Pidätkö ihmistä, joka suuttuessaan raivoaa ja rikkoo tavaroita, hulluna?

Tapauskohtaista, pidänkö hulluna vai en.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HIenosti taas tuomitaan täällä kaikki joskus napsahtaneet. On ihan eri asia olla jatkuvasti aggressiivinen riehuja kuin että kerran elämässä palaa pinna ja pahasti. 

Olen rauhallinen ja järjissäni oleva korkeakoulutettu ihminen, mutta kun ex-puolisoni jäi kiinni pettämisestä, yllätin itseni (ja ex-puolison) tuhoamalla astioita ja vähän muutakin. Väittäisin, että melkein kuka tahansa meistä voi reagoida näin rajusti kun tarpeeksi kova tilanne tulee eteen. Siinä ei muutaman juomalasin tai yhtään minkään muunkaan esineen rikkoutuminen harmita kun elämältä vedetään matto alta. Eläimellisen raivon tunteminen on todella erikoinen kokemus. 

Ja ei, en todellakaan ole raivonnut samalla tavalla tämän jälkeen enkä usko että niin tulee tapahtumaankaan. 

Minuakin on petetty, mutta ei tullut mieleenkään heitellä tavaroita silloin. Koen kummallisena, jos aikuiselle tulee tuollaisia tarpeita. Kun ei se riehuminen mitään muuta tai auta. 

Voi ääliö sun kanssas taas... En kyllä usko, ettekö sinäkin lipsahtaisi silloin tällöin. Varmaaan pääse pieni ruma sana edes, kun kukaan ei ole näkemässä.

Ohis

Sinulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin. Pieni ruma sana ei ole millään mittarilla raivoamista tai verrattavissa silmittömään riehumiseen, johon kuuluu tavaroiden rikkomista. 

Mutta pointti onkin siinä, mitä se sinunkaan käytös sen paremmin "auttaa" tilanteessa? Eikö jokainen sana kumpua mielestäsi jostain "tarpeesta"? Miksi sinulle tulee tarve sanoa jotain? Mitä hyötyä siitä on? Eihän se mitään muuta tai auta. Eikö olisi parempi olla aina tyyni ja käyttäytyä sivistyneesti.

Me ihmiset ollaan inhimillisiä olentoja.

Hannu Lauerma sanoi joskus hyvin, jotenkin näin, että ihmiset eivät OPI VÄKIVALTAISEKSI, vaan päinvastoin: väkivallasta pitää oppia pois. Lapsen ensireaktio hermostuessa on lyöminen tai repiminen tai töniminen, kun hän haluaa jotain eikä ole vielä oppinut verbaalisesti ilmaisemaan itseään.

Aggressiivisuus on osa meitä. Toki ei sen varjolla saa mitä tahansa tehdä ja seuraukset on kannettava teoistaan

Puhu vain omasta puolestasi. Ei kaikilla ole tarvetta riehua, vaikka sinulla on. 

Aggressiivisuus ei ole synonyymi riehumiselle. Ja joskus impulsiivinen ulospäin näkyvä reaktio voi olla harmittomampi kuin hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jolla tehdään tuhoja yhtä lailla

Itsestäni en ole puhunut mitään. Saat spekuloida ihan vapaasti, se ei minua häiritse.

Eikä tunteiden patoaminen tai kieltäminen ole ainoa vaihtoehto riehumiselle. Kuten tässä on moni jo sanonut, aikuinen ihminen käsittelee tunteensa, ei pura niitä riehumalla tai välttele niitä.

Mutta mitä se käsitteleminen sitten tarkoittaa?

Ja miksei kerrankin voisi purkaa tunnepatoutumiaan heittämällä kahvikupin seinään?

Kuitenkin ne patoutumat saattavat rikkoa ihmisen. 

Siksi, ettei tuollainen ole tervettä eikä ne patoumat minnekään poistu, vaikka kuinka heittelet. Tunteet pitää käsitellä, tavaroiden rikkominen ei ole käsittelyä. 

Eivät tunteet katoa mihinkään käsittelemällä.

Olet harvinaisen väärässä. Jos oikein v'tuttaa, niin kyllä se helpottaa, kun osaa käsitellä v'tutuksen oikealla tavalla. Kahvikuppeja paiskomalla se ei onnistu, kun sitten rupeaa v'tuttamaan se, että rikkoi hyvän kupin. 

Tai huonon kupin.

Mutta mikä on se oikea tapa käsitellä v...?

Mikä tahansa, mikä ei satuta muita ihmisiä tai riko kenenkään tavaroita. Jokaisella on hieman eri tapoja käsitellä asioita terveesti. Väkivalta (edes kahvikuppia kohtaan) ei ole tervettä. 

Kahvikuppi on esine. Ei sitä kohtaan voi olla väkivaltainen.

Voi. "Hän mursi lukon väkivaltaisesti" Noin esimerkiksi. Väkivalta on liiallista voiman käyttöä, joka vahingoittaa kohdetta. Kohteen ei tarvitse olla tunteva olento. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai ymmärrätte ettei tuollaisessa tilanteessa ihminen ajattele kovin selkeästi, jos vaikka paiskaa jotain seinään. Eihän se järkevää tietenkään ole. Ei se ihmisestä hullua tee, jos kerran vuodessa paiskaa jotain seinään. Eri asia jos sitä tapahtuisi viikottain ja ihan pikkujutuista.

Ymmärrä oikein hyvin, ettei silloin ajattele selkeästi. Mutta minusta se on hulluuden (tai kauniimmin sanottuna mielenterveysongelmien) merkki, jos ei kykene ajattelemaan selkeästi. 

Ei elämä ole aina tasaista. Ihan normaalille, mieleltään terveellekin ihmiselle voi sattua vaikka mitä. (Pettämiset ym.) Joku asia saattaa ylittää mielen käsittelykyvyn ylärajan. Ja sitten sitä nälkäisenä, vihaisena ja ties missä mielentilassa päätyy heittämään vessapaperirullan seinään. Muuttiko se ihmisen täysin hulluksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HIenosti taas tuomitaan täällä kaikki joskus napsahtaneet. On ihan eri asia olla jatkuvasti aggressiivinen riehuja kuin että kerran elämässä palaa pinna ja pahasti. 

Olen rauhallinen ja järjissäni oleva korkeakoulutettu ihminen, mutta kun ex-puolisoni jäi kiinni pettämisestä, yllätin itseni (ja ex-puolison) tuhoamalla astioita ja vähän muutakin. Väittäisin, että melkein kuka tahansa meistä voi reagoida näin rajusti kun tarpeeksi kova tilanne tulee eteen. Siinä ei muutaman juomalasin tai yhtään minkään muunkaan esineen rikkoutuminen harmita kun elämältä vedetään matto alta. Eläimellisen raivon tunteminen on todella erikoinen kokemus. 

