Lapsuuden kodin tyhjentäminen

Varmaan on. Mulla vielä toi edessä. Tsemii, ap.

Voimia, tuo taitaa meilläkin olla edessä 15v sisällä.. Kukaan sisaruksista ei halua taloa itselleen niin myytävähän se on sitten.

Odotan kauhulla, montako homeista hamstraajataloa napsahtaa niskaan joskus... Voihan siitä perinnöstä myös kieltäytyä, en oikein pysty allergisena menemään umpilahoihin taloihin edes sisälle.

Itsellä edessä tänä kesänä kun vanhemmat päätti muuttaa pienempään asuntoon. Olin yläasteella kun muutettiin sinne, edelleen 34 vuotiaana vietän säännöllisesti lomia ja viikonloppuja siellä koska itsellä ei varaa kuin kerrostaloasuntoon.

Suoraan sanoen on viime viikot tuntuneet siltä että pakko aloittaa taas masennuslääkitys josta olen onnistunut pysymään erossa jo 7 vuotta. Ei vain siksi että haikeaa menettää lapsuudenkoti, myös siksi etten tiedä miten tulen selviämään ahdistuksesta kun jatkossa yksin kerrostaloyksiössä kaikki viikonloput ja lomat.

Meillä oli sama juttu noin kymmenen vuotta sitten. Onneksi ei heitetty leluja pois, kun niistä sai niin paljon rahaa tori.fissä ja huuto.netissä. Samoin monille lehdille ja katalogeille löytyi ostajia. Suosittelen.

Toisaalta sota laittaa asiat mittasuhteisiin. Kun kuolemanpelko iskee niin tärkeintä on oma henki. Tavarat saa jäädä taakse. Valokuvat mukaan, ne tärkeimpiä. 

Olisihan se periaatteessa ihanaa että ois sellainen koti missä ois hyvät muistot ja tavaroille ois tullut tunnearvoa. Mun lapsuuden kodista lähtee tasan kaikki roina kaatopaikalle, jos niitä ei kukaan muu sisarus halua johonkin hoitaa...

Vierailija kirjoitti:

Itsellä edessä tänä kesänä kun vanhemmat päätti muuttaa pienempään asuntoon. Olin yläasteella kun muutettiin sinne, edelleen 34 vuotiaana vietän säännöllisesti lomia ja viikonloppuja siellä koska itsellä ei varaa kuin kerrostaloasuntoon.

Suoraan sanoen on viime viikot tuntuneet siltä että pakko aloittaa taas masennuslääkitys josta olen onnistunut pysymään erossa jo 7 vuotta. Ei vain siksi että haikeaa menettää lapsuudenkoti, myös siksi etten tiedä miten tulen selviämään ahdistuksesta kun jatkossa yksin kerrostaloyksiössä kaikki viikonloput ja lomat.

Kannattaa katella pienemmiltä paikkakunnilta kaksioita. Itse löysin kodin tyhjennyksen jälkeen ihanan kaksion maaseutumaiselta alueelta. Ja aina voi vuokrata mökin loman ajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Olisihan se periaatteessa ihanaa että ois sellainen koti missä ois hyvät muistot ja tavaroille ois tullut tunnearvoa. Mun lapsuuden kodista lähtee tasan kaikki roina kaatopaikalle, jos niitä ei kukaan muu sisarus halua johonkin hoitaa...

Ota nyt hyvä ihminen ainakin mahdolliset Anttilan ja City Sokoksen kuvastot talteen ja laita myyntiin, jos semmosia sattuu olemaan tallessa. Ja ukrainalaispakolaisille kaikkea mistä vois olla hyötyä.

Tiedän tapauksen, jossa eräs ihminen vaipui psykoosiin tyhjennettyään vanhempiensa taloa päivä kausia. Enpä ihmettele. Se on mullekin suunnilleen viimeinen konkreettinen muisto mun vanhemmista ja mun lapsuudesta, se talo. Jota yritetään saada tyhjäksi ja myyntiin. Välillä on tuntunut että se on yksinkertaisesti ihan vaan liian rankkaa henkisesti. Kuin tuhoaisin itseänikin samalla kun ”rikon” sitä kotia. Helpottaako se koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Itsellä edessä tänä kesänä kun vanhemmat päätti muuttaa pienempään asuntoon. Olin yläasteella kun muutettiin sinne, edelleen 34 vuotiaana vietän säännöllisesti lomia ja viikonloppuja siellä koska itsellä ei varaa kuin kerrostaloasuntoon.

Suoraan sanoen on viime viikot tuntuneet siltä että pakko aloittaa taas masennuslääkitys josta olen onnistunut pysymään erossa jo 7 vuotta. Ei vain siksi että haikeaa menettää lapsuudenkoti, myös siksi etten tiedä miten tulen selviämään ahdistuksesta kun jatkossa yksin kerrostaloyksiössä kaikki viikonloput ja lomat.

Ajattele positiivisesti. Vanhempasi karsivat tavaroistaan jo nyt, kun ovat elossa.

Ei jää sinulle niin paljoa surun keskellä karsittavaa!

