Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Herkkien lasten kasvattajat: älkää viitsikö ylireagoida!
29.09.2015 |
Kun minä olin lapsi 80-luvulla, kotona opetettiin, ettei jokaista pikkujuttua pidä jäädä murehtimaan. Eteenpäin ja nokka pystyyn. Eikä tulkita, mitä toinen mahdollisesti tarkoitti, vaan kysytään suoraan, jos joku sanoo tai tekee sellaista, mistä tulee paha mieli. Kiusaaminen oli asia erikseen, siitä pitikin sanoa aikuiselle. Nyt olen kolmen lapsen äitänä hämmästynyt, millaisia juttuja välillä tongitaan ja keskustellaan. Eikö lasten kuulu opetella selvittämään itse keskenään yhtään mitään? Pitääkö jokaista mielen pahoittamista edes puida?
Esimerkki 1. poikani 8 v. ja ystävänsä 9 v. olivat keränneet tammenterhoja. Poikani toi niitä kotiin. Toisen pojan ÄITI soitti minulle ja kysyi, mikä juttu se on, että minun poikani on repinyt tammenterhoja hänen poikansa kädestä. Minä kysyin asiaa molemmilta pojilta. Oli tullut kinaa yhdestä tammenterhosta, jota repivät molemmat. Jälkiä ei jäänyt kumpaankaan ja tammenterho heitettiin dramaattisesti pois ja lähdettiin suuttuneena eri suuntiin. Tätä episodia ei minun poikani aamulla enää edes muistanut, kun oli keskusteltu, ettei saa repiä mitään. Toisen pojan äiti palasi aiheeseen vielä viikon kuluttua!!!
Esimerkki 2. Tyttäreni (5v) oli sanonut hoidossa toiselle tytölle, ettei halua leikkiä niin typerää leikkiä ja lähtenyt tekemään muuta. Toiselle tuli tästä paha mieli ja oli illalla kotona itkenyt asiaa. Jälleen kun tapasin vanhemmat, he halusivat selvittää, miksei leikkiä voinut leikkiä loppuun. Minä sanoin ensin, että joskus lapsi voi kyllästyä leikkiin, ja sitten pitäisi minusta yhdessä vaihtaa leikkiä. Toisen tytön vanhempi sanoi, että leikki pitää leikkiä loppuun, jos niin on sovittu. Minä sitten myöntelin. Sovittiin, että jos tytöt leikkivät yhdessä, sopivat leikkivänsä leikin loppuun. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Voihan sinne tulla aikuinenkin keskeyttämään. Oikeasti olen sitä mieltä, että jos leikki puuduttaa, sitä voi vaihtaa. Ai miksi, koska lapsi ei jaksa aina, vireystila on väärä tai haluaa tehdä muuta.
Kommentit (80)
[quote author="Vierailija" time="30.09.2015 klo 11:46"][quote author="Vierailija" time="30.09.2015 klo 08:45"]Minulle on ollut aivan uutta tämä, että vanhemmat ottavat yhteydenpitolistalta numeron ja soittavat, kun lapsi on pahoittanut mielensä. Meillä on ihan sama ilmiö päiväkodissa. Sanoin omalle tyttärelleni, että ei leikkisi niin paljon päiväkodissa erään x:n kanssa. Tämä x pahoittaa mielensä, kertoo kotona äidilleen ja äiti soittaa minulle. Viimeksi olin poikani kanssa hammaslääkärin odotushuoneessa, kun vastasin puheluun. Ookoo, äitiä huolestuttaa, mutta minä en oikeasti viitsisi joka toinen viikko puida lasten leikkiä. Kun päiväkodissa on kasvattajiakin, jotka ovat niissä tilanteissa läsnä. Meillä on juuri kuten ap:lla, että lapsi ei edes muista, mitä on tapahtunut viikko sitten. Kyse ei ole kiusaamisesta, vaan toisenlaisista jutuista. Tytär on vaikka kiilannut ruokajonossa ohi tai jättänyt toisen jälkeen juoksukisassa tai valinnut toisen parin parijonossa. Minä sanoin tälle herkän tytön äidille, että meillä yritetään opettaa lasta siihen, että paria voi vaihtaa. Ei koulussakaan saa aina valita samaa paria. Oppii erilaisia tapoja toimia, kun ei ole aina yhden ja saman lapsen "pari".
