Mitä tekisit, jos sinulle tulisi yhtäkkiä lapsuusfläsäri ja tajuaisit että sun isä on ollut väkivaltainen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en enää kyllä ymmärrä miten tää voisi olla valemuisto, koska olen puhunut tästä teininä äidilleni, siskoni muistaa saman asian, ja nyt isäni myös sanoo että on joskus tuikannut vyöllä muttei kovaa.

Ap

MIllanen se sun muisto on ja miten se on vaikuttanut elämääsi?

On uhkailtu vyöllä, jos en tee niinkuin isä sanoo. Esim. siivoa huonetta. Ja joskus on sitten lyötykin.

Sitten on hymynkare kasvoilla sanottu että tulee remmistä, ikään kuin leikkimielisenä heittona.

Vaikutuksia nyt on vaikea ihan yksi yhteen analysoida. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta uskon että tällä on syynsä siihen, että pelkään vihaisia ihmisiä ihan hurjasti ja aina koen, että on mun vastuulla pitää muut hyväntuulisena, että mitään pahaa ei tapahdu. Ja jos tapahtuu, se on mun syy.

Anoreksiaan sairastuin myös 12-vuotiaana. Olin sairaalassakin.

Ap

Oletko tutustunut narsismiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa valemuistolle. Jos isäsi oikeasti olisi lyönyt vyöllä, muistaisit kunnolla kyllä. Ja miksi hän olisi lopettanut?

Täh? Muistaisit kyllä? Jos muistaa niin on tosi lievästi traumatisoitunut. Sitähän se vahva trauma on että todellakaan ei muista.

Häh? Miksi isä olisi lopettanut? Niinhän ne väkivaltaiset vanhemmat aina tekee että kun lapset on pieniä niin tehdään väkivaltaa ahkerasti intensiivisesti mutta sitten se lopetetaan. Se väkivalta lapsen ollessa pieni on sellainen urakkatyö! Urakka! Jonkin aikaa vanhempien pitää tehdä väkivaltaa ahkerasti, mutta kun se on tehty niin urakka on valmis ja on saatu tulokset valmiiksi. Sitten väkivalta loppuu ja vanhemmat esittävät hyviä ihmisiä eikä väkivallasta saa enää ikinä puhua, se on takana, kaikkien täytyy unohtaa se. Kun lapset vanhenevat teini-ikäisiksi niin vanhemmat voivat olla tyytyväisiä koska heidän teininsä ei ole laiska riitelevä ryyppäävä rötöstelevä ongelmateini, vaan päinvastoin hiljainen kiltti helppo tunnollinen teini joka ahkerasti tekee koulutyönsä. Hyvin kasvatettu, hyvät vanhemmat! Mutta sitten kun teini täyttää 18v ja muuttaa pois kotoa ja häipyy niin kauas kuin pippuri kasvaa niin ne vanhemmat ihmettelee että "mikä sille lapselle nyt tuli? miksi se häipyi? kaikkihan oli hyvin!"

No ei ollut kaikki hyvin, ei ollut mikään hyvin, vaan se teini oli "kiltti ja kunnollinen" ainoastaan koska se eli kotonaan lamauttavassa pelossa, oli tosi sairas. Kun muuttaa omilleen niin pitäisi aloittaa "aikuinen elämä" mutta eihän se noin sairaana onnistu. Vasta yli 30 vuotiaana sitten muistaa sen lapsuuden väkivallan, jos vielä sittenkään. Sitten voi parantua ja alkaa elää.

Näinhän se menee. Korjaan vaan sen verran että jos se lapsenhakkaajavanhempi on yhtään narsistinen niin se väkivalta pulpahtelee kyllä myöhemminkin. Esim mä olen aina joutunut pelkäämään aikuisiällä väkivaltaa isäni taholta. Joskus se on realisoitunut. Jos ei hiivi suklasillaan, varo sanomisiaan ja pehmentele mielipiteitään - ja ikäänkuin pienennä itseään - niin se väkivalta vilahtelee joko tietoisesti tai tiedostamatta. Se uhka on yhä läsnä vaikka ukko pitkästi yli 70. Edelleen vahva, hyväkuntoinen ja aggressiivinen.