Lisäksi joskus pitkän ajan päästä saat sitten perintöä siitä uudesta asunnosta ja voit ehkä muuttaa väljemmin.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tapauksen, jossa eräs ihminen vaipui psykoosiin tyhjennettyään vanhempiensa taloa päivä kausia. Enpä ihmettele. Se on mullekin suunnilleen viimeinen konkreettinen muisto mun vanhemmista ja mun lapsuudesta, se talo. Jota yritetään saada tyhjäksi ja myyntiin. Välillä on tuntunut että se on yksinkertaisesti ihan vaan liian rankkaa henkisesti. Kuin tuhoaisin itseänikin samalla kun ”rikon” sitä kotia. Helpottaako se koskaan?

Itsekin mietin samaa aluksi, mutta elämässä tulee paljon kaikkea uutta ja kiinnostavaa vastaan. On mukavaa asua eri paikkakunnilla. Kyllä siitä pääsee yli. Kannattaa tutustua uusiin ihmisiin ja mennä treffeille yms.

🧡

Luojan kiitos vanhempani muuttivat meidän lapsuudenkodista kun olin 20v ja silloin piti hakea mitä mukaansa tahtoi. Helpompaa oli myös yhdessä laittaa tavaraa eteenpäin ja tyhjätä jotkut kouluaikaiset muistokasat vintiltä.

Olisin ihan hajonnut siihen hommaan jos olisin joutunut tekemään sen vanhempieni menehdyttyä ja olisin suruissani takertunut kaikkeen ja hukkunut tavaraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä edessä tänä kesänä kun vanhemmat päätti muuttaa pienempään asuntoon. Olin yläasteella kun muutettiin sinne, edelleen 34 vuotiaana vietän säännöllisesti lomia ja viikonloppuja siellä koska itsellä ei varaa kuin kerrostaloasuntoon.

Suoraan sanoen on viime viikot tuntuneet siltä että pakko aloittaa taas masennuslääkitys josta olen onnistunut pysymään erossa jo 7 vuotta. Ei vain siksi että haikeaa menettää lapsuudenkoti, myös siksi etten tiedä miten tulen selviämään ahdistuksesta kun jatkossa yksin kerrostaloyksiössä kaikki viikonloput ja lomat.

Kannattaa katella pienemmiltä paikkakunnilta kaksioita. Itse löysin kodin tyhjennyksen jälkeen ihanan kaksion maaseutumaiselta alueelta. Ja aina voi vuokrata mökin loman ajaksi.

Aikomus onkin katsella itselle parempaa asuntoa jotta edes sisältä asunto olisi viihtyisämpi kuin nykyinen. Onhan tuo tavallaan pakko-askel eteenpäin omassakin elämässä. Omakotitalon pihan yksityisyyttä vaikea kuitenkaan päihittää eikä siihen varaa. Toinen ahdistava asia että autokin pakko uusia kun hyvää vanhaani ei voi itse enää huoltaa/korjailla missään, vanhemmilla oli talli. Rahat vaan ei millään riitä.

sama

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tapauksen, jossa eräs ihminen vaipui psykoosiin tyhjennettyään vanhempiensa taloa päivä kausia. Enpä ihmettele. Se on mullekin suunnilleen viimeinen konkreettinen muisto mun vanhemmista ja mun lapsuudesta, se talo. Jota yritetään saada tyhjäksi ja myyntiin. Välillä on tuntunut että se on yksinkertaisesti ihan vaan liian rankkaa henkisesti. Kuin tuhoaisin itseänikin samalla kun ”rikon” sitä kotia. Helpottaako se koskaan?

Kyllä helpottaa, ajan kanssa. Ihmisellä on unohtamisen lahja.

Me muutettiin lapsuuteni / nuoruuteni aikana niin monesti, että mulla ei oikein ole sellaista ns. lapsuudenkotia, mutta yksi talo jossa asuttiin 80-luvulla, on mieluisin muisto, mutta siitäkin muutettiin pois ennenkuin olin täysi-ikäinen. Muutama vuosi sitten oli vanhempien ok-talon tyhjennystä, kun muuttivat pienempään asuntoon, sain otettua itselleni lapsuuden tavaroita talteen, paljon möivät kirppiksillä ja osa meni kaatiksellekin.

Vähän harmittaa kun paperinkeräykseen meni iso osa isän autoesitekokoelmasta, 80-luvun autoista varsinkin, joita en kerennyt  pelastaa, tosin ei mullakaan hirveästi ylimääräistä tilaa ole. Sain sentään pienen osan talteen niistä.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä edessä tänä kesänä kun vanhemmat päätti muuttaa pienempään asuntoon. Olin yläasteella kun muutettiin sinne, edelleen 34 vuotiaana vietän säännöllisesti lomia ja viikonloppuja siellä koska itsellä ei varaa kuin kerrostaloasuntoon.

Suoraan sanoen on viime viikot tuntuneet siltä että pakko aloittaa taas masennuslääkitys josta olen onnistunut pysymään erossa jo 7 vuotta. Ei vain siksi että haikeaa menettää lapsuudenkoti, myös siksi etten tiedä miten tulen selviämään ahdistuksesta kun jatkossa yksin kerrostaloyksiössä kaikki viikonloput ja lomat.