Ja ei, en todellakaan ole raivonnut samalla tavalla tämän jälkeen enkä usko että niin tulee tapahtumaankaan. 

Minuakin on petetty, mutta ei tullut mieleenkään heitellä tavaroita silloin. Koen kummallisena, jos aikuiselle tulee tuollaisia tarpeita. Kun ei se riehuminen mitään muuta tai auta. 

Voi ääliö sun kanssas taas... En kyllä usko, ettekö sinäkin lipsahtaisi silloin tällöin. Varmaaan pääse pieni ruma sana edes, kun kukaan ei ole näkemässä.

Ohis

Sinulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin. Pieni ruma sana ei ole millään mittarilla raivoamista tai verrattavissa silmittömään riehumiseen, johon kuuluu tavaroiden rikkomista. 

Mutta pointti onkin siinä, mitä se sinunkaan käytös sen paremmin "auttaa" tilanteessa? Eikö jokainen sana kumpua mielestäsi jostain "tarpeesta"? Miksi sinulle tulee tarve sanoa jotain? Mitä hyötyä siitä on? Eihän se mitään muuta tai auta. Eikö olisi parempi olla aina tyyni ja käyttäytyä sivistyneesti.

Me ihmiset ollaan inhimillisiä olentoja.

Hannu Lauerma sanoi joskus hyvin, jotenkin näin, että ihmiset eivät OPI VÄKIVALTAISEKSI, vaan päinvastoin: väkivallasta pitää oppia pois. Lapsen ensireaktio hermostuessa on lyöminen tai repiminen tai töniminen, kun hän haluaa jotain eikä ole vielä oppinut verbaalisesti ilmaisemaan itseään.

Aggressiivisuus on osa meitä. Toki ei sen varjolla saa mitä tahansa tehdä ja seuraukset on kannettava teoistaan

Puhu vain omasta puolestasi. Ei kaikilla ole tarvetta riehua, vaikka sinulla on. 

Aggressiivisuus ei ole synonyymi riehumiselle. Ja joskus impulsiivinen ulospäin näkyvä reaktio voi olla harmittomampi kuin hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jolla tehdään tuhoja yhtä lailla

Itsestäni en ole puhunut mitään. Saat spekuloida ihan vapaasti, se ei minua häiritse.

Eikä tunteiden patoaminen tai kieltäminen ole ainoa vaihtoehto riehumiselle. Kuten tässä on moni jo sanonut, aikuinen ihminen käsittelee tunteensa, ei pura niitä riehumalla tai välttele niitä.

Mutta mitä se käsitteleminen sitten tarkoittaa?

Ja miksei kerrankin voisi purkaa tunnepatoutumiaan heittämällä kahvikupin seinään?

Kuitenkin ne patoutumat saattavat rikkoa ihmisen. 

Siksi, ettei tuollainen ole tervettä eikä ne patoumat minnekään poistu, vaikka kuinka heittelet. Tunteet pitää käsitellä, tavaroiden rikkominen ei ole käsittelyä. 

Eivät tunteet katoa mihinkään käsittelemällä.

Olet harvinaisen väärässä. Jos oikein v'tuttaa, niin kyllä se helpottaa, kun osaa käsitellä v'tutuksen oikealla tavalla. Kahvikuppeja paiskomalla se ei onnistu, kun sitten rupeaa v'tuttamaan se, että rikkoi hyvän kupin. 

Tai huonon kupin.

Mutta mikä on se oikea tapa käsitellä v...?

Mikä tahansa, mikä ei satuta muita ihmisiä tai riko kenenkään tavaroita. Jokaisella on hieman eri tapoja käsitellä asioita terveesti. Väkivalta (edes kahvikuppia kohtaan) ei ole tervettä. 

Kahvikuppi on esine. Ei sitä kohtaan voi olla väkivaltainen.

Kyllä voi. Lyöminen on väkivaltaa oli kohteena mikä tai kuka tahansa. Myös seinään paiskaaminen on väkivaltaa kohteesta riippumatta. 

Eli jos leikkaat vaikkapa paperia, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

En ole. Kuinka pieni lapsi pitää olla, ettei erota väkivaltaa ja leikkaamista toisistaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HIenosti taas tuomitaan täällä kaikki joskus napsahtaneet. On ihan eri asia olla jatkuvasti aggressiivinen riehuja kuin että kerran elämässä palaa pinna ja pahasti. 

Olen rauhallinen ja järjissäni oleva korkeakoulutettu ihminen, mutta kun ex-puolisoni jäi kiinni pettämisestä, yllätin itseni (ja ex-puolison) tuhoamalla astioita ja vähän muutakin. Väittäisin, että melkein kuka tahansa meistä voi reagoida näin rajusti kun tarpeeksi kova tilanne tulee eteen. Siinä ei muutaman juomalasin tai yhtään minkään muunkaan esineen rikkoutuminen harmita kun elämältä vedetään matto alta. Eläimellisen raivon tunteminen on todella erikoinen kokemus. 

Ja ei, en todellakaan ole raivonnut samalla tavalla tämän jälkeen enkä usko että niin tulee tapahtumaankaan. 

Minuakin on petetty, mutta ei tullut mieleenkään heitellä tavaroita silloin. Koen kummallisena, jos aikuiselle tulee tuollaisia tarpeita. Kun ei se riehuminen mitään muuta tai auta. 

Voi ääliö sun kanssas taas... En kyllä usko, ettekö sinäkin lipsahtaisi silloin tällöin. Varmaaan pääse pieni ruma sana edes, kun kukaan ei ole näkemässä.

Ohis

Sinulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin. Pieni ruma sana ei ole millään mittarilla raivoamista tai verrattavissa silmittömään riehumiseen, johon kuuluu tavaroiden rikkomista. 

Mutta pointti onkin siinä, mitä se sinunkaan käytös sen paremmin "auttaa" tilanteessa? Eikö jokainen sana kumpua mielestäsi jostain "tarpeesta"? Miksi sinulle tulee tarve sanoa jotain? Mitä hyötyä siitä on? Eihän se mitään muuta tai auta. Eikö olisi parempi olla aina tyyni ja käyttäytyä sivistyneesti.

Me ihmiset ollaan inhimillisiä olentoja.

Hannu Lauerma sanoi joskus hyvin, jotenkin näin, että ihmiset eivät OPI VÄKIVALTAISEKSI, vaan päinvastoin: väkivallasta pitää oppia pois. Lapsen ensireaktio hermostuessa on lyöminen tai repiminen tai töniminen, kun hän haluaa jotain eikä ole vielä oppinut verbaalisesti ilmaisemaan itseään.

