Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä tekisit, jos sinulle tulisi yhtäkkiä lapsuusfläsäri ja tajuaisit että sun isä on ollut väkivaltainen?
10.04.2022 |
Olen kolmekymppinen nainen ja minulla on ihan ok välit isääni. Olemme paljon tekemisissä. Hän on manipulointiin taipuvainen ja hyvin itsepäinen, kuitenkin ihan hyväntahtoinen tyyppi.
Minulla on hämäriä unenomaisia muistikuvia siitä, että isäni olisi lapduudessa lyönyt minua vyöllä ja uhkaillut sillä, jos en tee niinkuin hän sanoo. Olin todella kiltti lapsi.
Otin tämän joskus aikaa sitten äidille puheeksi ja hän sanoi että höpöhöpö, ei sinun isäsi ole sellainen, hullu mielikuvitus sulla.
Joten lakkasin lopulta uskomasta omiin muistoihini.
Kunnes ihan tässä vastikään juteltiin mun siskon kanssa ihan muista asioista. Mainitsin että mulla on tälläisiä ulkomaisia muistoja. Sisko sanoi että hänellä on samat muistot kuin minulla.
Siinä hetkessä se tuli kaikki takaisin: se tapahtui oikeasti.
Niin moni terapiaan ja oman mielenterveyden järkkymiseen johtanut asia sai yhtäkkiä ihan uudenlaisia merkityksiä ja aloin yhdistellä pisteitä. Miksi en koskaan suutu kenellekään, tunnen olevani vastuussa luiden tunteista ja annan ylittää omat rajani jatkuvasti: jokin osa minussa pelkää yhä väkivaltaa. Miksi minulla on usein uupunut ja itkuinen olo, kun olen viettänyt vanhempieni kanssa aikaa.
En kuitenkaan tiedä miten ottaisin tämän vanhempieni kanssa puheeksi vai otanko. Isäni ei myönnä mitään, tiedän sen jo nyt.
En ole ollut tämän oivalluksen jälkeen missään tekemisissä. Tarvitsen paljon aikaa käsitellä tätä terapiassa.
En tiedä osaanko enää olla tekemisissä heidän kanssaan. Haluaisin katkaista välit kokonaan. Tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni vihaa ja suuttumusta.
Mitä sinä tekisit?
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet sitten ollut kun isäsi lopetti väkivallan? Yleensä se ei lopu ennen kuin lapsi vaikka muuttaa omilleen.
Aina ei lopu siihenkään. T. Tukkapöllyä, retuutusta ja luunappia aikuisena - kunnes viimein sain lopulta välit poikki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap kannattaako nyt myrkyttää mieli noilla unenomaisilla muistoilla? Voit vahvistaa itseäsi ihmisenä ilman että märehdit ihan kaikki elämäsi vastoinkäymiset puhki.
Vierailija kirjoitti:
Ap kannattaako nyt myrkyttää mieli noilla unenomaisilla muistoilla? Voit vahvistaa itseäsi ihmisenä ilman että märehdit ihan kaikki elämäsi vastoinkäymiset puhki.
Ne tulee mieleen vasta kun on tarpeeksi turvallista. Ja muutenkin ehkä tietyssä iässä. Traumataustainen pahoinpidelty lapsi olen itsekin ja uskottelin itse itselleni 30v ikään että mitään ei ole tapahtunut! Vaikka todellakin oli ja paljon.
Mä oikeasti suosittelen sitä että välit poikki. ITSEN takia. Vain niin saa rauhaa toipua. Jos näet vanhempia koko ajan niin se muisto aktivoituu ja aktivoituu ja koko ajan enemmän vaan koet vääryyden tunnetta. Voit tehdä välien jäädytyksen vaikka määräaikaisesti. Esim puoli vuotta.
Mä löysin vasta yhteyden katkettua värit ja ilon elämässäni. En enää palaa vanhempieni vaikutuspiiriin - joku muu toki voi valita toisin ja palata.