[/quote]
Joillain pitää olla aina sama pari. Nih!
[/quote]
Miksi? Outo ajatusmalli. Eihän työpaikallakaan voi valita, että tekee aina töitä Hellin kanssa, mutta ei Jorman kanssa. Entäs jos koulussa jollain lapsella ei ole sitä paria. Jos luokassa on 13 poikaa ja 11 tyttöä, niin onko pakko yhden tytön olla aina sen parittoman pojan kaverina?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 13:34"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 13:24"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 13:05"]
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:50"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:26"] [quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"] Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma? [/quote] Tutkimusten mukaan paapotut pärjäävät kaikkein parhaiten. He luottavat yhteiskuntaan, he luottavat itseensä, he sitoutuvat ryhmätoimintaan ja muihin ihmisiin ja heillä on hyvät sosiaaliset taidot. Onhan se ikävä kuulla, että kasvattamisella ja lapseen panostamisella tosiaan on merkitystä, mut näin se vaan on. :) [/quote] Minäkin olen muuten kuullut tästä tutkimuksesta (tai useammasta, en enää muista), että ne suomalaisittain katsottuna kermapersekakarat, joita on lellitty (eli heitä on mm. jopa kuunneltu, vanhemmat ovat miettineet kunkin lapsen kohdalla yksilöllisesti, mitä lapsi jaksaa/osaa ja heitä ei ole jätetty yksin selviytymään liian haastavista tilanteista) ovatkin aikuiselämässä onnellisimpia. Minusta kaiken a ja o on se, että vanhempi oikeasti tietää lapsensa kyvyt eli joku tilanne on sellainen, että siinä on hyvä vähän pinnistellä ja "opetella pärjäämään", mutta vanhempi ei jätä lasta yksinään karaistumaan täysin mahdottomaan tilanteeseen. Niin, päällisin puolin asiat yleensä ratkeavat ilman vanhempien puuttumistakin. 1-vuotiaatkin osaavat ratkaista riidat niin, että ne päättyvät: se, joka kumauttaa päähän kovemmin, on oikeassa. Pikku hiljaa ne sosiaaliset taidot kasvavat, kun joku pätevämpi (eli yleensä vanhempi ihminen, ei samanikäinen) niitä opettaa. Minusta on ihan sulaa hulluutta ajatella, että jos laitetaan joukko kypsymättömiä ihmisiä keskenään ratkaisemaan asiat ilman mitään valvontaa, niin lopputulos olisi jotenkin kypsä. Lasten pitää harjoitella toki keskenään, mutta yksin ei pidä jättää. [/quote] Olen mukana tutkimuksessa jossa nimenomaan sanottiin että lapsen rollimista ei pidä huomioida. Asia voidaan selvittää keskenään "miten toimia tässä tilanteessa" mutta ap on juuri kuvannut tätä kuinka lapset vain rollivat toisistaan, ei heidän sosiaaliset taitonsa siinä mihinkään kehity, he ottavat helpon tien: kun rollin, saan isältä ja äidiltä huomiota ja he hoitavat asian minun kannalta parhain päin. Näistä tulee tulevaisuuden kiusaajia. Oikea tapa on jättää rollimiset huomioimatta ja käydä lapsen kanssa toimintaohje läpi: mitä teet jos tulee toisen kanssa kinaa tammenterhosta (oikea vastaus EI ole: rollin vanhemmille ja he korjaavat tilanteen.) Jos lapset eivät meillä osaa leikkiä sopuisasti niin en minä mene sinne kyselemään että kuka aloitti ja kenen syy vaan käyn sanomassa että jos ei onnistu niin teette jotain muuta. En todellakaan soittele kenenkään vanhemmille ja ala ylentämään omaa muksuani ja mollaamaan toisen muksua.