Aggressiivisuus on osa meitä. Toki ei sen varjolla saa mitä tahansa tehdä ja seuraukset on kannettava teoistaan

Puhu vain omasta puolestasi. Ei kaikilla ole tarvetta riehua, vaikka sinulla on. 

Aggressiivisuus ei ole synonyymi riehumiselle. Ja joskus impulsiivinen ulospäin näkyvä reaktio voi olla harmittomampi kuin hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jolla tehdään tuhoja yhtä lailla

Itsestäni en ole puhunut mitään. Saat spekuloida ihan vapaasti, se ei minua häiritse.

Eikä tunteiden patoaminen tai kieltäminen ole ainoa vaihtoehto riehumiselle. Kuten tässä on moni jo sanonut, aikuinen ihminen käsittelee tunteensa, ei pura niitä riehumalla tai välttele niitä.

Mutta mitä se käsitteleminen sitten tarkoittaa?

Ja miksei kerrankin voisi purkaa tunnepatoutumiaan heittämällä kahvikupin seinään?

Kuitenkin ne patoutumat saattavat rikkoa ihmisen. 

Siksi, ettei tuollainen ole tervettä eikä ne patoumat minnekään poistu, vaikka kuinka heittelet. Tunteet pitää käsitellä, tavaroiden rikkominen ei ole käsittelyä. 

Eivät tunteet katoa mihinkään käsittelemällä.

Olet harvinaisen väärässä. Jos oikein v'tuttaa, niin kyllä se helpottaa, kun osaa käsitellä v'tutuksen oikealla tavalla. Kahvikuppeja paiskomalla se ei onnistu, kun sitten rupeaa v'tuttamaan se, että rikkoi hyvän kupin. 

Tai huonon kupin.

Mutta mikä on se oikea tapa käsitellä v...?

Mikä tahansa, mikä ei satuta muita ihmisiä tai riko kenenkään tavaroita. Jokaisella on hieman eri tapoja käsitellä asioita terveesti. Väkivalta (edes kahvikuppia kohtaan) ei ole tervettä. 

Et sitten kuitenkaan osannut mainita edes yhtä ainoaa tapaa käsitellä asioita terveesti.

Sori, oletin niiden olevan itsestäänselvyyksiä. Aikuisille yleensä on. No esimerkiksi puhuminen on hyvä tapa käsitellä tunteita. Myös kirjoittaminen toimii monilla. Joku maalaa tunteensa. Joku menee lenkille tai salille purkamaan tunteitaan fyysisen toiminnan kautta. Siinä nyt muutama terve tapa. 

Eivät nuo nyt niin hyviä tapoja ole. Esimerkiksi puhuminen on yleensä turhaa, koska kukaan ei halua kuulla vihaisista tunteista yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HIenosti taas tuomitaan täällä kaikki joskus napsahtaneet. On ihan eri asia olla jatkuvasti aggressiivinen riehuja kuin että kerran elämässä palaa pinna ja pahasti. 

Olen rauhallinen ja järjissäni oleva korkeakoulutettu ihminen, mutta kun ex-puolisoni jäi kiinni pettämisestä, yllätin itseni (ja ex-puolison) tuhoamalla astioita ja vähän muutakin. Väittäisin, että melkein kuka tahansa meistä voi reagoida näin rajusti kun tarpeeksi kova tilanne tulee eteen. Siinä ei muutaman juomalasin tai yhtään minkään muunkaan esineen rikkoutuminen harmita kun elämältä vedetään matto alta. Eläimellisen raivon tunteminen on todella erikoinen kokemus. 

Ja ei, en todellakaan ole raivonnut samalla tavalla tämän jälkeen enkä usko että niin tulee tapahtumaankaan. 

Minuakin on petetty, mutta ei tullut mieleenkään heitellä tavaroita silloin. Koen kummallisena, jos aikuiselle tulee tuollaisia tarpeita. Kun ei se riehuminen mitään muuta tai auta. 

Voi ääliö sun kanssas taas... En kyllä usko, ettekö sinäkin lipsahtaisi silloin tällöin. Varmaaan pääse pieni ruma sana edes, kun kukaan ei ole näkemässä.

Ohis

Sinulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin. Pieni ruma sana ei ole millään mittarilla raivoamista tai verrattavissa silmittömään riehumiseen, johon kuuluu tavaroiden rikkomista. 

Mutta pointti onkin siinä, mitä se sinunkaan käytös sen paremmin "auttaa" tilanteessa? Eikö jokainen sana kumpua mielestäsi jostain "tarpeesta"? Miksi sinulle tulee tarve sanoa jotain? Mitä hyötyä siitä on? Eihän se mitään muuta tai auta. Eikö olisi parempi olla aina tyyni ja käyttäytyä sivistyneesti.

Me ihmiset ollaan inhimillisiä olentoja.

Hannu Lauerma sanoi joskus hyvin, jotenkin näin, että ihmiset eivät OPI VÄKIVALTAISEKSI, vaan päinvastoin: väkivallasta pitää oppia pois. Lapsen ensireaktio hermostuessa on lyöminen tai repiminen tai töniminen, kun hän haluaa jotain eikä ole vielä oppinut verbaalisesti ilmaisemaan itseään.

Aggressiivisuus on osa meitä. Toki ei sen varjolla saa mitä tahansa tehdä ja seuraukset on kannettava teoistaan

Puhu vain omasta puolestasi. Ei kaikilla ole tarvetta riehua, vaikka sinulla on. 

Aggressiivisuus ei ole synonyymi riehumiselle. Ja joskus impulsiivinen ulospäin näkyvä reaktio voi olla harmittomampi kuin hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jolla tehdään tuhoja yhtä lailla

Itsestäni en ole puhunut mitään. Saat spekuloida ihan vapaasti, se ei minua häiritse.

Eikä tunteiden patoaminen tai kieltäminen ole ainoa vaihtoehto riehumiselle. Kuten tässä on moni jo sanonut, aikuinen ihminen käsittelee tunteensa, ei pura niitä riehumalla tai välttele niitä.

Mutta mitä se käsitteleminen sitten tarkoittaa?

Ja miksei kerrankin voisi purkaa tunnepatoutumiaan heittämällä kahvikupin seinään?

Kuitenkin ne patoutumat saattavat rikkoa ihmisen. 

Siksi, ettei tuollainen ole tervettä eikä ne patoumat minnekään poistu, vaikka kuinka heittelet. Tunteet pitää käsitellä, tavaroiden rikkominen ei ole käsittelyä. 

Eivät tunteet katoa mihinkään käsittelemällä.