Vierailija kirjoitti:
Ap kannattaako nyt myrkyttää mieli noilla unenomaisilla muistoilla? Voit vahvistaa itseäsi ihmisenä ilman että märehdit ihan kaikki elämäsi vastoinkäymiset puhki.
Mä oon 29 vuotta elämästäni ollut käsittelemättä tätä ollenkaan. Ihmetellyt lähinnä, miksi olen niin pelokas tyyppi ja selkärangaton.
On ihan valtavan hyvä työkalu oivaltaa, että lapsuuden tapahtumat on olleet yksi osatekijä.
Saan tästä voimaa vihdoin vetää vanhempiini terveet rajat, jotka olisi pitänyt vetää jo aiemmin.
Sanoisin kuitenkin että ymmärrys riittää. Pahaa tapahtuu, aika kuluu, ihmiset muuttuu. Märehtiminen ei auta. Kannattaa ehkä käväistä menneessä, mutta sitten suunnata tulevaan. Nyt on kaikki ovet auki.
Ap
Se vaikuttaa paljon miten vanhemmat reagoi. Mulla ne kiisti kaiken, raivosi, isä kävi käsiksi, haukkuivat hulluksi ja väitti että keksin kaiken.
Vaikka tapahtumilla on todistajia. Vaikka sisarukset muistaa samat asiat.
Tuo vanhempien silmitön raivo ja sitä seurannut minun mustamaalaaminen ja eristäminen teki sen että välit siinä meni. Lopullisesti.
En ole antanut vanhempieni olla missään tekemisissä lasteni kanssa. Luottamus täysi nolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä liki aina vanhemmat kiistää ja kieltää kaiken, hyökkää aikuista lasta vastaan ja syyttelee ja haukkuu.
Todellinen ihme että ap:n isä on myöntänyt piiskaamisen.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa valemuistolle. Jos isäsi oikeasti olisi lyönyt vyöllä, muistaisit kunnolla kyllä. Ja miksi hän olisi lopettanut?
Täh? Muistaisit kyllä? Jos muistaa niin on tosi lievästi traumatisoitunut. Sitähän se vahva trauma on että todellakaan ei muista.
Häh? Miksi isä olisi lopettanut? Niinhän ne väkivaltaiset vanhemmat aina tekee että kun lapset on pieniä niin tehdään väkivaltaa ahkerasti intensiivisesti mutta sitten se lopetetaan. Se väkivalta lapsen ollessa pieni on sellainen urakkatyö! Urakka! Jonkin aikaa vanhempien pitää tehdä väkivaltaa ahkerasti, mutta kun se on tehty niin urakka on valmis ja on saatu tulokset valmiiksi. Sitten väkivalta loppuu ja vanhemmat esittävät hyviä ihmisiä eikä väkivallasta saa enää ikinä puhua, se on takana, kaikkien täytyy unohtaa se. Kun lapset vanhenevat teini-ikäisiksi niin vanhemmat voivat olla tyytyväisiä koska heidän teininsä ei ole laiska riitelevä ryyppäävä rötöstelevä ongelmateini, vaan päinvastoin hiljainen kiltti helppo tunnollinen teini joka ahkerasti tekee koulutyönsä. Hyvin kasvatettu, hyvät vanhemmat! Mutta sitten kun teini täyttää 18v ja muuttaa pois kotoa ja häipyy niin kauas kuin pippuri kasvaa niin ne vanhemmat ihmettelee että "mikä sille lapselle nyt tuli? miksi se häipyi? kaikkihan oli hyvin!"