[/quote]
Toki siihen välittämiseen kuuluu se, että mietitään, miten seuraavalla kerralla voisi toimia ja yrittää ratkaista asia niin, ettei vanhempien edes tarvitse puuttua siihen mitenkään (eikä tarvitse ehkä vanhemmalle kertoakaan välttämättä), siihenhän kasvatus tähtää, että lapsi oppii toimimaan itse. Mutta se mitä peräänkuulutan on se, että tämä taito ei tipahda taivaasta yhtäkkiä, vaan siinä on näitä vaiheita, joissa lapset eivät vaan osaa sopia asiaa keskenään, vaikka yrittävät, eikä minusta ole silloin mitenkään väärin, että vanhemmat voivat vaikka keskenäänkin puhua asiasta. Aina siihen ei tarvitse mennä ja vuosi vuodelta toivottavasti aina vähemmän, mutta kyllä minusta on paljon huonompi viestittää lapselle, että "riidat pitää oppia selvittämään itse, mutta jos ette osaa, niin se on voivoi, onneksi se ei ole minun ongelmani". Rehellisesti sanoen on toki niitäkin vanhempia, jotka eivät edes rohkaise lapsiaan yrittämään itse, mutta isompi ongelma ovat ne karaisijavanhemmat, joiden lapsista kasvaa pärjääjiä, mutta kumma kun aikuisena kuluu masennusnappeja, eikä vanhainkotiin tulla vanhempia katsomaan. Kärjistetysti.
[/quote]
Juurikin tähän minäkin kannustaisin, eli lapsille pitää opettaa miten tilanteissa toimitaan. Jos jonkun lapsi on herkempi ja alkaakin vollottamaan että en enää ikinä leiki esapekan kanssa kun me riideltiin tammenterhosta niin en kyllä missään nimessä hoitaisi asiaa lapsen puolesta vaan kuulisin tunteet ja kävisin tilanteen läpi muuten. Ja ehkä tätä tässä juuri ihmetellään ja viitataan "herkkään" lapseen. Toki, omakohtaista kokemusta on tällaisesta: isompi poika leikkii päiväkodissa todella rajusti pienten kanssa, pienet ovat usein ihmeissään ja alkavat itkemäänkin kun painiminen sattuu: päiväkoti on ilmoittanut vanhemmille ja kertonut ettei tällainen käytös sovi, vanhemmat ovat kuitanneet asian "pojat ovat poikia, hänellä on isoveljiä ja aina ne on tuollaisia." -joten käytöstä ei saatu poikki päiväkodissa koska se oikeutettiin kotona ja kaikki pienemmät lapset olivat niitä "herkkiksiä". Mutta tässäkin tilanteessa jos vanhemmat olisivat vaivautuneet lapselleen selittämään ettei pienempiä voi kohdella rajusti niin asia olisi varmasti alkanut ajan myötä menemään perille. Nyt minä jouduin pienen pojan äitinä selvittämään kotona omalle pojalle että menet kertomaan hoitajalle jos sinun päällä pompitaan ja sanot myös ettei niin saa tehdä ja se sattuu. Eli toki, asioilla on aina kaksi puolta.
[/quote]
Siellä päiväkodissa ei sitten voitu selittää asiaa lapselle? Voihan kasvatus kumppani ja :o
On se kumma miten pitää tapella yhdestä tammenterhosta..
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 14:14"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 13:05"]
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:50"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:26"] [quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"] Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma? [/quote] Tutkimusten mukaan paapotut pärjäävät kaikkein parhaiten. He luottavat yhteiskuntaan, he luottavat itseensä, he sitoutuvat ryhmätoimintaan ja muihin ihmisiin ja heillä on hyvät sosiaaliset taidot. Onhan se ikävä kuulla, että kasvattamisella ja lapseen panostamisella tosiaan on merkitystä, mut näin se vaan on. :) [/quote] Minäkin olen muuten kuullut tästä tutkimuksesta (tai useammasta, en enää muista), että ne suomalaisittain katsottuna kermapersekakarat, joita on lellitty (eli heitä on mm. jopa kuunneltu, vanhemmat ovat miettineet kunkin lapsen kohdalla yksilöllisesti, mitä lapsi jaksaa/osaa ja heitä ei ole jätetty yksin selviytymään liian haastavista tilanteista) ovatkin aikuiselämässä onnellisimpia. Minusta kaiken a ja o on se, että vanhempi oikeasti tietää lapsensa kyvyt eli joku tilanne on sellainen, että siinä on hyvä vähän pinnistellä ja "opetella pärjäämään", mutta vanhempi ei jätä lasta yksinään karaistumaan täysin mahdottomaan tilanteeseen. Niin, päällisin puolin asiat yleensä ratkeavat ilman vanhempien puuttumistakin. 