Välit on niin etäiset kun olla voi enkä enää mene käymään siellä, siis sisällä talossa. Kesällä voin käydä ulkona pihalla. Olen vain äitini takia näissä minimaalisissa väleissä. Säälittää äidin kurja elämä narsistin alistamana kynnysmattona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa valemuistolle. Jos isäsi oikeasti olisi lyönyt vyöllä, muistaisit kunnolla kyllä. Ja miksi hän olisi lopettanut?

Täh? Muistaisit kyllä? Jos muistaa niin on tosi lievästi traumatisoitunut. Sitähän se vahva trauma on että todellakaan ei muista.

Häh? Miksi isä olisi lopettanut? Niinhän ne väkivaltaiset vanhemmat aina tekee että kun lapset on pieniä niin tehdään väkivaltaa ahkerasti intensiivisesti mutta sitten se lopetetaan. Se väkivalta lapsen ollessa pieni on sellainen urakkatyö! Urakka! Jonkin aikaa vanhempien pitää tehdä väkivaltaa ahkerasti, mutta kun se on tehty niin urakka on valmis ja on saatu tulokset valmiiksi. Sitten väkivalta loppuu ja vanhemmat esittävät hyviä ihmisiä eikä väkivallasta saa enää ikinä puhua, se on takana, kaikkien täytyy unohtaa se. Kun lapset vanhenevat teini-ikäisiksi niin vanhemmat voivat olla tyytyväisiä koska heidän teininsä ei ole laiska riitelevä ryyppäävä rötöstelevä ongelmateini, vaan päinvastoin hiljainen kiltti helppo tunnollinen teini joka ahkerasti tekee koulutyönsä. Hyvin kasvatettu, hyvät vanhemmat! Mutta sitten kun teini täyttää 18v ja muuttaa pois kotoa ja häipyy niin kauas kuin pippuri kasvaa niin ne vanhemmat ihmettelee että "mikä sille lapselle nyt tuli? miksi se häipyi? kaikkihan oli hyvin!"

No ei ollut kaikki hyvin, ei ollut mikään hyvin, vaan se teini oli "kiltti ja kunnollinen" ainoastaan koska se eli kotonaan lamauttavassa pelossa, oli tosi sairas. Kun muuttaa omilleen niin pitäisi aloittaa "aikuinen elämä" mutta eihän se noin sairaana onnistu. Vasta yli 30 vuotiaana sitten muistaa sen lapsuuden väkivallan, jos vielä sittenkään. Sitten voi parantua ja alkaa elää.

Jatkoa...

Ilmeisesti ap ei kunnolla muista lapsuutensa väkivaltaa. Se että hän muisti "vähän sinnepäin" ja pohdiskeli tapahtumia ja aprikoi tapahtumia ja sai sisarukseltaan vahvistuksen tapahtumista niin sehän ei ole aidosti muistamista. Kyllä te tiedätte millaista on jos oikeasti jotain muistaa: silloin ei todellakaan tarvitse aprikoida ja pohdiskella ja hakea vahvistuksia. Aloittajalla on nuo väkivaltakokemuset trauman vuoksi vielä ihan liian unohduksissa. Joten sikäli ei kannata mennä terapiaan, koska eipä terapeutit oikein osaa parantaa sellaisia traumoja joita aiheuttanutta väkivaltaa asiakas ei muista, terapeutit ovat tuollaisissa traumoissa turhia. Vaan siis, ainoa keino parantaa nuo traumat: välit poikki väkivallantekijöihin, paljon omaa aikaa, rauhaa, kevyttä arkea, ei saa käyttää päihteitä, ei saa ahkeroida, vaan pitää olla ihan sikapitkään mahdollisimman levollista elämää mahdollisimman erossa kaikista ihmisistä. Vain tuollaisessa eristäytyneessä yksinäisessä yksinkertaisessa hiljaisessa superrauhallisessa elämässä etäiset muistot saattavat alkaa löytyä. Ja kun niitä tapahtumia alkaa muistaa niin todennäköisesti ne traumakivut tulevat pintaan siinä samalla ja ne alkavat parantua itsestään. Sitä mukaa kun muistaa niin tuntee kipua mutta sitä mukaa se kipu myös paranee. Kun kaikki kipu on parantunut niin sitten muistikin toimii täydellisesti ei aivan täysin aidosti oikeasti muistaa kaiken väkivallan mitä on tapahtunut. On selvät muistot, mutta kipuja niihin muistoihin ei enää ole kytkeytynyt.