Olet harvinaisen väärässä. Jos oikein v'tuttaa, niin kyllä se helpottaa, kun osaa käsitellä v'tutuksen oikealla tavalla. Kahvikuppeja paiskomalla se ei onnistu, kun sitten rupeaa v'tuttamaan se, että rikkoi hyvän kupin. 

Tai huonon kupin.

Mutta mikä on se oikea tapa käsitellä v...?

Mikä tahansa, mikä ei satuta muita ihmisiä tai riko kenenkään tavaroita. Jokaisella on hieman eri tapoja käsitellä asioita terveesti. Väkivalta (edes kahvikuppia kohtaan) ei ole tervettä. 

Kahvikuppi on esine. Ei sitä kohtaan voi olla väkivaltainen.

Kyllä voi. Lyöminen on väkivaltaa oli kohteena mikä tai kuka tahansa. Myös seinään paiskaaminen on väkivaltaa kohteesta riippumatta. 

Eli jos leikkaat vaikkapa paperia, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

En ole. Kuinka pieni lapsi pitää olla, ettei erota väkivaltaa ja leikkaamista toisistaan? 

Eli jos paiskaat paperin seinään, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai ymmärrätte ettei tuollaisessa tilanteessa ihminen ajattele kovin selkeästi, jos vaikka paiskaa jotain seinään. Eihän se järkevää tietenkään ole. Ei se ihmisestä hullua tee, jos kerran vuodessa paiskaa jotain seinään. Eri asia jos sitä tapahtuisi viikottain ja ihan pikkujutuista.

Ymmärrä oikein hyvin, ettei silloin ajattele selkeästi. Mutta minusta se on hulluuden (tai kauniimmin sanottuna mielenterveysongelmien) merkki, jos ei kykene ajattelemaan selkeästi. 

Ei elämä ole aina tasaista. Ihan normaalille, mieleltään terveellekin ihmiselle voi sattua vaikka mitä. (Pettämiset ym.) Joku asia saattaa ylittää mielen käsittelykyvyn ylärajan. Ja sitten sitä nälkäisenä, vihaisena ja ties missä mielentilassa päätyy heittämään vessapaperirullan seinään. Muuttiko se ihmisen täysin hulluksi?

Ei täysin hulluksi, mutta mieleltään epävakaaksi kyllä. Tasapainoiselle ihmiselle ei tule tarvetta heitellä tavaroita enää taaperovuosien jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HIenosti taas tuomitaan täällä kaikki joskus napsahtaneet. On ihan eri asia olla jatkuvasti aggressiivinen riehuja kuin että kerran elämässä palaa pinna ja pahasti. 

Olen rauhallinen ja järjissäni oleva korkeakoulutettu ihminen, mutta kun ex-puolisoni jäi kiinni pettämisestä, yllätin itseni (ja ex-puolison) tuhoamalla astioita ja vähän muutakin. Väittäisin, että melkein kuka tahansa meistä voi reagoida näin rajusti kun tarpeeksi kova tilanne tulee eteen. Siinä ei muutaman juomalasin tai yhtään minkään muunkaan esineen rikkoutuminen harmita kun elämältä vedetään matto alta. Eläimellisen raivon tunteminen on todella erikoinen kokemus. 

Ja ei, en todellakaan ole raivonnut samalla tavalla tämän jälkeen enkä usko että niin tulee tapahtumaankaan. 

Minuakin on petetty, mutta ei tullut mieleenkään heitellä tavaroita silloin. Koen kummallisena, jos aikuiselle tulee tuollaisia tarpeita. Kun ei se riehuminen mitään muuta tai auta. 

Voi ääliö sun kanssas taas... En kyllä usko, ettekö sinäkin lipsahtaisi silloin tällöin. Varmaaan pääse pieni ruma sana edes, kun kukaan ei ole näkemässä.

Ohis

Sinulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin. Pieni ruma sana ei ole millään mittarilla raivoamista tai verrattavissa silmittömään riehumiseen, johon kuuluu tavaroiden rikkomista. 

Mutta pointti onkin siinä, mitä se sinunkaan käytös sen paremmin "auttaa" tilanteessa? Eikö jokainen sana kumpua mielestäsi jostain "tarpeesta"? Miksi sinulle tulee tarve sanoa jotain? Mitä hyötyä siitä on? Eihän se mitään muuta tai auta. Eikö olisi parempi olla aina tyyni ja käyttäytyä sivistyneesti.

Me ihmiset ollaan inhimillisiä olentoja.

Hannu Lauerma sanoi joskus hyvin, jotenkin näin, että ihmiset eivät OPI VÄKIVALTAISEKSI, vaan päinvastoin: väkivallasta pitää oppia pois. Lapsen ensireaktio hermostuessa on lyöminen tai repiminen tai töniminen, kun hän haluaa jotain eikä ole vielä oppinut verbaalisesti ilmaisemaan itseään.

Aggressiivisuus on osa meitä. Toki ei sen varjolla saa mitä tahansa tehdä ja seuraukset on kannettava teoistaan

Puhu vain omasta puolestasi. Ei kaikilla ole tarvetta riehua, vaikka sinulla on. 

Aggressiivisuus ei ole synonyymi riehumiselle. Ja joskus impulsiivinen ulospäin näkyvä reaktio voi olla harmittomampi kuin hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jolla tehdään tuhoja yhtä lailla

Itsestäni en ole puhunut mitään. Saat spekuloida ihan vapaasti, se ei minua häiritse.

Eikä tunteiden patoaminen tai kieltäminen ole ainoa vaihtoehto riehumiselle. Kuten tässä on moni jo sanonut, aikuinen ihminen käsittelee tunteensa, ei pura niitä riehumalla tai välttele niitä.

Mutta mitä se käsitteleminen sitten tarkoittaa?

Ja miksei kerrankin voisi purkaa tunnepatoutumiaan heittämällä kahvikupin seinään?

Kuitenkin ne patoutumat saattavat rikkoa ihmisen. 

Siksi, ettei tuollainen ole tervettä eikä ne patoumat minnekään poistu, vaikka kuinka heittelet. Tunteet pitää käsitellä, tavaroiden rikkominen ei ole käsittelyä. 

Eivät tunteet katoa mihinkään käsittelemällä.

Olet harvinaisen väärässä. Jos oikein v'tuttaa, niin kyllä se helpottaa, kun osaa käsitellä v'tutuksen oikealla tavalla. Kahvikuppeja paiskomalla se ei onnistu, kun sitten rupeaa v'tuttamaan se, että rikkoi hyvän kupin. 

Tai huonon kupin.

Mutta mikä on se oikea tapa käsitellä v...?

Mikä tahansa, mikä ei satuta muita ihmisiä tai riko kenenkään tavaroita. Jokaisella on hieman eri tapoja käsitellä asioita terveesti. Väkivalta (edes kahvikuppia kohtaan) ei ole tervettä. 