1-vuotiaatkin osaavat ratkaista riidat niin, että ne päättyvät: se, joka kumauttaa päähän kovemmin, on oikeassa. Pikku hiljaa ne sosiaaliset taidot kasvavat, kun joku pätevämpi (eli yleensä vanhempi ihminen, ei samanikäinen) niitä opettaa. Minusta on ihan sulaa hulluutta ajatella, että jos laitetaan joukko kypsymättömiä ihmisiä keskenään ratkaisemaan asiat ilman mitään valvontaa, niin lopputulos olisi jotenkin kypsä. Lasten pitää harjoitella toki keskenään, mutta yksin ei pidä jättää. [/quote] Olen mukana tutkimuksessa jossa nimenomaan sanottiin että lapsen rollimista ei pidä huomioida. Asia voidaan selvittää keskenään "miten toimia tässä tilanteessa" mutta ap on juuri kuvannut tätä kuinka lapset vain rollivat toisistaan, ei heidän sosiaaliset taitonsa siinä mihinkään kehity, he ottavat helpon tien: kun rollin, saan isältä ja äidiltä huomiota ja he hoitavat asian minun kannalta parhain päin. Näistä tulee tulevaisuuden kiusaajia. Oikea tapa on jättää rollimiset huomioimatta ja käydä lapsen kanssa toimintaohje läpi: mitä teet jos tulee toisen kanssa kinaa tammenterhosta (oikea vastaus EI ole: rollin vanhemmille ja he korjaavat tilanteen.) Jos lapset eivät meillä osaa leikkiä sopuisasti niin en minä mene sinne kyselemään että kuka aloitti ja kenen syy vaan käyn sanomassa että jos ei onnistu niin teette jotain muuta. En todellakaan soittele kenenkään vanhemmille ja ala ylentämään omaa muksuani ja mollaamaan toisen muksua.
[/quote]
Mitä ihmettä tuo "rolliminen" tarkoittaa? Olisin noin muuten antanut yläpeukun kommentin lopusta, mutta en ymmärtänyt muusta osasta mitään. Selvennys kiitos.
[/quote]
Kanteleminen. Rollipukki on mulle ihan tuttu termi.
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 14:24"]Tosta "rollimisesta". Lapsella on ihan oman kehityksensä vuoksi hyvin vaikea käsittää kaksoisstandardeja. Eivät he ymmärrä, että kiusata ei saa, paitsi että yhtä lasta selkeästi saa kiusata, ja että kaikkia saa kiusata jos aikuinen ei viitsi siihen puuttua ja että silloinkin saa kiusata jos sanoo ettei se ole kiusaamista vaan leikkiä.
Sillä kantelulla ne lapset koko ajan kysyy, mikä on moraalisesti oikein ja väärin, koska varsinkin meidän kulttuurissa niitä käytöstapoja ei oikeasti vaadita juuri keneltäkään, vaikka sanotaan että vaaditaan. Lapset eivät aikuisten tavoin vielä osaa kääntää katsetta pois ja teeskennellä että eivät näe esimerkiksi ilmiselvää kiusaamista. Se hämmentää heitä, kun aikuinen itse puhuu itsestään usein hyvänä tyyppinä mut sitten käytös onkin toisenlaista, eikä lapsi tiedä kumpaa viestiä uskoa.
Lapset ei koskaan oikein tiedä että mitä paheksua ja mikä on väärin ja mikä oikein, jos sitä ei saa aikuiselta kysyä vaan se leimataan rollaamiseksi. Aikuiset on oman mukavuutensa vuoksi luoneet nämä kaksoisskäytännöt ja on vähän epäreilua sitten syyttää lasta siitä, että lapsi vasta opettelee niitä. Esimerkiksi lapselle opetetaan, että lyödä ei saa. Kuitenkin riitatilanteessa OLETETAAN että lapsi osaa lyödä jos häntä ahdistellaan. Jos löit, teit väärin. Jos et löynyt, teit väärin, oma vika että kiusattiin. Kummassakin tapauksessa häviää. Lapselle tällaiset käskyt on hirveän vaikeita ja jättää ihan liian paljon siihen oman harkinnan varaan, jota ei vielä voi olla.
Että mun puolesta lapset kannelkoot vaikka kuinka paljon. Siihen voi sitten aina sanoa, vaatiiko tilanne reagointia tai kertoa siitä. Aina parempi näin päin kuin että lapset elää omassa todellisuudessaan, josta aikuisilla ei ole oikein käsitystä.