No ei ollut kaikki hyvin, ei ollut mikään hyvin, vaan se teini oli "kiltti ja kunnollinen" ainoastaan koska se eli kotonaan lamauttavassa pelossa, oli tosi sairas. Kun muuttaa omilleen niin pitäisi aloittaa "aikuinen elämä" mutta eihän se noin sairaana onnistu. Vasta yli 30 vuotiaana sitten muistaa sen lapsuuden väkivallan, jos vielä sittenkään. Sitten voi parantua ja alkaa elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko tutustunut narsismiin? Onko mahdollista, että isäsi on narsisti? Avauksessasi on joitain kohtia, mikä antaa mahdollisuuden siihen ja silloin myös tuo väkivaltamuisto voi hyvinkin pitää paikkansa, MUTTA siitä ei kannata mainita mitään vanhemmille vaan käsitellä se yksin terapiassa. Tämä siksi, että heillä on oikeutuksentunne eikä normaalia empatiaa ja omaatuntoa ja asiasta seuraisi vaan riita ja sinut leimattaisiin hulluksi.
MInulla on lapsuudesta CPTSD ja mielikuvamainen muisto vanhemman rajat rikkovasta teosta. Terapeutin mukaan on täysin mahdollista, että mielikuvani on todellinen.
Mahdollisesti valemuisto. Kannattaa tutustua korkmanin kirjoituksiin aiheesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa olla varovainen terapian kanssa, tunnetusti ovat istuttaneet valemuistoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en enää kyllä ymmärrä miten tää voisi olla valemuisto, koska olen puhunut tästä teininä äidilleni, siskoni muistaa saman asian, ja nyt isäni myös sanoo että on joskus tuikannut vyöllä muttei kovaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa olla varovainen terapian kanssa, tunnetusti ovat istuttaneet valemuistoja.
Asiantunteva terapeutti hoitaa sen varomisen. Omani on sanonut, ettei nyt istuteta mitään valemuistoja, mutta että on mahdollista myöskin alkaa muistaa ihan aidosti, kun mieli alkaa antaa periksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en enää kyllä ymmärrä miten tää voisi olla valemuisto, koska olen puhunut tästä teininä äidilleni, siskoni muistaa saman asian, ja nyt isäni myös sanoo että on joskus tuikannut vyöllä muttei kovaa.
Ap
MIllanen se sun muisto on ja miten se on vaikuttanut elämääsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa valemuistolle. Jos isäsi oikeasti olisi lyönyt vyöllä, muistaisit kunnolla kyllä. Ja miksi hän olisi lopettanut?
Täh? Muistaisit kyllä? Jos muistaa niin on tosi lievästi traumatisoitunut. Sitähän se vahva trauma on että todellakaan ei muista.
Häh? Miksi isä olisi lopettanut? Niinhän ne väkivaltaiset vanhemmat aina tekee että kun lapset on pieniä niin tehdään väkivaltaa ahkerasti intensiivisesti mutta sitten se lopetetaan. Se väkivalta lapsen ollessa pieni on sellainen urakkatyö! Urakka! Jonkin aikaa vanhempien pitää tehdä väkivaltaa ahkerasti, mutta kun se on tehty niin urakka on valmis ja on saatu tulokset valmiiksi. Sitten väkivalta loppuu ja vanhemmat esittävät hyviä ihmisiä eikä väkivallasta saa enää ikinä puhua, se on takana, kaikkien täytyy unohtaa se. Kun lapset vanhenevat teini-ikäisiksi niin vanhemmat voivat olla tyytyväisiä koska heidän teininsä ei ole laiska riitelevä ryyppäävä rötöstelevä ongelmateini, vaan päinvastoin hiljainen kiltti helppo tunnollinen teini joka ahkerasti tekee koulutyönsä. Hyvin kasvatettu, hyvät vanhemmat! Mutta sitten kun teini täyttää 18v ja muuttaa pois kotoa ja häipyy niin kauas kuin pippuri kasvaa niin ne vanhemmat ihmettelee että "mikä sille lapselle nyt tuli? miksi se häipyi? kaikkihan oli hyvin!"
