Mitä tekisit, jos sinulle tulisi yhtäkkiä lapsuusfläsäri ja tajuaisit että sun isä on ollut väkivaltainen?

UNENOMAISIA muistoja, ei ulkomaisia. Kiitos autocorrect : D

ap

Katkaise välit. He tietävät tehneensä väärin.

Mene terapiaan.

Ottaisin etäisyyttä, mutta en katkaisisi välejä, toki oman jaksamisen rajoissa tapaamisia. Kävisin asiaa terapiassa läpi ja vahvistaisin itseä.

Jossain vaiheessa ehkä kannattaisi yrittää ottaa puheeksi, mutta varaudu, että vanhempasi eivät siihen välttämättä suhtaudu myönteisesti. Hoida itseäsi ja tee itsellesi mieluisia asioita.

Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.

Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.

Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.

Käsittelisin asiaa siellä terapiassa. Isäsi ei tule asiaa myöntämään eikä muutu. Antaisin olla. Kävisin joskus vanhempien luona kahvilla jos huvittaa, jos ei huvita niin en menisi.

Pistin välit poikki useammaksi vuodeksi ja aloitin terapian.

Mun vanhemmat on tukistaneet mua usein, muistan sen elävästi. Eihän se oikein ole, mutta se oli sitä aikaa. Ihan normaalisti ollaan tekemisissä enkä jaksa vatvoa tuollaisia.

Kuulostaa valemuistolle. Jos isäsi oikeasti olisi lyönyt vyöllä, muistaisit kunnolla kyllä. Ja miksi hän olisi lopettanut?

Älä ainakaan ota puheeksi isäsi kanssa, saattaa johtaa raivokohtaukseen ja pahoinpitelyyn. Mulle meinasi käydä huonosti tuossa tilanteessa. Välit meni poikki ja olleet jo 15 vuotta. Agressiivinen narsisti ei osaa tai pysty keskustelemaan teoistaan.

Siis muistat vuosikymmenien jälkeen jonkun asian ja päätät sen vuoksi laittaa välit poikki? Okei.

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.

Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.

Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.

Ja juuri tää on vanhemman sukupolven käsitys terapiasta. Ajatellaan, että siellä mennään etsimään syyllisiä ettei tarvitsisi itse kantaa vastuuta.

Tämä on kuitenkin yksi vähättelyn keino, jotta voi itse pestä itsensä vastuusta. Ei tarvitse kohdata, mitä on itse tullut tehtyä.

Olen koko ikäni ollut muiden miellyttäjä, joka tuntee häpeää silloinkin kun ei pitäisi ja pelkää koko ajan makaavansa ja tuottavansa muille pahan mielen. Kaikki on mielestäni ollut aina minun vikani. Eli ei, en todellakaan ole luistanut vastuusta. Päinvastoin olen tuntenut sitä liikaa.

Mä en ole vihainen koska en ole uskaltanut. Sille ei ole annettu tilaa. Olen suojellut vanhempiani koko ikäni.

Ihme kyllä isä myönsi puhelimessa lyöneensä mutta sanoi, ettei koskaan satuttanut. Vähätteli vain.

Kuitenkin lapsen näkökulmasta jatkuva väkivallan uhka on traumaattista. Se tekee olosta epävarman ja pelottavan. Se on julma kasvatusmetodi.

Ap

Mä ihmettelen sun ”unenomaisia” muistoja. Mua on pahoinpidelty kymmeniä kertoja ja muistot on kristallinkirkkaita. En todellakaan voi unohtaa.

Ps. En myöskään ole väleissä vanhempiini, kävi itselle niin raskaaksi, ja myös oli tuota samaa ahdistusta/itkua. Vanhemmat edelleen harjoitti siis henkistä väkivaltaa - ja uhkaili fyysisellä, siis aikuista lastaan. Nyt on viimein hyvä, ei tarvi pelätä enää. En halua korjata välejä enää.

Kyllä. Tuo voi pilata välit lopullisesti, jos on ollut uhkaileva isä tai remmi heilunut tms. Vaikka olisi muuten kiva isä tai välittävä. Pelko jossain määrin ja itsensä suojaus on siinä sitten aikuisena. Luottamus ei palaa. Vaikka isä olisi kuollut ja ajattelisi tavallaan hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika outoa, jos et ole koskaan aikaisemmin elämässäsi tuntenut vihaa ja suuttumusta.

Ja ihan samalla tavalla outoa on se, että siskosi muistaa sinun muistosi.

Jostain syystä todella moni 1980-luvulla syntynyt haluaa muistaa lapsuudestaan kamalia asioita, koska siten voi siirtää syyn vanhemmilleen. Vastuuta itsestä ei haluta kantaa, siksi muistetaan väkivaltainen isä ja juoppo äiti ja kas - terapeutti siirtää vastuun heille. Silloin ei joudu toteamaan itsesätän, että on laiska vaan voi todeta, että en uskalla tehdä mitään, koska pelkään äitini reaktioita.

Ja juuri tää on vanhemman sukupolven käsitys terapiasta. Ajatellaan, että siellä mennään etsimään syyllisiä ettei tarvitsisi itse kantaa vastuuta.

