Herkkien lasten kasvattajat: älkää viitsikö ylireagoida!

Mulla aivan eri kokemus. Eli siis se, että parempaan suuntaan mennään. En muista, että yhdessäkään kaverini perheessä 80-luvulla ois esimerkiksi oikeasti selvitetty lasten riidat. Oli se riitely sitten ihan millaista mättöä vaan, niin kenenkään ei tarvinnut pyytää anteeksi. Monilla tää vaikutti sisarussuhteisiin pitkälle aikuisuuten. Ja lapset tosiaan touhusivat vaikka mitä keskenään. Oikeastaan koko minun ja kavereini lapsuutta leimasi ihan merkittävästi aikuisten puuttuminen siitä meidän lasten elämästä. Me aika vähän tehtiin asioita vanhempien kanssa ja aika vähän puhuttiin siitä mikä on oikein ja väärin. Kukaan ei mallintanut meille sitä, miten ihmissuhteissa toimitaan, mitä on hyvät sosiaaliset taidot ja miten ristiriitatilanteita selvitetään.

Nykyään kaikissa kaveriperheissäni lapset joutuu selvittämään riitansa ja pyytämään anteeksi. Huonoa käytöstä suvaitaan omassa kaveripiirissäni paljon vähemmän kuin ennen. Johtuen varmaan osittain siitä, että vanhemmatkin ovat keskenään tasa-arvoisempia kuin ennen, ja molemmat ottavat vastuuta lasten kasvattamisesta. Silloin kumpikaan ei uuvu ja katso läpi sormien lapsien perseilyä.

Jos mun lapsi repii tammenterhoa jonkun kädestä, niin mulle saa soittaa. Kyllä mä siihen reagoin. Kasvatusvastuu kuitenkin on mulla, ja tuohan on kasvatuksellinen tilanne, jota lapset ei selvstikään osanneet itse ratkaista. Jos siitä jäi jollekulle noin paha mieli, niin voi siihen ihan hyvin palata. Ei se ole ylireagointia vaan reagointia.

Samaa minäkin olen ihmetellyt, että miten herkkiksiä nykyään moonet vanhemmat on. Mietin, että voiko se olla hyväksi lapsillekaan, että pikkuasioista tehdään vanhempien toimesta niin isoja juttuja. Itse ajattelen että aikuisen pitäisi olla se kohtuuden ja järjen ääni joka laittaa jonkun lasten keskinäisen pikku kinan oikeisiin mittasuhteisiinsa eli kertoo lapselle ettei se ole merkittävä ja elämä jatkuu. Nykyään monet vanhemmat tuntuvat tekevän asiasta itse ison soittelemalla osapuolten vanhemmille jne.

Ja kiusaaminen ja muut vakavat jutut tosiaan eri asia, olen toki sitä mieltä että niihin pitää aina puuttua. Mutta paljon on myös sellaista pienempää juttua joka on lapselle minusta ihan kasvattavaa vaan, joutua kokemaan pientä ikävaiheeseen sopivaa mielipahaakin.

Olet oikeassa, mutta aina ei tiedä, onko toisen lapsen vanhempi sinunlainen, joka luultavasti osaisi puuttua oikeisiin tilanteisiin, vai onko hän saamaton, joka ei jaksa kasvattaa lapsiaan käyttäytymään

Me kyllä veljen kanssa välillä painittiin ja riideltiin huutamalla. Isossa perheessä ääntääkin mahtui taloon. Totta, että nykyisin jos lapset vähän riitaantuu, heti on joku aikuinen siellä työntämässä nenäänsä väliin. Jotkut vanhemmat haluaa opettaa "tunnetaitoja", mikä kai on sitä, että joka tilanteessa mietitään, tuliko paha mieli ja mistä se nyt sitten tuli. Jos futiskentällä vähän joku tönäisee, ollaan suunnilleen jättämässä koko harrastusta ja vanhemmat siellä sopassa mukana syyttelemässä. Mitenköhän ne samat pojat armeijassa pärjää.

Erään lapsen kaverin äiti sanoi taannoin eräässä hänen aloitteestaan tapahtuvassa turhassa selvittelyssä että hänen pitää näyttää lapselleen että välittää.... Hoh hoijaa. Ei siis luottanut muhun pätkääkään että asia oli jo setvitty.