Entä jos tavoittelisit parisuhdetta ja jatkossa miehen kanssa elämää maalla omassa ok-talossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä edessä tänä kesänä kun vanhemmat päätti muuttaa pienempään asuntoon. Olin yläasteella kun muutettiin sinne, edelleen 34 vuotiaana vietän säännöllisesti lomia ja viikonloppuja siellä koska itsellä ei varaa kuin kerrostaloasuntoon.

Suoraan sanoen on viime viikot tuntuneet siltä että pakko aloittaa taas masennuslääkitys josta olen onnistunut pysymään erossa jo 7 vuotta. Ei vain siksi että haikeaa menettää lapsuudenkoti, myös siksi etten tiedä miten tulen selviämään ahdistuksesta kun jatkossa yksin kerrostaloyksiössä kaikki viikonloput ja lomat.

Kannattaa katella pienemmiltä paikkakunnilta kaksioita. Itse löysin kodin tyhjennyksen jälkeen ihanan kaksion maaseutumaiselta alueelta. Ja aina voi vuokrata mökin loman ajaksi.

Aikomus onkin katsella itselle parempaa asuntoa jotta edes sisältä asunto olisi viihtyisämpi kuin nykyinen. Onhan tuo tavallaan pakko-askel eteenpäin omassakin elämässä. Omakotitalon pihan yksityisyyttä vaikea kuitenkaan päihittää eikä siihen varaa. Toinen ahdistava asia että autokin pakko uusia kun hyvää vanhaani ei voi itse enää huoltaa/korjailla missään, vanhemmilla oli talli. Rahat vaan ei millään riitä.

sama

Tuo autotallin menetys oli yksi iso asia mullakin, ei ole enää paikkaa missä itse huoltaa autoa, rivitalossa asun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä edessä tänä kesänä kun vanhemmat päätti muuttaa pienempään asuntoon. Olin yläasteella kun muutettiin sinne, edelleen 34 vuotiaana vietän säännöllisesti lomia ja viikonloppuja siellä koska itsellä ei varaa kuin kerrostaloasuntoon.

Suoraan sanoen on viime viikot tuntuneet siltä että pakko aloittaa taas masennuslääkitys josta olen onnistunut pysymään erossa jo 7 vuotta. Ei vain siksi että haikeaa menettää lapsuudenkoti, myös siksi etten tiedä miten tulen selviämään ahdistuksesta kun jatkossa yksin kerrostaloyksiössä kaikki viikonloput ja lomat.

Ajattele positiivisesti. Vanhempasi karsivat tavaroistaan jo nyt, kun ovat elossa.

Ei jää sinulle niin paljoa surun keskellä karsittavaa!

Lisäksi joskus pitkän ajan päästä saat sitten perintöä siitä uudesta asunnosta ja voit ehkä muuttaa väljemmin.

Totta että parempi näin kuin että olisivat kuolleet. Jotenkin kuvittelin aina että olisivat kuolleet lapsuudenkodissani ja että itse ehkä olisin sitten muuttanut sinne, tietyllä tapaa lohduttava ajatus mutten tiedä olisiko käytännössä kestänyt.

sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä edessä tänä kesänä kun vanhemmat päätti muuttaa pienempään asuntoon. Olin yläasteella kun muutettiin sinne, edelleen 34 vuotiaana vietän säännöllisesti lomia ja viikonloppuja siellä koska itsellä ei varaa kuin kerrostaloasuntoon.

Suoraan sanoen on viime viikot tuntuneet siltä että pakko aloittaa taas masennuslääkitys josta olen onnistunut pysymään erossa jo 7 vuotta. Ei vain siksi että haikeaa menettää lapsuudenkoti, myös siksi etten tiedä miten tulen selviämään ahdistuksesta kun jatkossa yksin kerrostaloyksiössä kaikki viikonloput ja lomat.

Kannattaa katella pienemmiltä paikkakunnilta kaksioita. Itse löysin kodin tyhjennyksen jälkeen ihanan kaksion maaseutumaiselta alueelta. Ja aina voi vuokrata mökin loman ajaksi.

Aikomus onkin katsella itselle parempaa asuntoa jotta edes sisältä asunto olisi viihtyisämpi kuin nykyinen. Onhan tuo tavallaan pakko-askel eteenpäin omassakin elämässä. Omakotitalon pihan yksityisyyttä vaikea kuitenkaan päihittää eikä siihen varaa. Toinen ahdistava asia että autokin pakko uusia kun hyvää vanhaani ei voi itse enää huoltaa/korjailla missään, vanhemmilla oli talli. Rahat vaan ei millään riitä.

sama

Tuo autotallin menetys oli yksi iso asia mullakin, ei ole enää paikkaa missä itse huoltaa autoa, rivitalossa asun.

Kiva kuulla että muillekin tallipaikan menetys ottanut koville, ajattelin jo olevani outo kun se ahdistaa :)

sama