Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden kodin tyhjentäminen
10.04.2022 |
On hyvin rankkaa. Surulliset ja onnelliset muistot myllertävät. Ja niin paljon joutuu heittämään tavaraa pois, kun ei vaan pysty kaikkea mukaansa ottamaan. Tuntuu kuolemalta.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Olisihan se periaatteessa ihanaa että ois sellainen koti missä ois hyvät muistot ja tavaroille ois tullut tunnearvoa. Mun lapsuuden kodista lähtee tasan kaikki roina kaatopaikalle, jos niitä ei kukaan muu sisarus halua johonkin hoitaa...
Mun lapsuuteen liittyy kans voittopuolisesti surua ja vihaa. Mutta käydessäni hiljattain läpi lapsuuden kotiani, löysin useita juttuja, jotka muistuttivat niistä hyvistä puolista lapsuudessani ja vanhemmissani. Pienetkin seikat saavat suuremman merkityksen, etenkin kun antaa käydä niin. Sanoisin että oli jotenkin sellainen puhdistava ja eheyttävä kokemus käydä sitä kaikkea läpi. Yritän antaa painoarvoa noille positiivisille jutuille, ihan oman jaksamiseni takia. Ei niiden kuitenkaan tarvitse kumota tai mitätöidä sitä tosiseikkaa, että lapsuuteni oli aika onneton. Vanhempani sitä paitsi antoivat mulle kymmenen kertaa paremman lapsuuden mitä heillä itsellään oli ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Odotan kauhulla, montako homeista hamstraajataloa napsahtaa niskaan joskus... Voihan siitä perinnöstä myös kieltäytyä, en oikein pysty allergisena menemään umpilahoihin taloihin edes sisälle.
Noinhan se ikävä kyllä joissain tapauksissa on. Hyvin hankala tilanne. Ei sieltä silloin voi edes ottaa itselleen muistoksi mitään. Jos onnistuu, voi pyytää tai maksaa muut tekemään talon tyhjennys, ja pyytää ottamaan kuvia joistain esineistä, jos haluaa jotain muistoja itselleen vaikka kuvien muodossa.
Teen parhaillaan yksin tyhjennysurakkaa äitini jälkeen. Se on uskomattoman hidasta ja henkisesti kuluttavaa. Jäämistö ei ole pieni, ja välimatkaakin on oman perheemme kotiin. Suru ja ikävä syö sisältä, jokainen tavara, paperi, vaate, astia, esine... En halua hukkua tavaraan itse, haluan saada tämän urakan tehtyä. Aikaa se vie ja voimia. Suosittelen lämpimästi, että ihmiset karsisivat tavaraa jo eläissään. Harkitsen kyllä, että jätän loput tyhjennysfirmalle, mutta pitkälti jäämistö on silti itse katsottava läpi ja lajiteltava.
Ikävintä oli aukaista äidin kaappi ,minne kellään ei ollut asiaa. Muutenkin ikävä muisto.Naapurin rouva sai kauniin ostamani turkin , ukkonsa raivosi että kuolleiden vaatteita ei vastaanoteta.Rouva otti kuitenkin, oli niin sievä.
Mikä ihmisiä vaivaa? Ei se turkki äidin päällä ollut kun kuoli!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tapauksen, jossa eräs ihminen vaipui psykoosiin tyhjennettyään vanhempiensa taloa päivä kausia. Enpä ihmettele. Se on mullekin suunnilleen viimeinen konkreettinen muisto mun vanhemmista ja mun lapsuudesta, se talo. Jota yritetään saada tyhjäksi ja myyntiin. Välillä on tuntunut että se on yksinkertaisesti ihan vaan liian rankkaa henkisesti. Kuin tuhoaisin itseänikin samalla kun ”rikon” sitä kotia. Helpottaako se koskaan?
Kyllä helpottaa, ajan kanssa. Ihmisellä on unohtamisen lahja.
Aika auttaa,mutta ei se unohtamista ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei oo ollut pitkään aikaan lapsuudenkoti, joten mitään tunnearvoa ei millään tavaroilla tule olemaan vain rahallista.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo ollut pitkään aikaan lapsuudenkoti, joten mitään tunnearvoa ei millään tavaroilla tule olemaan vain rahallista.
Vanhemmillasi voi kuitenkin olla ollut säästössä kaikenlaista muistoa, joista ainakin osalla on sinullekin jotain merkitystä. Niiden lajittelu ja läpikäyminen voi olla ihmeen raskasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Teen parhaillaan yksin tyhjennysurakkaa äitini jälkeen. Se on uskomattoman hidasta ja henkisesti kuluttavaa. Jäämistö ei ole pieni, ja välimatkaakin on oman perheemme kotiin. Suru ja ikävä syö sisältä, jokainen tavara, paperi, vaate, astia, esine... En halua hukkua tavaraan itse, haluan saada tämän urakan tehtyä. Aikaa se vie ja voimia. Suosittelen lämpimästi, että ihmiset karsisivat tavaraa jo eläissään. Harkitsen kyllä, että jätän loput tyhjennysfirmalle, mutta pitkälti jäämistö on silti itse katsottava läpi ja lajiteltava.