No ei ole meidän lapset enää leikkineet yhdessä. En jaksa hysteerikkoja. Sääli sillä lapsensa on kiva tyyppi

[quote author="Vierailija" time="30.09.2015 klo 09:27"]

[quote author="Vierailija" time="30.09.2015 klo 07:42"]

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 22:59"]

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 14:40"]

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:26"]

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"]

 Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma?

[/quote]

Tutkimusten mukaan paapotut pärjäävät kaikkein parhaiten. He luottavat yhteiskuntaan, he luottavat itseensä, he sitoutuvat ryhmätoimintaan ja muihin ihmisiin ja heillä on hyvät sosiaaliset taidot. Onhan se ikävä kuulla, että kasvattamisella ja lapseen panostamisella tosiaan on merkitystä, mut näin se vaan on. :)

[/quote]

Toisten tutkimusten mukaan näistä paapotuista tulee aikuisena narsisteja. Go figure.

[/quote]

Paapotuista ei tule narsisteja, vaan sellaisista joilla on jokin tunnetarve tai hoivatarve jäänyt vajavaiseksi (on silti voitu lapsi nosta perusteettomasti korokkeelle, mutta on ollut muuten jotakin ongelmaa tai hylkäämistä).

Esim. kiireiset kylmät uravanhemmat, joille lapsi on vain näytteluesine ja sulka hatussa, mutta muutoin hyvin yksinäinen ja itsenäinen. Tai alkoholisti-isä, joa on väkivaltainen eikä äidilläkään riitä voimia täyttää kaikkia lapsen perustarpeita nukkumaanmenoja myöten. Lapsi kokee pahoja hylkäämisiä, mutta samalla lapsi korotetaan epärealistisesti omahyväisyyteensä. Niin sanotusti.

[/quote]

Nimenomaan jalustalle nostetuista tulee narsisteja. Lähipiiristä löytyy ja ei ole todellakaan mitään hylkäystä vaan täyttä paapomista koko lapsuus ja jatkuvaa "olet parempi kuin muut"-jankutusta siinä muodossa, että joka asiasta on vedetty herneet nenään ja vaadittu sille lapselle "oikeuksia". Pettymykset on siloiteltu pois tieltä.

Voit olla siinä oikeassa, että narsisteja voi syntyä myös näistä rikkiinäisistä ihmisistä mutta aina se vaatii tuon jalustalle nostamisen, joka oikeasti on vain toinen sana paapomiselle.

Tässä vielä linkki, jos et usko:

http://www.meidanperhe.fi/artikkeli/kasvu/kasvatus/tallainen_kasvatus_tekee_lapsesta_narsistin

[/quote]

En ole tähän lainattuun ketjuun kirjoittanut, mutta olen itse aina lukemani perusteella ajatellut, että narsismi kuten muutkin vakavat persoonallisuushäiriöt syntyvät mm. varhaislapsuudessa koettujen vakavien hoivapuutteiden seurauksena, eli vaikka jalustalle nostaminen ei ole hyvää kasvatusta, niin ei noita kriteerejä nyt kuitenkaan täyttäisi. Olen vähän ärsyyntynyt, kun joka toinen ihminen (yleensä exä) on narsisti ilman mitään tutkimuksia. Varmaan nyt narsistisia piirteitä voi löytyä yhdeltä jos toiseltakin, mutta persoonallisuushäiriöön asti käsittääkseni vain hyvin harvalta. En yritä esittää mitään asiantuntijaa, koska en ole, mutta mielestäni olen kyllä jostain ihan "oikeista" lähteistä lukenut ja kuullut, että persoonallisuushäiriöt edellyttävät vähän muutakin kuin hiukkasen huonoa kasvatusta? Tällä logiikallahan meistä lähes jokaisella olisi jokin persoonallisuushäiriö (koska niitähän on muitakin kuin narsismi).

[/quote]

Kyllä tuoreimman tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että narsismin syntyyn vaikuttaa eniten nimenomaan lapsen vääränlainen kannustaminen ja sen seurauksena vinoutunut  itsetunnon kehittyminen, eikä suinkaan emotionaaliset laiminlyönnit, kuten aiemmin ajateltiin. 