Kahvikuppi on esine. Ei sitä kohtaan voi olla väkivaltainen.

Kyllä voi. Lyöminen on väkivaltaa oli kohteena mikä tai kuka tahansa. Myös seinään paiskaaminen on väkivaltaa kohteesta riippumatta. 

Eli jos leikkaat vaikkapa paperia, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

En ole. Kuinka pieni lapsi pitää olla, ettei erota väkivaltaa ja leikkaamista toisistaan? 

Eli jos paiskaat paperin seinään, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

Hienoa! Ymmärsit jotain!

Ihan vaan mielenkiinnosta, kumpi on pahempaa/hullumpaa: sanot toiselle että "tapa ittes" kuin että heittäisit sen sijaan lasin seinään? Minun mielestäni ensimmäinen, 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HIenosti taas tuomitaan täällä kaikki joskus napsahtaneet. On ihan eri asia olla jatkuvasti aggressiivinen riehuja kuin että kerran elämässä palaa pinna ja pahasti. 

Olen rauhallinen ja järjissäni oleva korkeakoulutettu ihminen, mutta kun ex-puolisoni jäi kiinni pettämisestä, yllätin itseni (ja ex-puolison) tuhoamalla astioita ja vähän muutakin. Väittäisin, että melkein kuka tahansa meistä voi reagoida näin rajusti kun tarpeeksi kova tilanne tulee eteen. Siinä ei muutaman juomalasin tai yhtään minkään muunkaan esineen rikkoutuminen harmita kun elämältä vedetään matto alta. Eläimellisen raivon tunteminen on todella erikoinen kokemus. 

Ja ei, en todellakaan ole raivonnut samalla tavalla tämän jälkeen enkä usko että niin tulee tapahtumaankaan. 

Minuakin on petetty, mutta ei tullut mieleenkään heitellä tavaroita silloin. Koen kummallisena, jos aikuiselle tulee tuollaisia tarpeita. Kun ei se riehuminen mitään muuta tai auta. 

Voi ääliö sun kanssas taas... En kyllä usko, ettekö sinäkin lipsahtaisi silloin tällöin. Varmaaan pääse pieni ruma sana edes, kun kukaan ei ole näkemässä.

Ohis

Sinulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin. Pieni ruma sana ei ole millään mittarilla raivoamista tai verrattavissa silmittömään riehumiseen, johon kuuluu tavaroiden rikkomista. 

Mutta pointti onkin siinä, mitä se sinunkaan käytös sen paremmin "auttaa" tilanteessa? Eikö jokainen sana kumpua mielestäsi jostain "tarpeesta"? Miksi sinulle tulee tarve sanoa jotain? Mitä hyötyä siitä on? Eihän se mitään muuta tai auta. Eikö olisi parempi olla aina tyyni ja käyttäytyä sivistyneesti.

Me ihmiset ollaan inhimillisiä olentoja.

Hannu Lauerma sanoi joskus hyvin, jotenkin näin, että ihmiset eivät OPI VÄKIVALTAISEKSI, vaan päinvastoin: väkivallasta pitää oppia pois. Lapsen ensireaktio hermostuessa on lyöminen tai repiminen tai töniminen, kun hän haluaa jotain eikä ole vielä oppinut verbaalisesti ilmaisemaan itseään.

Aggressiivisuus on osa meitä. Toki ei sen varjolla saa mitä tahansa tehdä ja seuraukset on kannettava teoistaan

Puhu vain omasta puolestasi. Ei kaikilla ole tarvetta riehua, vaikka sinulla on. 

Aggressiivisuus ei ole synonyymi riehumiselle. Ja joskus impulsiivinen ulospäin näkyvä reaktio voi olla harmittomampi kuin hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jolla tehdään tuhoja yhtä lailla

Itsestäni en ole puhunut mitään. Saat spekuloida ihan vapaasti, se ei minua häiritse.

Eikä tunteiden patoaminen tai kieltäminen ole ainoa vaihtoehto riehumiselle. Kuten tässä on moni jo sanonut, aikuinen ihminen käsittelee tunteensa, ei pura niitä riehumalla tai välttele niitä.

Mutta mitä se käsitteleminen sitten tarkoittaa?

Ja miksei kerrankin voisi purkaa tunnepatoutumiaan heittämällä kahvikupin seinään?

Kuitenkin ne patoutumat saattavat rikkoa ihmisen. 

Siksi, ettei tuollainen ole tervettä eikä ne patoumat minnekään poistu, vaikka kuinka heittelet. Tunteet pitää käsitellä, tavaroiden rikkominen ei ole käsittelyä. 

Eivät tunteet katoa mihinkään käsittelemällä.

Olet harvinaisen väärässä. Jos oikein v'tuttaa, niin kyllä se helpottaa, kun osaa käsitellä v'tutuksen oikealla tavalla. Kahvikuppeja paiskomalla se ei onnistu, kun sitten rupeaa v'tuttamaan se, että rikkoi hyvän kupin. 

Tai huonon kupin.

Mutta mikä on se oikea tapa käsitellä v...?

Mikä tahansa, mikä ei satuta muita ihmisiä tai riko kenenkään tavaroita. Jokaisella on hieman eri tapoja käsitellä asioita terveesti. Väkivalta (edes kahvikuppia kohtaan) ei ole tervettä. 

Et sitten kuitenkaan osannut mainita edes yhtä ainoaa tapaa käsitellä asioita terveesti.

Sori, oletin niiden olevan itsestäänselvyyksiä. Aikuisille yleensä on. No esimerkiksi puhuminen on hyvä tapa käsitellä tunteita. Myös kirjoittaminen toimii monilla. Joku maalaa tunteensa. Joku menee lenkille tai salille purkamaan tunteitaan fyysisen toiminnan kautta. Siinä nyt muutama terve tapa. 

Eivät nuo nyt niin hyviä tapoja ole. Esimerkiksi puhuminen on yleensä turhaa, koska kukaan ei halua kuulla vihaisista tunteista yhtään mitään.

Olet kasvanut ilmeisen vääristyneessä ympäristössä. Kyllä terveessä perhe- ystävyys- tai parisuhteessa voi kertoa myös "vihaisista" tunteistaan avoimesti. Terveessä ympäristössä kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki teot toki eivät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HIenosti taas tuomitaan täällä kaikki joskus napsahtaneet. On ihan eri asia olla jatkuvasti aggressiivinen riehuja kuin että kerran elämässä palaa pinna ja pahasti. 