[/quote]
Osa lapsista myös hakee huomiota itselleen ja omalle erinomaisuudelleen kantelullaan. "Se teki näin. Minä en todellikaan tehnyt" jne. Meillä tyttö on kova kantelemaan pikkuveljensä tekosista. Hakee tällä positiivista palautetta itselleen ja pikkuveli tekee tahallaan väärin, kun saa sitä kautta huomiota. "Äitiii, veli nuolaisi ikkunaa, eihän niin saa tehdä???!", " äitii, nyt se teki niin taas.", "äitii, veli kiusaa", " äitii... taas nuolaisi" Ja joo, ainoa keino näissä tilanteissa on antaa lasten selvittää itse asiansa ja olla palkitsematta kumpaakaan toiminnastaan. Kyse leikki-ikäisistä ja usein ns. harmittomasta toiminnasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tahtooko pikku kullannuppu realismia? Minä sanoisin tuollaisille soittelijapelleille, että antaa lapsen itkeä, jos itkettää. Jos turhaa itkee, niin oppiipa, ettei sillä tavalla voi manipuloida.
En ymmärrä, miten tästäkin asiasta piti tehdä noin mustavalkoinen. Se, ettei vanhempi nosta metakkaa tammenterhosta, ei tarkoita, etteikö hän välittäisi lapsesta tai etteikö hän kasvattaisi lastaan vaan nimenomaan osaa näytää lapselleen, miten asiat laitetaan mittasuhteisiin. Kysehän ei ollut alle kouluikäisestä lapsesta vaan ihan koululaisesta, jonka pitäisi osata selvittää pikkukinat itsekin. Apua vanhemmalta voidaan pyytää mutta selvittelyä ei todellakaan tehdä vanhempien kesken vaan lasten kesken ja vasta jos se epäonnistuu, otetaan vanhempiin yhteyttä.
Opettajana olen ollut iloinen 15 vuoden kehityksestä. Yhä useampi vanhempi välittää lapsestaan ja seuraa lapsen koulumenestystä. Negatiivisena puolena on tämä pikkuasioiden nostaminen isoon rooliin. Tottakai jokin tirskuminen ja silmien pyörittely voi olla iso asia, jos asetelmana on kiusattu ja kiusaaja, mutta usein on kyse tosiaan siitä, että leikki olikin lopetettu liian aikaisin tai askartelussa on tullut kinaa väristä ja "väärä" lapsi voitti kinan. Vanhempien on yhä vaikeampi kestää lapsen pahaa mieltä ja siitä tehdään erittäin iso numero. Ystäväni on töissä amk:ssa ja pääsykokeiden jälkeen tulee puheluita vanhemmilta siitä, kuinka lapsi on niin pahoillaan ja haluaa uusia kokeen. Se lapsi tosin on jo ihan aikuinen.
Kyllä lasten kuuluu oppia sopimaan pikkuasiat itse. Aikuinen voi opastaa lastaan siinä,miten asia hoidetaan mutta se, että soitellaan jostain tammenterhosta vanhempien kesken, on oikeasti jo naurettavaa ja osoittaa kyllä, miten vanhemmilla ei ole kykyä kestää lapsen pahaa mieltä. Kinoja tulee. Niitä ei pidä jäädä vatvomaan.
Koen myös erittäin suurena epäluottamuslauseena, kun vanhempi soittaa,miksi ryhmätyön taustapaperin väri on punainen niin kuin Lilli halusi eikä sininen niin kuin oma kulta halusi. Aivan on oikeusmurha tapahtunut ja opettaja suosii Lilliä! Vai olisiko kyse ehkä sittenkin jostain muusta kuten siitä että punainen paperi oli jo valittu, kunnes tämä mielensäpahoittaja rupesi vaatimaan värin vaihtamista. Miksi tuosta pitää soittaa opettajalle? Eikö riitä, että kotona todetaan, että onpas harmi, kun väri ei ole mieleisesti, mutta asia ei nyt ole niin tärkeä, että sitä pitäisi vatvoa kotona vielä illallakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.09.2015 klo 15:14"][quote author="Vierailija" time="30.09.2015 klo 09:27"]
[quote author="Vierailija" time="30.09.2015 klo 07:42"]
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 22:59"]
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 14:40"]
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:26"]
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"]
Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma?