Tässä yksi esimerkki tuoreesta tutkimuksesta: http://www.pnas.org/content/112/12/3659.abstract

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:14"]Samaa minäkin olen ihmetellyt, että miten herkkiksiä nykyään moonet vanhemmat on. Mietin, että voiko se olla hyväksi lapsillekaan, että pikkuasioista tehdään vanhempien toimesta niin isoja juttuja. Itse ajattelen että aikuisen pitäisi olla se kohtuuden ja järjen ääni joka laittaa jonkun lasten keskinäisen pikku kinan oikeisiin mittasuhteisiinsa eli kertoo lapselle ettei se ole merkittävä ja elämä jatkuu. Nykyään monet vanhemmat tuntuvat tekevän asiasta itse ison soittelemalla osapuolten vanhemmille jne.

Ja kiusaaminen ja muut vakavat jutut tosiaan eri asia, olen toki sitä mieltä että niihin pitää aina puuttua. Mutta paljon on myös sellaista pienempää juttua joka on lapselle minusta ihan kasvattavaa vaan, joutua kokemaan pientä ikävaiheeseen sopivaa mielipahaakin.
[/quote]

Viisas kommentti. Jos ei koskaan koe pettymyksiä ja mielipahaa, miten niitä voi oppia sietämään? Anteeksi vaan tunnekasvattajat: myös lapsuuden jälkeen tulee pientä ja isoa pettymystä ja mielenterveys tuskin kestää, jos joka asiaa jää märehtimään.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:14"]

Mulla aivan eri kokemus. Eli siis se, että parempaan suuntaan mennään. En muista, että yhdessäkään kaverini perheessä 80-luvulla ois esimerkiksi oikeasti selvitetty lasten riidat. Oli se riitely sitten ihan millaista mättöä vaan, niin kenenkään ei tarvinnut pyytää anteeksi. Monilla tää vaikutti sisarussuhteisiin pitkälle aikuisuuten. Ja lapset tosiaan touhusivat vaikka mitä keskenään. Oikeastaan koko minun ja kavereini lapsuutta leimasi ihan merkittävästi aikuisten puuttuminen siitä meidän lasten elämästä. Me aika vähän tehtiin asioita vanhempien kanssa ja aika vähän puhuttiin siitä mikä on oikein ja väärin. Kukaan ei mallintanut meille sitä, miten ihmissuhteissa toimitaan, mitä on hyvät sosiaaliset taidot ja miten ristiriitatilanteita selvitetään.

[/quote]

Olen saman ikäluokan lapsi, ja ei meilläkään tosiaan lasten touhuihin puututtu. Mutta oma kokemukseni taas on, että ei näistä mitään pysyviä välejen huonouksia tms kellekään jäänyt. Lapsista vaan kasvoi vähän enemmän "selviytyjiä", sellaisia itsenäisiä jotka itse keksii tavalla tai toisella ratkaisun ongelmiinsa, kun ei vanhemmilta muuta tule kuin kommentti että selvittäkää itse kinanne. Meillä jopa koulukiusaamiseen äiti vaan sanoi, että opettele pitämään puolesi, niin eivät viitsi kiusata. Sitä en itse tekisi nykyaikana, mutta mulla sekin toimi. 

Oikea ja väärä tuntui minulla lähipiirilläni olevan aika vaistomainen tieto. Kyllähän kaikki tiesi ilman vanhempien kertomattakin, että yhden lapsen ulos sulkeminen porukasta, nälviminen jne on väärin. Mutta toki niitä silti tehtiin näitä asioita vaikka pohjimmiltaan vääräksi tiedettiinkin. Lapset on opportunistisia otuksia, joiden itsehillintä ei ole vielä kovin kehittynyt. 

Oma mielikuvani aika itsekseen kasvamisesta on tosiaan hyvin positiivinen. Olimme vapaita, opimme itsenäiseksi, opimme selviämään ja pärjäämään. Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma?

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"]

 Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma?