Voi kamalaa, kuin olisit kuvaillut juuri minun tunteitani saman kaltaisessa tilanteessa. En voi muuta kuin toivottaa voimia!
Pari muistoa ja valokuvat talteen, loput kuolinpesiin erikostuneen firman hävitettäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo ollut pitkään aikaan lapsuudenkoti, joten mitään tunnearvoa ei millään tavaroilla tule olemaan vain rahallista.
Vanhemmillasi voi kuitenkin olla ollut säästössä kaikenlaista muistoa, joista ainakin osalla on sinullekin jotain merkitystä. Niiden lajittelu ja läpikäyminen voi olla ihmeen raskasta.
Mitähän luulisit sieltä löytyvän? Jotain kirjeitä sukulaisilta (en säästäis), kunniamerkkejä (en tod haluaisi laatikoihini), iittala maljakoita (on tarpeeksi), itse kudottuja villasukkia (teen itse)? Miksi pitäisi altistaa itsensä uuvuttavalle siivoukselle?
Kyselee toinen, joka ei kaipaa vanhempien kotoa mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo ollut pitkään aikaan lapsuudenkoti, joten mitään tunnearvoa ei millään tavaroilla tule olemaan vain rahallista.
Vanhemmillasi voi kuitenkin olla ollut säästössä kaikenlaista muistoa, joista ainakin osalla on sinullekin jotain merkitystä. Niiden lajittelu ja läpikäyminen voi olla ihmeen raskasta.
Mitähän luulisit sieltä löytyvän? Jotain kirjeitä sukulaisilta (en säästäis), kunniamerkkejä (en tod haluaisi laatikoihini), iittala maljakoita (on tarpeeksi), itse kudottuja villasukkia (teen itse)? Miksi pitäisi altistaa itsensä uuvuttavalle siivoukselle?
Kyselee toinen, joka ei kaipaa vanhempien kotoa mitään.
Vanhat kirjeet ja kunniamerkit kannattaa säästää. Joku seuraava polvi voi olla niistä ikionnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ihmiset eivät tietenkään ole erityisen tunteellisia, eikä siinä ole mitään vikaa. Mielestäni säästyvät paljolta tuskalta, mutta toisaalta voi jäädä jokunen mukava mauste puuttumaan elämästä samalla. Usein myös ihminen osaa porhaltaa jonkin elämän vaiheen läpi pysähtymättä pahemmin tuntemaan mitään. Eikä siinäkään sinällään mitään pahaa, mutta se voi sitten tölväistä jalat alta, kun yht äkkiä kaikki ne kokematta jääneet tunteet saavuttavatkin sut, ja tunnet ne kaikki ja samalla kertaa. Olen kokenut tämän, muutamaankiin kertaan. On ollut rankkaa. Joku ihan pieni juttu voi murtaa muistojen tulvaportit auki ja se on menoa sitten. Vanhempieni jäämistöä läpikäydessä minussa herää paljon kysymyksiä ihmiselämästä, sen rajallisuudesta ja sattumanvaraisuudesta. Tuntuu kauhealta heittää menemään äidin rakas vanha kahvikuppi, jota käytti aina, mutta kun kuppi on jo niin kulunut ettei sitä kukaan halua enää käyttää. Äiti käyttäisi sitä vielä varmasti jos vaan olisi paikalla. Kaikkea tuommoista. Lähisukuni elämänvaiheisiin liittyviä juttuja ja dokumentteja. Valokuvia. Piirustuksia, kirjeitä. Käsitöitä. Asioita joiden keskellä kasvoin.
Kun lapsuudenkoti meni vasaran alle ysärin laman keskellä, siinä tuli kummasti käytyä läpi nämä asiat "hieman" etunojassa, nippanappa alle parikymppisenä.
Sen jälkeen minulla ei ole ollut lapsuudenkotia tavaroineen, isovanhempien kesämökille vietiin "turvaan" ne jotkut olennaisimmat. Kun aika jättää pian vanhemmistani, homma on iisi - kaikki kaatsikalle, pl heidän pari lapsuudenkuvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tapauksen, jossa eräs ihminen vaipui psykoosiin tyhjennettyään vanhempiensa taloa päivä kausia. Enpä ihmettele. Se on mullekin suunnilleen viimeinen konkreettinen muisto mun vanhemmista ja mun lapsuudesta, se talo. Jota yritetään saada tyhjäksi ja myyntiin. Välillä on tuntunut että se on yksinkertaisesti ihan vaan liian rankkaa henkisesti. Kuin tuhoaisin itseänikin samalla kun ”rikon” sitä kotia. Helpottaako se koskaan?
Itse jouduin, tai aloin ainoana sisaruksista tyhjentämään isän ja äidin kaupunkikotia. Maalle meni suurin osa kaikesta irtaimesta, samoin vaatteita.