[/quote]
Tutkimusten mukaan paapotut pärjäävät kaikkein parhaiten. He luottavat yhteiskuntaan, he luottavat itseensä, he sitoutuvat ryhmätoimintaan ja muihin ihmisiin ja heillä on hyvät sosiaaliset taidot. Onhan se ikävä kuulla, että kasvattamisella ja lapseen panostamisella tosiaan on merkitystä, mut näin se vaan on. :)
[/quote]
Toisten tutkimusten mukaan näistä paapotuista tulee aikuisena narsisteja. Go figure.
[/quote]
Paapotuista ei tule narsisteja, vaan sellaisista joilla on jokin tunnetarve tai hoivatarve jäänyt vajavaiseksi (on silti voitu lapsi nosta perusteettomasti korokkeelle, mutta on ollut muuten jotakin ongelmaa tai hylkäämistä).
Esim. kiireiset kylmät uravanhemmat, joille lapsi on vain näytteluesine ja sulka hatussa, mutta muutoin hyvin yksinäinen ja itsenäinen. Tai alkoholisti-isä, joa on väkivaltainen eikä äidilläkään riitä voimia täyttää kaikkia lapsen perustarpeita nukkumaanmenoja myöten. Lapsi kokee pahoja hylkäämisiä, mutta samalla lapsi korotetaan epärealistisesti omahyväisyyteensä. Niin sanotusti.
[/quote]
Nimenomaan jalustalle nostetuista tulee narsisteja. Lähipiiristä löytyy ja ei ole todellakaan mitään hylkäystä vaan täyttä paapomista koko lapsuus ja jatkuvaa "olet parempi kuin muut"-jankutusta siinä muodossa, että joka asiasta on vedetty herneet nenään ja vaadittu sille lapselle "oikeuksia". Pettymykset on siloiteltu pois tieltä.
Voit olla siinä oikeassa, että narsisteja voi syntyä myös näistä rikkiinäisistä ihmisistä mutta aina se vaatii tuon jalustalle nostamisen, joka oikeasti on vain toinen sana paapomiselle.
Tässä vielä linkki, jos et usko:
http://www.meidanperhe.fi/artikkeli/kasvu/kasvatus/tallainen_kasvatus_tekee_lapsesta_narsistin
[/quote]
En ole tähän lainattuun ketjuun kirjoittanut, mutta olen itse aina lukemani perusteella ajatellut, että narsismi kuten muutkin vakavat persoonallisuushäiriöt syntyvät mm. varhaislapsuudessa koettujen vakavien hoivapuutteiden seurauksena, eli vaikka jalustalle nostaminen ei ole hyvää kasvatusta, niin ei noita kriteerejä nyt kuitenkaan täyttäisi. Olen vähän ärsyyntynyt, kun joka toinen ihminen (yleensä exä) on narsisti ilman mitään tutkimuksia. Varmaan nyt narsistisia piirteitä voi löytyä yhdeltä jos toiseltakin, mutta persoonallisuushäiriöön asti käsittääkseni vain hyvin harvalta. En yritä esittää mitään asiantuntijaa, koska en ole, mutta mielestäni olen kyllä jostain ihan "oikeista" lähteistä lukenut ja kuullut, että persoonallisuushäiriöt edellyttävät vähän muutakin kuin hiukkasen huonoa kasvatusta? Tällä logiikallahan meistä lähes jokaisella olisi jokin persoonallisuushäiriö (koska niitähän on muitakin kuin narsismi).
[/quote]
Kyllä tuoreimman tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että narsismin syntyyn vaikuttaa eniten nimenomaan lapsen vääränlainen kannustaminen ja sen seurauksena vinoutunut itsetunnon kehittyminen, eikä suinkaan emotionaaliset laiminlyönnit, kuten aiemmin ajateltiin.
Tässä yksi esimerkki tuoreesta tutkimuksesta: http://www.pnas.org/content/112/12/3659.abstract
[/quote]
Mulle tulee aina Stubbista sellainen olo, että narsissus kukkii.