[/quote]

Tutkimusten mukaan paapotut pärjäävät kaikkein parhaiten. He luottavat yhteiskuntaan, he luottavat itseensä, he sitoutuvat ryhmätoimintaan ja muihin ihmisiin ja heillä on hyvät sosiaaliset taidot. Onhan se ikävä kuulla, että kasvattamisella ja lapseen panostamisella tosiaan on merkitystä, mut näin se vaan on. :)

Minä koin koulussa kiusaamista, joka ei ollut fyysistä, vaan ulkopuolelle jättämistä. Minulla oli vapaa-ajalla kavereita, mutta koulussa ei yhtään. Rinnakkaisluokan tyttö asui naapurissa ja leikki iltaisin ulkona minun ja muiden lähiseudun lasten kanssa, mutta koulussa ei ollut näkevinäänkään. Yksinäisyys koulussa oli häpeä, ja olisin toivonut, että siihen olisi puututtu heti koulun alussa. Vaikka sitten opettajan toimesta. Avoin riita kavereiden kesken on ehkä sellaista, mitä voi harjoitella selvittämään, mutta yksin jääminen vaikea lapsen selvittää.

Ihan käsi sydämellä; jos kovasti alkaa tulla yhteydenottoja muilta vanhemmilta, kannattaa ehkä miettiä hetken. Onko esimerkiksi se oman perheen sisäinen kulttuuri sellainen, että kun lapsi toimii sen mukaan kodin ulkopuolella, muut pitävät häntä epäystävällisenä, aggressiivisena tai törkeänä. Ihan tyyppillisesti, jos vanhemmat hokee kotona vittua ja rääkyvät lapsilleen, niin lapset on toki kotona herranterttuja, koska ymmärtävät että vaan se isoin apina saa mölytä eniten, mut kodin ulkopuolella sitten toteuttavat näitä kodin oppeja. Heikolla menestyksellä.

Enkä sano että aloittajalla olisi ollenkaan tää tilanne. Mut aika usein, jos kovin moni yrittää sanoa, että oma lapsi käyttäytyy tietyllä tavalla, niin se lapsi oikeasti käyttäytyy niin että muiden mieli pahoittuu. Silloin lapsi tarvitsee ohjausta.

Jos meillä lapsi (nyt 8v) reklamoisi mulle tuollaista kavereiden käytöstä, niin keskustelisin asian oman lapseni kanssa ja pohdittaisiin mitä vastaavassa tilanteessa voisi jatkossa tehdä....mutta en kyllä alkaisi soittelemaan kavereiden vanhemmille pikkujutuista.

Joskus kyllä näitä vanhempia tavataan kupposen ääressä ja yhdessä jutellaan miten meidän lapsilla on yhteisleikit sujuneet kenenekin mielestä. Tai jos koulussa on tapahtunut jotain "isompaa" niin opelle viestiä vilmaan. Kerran esim lapsellani oli kuhmu takaraivossa kun joku oli tönäissyt vahingossa nurin eikä kukaan aikuinen koko koulussa vaivautunut kuuntelemaan pienen ekaluokkalaisen asiaa. Mutta pääsääntöisesti pikkujuttuja ei märehditä porukalla vaan puhutaan oman lapsen kanssa kotona.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:26"]

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"]

 Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma?

[/quote]

Tutkimusten mukaan paapotut pärjäävät kaikkein parhaiten. He luottavat yhteiskuntaan, he luottavat itseensä, he sitoutuvat ryhmätoimintaan ja muihin ihmisiin ja heillä on hyvät sosiaaliset taidot. Onhan se ikävä kuulla, että kasvattamisella ja lapseen panostamisella tosiaan on merkitystä, mut näin se vaan on. :)

[/quote]

Minäkin olen muuten kuullut tästä tutkimuksesta (tai useammasta, en enää muista), että ne suomalaisittain katsottuna kermapersekakarat, joita on lellitty (eli heitä on mm. jopa kuunneltu, vanhemmat ovat miettineet kunkin lapsen kohdalla yksilöllisesti, mitä lapsi jaksaa/osaa ja heitä ei ole jätetty yksin selviytymään liian haastavista tilanteista) ovatkin aikuiselämässä onnellisimpia. Minusta kaiken a ja o on se, että vanhempi oikeasti tietää lapsensa kyvyt eli joku tilanne on sellainen, että siinä on hyvä vähän pinnistellä ja "opetella pärjäämään", mutta vanhempi ei jätä lasta yksinään karaistumaan täysin mahdottomaan tilanteeseen. Niin, päällisin puolin asiat yleensä ratkeavat ilman vanhempien puuttumistakin. 1-vuotiaatkin osaavat ratkaista riidat niin, että ne päättyvät: se, joka kumauttaa päähän kovemmin, on oikeassa. Pikku hiljaa ne sosiaaliset taidot kasvavat, kun joku pätevämpi (eli yleensä vanhempi ihminen, ei samanikäinen) niitä opettaa. Minusta on ihan sulaa hulluutta ajatella, että jos laitetaan joukko kypsymättömiä ihmisiä keskenään ratkaisemaan asiat ilman mitään valvontaa, niin lopputulos olisi jotenkin kypsä. Lasten pitää harjoitella toki keskenään, mutta yksin ei pidä jättää.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:50"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:26"]

