Mitä tekisit, jos sinulle tulisi yhtäkkiä lapsuusfläsäri ja tajuaisit että sun isä on ollut väkivaltainen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä puhunut tästä kenellekään mutta mullakin on yksi todella omituinen muistokuva omasta lapsuudesta ja se on sellainen niin sumea että en edes tiedä onko se totta vai ei. Siitä on niin kauankin ja en ole ikinä ollut varma onko se todellinen muisto vai ei.. kai se on joku suojakeino jos se sattuu totta olemaan.

Isäni oli siis ajoittainen alkoholisti, ei väkivaltainen mutta tiedän että hänellä oli omia erityisiä seksuaalisia mieltymyksiä. Hän tykkäsi piiskaamisesta ja siis piiskatuksi tulemisesta ja tiedän tämän siitä kun aikuisena tiesin hänen käyneen mm. dominan luona juuri tuota harrastamassa. Hän itse kertoi siitä avoimesti ja tiedän jopa kyseisen dominan jonka luona kävi.

Se sumea muistikuva minulla on siis sellainen jossa minä olen ehkä noin 5-6 vuotias ja piiskaan isää rangaistuksena hänen alkoholismistaan ja vuorostaan isä piiskaa minua. Muistan että minun piti sitoa isän jalat vyöllä ja hän taas teki vastaavasti niin minulle. Muistan pitäneeni sitä todella pelottavana, vääränä ja ahdistavana. Mitään muuta ei kuitenkaan ollut, eikä siis mitään seksuaalista sisältynyt siihen, koska olen mies eikä isäni ollut homoseksuaali. Todellla härö ja sairas muistikuva siis enkä ole sitä halunnut erityisesti muistella.. vanhempani olivat tässä vaiheessa jo eronneet ja tämä tapahtui ollessani kahdestaan isäni kanssa.

Silti meillä oli hyvin läheiset välit ja tulimme hyvin toimeen. Minusta hän oli kaikesta huolimatta hyvä isä ja hyvä ihminen vaikka hänestä ehkä saa hirveän kuvan tästä ihmisenä. Alkoholismi ja lääkkeiden väärinkäyttö hänen elämänsä osittain pilasi ja lopulta vei ajasta ikuisuuteen noin 10 vuotta sitten.

Nyt aikuisena minulle on kehittynyt samanlainen seksuaalisuus ja nuo samat BDSM jutut kiinnostavat myös minua. Melko vinoutunutta varmaankin.

Oletko aina välillä muistanut tuon muistikuvan vai vasta sitten, kun isäsi puhui dominasta?

Se on aina epämääräisenä muistikuvana kulkenut mukana. Kai olen jotenkin pyrkinyt sulkemaan sen johonkin lokeroon kuitenkin.

Kokonaisuutena arvioitu kertomuksesi on sellainen, että pidän todennäköisenä, että muistikuvasi on todellinen, mutta et oikein olisi valmis vielä uskomaan siihen. Muistikuva on ollut sinulla ennen tietoa isäsi toimista ja isäsi toimet myös täsmäävät sellaiseen, että rajat voivat hämrätyä. 

Menisin terapiaan ja puisin asiaa siskon kanssa. Ottaisin varmaan etäisyyttä vanhempiini, koska tollanen ympöristö, jossa vaan kielletään kaikki ikävät asiat ei tee hyvää kenenkään psyykkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa valemuistolle. Jos isäsi oikeasti olisi lyönyt vyöllä, muistaisit kunnolla kyllä. Ja miksi hän olisi lopettanut?

Täh? Muistaisit kyllä? Jos muistaa niin on tosi lievästi traumatisoitunut. Sitähän se vahva trauma on että todellakaan ei muista.

Häh? Miksi isä olisi lopettanut? Niinhän ne väkivaltaiset vanhemmat aina tekee että kun lapset on pieniä niin tehdään väkivaltaa ahkerasti intensiivisesti mutta sitten se lopetetaan. Se väkivalta lapsen ollessa pieni on sellainen urakkatyö! Urakka! Jonkin aikaa vanhempien pitää tehdä väkivaltaa ahkerasti, mutta kun se on tehty niin urakka on valmis ja on saatu tulokset valmiiksi. Sitten väkivalta loppuu ja vanhemmat esittävät hyviä ihmisiä eikä väkivallasta saa enää ikinä puhua, se on takana, kaikkien täytyy unohtaa se. Kun lapset vanhenevat teini-ikäisiksi niin vanhemmat voivat olla tyytyväisiä koska heidän teininsä ei ole laiska riitelevä ryyppäävä rötöstelevä ongelmateini, vaan päinvastoin hiljainen kiltti helppo tunnollinen teini joka ahkerasti tekee koulutyönsä. Hyvin kasvatettu, hyvät vanhemmat! Mutta sitten kun teini täyttää 18v ja muuttaa pois kotoa ja häipyy niin kauas kuin pippuri kasvaa niin ne vanhemmat ihmettelee että "mikä sille lapselle nyt tuli? miksi se häipyi? kaikkihan oli hyvin!"

