuntaa kuin tyyliin kävely. Ensin jäätyi olkapää, sitten tuli tenniskyynärpää toiseen käteen. Mitä hittoa...
Mutta se väsymys! Mikään ei kiinnosta. Nukun huonosti, parisuhteessa on hankalaa. Tunnen olevani tukipilari, jonka vaan pitää aina jaksaa.
Yks lapsi vielä asuu kotona, muut ovat muuttaneet omaan kotiin. Se tunne, kun ei jaksais enää yhtään. Vaikee kuvailla, ne tietää, jotka saman kokeneet. Tunne, että ikinä ei tuu aikaa, jolloin voisin asettaa itseni ykköseksi tai aikaa, jolloin ei tarvis olla jostakusta huolissaan.
Tunne, että tää ei oo se elämä mitä mä nyt haluisin elää. Mutta ei pysty tekeen ratkaisuja, joista oma lapsi kärsisi.
Tunne, kun on kaikkien muiden eteen tehnyt kaikkensa yli 24 vuotta.ä ja unohtanut itsensä. Kuka mä oon ja mitä mä haluisin...
Tsemppiä AP! Ehkä mäkin joku päivä pystyn muuttaan elämääni.
Vierailija kirjoitti:
AP, ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Itselleni on tullut myös täytenä yllätyksenä miten nopeasti yhtäkkiä olen parissa vuodessa vanhentunut. Olen 43v.
Joka paikka on kuivana, limakalvot ei kestä mitään. Silmiin tarvis tippoja, ja mihin paikkoihin muuta...yhtäkkiä huomasin, että aivastaessa alkoi epäilyttää tuleeko pissat housuun. Peiliin kun katsoo niin välillä melkein pelästyy. Pitäå katsoa kauempaa ilmeisesti. Paino meinaa väkisin kertyä.
Olen suhteellisen aktiivisesti liikkunut jo useita vuosia. Nyt yhtäkkiä kroppa ei kestä mitään rajumpaa liikuntaa kuin tyyliin kävely. Ensin jäätyi olkapää, sitten tuli tenniskyynärpää toiseen käteen. Mitä hittoa...
Mutta se väsymys! Mikään ei kiinnosta. Nukun huonosti, parisuhteessa on hankalaa. Tunnen olevani tukipilari, jonka vaan pitää aina jaksaa.
Yks lapsi vielä asuu kotona, muut ovat muuttaneet omaan kotiin. Se tunne, kun ei jaksais enää yhtään. Vaikee kuvailla, ne tietää, jotka saman kokeneet. Tunne, että ikinä ei tuu aikaa, jolloin voisin asettaa itseni ykköseksi tai aikaa, jolloin ei tarvis olla jostakusta huolissaan.
Tunne, että tää ei oo se elämä mitä mä nyt haluisin elää. Mutta ei pysty tekeen ratkaisuja, joista oma lapsi kärsisi.
Tunne, kun on kaikkien muiden eteen tehnyt kaikkensa yli 24 vuotta.ä ja unohtanut itsensä. Kuka mä oon ja mitä mä haluisin...
Tsemppiä AP! Ehkä mäkin joku päivä pystyn muuttaan elämääni.
Nivelvaivat liittyvät vaihdevuosiin ja lähtevät pois estrogeenihoidolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin järkyttyneenä aloitusviestin. Olen itse 52v. enkä tunne itseäni vanhaksi. Tiedän, että uuden oppiminen teettää enemmän töitä kuin nuorempana. Mutta kärsivällisyyttä on enemmän. Silti opiskelen.
Minulle on tullut yllätyksenä, että eräidenkin harrastusten parissa olen edelleen se porukan nuorin.
Eli vaikka se toinen jalka jo hiukan haudan puolella saattaa ollakin, on suurin osa kehosta vielä tukevasti haudan ulkopuolella.
Mitä järkyttävää aloitusviestissäni oli? Täällä on tehty kaikenmoisia outoja tulkintoja aloitusviestistäni ja paikkaansapitämättömiä oletuksia elämästäni, ilmeisesti kommentoijien omien elämänkokemusten värittäminä. En ole missään vaiheessa väittänyt, että olisin jotenkin toinen jalka haudassa tai etten tekisi tai harrastaisi mitään. Kerroin vain että olen yllättynyt siitä, miten nopeasti elämä on mennyt tähän asti, ja että MINULLA on ikääntymisen merkkejä jo nelikymppisenä, ja se on tullut MINULLE yllätyksenä, koska kuvittelin että niitä tulisi vasta myöhemmin. Minä olen itse nyt järkyttynyt monien palstalaisten lukutaidon puutteesta. Moni on ottanut aloitusviestini henkilökohtaisesti, vaikka mitään syytä siihen ei olisi ollut.
ap
Itse luin aloitusviestisi jonka olisin oikeasti voinut kirjoittaa palstalle itsekin koska just tuolta mustakin tuntuu näin +40-vuotiaana. Ajattelin vastata vasta kun luen ketjun läpi, mutta en taida jaksaa lukea pidemmälle tätä aivan omituista jankutusta/haukkumista/vääristelyä ym mitä ketjun viestit suurimmaksi osaksi on.
Olen oikeasti aika yllättynyt ja järkyttynyt siitä kuinka paha olo palstalla olevilla on. Tuo Ilkka Kanerva-ketju tuli luettua aiemmin ja siinä se pahoinvointi näkyi jopa tätäkin ketjua paremmin. Ei ihan hetkeen ole tullut luettua moista son taa.
Ap, etsi ketju "luovuttaminen 47-vuotiaana" tjsp. Siinä on paljonkin parempaa keskustelua itse aiheesta ja ainakin itse sain siitä paljon vertaistukea sekä ajateltavaa.
Olen 41. Olen varmaan paremmassa kunnossa kuin ikinä, nostelen salilla isoja painoja ja teen pitkiä lenkkejä. Toki tässä iässä lihasmassa ei kasva yhtä helpolla kuin nuorena, mutta kehitystä se on hitaampikin kehitys. Ryhmäliikuntatunnilla huomaa, että iällä ei ole merkitystä: jaksan punnertaa ja tehdä vatsoja paremmin kuin huonokuntoiset parikymppiset.
Hain juuri opiskelemaan toista korkeakoulututkintoa. Kognitiiviset kyvyt on takuulla paremmat kuin kymmenen vuotta sitten, kun pientä lasta valvotti ja univelkaa oli. Nykyään saan nukkua tarpeeksi ja keskeytyksettä.
Minulla ei ole mitään syytä tuntea itseäni vanhaksi. Työelämääkin on vielä sen noin 25 vuotta edessä, periaatteessa siis enemmän edessä kuin takana, koska ensimmäisessä oikeassa kokopäivätyössäni aloitin 28-vuotiaana