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"]

 Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma?

[/quote]

Tutkimusten mukaan paapotut pärjäävät kaikkein parhaiten. He luottavat yhteiskuntaan, he luottavat itseensä, he sitoutuvat ryhmätoimintaan ja muihin ihmisiin ja heillä on hyvät sosiaaliset taidot. Onhan se ikävä kuulla, että kasvattamisella ja lapseen panostamisella tosiaan on merkitystä, mut näin se vaan on. :)

[/quote]

Minäkin olen muuten kuullut tästä tutkimuksesta (tai useammasta, en enää muista), että ne suomalaisittain katsottuna kermapersekakarat, joita on lellitty (eli heitä on mm. jopa kuunneltu, vanhemmat ovat miettineet kunkin lapsen kohdalla yksilöllisesti, mitä lapsi jaksaa/osaa ja heitä ei ole jätetty yksin selviytymään liian haastavista tilanteista) ovatkin aikuiselämässä onnellisimpia. Minusta kaiken a ja o on se, että vanhempi oikeasti tietää lapsensa kyvyt eli joku tilanne on sellainen, että siinä on hyvä vähän pinnistellä ja "opetella pärjäämään", mutta vanhempi ei jätä lasta yksinään karaistumaan täysin mahdottomaan tilanteeseen. Niin, päällisin puolin asiat yleensä ratkeavat ilman vanhempien puuttumistakin. 1-vuotiaatkin osaavat ratkaista riidat niin, että ne päättyvät: se, joka kumauttaa päähän kovemmin, on oikeassa. Pikku hiljaa ne sosiaaliset taidot kasvavat, kun joku pätevämpi (eli yleensä vanhempi ihminen, ei samanikäinen) niitä opettaa. Minusta on ihan sulaa hulluutta ajatella, että jos laitetaan joukko kypsymättömiä ihmisiä keskenään ratkaisemaan asiat ilman mitään valvontaa, niin lopputulos olisi jotenkin kypsä. Lasten pitää harjoitella toki keskenään, mutta yksin ei pidä jättää.
[/quote]
Olen mukana tutkimuksessa jossa nimenomaan sanottiin että lapsen rollimista ei pidä huomioida. Asia voidaan selvittää keskenään "miten toimia tässä tilanteessa" mutta ap on juuri kuvannut tätä kuinka lapset vain rollivat toisistaan, ei heidän sosiaaliset taitonsa siinä mihinkään kehity, he ottavat helpon tien: kun rollin, saan isältä ja äidiltä huomiota ja he hoitavat asian minun kannalta parhain päin. Näistä tulee tulevaisuuden kiusaajia. Oikea tapa on jättää rollimiset huomioimatta ja käydä lapsen kanssa toimintaohje läpi: mitä teet jos tulee toisen kanssa kinaa tammenterhosta (oikea vastaus EI ole: rollin vanhemmille ja he korjaavat tilanteen.) Jos lapset eivät meillä osaa leikkiä sopuisasti niin en minä mene sinne kyselemään että kuka aloitti ja kenen syy vaan käyn sanomassa että jos ei onnistu niin teette jotain muuta. En todellakaan soittele kenenkään vanhemmille ja ala ylentämään omaa muksuani ja mollaamaan toisen muksua.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 13:05"]