No ei ollut kaikki hyvin, ei ollut mikään hyvin, vaan se teini oli "kiltti ja kunnollinen" ainoastaan koska se eli kotonaan lamauttavassa pelossa, oli tosi sairas. Kun muuttaa omilleen niin pitäisi aloittaa "aikuinen elämä" mutta eihän se noin sairaana onnistu. Vasta yli 30 vuotiaana sitten muistaa sen lapsuuden väkivallan, jos vielä sittenkään. Sitten voi parantua ja alkaa elää.

Näinhän se menee. Korjaan vaan sen verran että jos se lapsenhakkaajavanhempi on yhtään narsistinen niin se väkivalta pulpahtelee kyllä myöhemminkin. Esim mä olen aina joutunut pelkäämään aikuisiällä väkivaltaa isäni taholta. Joskus se on realisoitunut. Jos ei hiivi suklasillaan, varo sanomisiaan ja pehmentele mielipiteitään - ja ikäänkuin pienennä itseään - niin se väkivalta vilahtelee joko tietoisesti tai tiedostamatta. Se uhka on yhä läsnä vaikka ukko pitkästi yli 70. Edelleen vahva, hyväkuntoinen ja aggressiivinen.

Välit on niin etäiset kun olla voi enkä enää mene käymään siellä, siis sisällä talossa. Kesällä voin käydä ulkona pihalla. Olen vain äitini takia näissä minimaalisissa väleissä. Säälittää äidin kurja elämä narsistin alistamana kynnysmattona.

Kurjaahan se on vierestä moista katsella, mutta se on äitisi oma valinta. Hän on aikuinen ihminen, jos haluaa elämänsä viettää alistettuna, niin sille ei muut mitään voi.

Joskus täytyy vaan osata itse päästää irti ja antaa muiden tehdä omat virheensä. Se on heidän oikeus ja vastuu. On hyvä muistaa, että ei voi olla vastuussa muiden valinnoista.

Näin ollen sulla ei ole mitään velvollisuutta vierailla paikassa, jossa on väkivallan uhka. Voit hyvillä mielin jättää kyläilyt välistä. Pyydä vaikka äitisi pelkästään kahville.

Minä olen aina ollut perheessä se, joka on välikätenä ja ns. kuuntelee muidenkin murheet. Ennen viimeisintä puheluaan hän vudoatti minulle usein sisarusteni asioita, kuinka häntä aiheetta syytellään asioista joita hän on muka hoitanut isänä huonosti. Hän valitti minulle ja itkeskeli, että hän muka on huono ihminen, kohtuuton syytös. 

Yritin monta kertaa puhelujen lomassa (jotka siis saattoivat kestää yli kaksi tuntia per kipale) että minulla on tosi kiire nyt töiden ja muiden kanssa että hei jatketaan myöhemmin. Toiveeni kaikui kuuroille korville. Isä vain jatkoi vuodatustaan. 

Viimeisimmän puhelun päätteeksi aloin itkeä. En todellakaan toivonut sellaista reaktiota itseltäni, mutta olin vain niin uupunut ja turhautunut. 

Itkuani hän uskoi. Ei soitellut enää.  

Mietin tässä, kertoisinko nyt isälle suoraan, että mieti kahdesti miten paljon vuodatat sisarusteni lapsuusmuistoja minulle, koska pistät minut kaivamaan tosi kipeitä asioita omasta menneisyydestäni, että kannattaisiko puhua jollekin muulle, älä pakota minua tähän. 

ap

Eipä tässä nyt isompia fläsäreitä tarvita.

Vanhemmat olivat kiihkouskovaisia ja ohjenuorana oli "joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan".

Remmiä, piiskaa, raippaa tuli vähän väliä, milloin mistäkin syystä. Välillä syyttä. Tukkapöllyä ja luunappeja.

Suosittelisin asian käsittelyä terapiassa. Joka tapauksessa se pitää käsitellä itse ennen kuin voi siirtyä eteenpäin. Muuten kuulet narsistisen vanhempasi äänen joka tapauksessa sisälläsi, vaikka hän olisi jo vaikka kuollut. Käsittääkseni on yleistä, että joku yksittäinen tapaus auttaa näkemään koko kieroutuneen perhekuvion, vaikka sitä ei tietenkään näe kun on itse sen keskellä. Niin ainakin minulle kävi. Tsemppiä ap:lle.

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.

Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.

Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.