Eli noiden traumojen parantamisessa terapeutti ei voi auttaa. Terapeutti voi auttaa noissa omituisissa toissijaisissa pohdiskeluissa kuten "omat rajat", "häpeän tunteen kanssa eläminen", "oman vihan tunteen hyväksyminen", jne. Mutta ei sinne terapeutille vielä kannata mennä. Ensin kannattaisi yksin parantaa ne omat traumat, siinä menee ehkä jotain 1 - 4 vuotta. Sitten joskus hamassa tulevaisuudessa voi uudestaan harkita sille terapeutille menemistä, jos tuollaisia omituisia pohdiskeluongelmia enää on - mutta on myös täysin mahdollista ettei niitä silloin enää ole koska kun traumakivut paranevat niin saattaapi olla ettei sen jälkeen enää tuollaiset pohdiskeluongelmat paina mieltä, ne menettävät merkityksensä. Saattaa olla ettei sitten enää ole sitä häpeän tunnetta, vihan tunnetta, jne. Terveet traumoista parantuneet aivot nimittäin toimivat eri tavoin kuin sairaat traumatisoituneet aivot, tuottavat eri tunteita, jne.

Loistava kirjoitus. Näin paranin itsekin.

Vähän ohis mutta lapsuuden traumaan ei saa välttämättä terapiaa. Olen yrittänyt pari kertaa ja aina tyssää siihen ettei ole masennusta. Lääkäriä ei kiinnosta että on takaumia, lievää disso-oiretta, mutta kun ei ole MASENNUSTA. Lääkäri passittaa kotiin saatesanoilla ”olet reipas ja työkykyinen”

En ymmärrä miten jotkut nuoret saa terapiaa esim siihen että ei motivoi tai insiproi. Kun mä en saa vuosikymmenen väkivaltaankaan.

Minä sain fläsäreitä, että useampi tuntematon on hakannut ja käyttänyt hyväksi, kun vanhemmat poistuivat kotoa, useita kertoja. Vanhemmat hyväuskoisia kusipäitä.

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohis mutta lapsuuden traumaan ei saa välttämättä terapiaa. Olen yrittänyt pari kertaa ja aina tyssää siihen ettei ole masennusta. Lääkäriä ei kiinnosta että on takaumia, lievää disso-oiretta, mutta kun ei ole MASENNUSTA. Lääkäri passittaa kotiin saatesanoilla ”olet reipas ja työkykyinen”

En ymmärrä miten jotkut nuoret saa terapiaa esim siihen että ei motivoi tai insiproi. Kun mä en saa vuosikymmenen väkivaltaankaan.

Terapia ei varmaan edes auta. Tai osaisivat ehkä antaa neuvoja, että liiku, ole luonnossa, harrasta... En usko, että terapiasta on mitään apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohis mutta lapsuuden traumaan ei saa välttämättä terapiaa. Olen yrittänyt pari kertaa ja aina tyssää siihen ettei ole masennusta. Lääkäriä ei kiinnosta että on takaumia, lievää disso-oiretta, mutta kun ei ole MASENNUSTA. Lääkäri passittaa kotiin saatesanoilla ”olet reipas ja työkykyinen”

En ymmärrä miten jotkut nuoret saa terapiaa esim siihen että ei motivoi tai insiproi. Kun mä en saa vuosikymmenen väkivaltaankaan.

Terapia ei varmaan edes auta. Tai osaisivat ehkä antaa neuvoja, että liiku, ole luonnossa, harrasta... En usko, että terapiasta on mitään apua.

Ei varmaan olekaan, mutta aina väkivaltaa kokeneille tiuskaistaan kyllästyneellä äänellä ”mene terapiaan ja lopeta kitinä”.

Jännää että ihmisellä ei ole oikeutta kärsiä lapsuudestaan. Tai ylipäätään ajatus että kellään ei saa olla mitään vaikeaa vaan vaikeus pitää heti hoitaa pois terapialla. Ikäänkuin se sillä lähtisi…

Luin joku aika sitten mielenkiintoisen jutun, harmi etten muista lehteä, ehkä voi hyvin tai hyvä terveys. Siinä juuri psykoterapeutti selitti että pitkään on ollut vallalla uhrin syyllistäminen yhteiskunnan arvona. Eli että esimerkkinä apn tapuksessa kukaan ei syytä apn vanhempia vaan syytää ap:ta siitä että hän oireilee, kitisee tai valittaa. Ja että vika on apssa ja apn pitää heti hoitaa itsensä kuntoon. Ja että hänen tulee salata kaikki tapahtunut ettei vaan rasita ketään muuta. Ettei vaan kenenkään mieli pahoitu siitä että ap puhuu tuollaisia.