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:50"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:26"] [quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"]  Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma? [/quote] Tutkimusten mukaan paapotut pärjäävät kaikkein parhaiten. He luottavat yhteiskuntaan, he luottavat itseensä, he sitoutuvat ryhmätoimintaan ja muihin ihmisiin ja heillä on hyvät sosiaaliset taidot. Onhan se ikävä kuulla, että kasvattamisella ja lapseen panostamisella tosiaan on merkitystä, mut näin se vaan on. :) [/quote] Minäkin olen muuten kuullut tästä tutkimuksesta (tai useammasta, en enää muista), että ne suomalaisittain katsottuna kermapersekakarat, joita on lellitty (eli heitä on mm. jopa kuunneltu, vanhemmat ovat miettineet kunkin lapsen kohdalla yksilöllisesti, mitä lapsi jaksaa/osaa ja heitä ei ole jätetty yksin selviytymään liian haastavista tilanteista) ovatkin aikuiselämässä onnellisimpia. Minusta kaiken a ja o on se, että vanhempi oikeasti tietää lapsensa kyvyt eli joku tilanne on sellainen, että siinä on hyvä vähän pinnistellä ja "opetella pärjäämään", mutta vanhempi ei jätä lasta yksinään karaistumaan täysin mahdottomaan tilanteeseen. Niin, päällisin puolin asiat yleensä ratkeavat ilman vanhempien puuttumistakin. 1-vuotiaatkin osaavat ratkaista riidat niin, että ne päättyvät: se, joka kumauttaa päähän kovemmin, on oikeassa. Pikku hiljaa ne sosiaaliset taidot kasvavat, kun joku pätevämpi (eli yleensä vanhempi ihminen, ei samanikäinen) niitä opettaa. Minusta on ihan sulaa hulluutta ajatella, että jos laitetaan joukko kypsymättömiä ihmisiä keskenään ratkaisemaan asiat ilman mitään valvontaa, niin lopputulos olisi jotenkin kypsä. Lasten pitää harjoitella toki keskenään, mutta yksin ei pidä jättää. [/quote] Olen mukana tutkimuksessa jossa nimenomaan sanottiin että lapsen rollimista ei pidä huomioida. Asia voidaan selvittää keskenään "miten toimia tässä tilanteessa" mutta ap on juuri kuvannut tätä kuinka lapset vain rollivat toisistaan, ei heidän sosiaaliset taitonsa siinä mihinkään kehity, he ottavat helpon tien: kun rollin, saan isältä ja äidiltä huomiota ja he hoitavat asian minun kannalta parhain päin. Näistä tulee tulevaisuuden kiusaajia. Oikea tapa on jättää rollimiset huomioimatta ja käydä lapsen kanssa toimintaohje läpi: mitä teet jos tulee toisen kanssa kinaa tammenterhosta (oikea vastaus EI ole: rollin vanhemmille ja he korjaavat tilanteen.) Jos lapset eivät meillä osaa leikkiä sopuisasti niin en minä mene sinne kyselemään että kuka aloitti ja kenen syy vaan käyn sanomassa että jos ei onnistu niin teette jotain muuta. En todellakaan soittele kenenkään vanhemmille ja ala ylentämään omaa muksuani ja mollaamaan toisen muksua.

[/quote]

Toki siihen välittämiseen kuuluu se, että mietitään, miten seuraavalla kerralla voisi toimia ja yrittää ratkaista asia niin, ettei vanhempien edes tarvitse puuttua siihen mitenkään (eikä tarvitse ehkä vanhemmalle kertoakaan välttämättä), siihenhän kasvatus tähtää, että lapsi oppii toimimaan itse. Mutta se mitä peräänkuulutan on se, että tämä taito ei tipahda taivaasta yhtäkkiä, vaan siinä on näitä vaiheita, joissa lapset eivät vaan osaa sopia asiaa keskenään, vaikka yrittävät, eikä minusta ole silloin mitenkään väärin, että vanhemmat voivat vaikka keskenäänkin puhua asiasta. Aina siihen ei tarvitse mennä ja vuosi vuodelta toivottavasti aina vähemmän, mutta kyllä minusta on paljon huonompi viestittää lapselle, että "riidat pitää oppia selvittämään itse, mutta jos ette osaa, niin se on voivoi, onneksi se ei ole minun ongelmani". Rehellisesti sanoen on toki niitäkin vanhempia, jotka eivät edes rohkaise lapsiaan yrittämään itse, mutta isompi ongelma ovat ne karaisijavanhemmat, joiden lapsista kasvaa pärjääjiä, mutta kumma kun aikuisena kuluu masennusnappeja, eikä vanhainkotiin tulla vanhempia katsomaan. Kärjistetysti.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 13:24"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 13:05"]