No olipas helppo selitys.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina ollut perheessä se, joka on välikätenä ja ns. kuuntelee muidenkin murheet. Ennen viimeisintä puheluaan hän vudoatti minulle usein sisarusteni asioita, kuinka häntä aiheetta syytellään asioista joita hän on muka hoitanut isänä huonosti. Hän valitti minulle ja itkeskeli, että hän muka on huono ihminen, kohtuuton syytös. 

Yritin monta kertaa puhelujen lomassa (jotka siis saattoivat kestää yli kaksi tuntia per kipale) että minulla on tosi kiire nyt töiden ja muiden kanssa että hei jatketaan myöhemmin. Toiveeni kaikui kuuroille korville. Isä vain jatkoi vuodatustaan. 

Viimeisimmän puhelun päätteeksi aloin itkeä. En todellakaan toivonut sellaista reaktiota itseltäni, mutta olin vain niin uupunut ja turhautunut. 

Itkuani hän uskoi. Ei soitellut enää.  

Mietin tässä, kertoisinko nyt isälle suoraan, että mieti kahdesti miten paljon vuodatat sisarusteni lapsuusmuistoja minulle, koska pistät minut kaivamaan tosi kipeitä asioita omasta menneisyydestäni, että kannattaisiko puhua jollekin muulle, älä pakota minua tähän. 

ap

Ei kannata. Olisit jo sanonut lapsesta asti suoraan, jos voisit. Tuo on semmonen juttu, että sinun pitää käsitellä se yksin ja ystävien ja ammattiavun kanssa ja tehdä sitten ratkaisut, millaisen suhteen isääsi haluat (vaihtoehdot on nykyinen tai nykyistä rajatumpi, mutta ei mitään pyyntöjä siihen, että isäsi parantaisi jotenkin suoritustaan). 

Tässä narsisti-isän tyttären realistinen vastaus asiaan. Terapeuttikin monesti minua muistuttaa, että muistathan sen, että näiden ihmisten kanssa ei koskaan saada sovittua mitään eikä mitään parannettua eikä omaa ääntä kuuluviin tai omaa näkökantaa esille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.

Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.

Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.

No olipas helppo selitys.

Mitä outoa siinä on, että sairaassa kodissa kasvanut ei ole tuntenut vihaa ja suuttumusta, koska sille ei ole ollut tilaa eikä lupaa koskaan. Itse aloin tuntea vihaa ja pettymystä ja suuttumusta vasta yli nelikymppisenä, kun toinen vanhempi oli kuollut ja toinenkin etäällä.  

Insestimuistot tulee juuri takaumavälähdyksinä.

Lyömisen ja lyöjän raivon muistamisen ymmärtää.

Insestoija saattoi olla päinvastoin mukava, liian mukava, ilme oli vallastaan hullaantuneen mielihyvää.

Hirveintä kun ei tiennyt mistä on kyse. Yhä vielä seksuaalisiin tekoihin pakottamista ei ymmärretä väkivallaksi, jos jälkiä ei jäänyt.

Kaikki fyysinen vallankäyttö sisältää myös henkisen nöyryytyksen.

Ei siinä ole mitään tajuamista, kun olen tiennyt sen aina. Kuten senkin, että olen lyönyt takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.

Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.

Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.

Saata nan syyllistävä kusipää.

Vierailija kirjoitti:

Insestimuistot tulee juuri takaumavälähdyksinä.

Lyömisen ja lyöjän raivon muistamisen ymmärtää.

Insestoija saattoi olla päinvastoin mukava, liian mukava, ilme oli vallastaan hullaantuneen mielihyvää.

Hirveintä kun ei tiennyt mistä on kyse. Yhä vielä seksuaalisiin tekoihin pakottamista ei ymmärretä väkivallaksi, jos jälkiä ei jäänyt.

Kaikki fyysinen vallankäyttö sisältää myös henkisen nöyryytyksen.

Mulla on insestifläsäri. Siihen ei liity mitään väkivaltaista eikä sellaista pelottavaa, mitä suoraan väkivaltaan liittyisi. Toinen fläsäri on sellainen, missä itse yksin tutkin paljasta alapäätäni samoihin aikoihin. 

Sitten mua on aikusena käytetty hyväksi ja luulin, että mies on vaan onnellinen meidän seksin jälkeen, mutta tajusin myöhemmin, että se hymy ja "onni" on just tuota mitä kuvailet yllä. 

Tuleekohan seks hyväksikäyttöjutut ihan sen tapahtuman itsensä vuoksi fläsärinä vai siksi, että niihin varmaan usein liittyy uhkailua siitä, ettei saa kertoa koskaan kenellekään tai sitten jotain muuta henkistä manipulaatiota, että tämä on meidän yhteinen salaisuus tai halusit itsekin tms. sairasta. 

Fyysiseen pahoinpitelyyn painottuva harvemmin osaa manipuloida kovin taitavasti henkisesti, henkinenkin väkivalta on vain alistavaa, muttei kieron ohjailevaa. 