Tämä on erittäin tuhoisa ajattelumalli juuri esim raiskauksen/väkivallan uhrille. Että yhteisö syyttää ja syyllistää. Joku saattaa jopa sanoa loukkaavasti että ”kasva aikuiseksi”.

Ennen vaikeat kokemukset hyväksyttiin paremmin ja yhteisö kesti ne. Ja jopa tuki uhria. Nyt läällätellään ja haukutaan ”uhriutumisesta”.

Joskus on täysi oikeus olla uhri. Ja olla traumatisoitunut. Sitä ei ympäristön ilkkuminen ja lällättely poista. Ja syyllinen ei ole se uhri vaan se PAHANTEKIJÄ.

Tässä suhteessa Suomi on sairas yhteiskunta. Vika on aina uhrin, näin moni ajattelee.

Tuo fläsärihän ei tullut suoranaisesti yllättäin vaan on tullut jo aiemminkin. 

Onneksi sisar muisti saman asian. Minulla on monta sisarusta ja vain yhden kanssa on kokemus siitä, että toinen vanhemmista oli pelottava. Loput vähättelivät. Ainoana lapsena olisi sana sanaa, muisto muistoa vastaan vanhempien kanssa.

Olkaa kiitollisia jos sisarus tukee teitä. Mulla ei tue, vaikka muistaa kyllä mitä on tapahtunut. Se sisarus on sattumoisin väkivaltaisen narsisti-vanhemman kultalapsi, kun minä taas inhokki. Koko perintö menee testamentilla suosikille joten hän on mielin kielin ja kääntynyt minua vastaan. Asettui siis vanhempien puolelle ja syyttelee mua hulluksi ja valemuistoista. Vaikka on lukemattomia tilanteita missä on joko todistanut väkivaltaa tai ollut itse sen kohteena.

Usein nää menee niin että asian esiin ottanut suljetaan ulos. Mulle kävi näin. Perhe sulki ulos ja sukulaisille on haukuttu ja valehdeltu minusta niin paljon, että sukukin käänsi selkänsä.

Mä olen silti oikeassa ja muistoni on kirkkaat, voin kertoa siis tapahtumat, päivämäärät, tilanteet, kaiken.

Harmittaa silti se että sisarus päätti toimia noin.

Vierailija kirjoitti:

Oletko tutustunut narsismiin? Onko mahdollista, että isäsi on narsisti? Avauksessasi on joitain kohtia, mikä antaa mahdollisuuden siihen ja silloin myös tuo väkivaltamuisto voi hyvinkin pitää paikkansa, MUTTA siitä ei kannata mainita mitään vanhemmille vaan käsitellä se yksin terapiassa. Tämä siksi, että heillä on oikeutuksentunne eikä normaalia empatiaa ja omaatuntoa ja asiasta seuraisi vaan riita ja sinut leimattaisiin hulluksi. 

MInulla on lapsuudesta CPTSD ja mielikuvamainen muisto vanhemman rajat rikkovasta teosta. Terapeutin mukaan on täysin mahdollista, että mielikuvani on todellinen. 

Jos sulla on lapsuudesta CPTSD niin eihän sillä ole mitään merkitystä muistatko mitään vai et. Koska jokatapauksessa on täysin varmaa että sun vanhemmat - tai joku muu - on tehnyt sua kohtaan paljon väkivaltaa. Koskan eihän CPTSD millään muulla tavalla kehity.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän ohis mutta lapsuuden traumaan ei saa välttämättä terapiaa. Olen yrittänyt pari kertaa ja aina tyssää siihen ettei ole masennusta. Lääkäriä ei kiinnosta että on takaumia, lievää disso-oiretta, mutta kun ei ole MASENNUSTA. Lääkäri passittaa kotiin saatesanoilla ”olet reipas ja työkykyinen”

En ymmärrä miten jotkut nuoret saa terapiaa esim siihen että ei motivoi tai insiproi. Kun mä en saa vuosikymmenen väkivaltaankaan.

Terapia ei varmaan edes auta. Tai osaisivat ehkä antaa neuvoja, että liiku, ole luonnossa, harrasta... En usko, että terapiasta on mitään apua.