En kokenut tuhoavani tai rikkovani mitään, koin ette teen vanhemmilleni viimeisen, yhden viimeisen palveluksen. Huomasin, että äiti oli jo isän kuoleman jälkeen järjestellyt kaikkea, mutta koin tärkeänä että hävitän kaiken henkilkohtaisen, vanhat pankkikirjat yms paperit. Sain siitä muistoksi jännetupin tulehduksen, kun päivän kaikkea tuhosin. Parempi kuitenkin niin, kuin että vieras olisi nuuskinut ja penkonut kaikea ja vienyt tavaroita ja valokuvia talon roskikseen kaikkien pengottavaksi.
Kauheaa hävittää kaikkea, joka on ollut tunnearvokasta.
Luin lehdestä kerran, kun joku oli lahjoittanut edesmenneen äitinsä keittiön pöydän tuoleineen pelastusarmeijalle.
Lahjoittaja joutui kauhukseen näkemään, miten hakijapoika pisti pöydän pihalla palasiksi. Sen pöydän, jota äiti oli aina varjellut ja pyyhkinyt. Jonka äärellä koko perhe oli vuosikaudet ruokaillut jne.
Pelastusarmeijan selitys oli myöhemmin lehdessä. Sanoivat, että hienotuntisuussyistä hakija ei saisi lahjoittajan nähden tuhota esineitä. Pöydille vaan ei ollut tarvetta. Ainoastaan tuoleille.
Huh, mua ihan itketti kun luin tuon. :(
Mun lapsuudenkoti levisi vanhempien eron myötä taivaan tuuliin jo silloin, kun olin alakouluiässä. Jostain mummolan kosteasta varastosta löysin aikuisiässä vielä yhden valokuva-albumin ja erään lapsuusmuistoesineen, mutta kaikki muu on kadonnut historian hämärään. Tai siis roskikseen. Itse muuttanut niin monta kertaa, että turhat roinat on jääneet matkasta.
Se on hyvä, niin ei ole tarvinnut sitten myöhemmin surra niiden muistojen äärellä.
Kieltämättä ihan tarpeeksi surullista noinkin. :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tapauksen, jossa eräs ihminen vaipui psykoosiin tyhjennettyään vanhempiensa taloa päivä kausia. Enpä ihmettele. Se on mullekin suunnilleen viimeinen konkreettinen muisto mun vanhemmista ja mun lapsuudesta, se talo. Jota yritetään saada tyhjäksi ja myyntiin. Välillä on tuntunut että se on yksinkertaisesti ihan vaan liian rankkaa henkisesti. Kuin tuhoaisin itseänikin samalla kun ”rikon” sitä kotia. Helpottaako se koskaan?
Itse jouduin, tai aloin ainoana sisaruksista tyhjentämään isän ja äidin kaupunkikotia. Maalle meni suurin osa kaikesta irtaimesta, samoin vaatteita.
En kokenut tuhoavani tai rikkovani mitään, koin ette teen vanhemmilleni viimeisen, yhden viimeisen palveluksen. Huomasin, että äiti oli jo isän kuoleman jälkeen järjestellyt kaikkea, mutta koin tärkeänä että hävitän kaiken henkilkohtaisen, vanhat pankkikirjat yms paperit. Sain siitä muistoksi jännetupin tulehduksen, kun päivän kaikkea tuhosin. Parempi kuitenkin niin, kuin että vieras olisi nuuskinut ja penkonut kaikea ja vienyt tavaroita ja valokuvia talon roskikseen kaikkien pengottavaksi.
Me myös kun sisaruksiemme kanssa hävitimme paljon kaikenlaista tavaraa lapsuuden kodissamme, lohduttauduimme sillä, että ainakin teemme sen hienotunteisesti ja aina hetkeksi viivähtäen kauniin muiston kohdalla, ei mitenkään ajatuksella, että vttu tätä pskaa riittää, kaikki vaan kaatikselle! Jätteet lajiteltiin toki myös asianmukaisesti ja tietoturva ja muutenkin yksityisyys huomioiden. Raskastahan se kaikki oli, tottakai, ja varmasti hitaampaa, kuin että joku ihan ulkopuolinen olisi sen rivakasti tehnyt.
Itsellä sama tilanne yli 10 vuotta sitten. SIlloin kauppa kävi hyvin huuto.netissä. Parin vuoden ajan myin kaikkea mahdollista, mutta sitten myynti pysähtyi täysin.
Vanhemmat olivat keräilijöitä, ja omakotitalosta löytyi vaikka mitä. Kun muutin pois, päädyin jakamaan osan tavaroista neljän talouden kesken ja lopulta myimme talon rakennusfirmalle, joka suostui ottamaan vastaan kaiken taloon jääneen irtaimiston ja hävittämään ne meidän puolestamme.
Aikaa tähän meni erittäin paljon. Vielä on omassa asunnossa tavaroita, joista pitäisi päästä eroon, mutta onneksi pahin on ohi.