Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä tekisit, jos sinulle tulisi yhtäkkiä lapsuusfläsäri ja tajuaisit että sun isä on ollut väkivaltainen?
10.04.2022 |
Olen kolmekymppinen nainen ja minulla on ihan ok välit isääni. Olemme paljon tekemisissä. Hän on manipulointiin taipuvainen ja hyvin itsepäinen, kuitenkin ihan hyväntahtoinen tyyppi.
Minulla on hämäriä unenomaisia muistikuvia siitä, että isäni olisi lapduudessa lyönyt minua vyöllä ja uhkaillut sillä, jos en tee niinkuin hän sanoo. Olin todella kiltti lapsi.
Otin tämän joskus aikaa sitten äidille puheeksi ja hän sanoi että höpöhöpö, ei sinun isäsi ole sellainen, hullu mielikuvitus sulla.
Joten lakkasin lopulta uskomasta omiin muistoihini.
Kunnes ihan tässä vastikään juteltiin mun siskon kanssa ihan muista asioista. Mainitsin että mulla on tälläisiä ulkomaisia muistoja. Sisko sanoi että hänellä on samat muistot kuin minulla.
Siinä hetkessä se tuli kaikki takaisin: se tapahtui oikeasti.
Niin moni terapiaan ja oman mielenterveyden järkkymiseen johtanut asia sai yhtäkkiä ihan uudenlaisia merkityksiä ja aloin yhdistellä pisteitä. Miksi en koskaan suutu kenellekään, tunnen olevani vastuussa luiden tunteista ja annan ylittää omat rajani jatkuvasti: jokin osa minussa pelkää yhä väkivaltaa. Miksi minulla on usein uupunut ja itkuinen olo, kun olen viettänyt vanhempieni kanssa aikaa.
En kuitenkaan tiedä miten ottaisin tämän vanhempieni kanssa puheeksi vai otanko. Isäni ei myönnä mitään, tiedän sen jo nyt.
En ole ollut tämän oivalluksen jälkeen missään tekemisissä. Tarvitsen paljon aikaa käsitellä tätä terapiassa.
En tiedä osaanko enää olla tekemisissä heidän kanssaan. Haluaisin katkaista välit kokonaan. Tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni vihaa ja suuttumusta.
Mitä sinä tekisit?
Kommentit (111)
No, omaan lapsuuteeni kuuluu paljon ikäviä muistoja, ja ovat kyllä niin selkeitä, ettei niitä voi valheeksi luulla... Mutta elän, vieläkin, sen sijaan mt-ongelmainen isäni on kuollut pitkän aikaa sitten.
N53
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.
Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.
Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.
Ja juuri tää on vanhemman sukupolven käsitys terapiasta. Ajatellaan, että siellä mennään etsimään syyllisiä ettei tarvitsisi itse kantaa vastuuta.
Tämä on kuitenkin yksi vähättelyn keino, jotta voi itse pestä itsensä vastuusta. Ei tarvitse kohdata, mitä on itse tullut tehtyä.
Olen koko ikäni ollut muiden miellyttäjä, joka tuntee häpeää silloinkin kun ei pitäisi ja pelkää koko ajan makaavansa ja tuottavansa muille pahan mielen. Kaikki on mielestäni ollut aina minun vikani. Eli ei, en todellakaan ole luistanut vastuusta. Päinvastoin olen tuntenut sitä liikaa.
Mä en ole vihainen koska en ole uskaltanut. Sille ei ole annettu tilaa. Olen suojellut vanhempiani koko ikäni.
Ihme kyllä isä myönsi puhelimessa lyöneensä mutta sanoi, ettei koskaan satuttanut. Vähätteli vain.Kuitenkin lapsen näkökulmasta jatkuva väkivallan uhka on traumaattista. Se tekee olosta epävarman ja pelottavan. Se on julma kasvatusmetodi.
Ap
Niin, noh, kyllähän siitä vihainen saa olla, mutta se on eri asia käsitteleekö terapiassa itseään ja reaktioitaan vai jääkö etsimään syitä ja sen perusteella vaikkapa katkaisee välit. Itse päätät kumpi on hyödyllisempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa valemuistolle. Jos isäsi oikeasti olisi lyönyt vyöllä, muistaisit kunnolla kyllä. Ja miksi hän olisi lopettanut?
Täh? Muistaisit kyllä? Jos muistaa niin on tosi lievästi traumatisoitunut. Sitähän se vahva trauma on että todellakaan ei muista.