No ei ollut kaikki hyvin, ei ollut mikään hyvin, vaan se teini oli "kiltti ja kunnollinen" ainoastaan koska se eli kotonaan lamauttavassa pelossa, oli tosi sairas. Kun muuttaa omilleen niin pitäisi aloittaa "aikuinen elämä" mutta eihän se noin sairaana onnistu. Vasta yli 30 vuotiaana sitten muistaa sen lapsuuden väkivallan, jos vielä sittenkään. Sitten voi parantua ja alkaa elää.
Jatkoa...
Ilmeisesti ap ei kunnolla muista lapsuutensa väkivaltaa. Se että hän muisti "vähän sinnepäin" ja pohdiskeli tapahtumia ja aprikoi tapahtumia ja sai sisarukseltaan vahvistuksen tapahtumista niin sehän ei ole aidosti muistamista. Kyllä te tiedätte millaista on jos oikeasti jotain muistaa: silloin ei todellakaan tarvitse aprikoida ja pohdiskella ja hakea vahvistuksia. Aloittajalla on nuo väkivaltakokemuset trauman vuoksi vielä ihan liian unohduksissa. Joten sikäli ei kannata mennä terapiaan, koska eipä terapeutit oikein osaa parantaa sellaisia traumoja joita aiheuttanutta väkivaltaa asiakas ei muista, terapeutit ovat tuollaisissa traumoissa turhia. Vaan siis, ainoa keino parantaa nuo traumat: välit poikki väkivallantekijöihin, paljon omaa aikaa, rauhaa, kevyttä arkea, ei saa käyttää päihteitä, ei saa ahkeroida, vaan pitää olla ihan sikapitkään mahdollisimman levollista elämää mahdollisimman erossa kaikista ihmisistä. Vain tuollaisessa eristäytyneessä yksinäisessä yksinkertaisessa hiljaisessa superrauhallisessa elämässä etäiset muistot saattavat alkaa löytyä. Ja kun niitä tapahtumia alkaa muistaa niin todennäköisesti ne traumakivut tulevat pintaan siinä samalla ja ne alkavat parantua itsestään. Sitä mukaa kun muistaa niin tuntee kipua mutta sitä mukaa se kipu myös paranee. Kun kaikki kipu on parantunut niin sitten muistikin toimii täydellisesti ei aivan täysin aidosti oikeasti muistaa kaiken väkivallan mitä on tapahtunut. On selvät muistot, mutta kipuja niihin muistoihin ei enää ole kytkeytynyt.
Eli noiden traumojen parantamisessa terapeutti ei voi auttaa. Terapeutti voi auttaa noissa omituisissa toissijaisissa pohdiskeluissa kuten "omat rajat", "häpeän tunteen kanssa eläminen", "oman vihan tunteen hyväksyminen", jne. Mutta ei sinne terapeutille vielä kannata mennä. Ensin kannattaisi yksin parantaa ne omat traumat, siinä menee ehkä jotain 1 - 4 vuotta. Sitten joskus hamassa tulevaisuudessa voi uudestaan harkita sille terapeutille menemistä, jos tuollaisia omituisia pohdiskeluongelmia enää on - mutta on myös täysin mahdollista ettei niitä silloin enää ole koska kun traumakivut paranevat niin saattaapi olla ettei sen jälkeen enää tuollaiset pohdiskeluongelmat paina mieltä, ne menettävät merkityksensä. Saattaa olla ettei sitten enää ole sitä häpeän tunnetta, vihan tunnetta, jne. Terveet traumoista parantuneet aivot nimittäin toimivat eri tavoin kuin sairaat traumatisoituneet aivot, tuottavat eri tunteita, jne.
Mulle tulee vain fläsäreitä äidin väkivaltaisuudesta, suullisesta aggressiivisuudesta ja kännitoilailusta. Mutta varmaan se tuntuu samalta kuin vastaavat fläsärit isästä. Eli ei kivalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en enää kyllä ymmärrä miten tää voisi olla valemuisto, koska olen puhunut tästä teininä äidilleni, siskoni muistaa saman asian, ja nyt isäni myös sanoo että on joskus tuikannut vyöllä muttei kovaa.