Olen rauhallinen ja järjissäni oleva korkeakoulutettu ihminen, mutta kun ex-puolisoni jäi kiinni pettämisestä, yllätin itseni (ja ex-puolison) tuhoamalla astioita ja vähän muutakin. Väittäisin, että melkein kuka tahansa meistä voi reagoida näin rajusti kun tarpeeksi kova tilanne tulee eteen. Siinä ei muutaman juomalasin tai yhtään minkään muunkaan esineen rikkoutuminen harmita kun elämältä vedetään matto alta. Eläimellisen raivon tunteminen on todella erikoinen kokemus. 

Ja ei, en todellakaan ole raivonnut samalla tavalla tämän jälkeen enkä usko että niin tulee tapahtumaankaan. 

Minuakin on petetty, mutta ei tullut mieleenkään heitellä tavaroita silloin. Koen kummallisena, jos aikuiselle tulee tuollaisia tarpeita. Kun ei se riehuminen mitään muuta tai auta. 

Voi ääliö sun kanssas taas... En kyllä usko, ettekö sinäkin lipsahtaisi silloin tällöin. Varmaaan pääse pieni ruma sana edes, kun kukaan ei ole näkemässä.

Ohis

Sinulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin. Pieni ruma sana ei ole millään mittarilla raivoamista tai verrattavissa silmittömään riehumiseen, johon kuuluu tavaroiden rikkomista. 

Mutta pointti onkin siinä, mitä se sinunkaan käytös sen paremmin "auttaa" tilanteessa? Eikö jokainen sana kumpua mielestäsi jostain "tarpeesta"? Miksi sinulle tulee tarve sanoa jotain? Mitä hyötyä siitä on? Eihän se mitään muuta tai auta. Eikö olisi parempi olla aina tyyni ja käyttäytyä sivistyneesti.

Me ihmiset ollaan inhimillisiä olentoja.

Hannu Lauerma sanoi joskus hyvin, jotenkin näin, että ihmiset eivät OPI VÄKIVALTAISEKSI, vaan päinvastoin: väkivallasta pitää oppia pois. Lapsen ensireaktio hermostuessa on lyöminen tai repiminen tai töniminen, kun hän haluaa jotain eikä ole vielä oppinut verbaalisesti ilmaisemaan itseään.

Aggressiivisuus on osa meitä. Toki ei sen varjolla saa mitä tahansa tehdä ja seuraukset on kannettava teoistaan

Puhu vain omasta puolestasi. Ei kaikilla ole tarvetta riehua, vaikka sinulla on. 

Aggressiivisuus ei ole synonyymi riehumiselle. Ja joskus impulsiivinen ulospäin näkyvä reaktio voi olla harmittomampi kuin hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jolla tehdään tuhoja yhtä lailla

Itsestäni en ole puhunut mitään. Saat spekuloida ihan vapaasti, se ei minua häiritse.

Eikä tunteiden patoaminen tai kieltäminen ole ainoa vaihtoehto riehumiselle. Kuten tässä on moni jo sanonut, aikuinen ihminen käsittelee tunteensa, ei pura niitä riehumalla tai välttele niitä.

Mutta mitä se käsitteleminen sitten tarkoittaa?

Ja miksei kerrankin voisi purkaa tunnepatoutumiaan heittämällä kahvikupin seinään?

Kuitenkin ne patoutumat saattavat rikkoa ihmisen. 

Siksi, ettei tuollainen ole tervettä eikä ne patoumat minnekään poistu, vaikka kuinka heittelet. Tunteet pitää käsitellä, tavaroiden rikkominen ei ole käsittelyä. 

Eivät tunteet katoa mihinkään käsittelemällä.

Olet harvinaisen väärässä. Jos oikein v'tuttaa, niin kyllä se helpottaa, kun osaa käsitellä v'tutuksen oikealla tavalla. Kahvikuppeja paiskomalla se ei onnistu, kun sitten rupeaa v'tuttamaan se, että rikkoi hyvän kupin. 

Tai huonon kupin.

Mutta mikä on se oikea tapa käsitellä v...?

Mikä tahansa, mikä ei satuta muita ihmisiä tai riko kenenkään tavaroita. Jokaisella on hieman eri tapoja käsitellä asioita terveesti. Väkivalta (edes kahvikuppia kohtaan) ei ole tervettä. 

Kahvikuppi on esine. Ei sitä kohtaan voi olla väkivaltainen.

Kyllä voi. Lyöminen on väkivaltaa oli kohteena mikä tai kuka tahansa. Myös seinään paiskaaminen on väkivaltaa kohteesta riippumatta. 

Eli jos leikkaat vaikkapa paperia, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

En ole. Kuinka pieni lapsi pitää olla, ettei erota väkivaltaa ja leikkaamista toisistaan? 

Eli jos paiskaat paperin seinään, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

En ole, koska paperi ei siitä vahingoitu. Leikatessa se vahingoittuu.

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan mielenkiinnosta, kumpi on pahempaa/hullumpaa: sanot toiselle että "tapa ittes" kuin että heittäisit sen sijaan lasin seinään? Minun mielestäni ensimmäinen, 

Riippuu tilanteesta. Ensimmäinen on hullua minusta vain siinä tapauksessa, jos sen sanoo itsetuhoiselle ihmiselle. Tasapainoinen ihminen ei tuollaisista hetkahda suuntaa tai toiseen. Sen sijaan lasin heittämisestä voi tulla pahaa vahinkoa, jos vaikka sirpale lentää silmää. 

Jännä kun näistä raivoamista puolustelevista kukaan ei osaa antaa yhtään syytä sille, miksi tavaroita pitäisi paiskoa sen sijaan, että menisi vaikka metsään huutamaan sitä vihaansa. Sekin kertoo aika paljon ihmisen kehitysasteesta, ettei osaa perustella asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HIenosti taas tuomitaan täällä kaikki joskus napsahtaneet. On ihan eri asia olla jatkuvasti aggressiivinen riehuja kuin että kerran elämässä palaa pinna ja pahasti. 

Olen rauhallinen ja järjissäni oleva korkeakoulutettu ihminen, mutta kun ex-puolisoni jäi kiinni pettämisestä, yllätin itseni (ja ex-puolison) tuhoamalla astioita ja vähän muutakin. Väittäisin, että melkein kuka tahansa meistä voi reagoida näin rajusti kun tarpeeksi kova tilanne tulee eteen. Siinä ei muutaman juomalasin tai yhtään minkään muunkaan esineen rikkoutuminen harmita kun elämältä vedetään matto alta. Eläimellisen raivon tunteminen on todella erikoinen kokemus. 

Ja ei, en todellakaan ole raivonnut samalla tavalla tämän jälkeen enkä usko että niin tulee tapahtumaankaan. 

Minuakin on petetty, mutta ei tullut mieleenkään heitellä tavaroita silloin. Koen kummallisena, jos aikuiselle tulee tuollaisia tarpeita. Kun ei se riehuminen mitään muuta tai auta. 