Häh? Miksi isä olisi lopettanut? Niinhän ne väkivaltaiset vanhemmat aina tekee että kun lapset on pieniä niin tehdään väkivaltaa ahkerasti intensiivisesti mutta sitten se lopetetaan. Se väkivalta lapsen ollessa pieni on sellainen urakkatyö! Urakka! Jonkin aikaa vanhempien pitää tehdä väkivaltaa ahkerasti, mutta kun se on tehty niin urakka on valmis ja on saatu tulokset valmiiksi. Sitten väkivalta loppuu ja vanhemmat esittävät hyviä ihmisiä eikä väkivallasta saa enää ikinä puhua, se on takana, kaikkien täytyy unohtaa se. Kun lapset vanhenevat teini-ikäisiksi niin vanhemmat voivat olla tyytyväisiä koska heidän teininsä ei ole laiska riitelevä ryyppäävä rötöstelevä ongelmateini, vaan päinvastoin hiljainen kiltti helppo tunnollinen teini joka ahkerasti tekee koulutyönsä. Hyvin kasvatettu, hyvät vanhemmat! Mutta sitten kun teini täyttää 18v ja muuttaa pois kotoa ja häipyy niin kauas kuin pippuri kasvaa niin ne vanhemmat ihmettelee että "mikä sille lapselle nyt tuli? miksi se häipyi? kaikkihan oli hyvin!"
No ei ollut kaikki hyvin, ei ollut mikään hyvin, vaan se teini oli "kiltti ja kunnollinen" ainoastaan koska se eli kotonaan lamauttavassa pelossa, oli tosi sairas. Kun muuttaa omilleen niin pitäisi aloittaa "aikuinen elämä" mutta eihän se noin sairaana onnistu. Vasta yli 30 vuotiaana sitten muistaa sen lapsuuden väkivallan, jos vielä sittenkään. Sitten voi parantua ja alkaa elää.
Tämä on aivan loistava kirjoitus, näinhän tämä on mennyt minullakin.
Mun lapsuuden perheessä oli väkivaltaa, joskus hyvinkin rajua, jota vanhempani nimittivät kuriksi.
Kasvatusta se ei ollut, mitään järkevää ei opetettu, missään asiassa ei neuvottu, ei tuettu, rohkaistu, kannustettu.
Kaikki olisi vain jotekin pitänyt tietää ja osata, ja kun ei tietenkään osannut tai tiennyt, tuli kuritusta.
Tämä vaihteli huutamisen, haukkumisen, luunappien, läpsimisen ja suoranaisen lyömisen väliltä. Ja tässä olivat minunkin vanhempani erittäin ahkeria ja aikaansaavia.
Haukkuminen, nimittely, vähättely, mitätöiminen jäivät, mutta fyysinen kurittaminen jäivät kun tulin teini-ikään. Sulkeuduin, muutuin puhumattomaksi, en syönyt, en nukkunut. Vanhempieni kommentti sulkeutumiseen ja puhumattomuuteen oli, että tuokin oppinut ihmisten tavoille.
Minäkin lähdin kotoa heti kuin vain voin ja kauas. Välit vanhempiin ovat viileät ja yhteydessä ollaan harvoin.
En minäkään ajatellut tätä, ehkä en oikein muistanutkaan, ennen kuin sain omat lapseni. Sanomattakin selvää, että omassa perheessäni on täysin erilaista kuin minun lapsuuden perheessäni oli.
Ennen kuin minusta tuli perheellinen, naimisissa oleva, korkeakoulutettu ja vakityössä käyvä asuntovelallinen ihminen, oli nuoruuteni melkoista etsikko-aikaa. Reissasin ulkomailla monta vuotta ja tein hanttihommia, olin todella hukassa itseni kanssa.
Eikä vieläkään ole helppoa, masennuskausia tulee ja menee, syömishäiriö on riesanani, olen suorittanut itseni burn-outiin pari kertaa.
Tajusin ihan vasta kuinka kirjaomellisesti ihon alla se lapsuuden väkivalta onkaan.
Siivosin ja puistelin eteisen pikkumattoa ulkona. Jokin pikkukivi tms irtosi matosta ja osui minua otsaan. Tunsin aivan hirvittävää pelkoa ja häpeää, kyyneleet alkoivat valua.
Ihmettelin mistä tämä johtuu, sitten tajusin, että se pikkukiven osuminen tuntui ihan samalta kuin isäni usein jakamat luunapit.
Oksetti ja inhotti.
Voimia kaikille kohtalotovereille.
Onneksi elämässä on ihania ja hyviä asioita ja niitä kannattaa todella etsiä ja vaalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.
Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.
Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.
Ja juuri tää on vanhemman sukupolven käsitys terapiasta. Ajatellaan, että siellä mennään etsimään syyllisiä ettei tarvitsisi itse kantaa vastuuta.
Tämä on kuitenkin yksi vähättelyn keino, jotta voi itse pestä itsensä vastuusta. Ei tarvitse kohdata, mitä on itse tullut tehtyä.
Olen koko ikäni ollut muiden miellyttäjä, joka tuntee häpeää silloinkin kun ei pitäisi ja pelkää koko ajan makaavansa ja tuottavansa muille pahan mielen. Kaikki on mielestäni ollut aina minun vikani. Eli ei, en todellakaan ole luistanut vastuusta. Päinvastoin olen tuntenut sitä liikaa.
Mä en ole vihainen koska en ole uskaltanut. Sille ei ole annettu tilaa. Olen suojellut vanhempiani koko ikäni.