Kunnollisesta traumaterapiasta oli, mutta se piti hakea yksityiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko tutustunut narsismiin? Onko mahdollista, että isäsi on narsisti? Avauksessasi on joitain kohtia, mikä antaa mahdollisuuden siihen ja silloin myös tuo väkivaltamuisto voi hyvinkin pitää paikkansa, MUTTA siitä ei kannata mainita mitään vanhemmille vaan käsitellä se yksin terapiassa. Tämä siksi, että heillä on oikeutuksentunne eikä normaalia empatiaa ja omaatuntoa ja asiasta seuraisi vaan riita ja sinut leimattaisiin hulluksi. 

MInulla on lapsuudesta CPTSD ja mielikuvamainen muisto vanhemman rajat rikkovasta teosta. Terapeutin mukaan on täysin mahdollista, että mielikuvani on todellinen. 

Jos sulla on lapsuudesta CPTSD niin eihän sillä ole mitään merkitystä muistatko mitään vai et. Koska jokatapauksessa on täysin varmaa että sun vanhemmat - tai joku muu - on tehnyt sua kohtaan paljon väkivaltaa. Koskan eihän CPTSD millään muulla tavalla kehity.

No kyllä, ihan kirkkaasti tiedän sen väkivallan, mistä tuo CPTSD syntyi, se oli järjestelmällistä vuosia kestävää tietynlaista toimintaa. Sen lisäksi on sitten hämärä mielikuva yksittäisestä täysin erilaisesta tapahtumasta. Mutta totta, sitä terapeuttikin sanoi, että koska vanhempani on pystynyt traumatisoimaan minut (kysyi toki muitakin täsmentäviä kysymyksiä), hän oli sitä mieltä että tuo muistikuvani voisi olla todellinen ja oikeasti tapahtunut tapahtuma. 

Onneksi olkoon sinulle ap, olet alkanut muistamaan sen mitä ei ole aikaisemmin ollut turvallista muistaa ja käsitellä.

Trauman mekanismit toimivat eri ihmisillä eri tavoin, riippuen monestakin asiasta kuten siitä että minkä ikäisenä trauma on tapahtunut tai traumajakso on alkanut. Mitä varhaisemmassa vaiheessa lapsuutta traumatisoituminen alkaa ja mitä pahempia traumat ovat, sitä tuhoisampaa jälki on ja sitä syvemmälle traumat tuppaavat hautautumaan. Hyvin yleinen mielen puolustusmekanismi pahojen varhaislapsuuden traumojen kanssa on dissosiaatio. Jotkut ihmiset eivät ole dissosiaatioalttiita ja heidän traumatisoitumiseen johtaneet tapahtumat ovat tapahtuneet tarpeeksi myöhäisessä vaiheessa kehitystä, jotta he eivät ole kehittäneet itselleen dissosiaatiota puolustusmekanismikseen.

Ihminen traumatisoituessaan saattaa haudata muiston syvälle alitajuntaan, jossa se sitten odottelee tilaisuutta nousta pintaan käsiteltäväksi. Tämä yleensä tapahtuu siinä vaiheessa elämää, kun elämä on asettunut uomiinsa ja tullut turvalliseksi, hyvin tyypillisesti ikävuosien 30-40 välissä. Pahojen addiktioiden kanssa kamppaileva saattaa kuiville päästyään alkaa muistamaan lapsuutensa tapahtumia jotka ovat aiheuttaneet sen, että kyseisestä ihmisestä on yleensäkään tullut addikti. Jotta voi alkaa muistamaan ja käsittelemään asioita, elämäntilanteen pitää mahdollistaa se.

Muistaminen on paranemisprosessin kipeä ja tuskallinen ydinprosessi, eli jotta paraneminen ja elämässä eteenpäinmeneminen on aidosti mahdollista on alitajunnan päästävä tyhjentymään. Alitajunta on vähän kuin shamppanjapullo, josta lopulta lentää korkki irti ja kaikki sonta kuohuaa valtoimenaan ulos. Erittäin sotkuista, mutta sellaista se on. Pitkään pidätetyn padon on murruttava, vesien on virrattava valtoimenaan ja sitä myötä muokattava maisemat uuteen uskoon. Mikään ei ole sen jälkeen enää entisensään, maisema on muuttunut lopullisesti.