[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:50"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:26"] [quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"]  Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma? [/quote] Tutkimusten mukaan paapotut pärjäävät kaikkein parhaiten. He luottavat yhteiskuntaan, he luottavat itseensä, he sitoutuvat ryhmätoimintaan ja muihin ihmisiin ja heillä on hyvät sosiaaliset taidot. Onhan se ikävä kuulla, että kasvattamisella ja lapseen panostamisella tosiaan on merkitystä, mut näin se vaan on. :) [/quote] Minäkin olen muuten kuullut tästä tutkimuksesta (tai useammasta, en enää muista), että ne suomalaisittain katsottuna kermapersekakarat, joita on lellitty (eli heitä on mm. jopa kuunneltu, vanhemmat ovat miettineet kunkin lapsen kohdalla yksilöllisesti, mitä lapsi jaksaa/osaa ja heitä ei ole jätetty yksin selviytymään liian haastavista tilanteista) ovatkin aikuiselämässä onnellisimpia. Minusta kaiken a ja o on se, että vanhempi oikeasti tietää lapsensa kyvyt eli joku tilanne on sellainen, että siinä on hyvä vähän pinnistellä ja "opetella pärjäämään", mutta vanhempi ei jätä lasta yksinään karaistumaan täysin mahdottomaan tilanteeseen. Niin, päällisin puolin asiat yleensä ratkeavat ilman vanhempien puuttumistakin. 1-vuotiaatkin osaavat ratkaista riidat niin, että ne päättyvät: se, joka kumauttaa päähän kovemmin, on oikeassa. Pikku hiljaa ne sosiaaliset taidot kasvavat, kun joku pätevämpi (eli yleensä vanhempi ihminen, ei samanikäinen) niitä opettaa. Minusta on ihan sulaa hulluutta ajatella, että jos laitetaan joukko kypsymättömiä ihmisiä keskenään ratkaisemaan asiat ilman mitään valvontaa, niin lopputulos olisi jotenkin kypsä. Lasten pitää harjoitella toki keskenään, mutta yksin ei pidä jättää. [/quote] Olen mukana tutkimuksessa jossa nimenomaan sanottiin että lapsen rollimista ei pidä huomioida. Asia voidaan selvittää keskenään "miten toimia tässä tilanteessa" mutta ap on juuri kuvannut tätä kuinka lapset vain rollivat toisistaan, ei heidän sosiaaliset taitonsa siinä mihinkään kehity, he ottavat helpon tien: kun rollin, saan isältä ja äidiltä huomiota ja he hoitavat asian minun kannalta parhain päin. Näistä tulee tulevaisuuden kiusaajia. Oikea tapa on jättää rollimiset huomioimatta ja käydä lapsen kanssa toimintaohje läpi: mitä teet jos tulee toisen kanssa kinaa tammenterhosta (oikea vastaus EI ole: rollin vanhemmille ja he korjaavat tilanteen.) Jos lapset eivät meillä osaa leikkiä sopuisasti niin en minä mene sinne kyselemään että kuka aloitti ja kenen syy vaan käyn sanomassa että jos ei onnistu niin teette jotain muuta. En todellakaan soittele kenenkään vanhemmille ja ala ylentämään omaa muksuani ja mollaamaan toisen muksua.

[/quote]