Ihme kyllä isä myönsi puhelimessa lyöneensä mutta sanoi, ettei koskaan satuttanut. Vähätteli vain.Kuitenkin lapsen näkökulmasta jatkuva väkivallan uhka on traumaattista. Se tekee olosta epävarman ja pelottavan. Se on julma kasvatusmetodi.
Ap[/quote
No niinpä, terapia ja asioiden käsittely ovat vastuun ottamista.
Työläitä ja epämiellyttäviä prosesseja, joilla kuitenkin saa traumat hoidettua ja mahdollisesti jo monessa sukupolvessa kulkeneet traumat, huonot ja vahingolliset toimintatavat ja ajatusmallit vihdoinkin katkaistua.
Vaatii kuitenkin rohkeutta, rehellisyyttä ja itsereflektiokykyä, mutta näitä ominaisuuksia lapsiaan pahoinpidelleillä vanhemmilla harvoin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.
Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.
Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.
Ja juuri tää on vanhemman sukupolven käsitys terapiasta. Ajatellaan, että siellä mennään etsimään syyllisiä ettei tarvitsisi itse kantaa vastuuta.
Tämä on kuitenkin yksi vähättelyn keino, jotta voi itse pestä itsensä vastuusta. Ei tarvitse kohdata, mitä on itse tullut tehtyä.
Olen koko ikäni ollut muiden miellyttäjä, joka tuntee häpeää silloinkin kun ei pitäisi ja pelkää koko ajan makaavansa ja tuottavansa muille pahan mielen. Kaikki on mielestäni ollut aina minun vikani. Eli ei, en todellakaan ole luistanut vastuusta. Päinvastoin olen tuntenut sitä liikaa.
Mä en ole vihainen koska en ole uskaltanut. Sille ei ole annettu tilaa. Olen suojellut vanhempiani koko ikäni.
Ihme kyllä isä myönsi puhelimessa lyöneensä mutta sanoi, ettei koskaan satuttanut. Vähätteli vain.Kuitenkin lapsen näkökulmasta jatkuva väkivallan uhka on traumaattista. Se tekee olosta epävarman ja pelottavan. Se on julma kasvatusmetodi.
Ap[/quote
No niinpä, terapia ja asioiden käsittely ovat vastuun ottamista.
Työläitä ja epämiellyttäviä prosesseja, joilla kuitenkin saa traumat hoidettua ja mahdollisesti jo monessa sukupolvessa kulkeneet traumat, huonot ja vahingolliset toimintatavat ja ajatusmallit vihdoinkin katkaistua.
Vaatii kuitenkin rohkeutta, rehellisyyttä ja itsereflektiokykyä, mutta näitä ominaisuuksia lapsiaan pahoinpidelleillä vanhemmilla harvoin on.Vanhemmat saisivat avata silmänsä ja ottaa vastuunsa teoistaan. Yksikin kuollut tai traumaattinen lapsi perheväkivallan seurauksena on liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa valemuistolle. Jos isäsi oikeasti olisi lyönyt vyöllä, muistaisit kunnolla kyllä. Ja miksi hän olisi lopettanut?
Jep. Leikittyäni tulella ja jäätyäni siitä kiinni sain elämäni ensimmäisen ja viimeisen piiskauksen. Ei tarvi nykyäänkään miettiä että oliko unta vai totta. Ansaittua.
Onneksi rikosilmoituksella saa jopa rangaistuksen lapsen pahoinpitelystä nykypäivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo jatkuva huutaminen, uhkailu, väkivalta ja siitä kehittynyt pelko aikuisiin lapsuusiällä vaivasi melkein 30 vuotiaaksi asti.
Sama juttu. Isäni oli väkivaltainen ja arvaamaton. Purki omat turhautumisensa hakkaamalla ja ennen kaikkea uhkailemalla lapsiaan. Muistan miten pelkäsin ihan helvetisti. Kotona tuli turpaan tai vanhemmat loivat pelon ilmapiirin. Ulkona sai pelätä isompia koltiaisia, joilla varmaan kotiolot myös aivan vinoutuneet.
Oikeastaan tilanne muuttui vasta kun kasvoin miehen mittaan varhaisteininä, eikä lähes 190 senttistä nuorta ollut enää turvallista mätkiä.
Mitään ei ole selvitettävissä eikä voitettavissa. Vanhempani eivät "muista" mitään tällaista ikinä tapahtuneen? No can do. Itse olin myös kuulemma kiltti ja iloinen pikkupoika. Sitä kyllä jaksetaan muistella, että miten minusta tuli sitten jossain vaiheessa niin totinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa hakeutua erityisesti väkivaltaa kokeneita auttavien palveluiden äärelle. Siellä on erityistä ymmärrystä väkivallan dynamiikasta ja sen vaikutuksesta kokijan persoonaan ja rajojen uudelleen rakentamiseen.
Alue: Aihe vapaa
selkäsaunat kuuluivat ennen normaalista lapsiuuteen ei taida olla montakaan viiskymppistä joka ei olisi saanut remmia tai risua, nykyisn vaan hyysätään ja vouhotetaan ja kurittomat kakarat hyppii silmille ja jopa tappaa toisiaan niinkuin uutisissa kerrotaan.