Mä en tajua miksi te spekuloitte sitä että pitäisikö vanhempien kanssa yrittää puhua siitä lapsuuden mahdollisesta väkivallasta. Mun mielestä tilanne on yksinkertainen, vaihtoehtoja on kaksi:

1. Jos muistan että joku on antanut mulle turpiin, niin en puhu siitä hänen kanssaan. En puhu hänen kanssaan enää ikinä mistään, välit poikki, hyvästi.

2. Jos en muista että joku on antanut mulle turpiin niin ei se silti ole hankalempi tilanne. Jos joudun toisesta ihmisestä pohdiskelemaan kaikenmaailman "mitähän tuo on tehnyt? mitähän tuo meinaa? voikohan tuon sanaan luottaa? onko meidän välillä tapahtunut jotain pahaa? mihin tuo pyrkii? millä motiivilla tuo on liikkeellä?", niin en puhu siitä hänen kanssaan. Koska ei ole mitään järkeä ikinä ollenkaan olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa jota joutuu tuolla lailla kyseenalaistamaan ja epäilemään ja epäröimään ja arvailemaan ja analysoimaan. Jos toisen kanssa ei voi elää täysin ilman tuollaisia arvailuja, niin ei sen kanssa voi olla ollenkaan, välit poikki, hyvästi.

Kyllä tässä "fläsäri" peräisessä todistelussa on nyt ainekset vähintäänkin pahoipitelyyn ja ehkä kannattaa kokeilla uhriutumisen lisäksi myös insestiä. Äiti- ja varsinkin isä joutaa linnaan...oppiipahan mulukku olemaan.

Asiaan kuuluvaa tässä on myös maalittaminen ja ihan saatanmoiset korvausvaatimukset.

Me voitetaan tää juttu.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tässä "fläsäri" peräisessä todistelussa on nyt ainekset vähintäänkin pahoipitelyyn ja ehkä kannattaa kokeilla uhriutumisen lisäksi myös insestiä. Äiti- ja varsinkin isä joutaa linnaan...oppiipahan mulukku olemaan.

Asiaan kuuluvaa tässä on myös maalittaminen ja ihan saatanmoiset korvausvaatimukset.

Me voitetaan tää juttu.

En ole ap, mutta itselläni ei ole enää vanhempia. Kyse ei ole mistään oikeuden saamisesta vaan siitä, että paranisin traumoistani. 

Vierailija kirjoitti:

Mä en tajua miksi te spekuloitte sitä että pitäisikö vanhempien kanssa yrittää puhua siitä lapsuuden mahdollisesta väkivallasta. Mun mielestä tilanne on yksinkertainen, vaihtoehtoja on kaksi:

1. Jos muistan että joku on antanut mulle turpiin, niin en puhu siitä hänen kanssaan. En puhu hänen kanssaan enää ikinä mistään, välit poikki, hyvästi.

2. Jos en muista että joku on antanut mulle turpiin niin ei se silti ole hankalempi tilanne. Jos joudun toisesta ihmisestä pohdiskelemaan kaikenmaailman "mitähän tuo on tehnyt? mitähän tuo meinaa? voikohan tuon sanaan luottaa? onko meidän välillä tapahtunut jotain pahaa? mihin tuo pyrkii? millä motiivilla tuo on liikkeellä?", niin en puhu siitä hänen kanssaan. Koska ei ole mitään järkeä ikinä ollenkaan olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa jota joutuu tuolla lailla kyseenalaistamaan ja epäilemään ja epäröimään ja arvailemaan ja analysoimaan. Jos toisen kanssa ei voi elää täysin ilman tuollaisia arvailuja, niin ei sen kanssa voi olla ollenkaan, välit poikki, hyvästi.

Aika harva pystyy tuohon omien vanhempiensa kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tässä "fläsäri" peräisessä todistelussa on nyt ainekset vähintäänkin pahoipitelyyn ja ehkä kannattaa kokeilla uhriutumisen lisäksi myös insestiä. Äiti- ja varsinkin isä joutaa linnaan...oppiipahan mulukku olemaan.

Asiaan kuuluvaa tässä on myös maalittaminen ja ihan saatanmoiset korvausvaatimukset.

Me voitetaan tää juttu.

En ole ap, mutta itselläni ei ole enää vanhempia. Kyse ei ole mistään oikeuden saamisesta vaan siitä, että paranisin traumoistani. 

Voiko luulotaudista parantua. Haet vain huomiota ja sääliä. Niin yksinkertaista se on.