Mitä tekisin.. aiemmin olen vain sivuuttanut sen. Nyt otin asian ensin puheeksi sukulaisen kanssa ja sittemmin terapeutin kanssa vielä täsmällisemmin. Ehkä tällä kertaa saan asian vietyä johonkin toisenlaiseen päätökseen kuin aiemmin (eli fläsäri tulee ja uppoaa taas useammaksi vuodeksi tullakseen takaisin jonain epämääräisenä tunteena, onko vanhempani satuttanut minua ja miten tai sitten se fläsärikuva tilanteesta). 

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.

Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.

Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.

Lasten väkivaltainen kohtelu kiellettiin lailla vuonna -84 , eikä käytännöt lapsiperheiden arjessa ihan hetkessä muuttuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.

Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.

Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.

Lasten väkivaltainen kohtelu kiellettiin lailla vuonna -84 , eikä käytännöt lapsiperheiden arjessa ihan hetkessä muuttuneet.

Paljon tapahtuu myös laitonta ja henkinen väkivalta on heikosti tunnistettavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.

Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.

Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.

Lasten väkivaltainen kohtelu kiellettiin lailla vuonna -84 , eikä käytännöt lapsiperheiden arjessa ihan hetkessä muuttuneet.

Asenteet kuritusta kohtaan muuttuivat hitaasti ja vielä vuonna 2004 kurituksen hyväksyi 34% suomalaisista. Nyt kurituksen hyväksyy osin tai täysin 15%. Kotien käytännöt tulevat perässä, neljäsosa vanhemmista tukistaa vieläkin lastaan. Myös henkinen väkivalta luetaan kuritusväkivaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Luin joku aika sitten mielenkiintoisen jutun, harmi etten muista lehteä, ehkä voi hyvin tai hyvä terveys. Siinä juuri psykoterapeutti selitti että pitkään on ollut vallalla uhrin syyllistäminen yhteiskunnan arvona. Eli että esimerkkinä apn tapuksessa kukaan ei syytä apn vanhempia vaan syytää ap:ta siitä että hän oireilee, kitisee tai valittaa. Ja että vika on apssa ja apn pitää heti hoitaa itsensä kuntoon. Ja että hänen tulee salata kaikki tapahtunut ettei vaan rasita ketään muuta. Ettei vaan kenenkään mieli pahoitu siitä että ap puhuu tuollaisia.

Tämä on erittäin tuhoisa ajattelumalli juuri esim raiskauksen/väkivallan uhrille. Että yhteisö syyttää ja syyllistää. Joku saattaa jopa sanoa loukkaavasti että ”kasva aikuiseksi”.

Ennen vaikeat kokemukset hyväksyttiin paremmin ja yhteisö kesti ne. Ja jopa tuki uhria. Nyt läällätellään ja haukutaan ”uhriutumisesta”.

Joskus on täysi oikeus olla uhri. Ja olla traumatisoitunut. Sitä ei ympäristön ilkkuminen ja lällättely poista. Ja syyllinen ei ole se uhri vaan se PAHANTEKIJÄ.

Tässä suhteessa Suomi on sairas yhteiskunta. Vika on aina uhrin, näin moni ajattelee.

Juuri näin. Vaikeista kokemuksistaan kertovaa ihmistä ei uskota, tai vaihtoehtoisesti häntä pidetään rasittavana kitisijänä. Häntä pidetään viallisena, koska hän oireilee eikä ole päässyt asioista yli. Lisäksi häntä saatetaan pitää jopa syypäänä tapahtuneeseen.

Ilmeisesti moni ajattelee, että kun ihminen suorittaa elämäänsä kunniallisesti ja tekee kaiken "oikein", hänelle ei voi tapahtua mitään pahaa. Tähän liittyy ajatus, että ikäviä tapahtumia kohdanneenkin pitäisi osata toimia "oikein" ja saada päänsä kuntoon, jotta ei rasittaisi muita. 

Tämä ajatusmalli ei ole tyypillinen ainoastaan Suomessa vaan sitä esiintyy muuallakin. Esimerkiksi Itävallassa Natascha Kampusch on saanut paljon vihaa osakseen oltuaan julkisuudessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.

Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.

Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.

Lasten väkivaltainen kohtelu kiellettiin lailla vuonna -84 , eikä käytännöt lapsiperheiden arjessa ihan hetkessä muuttuneet.

Asenteet kuritusta kohtaan muuttuivat hitaasti ja vielä vuonna 2004 kurituksen hyväksyi 34% suomalaisista. Nyt kurituksen hyväksyy osin tai täysin 15%. Kotien käytännöt tulevat perässä, neljäsosa vanhemmista tukistaa vieläkin lastaan. Myös henkinen väkivalta luetaan kuritusväkivaltaan.

Ei lueta, jos sitä ei tehdä kuritus- tai säätelymotiivilla.