Toki siihen välittämiseen kuuluu se, että mietitään, miten seuraavalla kerralla voisi toimia ja yrittää ratkaista asia niin, ettei vanhempien edes tarvitse puuttua siihen mitenkään (eikä tarvitse ehkä vanhemmalle kertoakaan välttämättä), siihenhän kasvatus tähtää, että lapsi oppii toimimaan itse. Mutta se mitä peräänkuulutan on se, että tämä taito ei tipahda taivaasta yhtäkkiä, vaan siinä on näitä vaiheita, joissa lapset eivät vaan osaa sopia asiaa keskenään, vaikka yrittävät, eikä minusta ole silloin mitenkään väärin, että vanhemmat voivat vaikka keskenäänkin puhua asiasta. Aina siihen ei tarvitse mennä ja vuosi vuodelta toivottavasti aina vähemmän, mutta kyllä minusta on paljon huonompi viestittää lapselle, että "riidat pitää oppia selvittämään itse, mutta jos ette osaa, niin se on voivoi, onneksi se ei ole minun ongelmani". Rehellisesti sanoen on toki niitäkin vanhempia, jotka eivät edes rohkaise lapsiaan yrittämään itse, mutta isompi ongelma ovat ne karaisijavanhemmat, joiden lapsista kasvaa pärjääjiä, mutta kumma kun aikuisena kuluu masennusnappeja, eikä vanhainkotiin tulla vanhempia katsomaan. Kärjistetysti.
[/quote]
Juurikin tähän minäkin kannustaisin, eli lapsille pitää opettaa miten tilanteissa toimitaan. Jos jonkun lapsi on herkempi ja alkaakin vollottamaan että en enää ikinä leiki esapekan kanssa kun me riideltiin tammenterhosta niin en kyllä missään nimessä hoitaisi asiaa lapsen puolesta vaan kuulisin tunteet ja kävisin tilanteen läpi muuten. Ja ehkä tätä tässä juuri ihmetellään ja viitataan "herkkään" lapseen. Toki, omakohtaista kokemusta on tällaisesta: isompi poika leikkii päiväkodissa todella rajusti pienten kanssa, pienet ovat usein ihmeissään ja alkavat itkemäänkin kun painiminen sattuu: päiväkoti on ilmoittanut vanhemmille ja kertonut ettei tällainen käytös sovi, vanhemmat ovat kuitanneet asian "pojat ovat poikia, hänellä on isoveljiä ja aina ne on tuollaisia." -joten käytöstä ei saatu poikki päiväkodissa koska se oikeutettiin kotona ja kaikki pienemmät lapset olivat niitä "herkkiksiä". Mutta tässäkin tilanteessa jos vanhemmat olisivat vaivautuneet lapselleen selittämään ettei pienempiä voi kohdella rajusti niin asia olisi varmasti alkanut ajan myötä menemään perille. Nyt minä jouduin pienen pojan äitinä selvittämään kotona omalle pojalle että menet kertomaan hoitajalle jos sinun päällä pompitaan ja sanot myös ettei niin saa tehdä ja se sattuu. Eli toki, asioilla on aina kaksi puolta.

Ensimmäinen tuollainen sukupolvi alkaa olla jo yliopistossa. Kieltämättä katsoin vähän sellaisella "mitä helvettiä"-ilmeellä, kun kiltahuoneella joku fuksi tilitti sitä, että tuli NIIN paha mieli kun ei hyväksytty yhdelle kurssille ja laittoi sitten opettajalle viestiä, että miten voisi jatkossa menetellä paremmin, jotta tulisi hyväksytyksi. Homma on harvinaisen simppeli: suositeltu suoritusajankohta 2. lv:n kevät tai 3. lv:n syksy, valinta suoritettujen opintopisteiden perusteella. Siinähän laittoi viestiä, koin parhaaksi olla puuttumatta mitenkään. 

...Ja miettikää opettajia, joihin nämä herkät mimosat ovat lastensa puolesta JATKUVASTI yhteydessä. Työn puolesta joutuu puuttumaan kaikkeen myötätuntoisesti. Myös vanhempiin.

Kyllä minä ainakin sain turpaani ihan säälittelemättä ja auttamatta lapsena 80-luvulla. Piti todellakin pärjätä. Olin "yliherkkä pillittäjä", kuten opettajakin luokan edessä totesi. No, opettelin sitten olemaan itkemättä, patosin kaikki murheet sisälleni. Arvatkaa pärjäänkö elämässä??

Mä niin tunnistan sunkaltaiset vanhemmat: lapset saa tehdä mitä tahansa ja jos asiasta huomauttaa, saa kuulla kasvattavansa herkkislasta. Mutta jos sun lasta ei kutsuta synttäreille ainoana koko luokasta (juuri sen kiusaamisen takia), niin saa kuulla, miten sun lasta syrjitään. Se on kuule voi voi sentään, kun ihmissuhteissa saa takaisin juuri sen, mitä antaa. Jos repii tavaroita toisen kädestä niin ei välttämättä ole se tyyppi, joka kutsutaan mukaan hauskanpitoon.