Tämä on kuitenkin yksi vähättelyn keino, jotta voi itse pestä itsensä vastuusta. Ei tarvitse kohdata, mitä on itse tullut tehtyä.

Olen koko ikäni ollut muiden miellyttäjä, joka tuntee häpeää silloinkin kun ei pitäisi ja pelkää koko ajan makaavansa ja tuottavansa muille pahan mielen. Kaikki on mielestäni ollut aina minun vikani. Eli ei, en todellakaan ole luistanut vastuusta. Päinvastoin olen tuntenut sitä liikaa.

Mä en ole vihainen koska en ole uskaltanut. Sille ei ole annettu tilaa. Olen suojellut vanhempiani koko ikäni.

Ihme kyllä isä myönsi puhelimessa lyöneensä mutta sanoi, ettei koskaan satuttanut. Vähätteli vain.

Kuitenkin lapsen näkökulmasta jatkuva väkivallan uhka on traumaattista. Se tekee olosta epävarman ja pelottavan. Se on julma kasvatusmetodi.

Ap

Hyvin sanottu, ap. Älä anna kenenkään enää vähätellä kokemaasi. Halaus sulle ja kaikkea hyvää elämääsi!

Vierailija kirjoitti:

Mä ihmettelen sun ”unenomaisia” muistoja. Mua on pahoinpidelty kymmeniä kertoja ja muistot on kristallinkirkkaita. En todellakaan voi unohtaa.

Ps. En myöskään ole väleissä vanhempiini, kävi itselle niin raskaaksi, ja myös oli tuota samaa ahdistusta/itkua. Vanhemmat edelleen harjoitti siis henkistä väkivaltaa - ja uhkaili fyysisellä, siis aikuista lastaan. Nyt on viimein hyvä, ei tarvi pelätä enää. En halua korjata välejä enää.

Sama, ne tapahtumat pyörii kuin videona päässä.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa valemuistolle. Jos isäsi oikeasti olisi lyönyt vyöllä, muistaisit kunnolla kyllä. Ja miksi hän olisi lopettanut?

Tiedätkö, miten trauma toimii?

Mieli hakee etäisyyttä ja sulkee pois.

Olin teini kun otin tämän puheeksi. Sanoin silloin äidille myös, että muistatko kun tulin joskus sun luokse ja itkin, kun pelotti.

Hän kielsi systemaattisesti kaiken.

Mäkin pidin tätä valemuistona kunnes sisko (jolla on oikein hyvät välit vanhempiini) kertoi ihan vastaavia muistoja. Outoa, jos meillä molemmilla olisi sama valemuisto. Ja tosiaan isä myönsi kuin myönsikin puhelimessa asian, ei vain pyydä anteeksi.

Ehkä otan nyt etäisyyttä ensin ja prosessoin, sitten mietin huolella miten lähestyn. Syyttelyyn en lähde. Vanhempani ovat nykyään ihan leppoisia tyyppejä ja monia asioita he ovat tehneet todella hyvin. Ruumiillisen kurittamisen kulttuuri on 80-90-luvulta tähän päivään muuttunut todella paljon. Mutta se ei poista sitä, etteikö se jätä lapsiin tunnejälkiä.

Ap

Söisin sieniä ja käsittelisin tripillä asiaa, jonka jälkeen jatkaisin elämää puhtaammin sydämin.

Mihinkään terapiaan on turha mennä märehtimään ja syventämään ongelmaa tunnetasolla.

Myöskään isänne kanssa aiheesta tuskin on hedelmällistä keskustella, sillä hän ei tule muuttumaan.

Jonkun rehellisen kirjeen voit kirjoittaa ja halutessasi hänelle antaa, mutta muuta en suosittele.

Siskosi kanssa voitte tietysti keskenään asiaa käsitellä, jos siltä tuntuu.

Moni elää jonkinlaisen trauman kanssa, ja harvalla on ollut täydelliset vanhemmat.

Se, mitä me voimme tehdä on yrittää tulla heitä paremmiksi ihmisiksi ja oppia elämään traumojen kanssa.

Välit poikki varmuuden vuoksi.

Minkä ikäinen olet sitten ollut kun isäsi lopetti väkivallan? Yleensä se ei lopu ennen kuin lapsi vaikka muuttaa omilleen.

Vierailija kirjoitti:

Söisin sieniä ja käsittelisin tripillä asiaa, jonka jälkeen jatkaisin elämää puhtaammin sydämin.

Mihinkään terapiaan on turha mennä märehtimään ja syventämään ongelmaa tunnetasolla.

Myöskään isänne kanssa aiheesta tuskin on hedelmällistä keskustella, sillä hän ei tule muuttumaan.

Jonkun rehellisen kirjeen voit kirjoittaa ja halutessasi hänelle antaa, mutta muuta en suosittele.

Siskosi kanssa voitte tietysti keskenään asiaa käsitellä, jos siltä tuntuu.

Moni elää jonkinlaisen trauman kanssa, ja harvalla on ollut täydelliset vanhemmat.

Se, mitä me voimme tehdä on yrittää tulla heitä paremmiksi ihmisiksi ja oppia elämään traumojen kanssa.

Tähän mennessä paras ehdotus.