Voi ääliö sun kanssas taas... En kyllä usko, ettekö sinäkin lipsahtaisi silloin tällöin. Varmaaan pääse pieni ruma sana edes, kun kukaan ei ole näkemässä.

Ohis

Sinulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin. Pieni ruma sana ei ole millään mittarilla raivoamista tai verrattavissa silmittömään riehumiseen, johon kuuluu tavaroiden rikkomista. 

Mutta pointti onkin siinä, mitä se sinunkaan käytös sen paremmin "auttaa" tilanteessa? Eikö jokainen sana kumpua mielestäsi jostain "tarpeesta"? Miksi sinulle tulee tarve sanoa jotain? Mitä hyötyä siitä on? Eihän se mitään muuta tai auta. Eikö olisi parempi olla aina tyyni ja käyttäytyä sivistyneesti.

Me ihmiset ollaan inhimillisiä olentoja.

Hannu Lauerma sanoi joskus hyvin, jotenkin näin, että ihmiset eivät OPI VÄKIVALTAISEKSI, vaan päinvastoin: väkivallasta pitää oppia pois. Lapsen ensireaktio hermostuessa on lyöminen tai repiminen tai töniminen, kun hän haluaa jotain eikä ole vielä oppinut verbaalisesti ilmaisemaan itseään.

Aggressiivisuus on osa meitä. Toki ei sen varjolla saa mitä tahansa tehdä ja seuraukset on kannettava teoistaan

Puhu vain omasta puolestasi. Ei kaikilla ole tarvetta riehua, vaikka sinulla on. 

Aggressiivisuus ei ole synonyymi riehumiselle. Ja joskus impulsiivinen ulospäin näkyvä reaktio voi olla harmittomampi kuin hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jolla tehdään tuhoja yhtä lailla

Itsestäni en ole puhunut mitään. Saat spekuloida ihan vapaasti, se ei minua häiritse.

Eikä tunteiden patoaminen tai kieltäminen ole ainoa vaihtoehto riehumiselle. Kuten tässä on moni jo sanonut, aikuinen ihminen käsittelee tunteensa, ei pura niitä riehumalla tai välttele niitä.

Mutta mitä se käsitteleminen sitten tarkoittaa?

Ja miksei kerrankin voisi purkaa tunnepatoutumiaan heittämällä kahvikupin seinään?

Kuitenkin ne patoutumat saattavat rikkoa ihmisen. 

Siksi, ettei tuollainen ole tervettä eikä ne patoumat minnekään poistu, vaikka kuinka heittelet. Tunteet pitää käsitellä, tavaroiden rikkominen ei ole käsittelyä. 

Eivät tunteet katoa mihinkään käsittelemällä.

Olet harvinaisen väärässä. Jos oikein v'tuttaa, niin kyllä se helpottaa, kun osaa käsitellä v'tutuksen oikealla tavalla. Kahvikuppeja paiskomalla se ei onnistu, kun sitten rupeaa v'tuttamaan se, että rikkoi hyvän kupin. 

Tai huonon kupin.

Mutta mikä on se oikea tapa käsitellä v...?

Mikä tahansa, mikä ei satuta muita ihmisiä tai riko kenenkään tavaroita. Jokaisella on hieman eri tapoja käsitellä asioita terveesti. Väkivalta (edes kahvikuppia kohtaan) ei ole tervettä. 

Kahvikuppi on esine. Ei sitä kohtaan voi olla väkivaltainen.

Kyllä voi. Lyöminen on väkivaltaa oli kohteena mikä tai kuka tahansa. Myös seinään paiskaaminen on väkivaltaa kohteesta riippumatta. 

Eli jos leikkaat vaikkapa paperia, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

En ole. Kuinka pieni lapsi pitää olla, ettei erota väkivaltaa ja leikkaamista toisistaan? 

Eli jos paiskaat paperin seinään, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

En ole, koska paperi ei siitä vahingoitu. Leikatessa se vahingoittuu.

Sinusta siis kirurgit ja kampaajat ovat väkivaltaisia hulluja, koska leikkaavat päivittäin ihmisiä? 

Täälön normaalius saatu niputettua niin ahdasmieliseen pakettiin että ei taida koko sana tarkoittaa enää mitään.

Vierailija kirjoitti:

Ihan vaan mielenkiinnosta, kumpi on pahempaa/hullumpaa: sanot toiselle että "tapa ittes" kuin että heittäisit sen sijaan lasin seinään? Minun mielestäni ensimmäinen, 

Itse olen sen verran "turtunut", etten osaa ottaa tuollaisia sanomisia muuna kuin lapsellisena "ei ole mitään oikeaa sanottavaa niin yritänpä olla kovis" uhoamisena. Lasin heittäminen on minusta pahempi asia, koska se on konkreettinen vahingoittava teko. 

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun näistä raivoamista puolustelevista kukaan ei osaa antaa yhtään syytä sille, miksi tavaroita pitäisi paiskoa sen sijaan, että menisi vaikka metsään huutamaan sitä vihaansa. Sekin kertoo aika paljon ihmisen kehitysasteesta, ettei osaa perustella asioita. 

Miks paiskoa tavaraa kun voi mennä metsään huutaan?

Oisko ongelma se et sun kysymykset on tosi huonoja ja muotoiltu ilman kontekstia mahdottomaks vastata ajaan sun pointtia eikä informaation hakua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HIenosti taas tuomitaan täällä kaikki joskus napsahtaneet. On ihan eri asia olla jatkuvasti aggressiivinen riehuja kuin että kerran elämässä palaa pinna ja pahasti. 

Olen rauhallinen ja järjissäni oleva korkeakoulutettu ihminen, mutta kun ex-puolisoni jäi kiinni pettämisestä, yllätin itseni (ja ex-puolison) tuhoamalla astioita ja vähän muutakin. Väittäisin, että melkein kuka tahansa meistä voi reagoida näin rajusti kun tarpeeksi kova tilanne tulee eteen. Siinä ei muutaman juomalasin tai yhtään minkään muunkaan esineen rikkoutuminen harmita kun elämältä vedetään matto alta. Eläimellisen raivon tunteminen on todella erikoinen kokemus. 

Ja ei, en todellakaan ole raivonnut samalla tavalla tämän jälkeen enkä usko että niin tulee tapahtumaankaan. 

Minuakin on petetty, mutta ei tullut mieleenkään heitellä tavaroita silloin. Koen kummallisena, jos aikuiselle tulee tuollaisia tarpeita. Kun ei se riehuminen mitään muuta tai auta. 

Voi ääliö sun kanssas taas... En kyllä usko, ettekö sinäkin lipsahtaisi silloin tällöin. Varmaaan pääse pieni ruma sana edes, kun kukaan ei ole näkemässä.