Ap
MIllanen se sun muisto on ja miten se on vaikuttanut elämääsi?
On uhkailtu vyöllä, jos en tee niinkuin isä sanoo. Esim. siivoa huonetta. Ja joskus on sitten lyötykin.
Sitten on hymynkare kasvoilla sanottu että tulee remmistä, ikään kuin leikkimielisenä heittona.
Vaikutuksia nyt on vaikea ihan yksi yhteen analysoida. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta uskon että tällä on syynsä siihen, että pelkään vihaisia ihmisiä ihan hurjasti ja aina koen, että on mun vastuulla pitää muut hyväntuulisena, että mitään pahaa ei tapahdu. Ja jos tapahtuu, se on mun syy.
Anoreksiaan sairastuin myös 12-vuotiaana. Olin sairaalassakin.
Ap
Minkä ikäinen olet? Mietin että 90-luvulla ja 00-luvun alussa (ja aiemmin) lapsien kurittaminen väkivallalla oli vielä täysin normaalia. Joskus juteltiin kavereiden kanssa aiheesta, kaikkia oli vähintään tukistettu, suurta osaa myös muuten kuritettu. Välillä aiheesta, välillä täysin ilman syytä esim vanhemman ollessa humalassa. Eksälläni on 15 vuotta nuorempi pikkuveli, jota ei ole ikinä kuritettu ruumiillisesti, toisinkuin eksääni. En nyt puolustele väkivaltaa, mutta ajat olivat eri aikoja, tavat ja ajatusmallit kasvatuksesta ovat muuttuneet valtavasti ihan lyhyessä ajassa. En lähtisi katkaisemaan välejä, jos asiat ovat nyt hyvin. Käsittele mieluummin terapiassa ja voit tietenkin yrittää puhua isäsi kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Mä ihmettelen sun ”unenomaisia” muistoja. Mua on pahoinpidelty kymmeniä kertoja ja muistot on kristallinkirkkaita. En todellakaan voi unohtaa.
Ps. En myöskään ole väleissä vanhempiini, kävi itselle niin raskaaksi, ja myös oli tuota samaa ahdistusta/itkua. Vanhemmat edelleen harjoitti siis henkistä väkivaltaa - ja uhkaili fyysisellä, siis aikuista lastaan. Nyt on viimein hyvä, ei tarvi pelätä enää. En halua korjata välejä enää.
On ihan normaalia, että mieli hautaa epämiellyttäviä muistoja. Kyseessä on suojautumiskeino.
Alue: Aihe vapaa
Oon tosi pahoillani teidän molempien puolesta. Ystävääni hyväksikäytettiin ja hänellä tosiaan pyörii video päässä.
Sitten taas toisaalta olen tavannut työni kautta paljon traumataustaisia. Osalla juuri mieli pyrkii unohtamaan. Kaikesta tulee mössöä. Luulen omalla kohdalla syyksi juuri tuon maton alle lakaisun - ja sen että minua ei tosiaan varmaan koskaan satutettu kovaa. Enemmän se oli se tunne, että uhka on koko ajan läsnä ja pitää varoa.
Yksi muisto on erityisen elävä: isällä on vyö kädessä ja hän hiukan hymyillen sanoo että siivoapa huone, muuten tulee vyöstä.
"Tiesin" tämän jo ennen mutta äidin höpöhöpö-reaktio sai minut sivuuttamaan sen.
Hänellä oli jotain omia mielenterveyden haasteita kun olin pieni, mutta hän muuttui jollain tapaa vakaammaksi ja rauhallisemmaksi myöhemmin.
Näin myös lapsena unia jossa uhkailtiin, että saat remmistä jos et tee asiaa X.
Muistan lapsuudesta esim. tapauksen jossa menin kertomaan siskolleni unesta, jossa minun piti värittää piirroskuva ja jos värittäisin rajojen yli, minua lyötäisiin vyöllä. Tämän muistan elävästi mutta en osannut yhdistää sitä tosielämän tapahtumiin.
Ap