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 14:48"]
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 14:37"]
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 14:32"]
30: kirjoitit todella asiaa. Käytöstapamme ovat aika monimutkaisia, kun oikein ajattelee. Eilen juuri ajattelin, kun kuljin 8-vuotiaan kanssa kadulla ja takanamme jonkin matkan päässä tuli lapsi, josta lapseni alkoi puhua, että pitäisikö lapselle nyt sanoa, että ei ole kohteliasta puhua toisesta niin, että hän kuulee, vaikka ei siis mitään ilkeää sanonut jne. jne. Siis ihan tuollainen pikkujuttu, mutta noita todella riittää. Siis joskus pitää ehdottomasti sanoa jotain ja joskus ei missään nimessä. Toinen lapseni on luonteeltaan sellainen analysoija, että miettii ihmissuhteita ja toinen ei niistä puhua pukahda. Kumpikin on oma luonteensa, mutta helpompaa minusta on tuon analysoijan kanssa, kun tiedän vähän, missä mennään. Ei tulisi mieleenikään oikeasti suuttua siitä, että lapsi sanoo toisen lapsen käyttäytyneen rumasti. Sitten sitä lähdetään purkamaan asiallisesti, mutta niin, ettei dramatisoida.
Yksi hyvä esimerkki ristiriitaisuudesta on juuri tuo lyöminen. Siis lyödähän ei saa, mutta etenkin pojan oletetaan osaavan puolustautua fyysisesti. Eli..?
[/quote] Syy väkivaltaisuuteen ei ole muuten yleensä herkkyys vaan kylmätunteisuus.
Kylmä ihminen esim tappaa helpommin kuin tunteikas.
Tunteikas yleensä humalassa sortuu tappoon.
Kiltti ihminen, tunteikas kun ei yleensä tapa vaan kylmä tyyppi.
Kirjoittaja MrJuha82.
[/quote]
Taitaa suurin osa henkirikoksista Suomessa kuitenkin olla nimenomaan tunteella pikaistuksia tehtyjä tappoja tai motiivit vähintään hyvinkin tunneperäisiä. Eikä tunteikkuudella ja kiltteydellä ole välttämättä mitään tekemistä keskenään.
[/quote] Joo niin juuri tarkoitinkin ettei tunteikkuudella ja kiltteydellä ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Internetin kuuma maailma, jossa kiireessä ilman tarkempaa miettimistä tulee mokailuja, mut normaalia itseasiassa, koska sormet syyhyää niin paljon, että ei ehdi edes ajatella =) =) XD
Hyvää syksyä sulle.
Olkaamme kilttejä, muttei liian tunteikkaita pahassa mielessä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:50"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:26"]
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"]
Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma?
[/quote]
Tutkimusten mukaan paapotut pärjäävät kaikkein parhaiten. He luottavat yhteiskuntaan, he luottavat itseensä, he sitoutuvat ryhmätoimintaan ja muihin ihmisiin ja heillä on hyvät sosiaaliset taidot. Onhan se ikävä kuulla, että kasvattamisella ja lapseen panostamisella tosiaan on merkitystä, mut näin se vaan on. :)
[/quote]
Minäkin olen muuten kuullut tästä tutkimuksesta (tai useammasta, en enää muista), että ne suomalaisittain katsottuna kermapersekakarat, joita on lellitty (eli heitä on mm. jopa kuunneltu, vanhemmat ovat miettineet kunkin lapsen kohdalla yksilöllisesti, mitä lapsi jaksaa/osaa ja heitä ei ole jätetty yksin selviytymään liian haastavista tilanteista) ovatkin aikuiselämässä onnellisimpia. Minusta kaiken a ja o on se, että vanhempi oikeasti tietää lapsensa kyvyt eli joku tilanne on sellainen, että siinä on hyvä vähän pinnistellä ja "opetella pärjäämään", mutta vanhempi ei jätä lasta yksinään karaistumaan täysin mahdottomaan tilanteeseen. Niin, päällisin puolin asiat yleensä ratkeavat ilman vanhempien puuttumistakin. 1-vuotiaatkin osaavat ratkaista riidat niin, että ne päättyvät: se, joka kumauttaa päähän kovemmin, on oikeassa. Pikku hiljaa ne sosiaaliset taidot kasvavat, kun joku pätevämpi (eli yleensä vanhempi ihminen, ei samanikäinen) niitä opettaa. Minusta on ihan sulaa hulluutta ajatella, että jos laitetaan joukko kypsymättömiä ihmisiä keskenään ratkaisemaan asiat ilman mitään valvontaa, niin lopputulos olisi jotenkin kypsä. Lasten pitää harjoitella toki keskenään, mutta yksin ei pidä jättää.