Ohis

Sinulla menee nyt puurot ja vellit sekaisin. Pieni ruma sana ei ole millään mittarilla raivoamista tai verrattavissa silmittömään riehumiseen, johon kuuluu tavaroiden rikkomista. 

Mutta pointti onkin siinä, mitä se sinunkaan käytös sen paremmin "auttaa" tilanteessa? Eikö jokainen sana kumpua mielestäsi jostain "tarpeesta"? Miksi sinulle tulee tarve sanoa jotain? Mitä hyötyä siitä on? Eihän se mitään muuta tai auta. Eikö olisi parempi olla aina tyyni ja käyttäytyä sivistyneesti.

Me ihmiset ollaan inhimillisiä olentoja.

Hannu Lauerma sanoi joskus hyvin, jotenkin näin, että ihmiset eivät OPI VÄKIVALTAISEKSI, vaan päinvastoin: väkivallasta pitää oppia pois. Lapsen ensireaktio hermostuessa on lyöminen tai repiminen tai töniminen, kun hän haluaa jotain eikä ole vielä oppinut verbaalisesti ilmaisemaan itseään.

Aggressiivisuus on osa meitä. Toki ei sen varjolla saa mitä tahansa tehdä ja seuraukset on kannettava teoistaan

Puhu vain omasta puolestasi. Ei kaikilla ole tarvetta riehua, vaikka sinulla on. 

Aggressiivisuus ei ole synonyymi riehumiselle. Ja joskus impulsiivinen ulospäin näkyvä reaktio voi olla harmittomampi kuin hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jolla tehdään tuhoja yhtä lailla

Itsestäni en ole puhunut mitään. Saat spekuloida ihan vapaasti, se ei minua häiritse.

Eikä tunteiden patoaminen tai kieltäminen ole ainoa vaihtoehto riehumiselle. Kuten tässä on moni jo sanonut, aikuinen ihminen käsittelee tunteensa, ei pura niitä riehumalla tai välttele niitä.

Mutta mitä se käsitteleminen sitten tarkoittaa?

Ja miksei kerrankin voisi purkaa tunnepatoutumiaan heittämällä kahvikupin seinään?

Kuitenkin ne patoutumat saattavat rikkoa ihmisen. 

Siksi, ettei tuollainen ole tervettä eikä ne patoumat minnekään poistu, vaikka kuinka heittelet. Tunteet pitää käsitellä, tavaroiden rikkominen ei ole käsittelyä. 

Eivät tunteet katoa mihinkään käsittelemällä.

Olet harvinaisen väärässä. Jos oikein v'tuttaa, niin kyllä se helpottaa, kun osaa käsitellä v'tutuksen oikealla tavalla. Kahvikuppeja paiskomalla se ei onnistu, kun sitten rupeaa v'tuttamaan se, että rikkoi hyvän kupin. 

Tai huonon kupin.

Mutta mikä on se oikea tapa käsitellä v...?

Mikä tahansa, mikä ei satuta muita ihmisiä tai riko kenenkään tavaroita. Jokaisella on hieman eri tapoja käsitellä asioita terveesti. Väkivalta (edes kahvikuppia kohtaan) ei ole tervettä. 

Kahvikuppi on esine. Ei sitä kohtaan voi olla väkivaltainen.

Kyllä voi. Lyöminen on väkivaltaa oli kohteena mikä tai kuka tahansa. Myös seinään paiskaaminen on väkivaltaa kohteesta riippumatta. 

Eli jos leikkaat vaikkapa paperia, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

En ole. Kuinka pieni lapsi pitää olla, ettei erota väkivaltaa ja leikkaamista toisistaan? 

Eli jos paiskaat paperin seinään, olet väkivaltainen paperia kohtaan.

En ole, koska paperi ei siitä vahingoitu. Leikatessa se vahingoittuu.

Ei vahingoitu, vaan muuttaa muotoaan. Eihän hiuksetkaan siitä vahingoitu, että niitä leikataan. Melkein päinvastoin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun näistä raivoamista puolustelevista kukaan ei osaa antaa yhtään syytä sille, miksi tavaroita pitäisi paiskoa sen sijaan, että menisi vaikka metsään huutamaan sitä vihaansa. Sekin kertoo aika paljon ihmisen kehitysasteesta, ettei osaa perustella asioita. 

Miks paiskoa tavaraa kun voi mennä metsään huutaan?

Oisko ongelma se et sun kysymykset on tosi huonoja ja muotoiltu ilman kontekstia mahdottomaks vastata ajaan sun pointtia eikä informaation hakua?

Niin, mikä on sinun syysi sille, että heität kupin seinään sen sijaan, että menisit esimerkiksi metsään huutamaan? Ei ole vaikea kysymys. Reippaasti vaan kerrot syyn. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun näistä raivoamista puolustelevista kukaan ei osaa antaa yhtään syytä sille, miksi tavaroita pitäisi paiskoa sen sijaan, että menisi vaikka metsään huutamaan sitä vihaansa. Sekin kertoo aika paljon ihmisen kehitysasteesta, ettei osaa perustella asioita. 

Minua taas huvittavat nämä kommentoijat jotka ovat niin paljon meidän tavallisten ihmisten yläpuolella etteivät he ikinä missään tilanteessa voisi raivostua ja mennä siihen liskoaivotilaan, jossa tavaroita heitellään/vedetään turpaan/jotain vastaavaa "skitsoamista". Väitän, että IHAN KUKA TAHANSA MEISTÄ kilahtaa viimeistään siinä vaiheessa kun omaa puolisoa/lasta/lemmikkiä/muuta äärimmäisen rakasta pahoipidellään tai raisk*taan silmien alla – tai kun se kaikkein rakkain, lähin olento pettää sinut. 

Ja edelleen, on ihan eri asiaa raivota ja napsahtaa pikkuasioista kerran viikossa/kuukaudessa/vuodessa kuin räjähtää oikeasta, raskaasta syystä. Me olemme ihmisiä, emme koneita, ja joka ikisellä meistä on tunteet ja ne vaikuttavat siihen, mitä me teemme. 

Miksi pitää mennä äärimmäisyyksiin? Käsittääkseni nyt puhutaan ihan tavallisen arjen tilanteista, joissa osa raivoaa kuin mielipuoli ja osa pystyy olemaan riehumatta. Ei minusta ole mitään itsensä muiden yläpuolelle nostamista, että pystyy hallitsemaan käytöstään. Minusta se on ihan tavallista. Olen nähnyt väkivaltaa ja pettäminenkin on koettu useaan kertaan. Silti en keksi yhtään syytä, miksi pitäisi ryhtyä heittelemään astioita tms.