[/quote]
Muuten ihan hyvä, mutta tästä ei aloituksessa puhuttu. Ja miksi joku lapsi olisi kermaperse? Mitä lapsen kuuntelemisella on aloituksen kanssa tekemistä?
Kielenkäyttö....
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 17:21"][quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 14:27"]Kyllä mun äiti soitti 80-luvulla kaverin äidille, että miksi sun lapsi meni repimään mun lapsen puseron hajalle. Ja vaati maksamaan sen. Osa vanhemmista kun jo silloin tiesi, missä vaiheessa asioihin puututaan ja koska annetaan asian olla. Jos kaveri töni, löi, repi tai varasti, niin asia kerrottiin vanhemmille ja nämä päättivät, mikä asia on riittävän iso, että sen takia otetaan yhteyttä. Jo silloin oli lapsia, jotka oli kyvyttömiä toimimaan muiden kanssa ja sinun lapsesi tavoin oli valmiita pahantekoon kun vanhempien silmä vältti.
[/quote]
Mihin pahan tekoon? Outoa kutsua pahan teoksi, jos kaksi poikaa repii yhtä tammenterhoa. Molemmat pojat repivät samaa tammenterhoa, ja toinen poika oli kai äidilleen esittänyt asian siten, että sitä vietiin hänen kädestään. Minulle pojat esittivät asian niin, että riitelivät ja suuttuivat toisiinsa, lähtivät eri teille. Minä tunnistan kyllä pahan tekemisen, kuten omenavarkauden tai toisen lyömisen, kiitos vaan. Se on ihan eri asia.
-ap
[/quote]
Ennaltaehkäisynä tammenterhot tulisi kieltää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:48"]Ihan käsi sydämellä; jos kovasti alkaa tulla yhteydenottoja muilta vanhemmilta, kannattaa ehkä miettiä hetken. Onko esimerkiksi se oman perheen sisäinen kulttuuri sellainen, että kun lapsi toimii sen mukaan kodin ulkopuolella, muut pitävät häntä epäystävällisenä, aggressiivisena tai törkeänä. Ihan tyyppillisesti, jos vanhemmat hokee kotona vittua ja rääkyvät lapsilleen, niin lapset on toki kotona herranterttuja, koska ymmärtävät että vaan se isoin apina saa mölytä eniten, mut kodin ulkopuolella sitten toteuttavat näitä kodin oppeja. Heikolla menestyksellä.
Enkä sano että aloittajalla olisi ollenkaan tää tilanne. Mut aika usein, jos kovin moni yrittää sanoa, että oma lapsi käyttäytyy tietyllä tavalla, niin se lapsi oikeasti käyttäytyy niin että muiden mieli pahoittuu. Silloin lapsi tarvitsee ohjausta.
[/quote]
Opettajana sanoisin tähän, että koulussa selvitellään jos jonkinmoista kahnausta päivittäin. Valitettavan usein on myös vanhempia, joiden lasta on loukattu, kiusattu, syrjitty tai kohdeltu väärin. Milloin se on opettaja, milloin opettajan kollega, milloin taas toinen lapsi. Läheskään aina näitä ei saada "ratkottua". Jotenkin kasaantuu noita tilanteita samoille lapsille. Jos yhden ja saman lapsen käyttäytyminen alkaa häiritä minua tai häiritsee toistuvasti luokassa tai välitunnilla, asiaa pyritään purkamaan kasvatuskeskusteluin. Tunnistan silti myös ilmiön, että joku perhe kokee aina muiden käytöksen loukkaavana. Lapsestakin tulee valitettavan usein ammattiloukkaantuja.
Varmaan kirjoitit hyvän tekstin, mutta en viitsi pötkötekstiä lukea, sorry.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 14:37"]
70-luvun lapsien vanhemmat kuuluvat sodanjälkeiseen sukupolveen, jossa lapset ovat käytännössä kasvattaneet toinen toisiaan, vanhemmilla on ollut muuta puuhaa, Suomi on olltu kehitysmaan tasolla ja äiti pukannut lapsia maailmaan vuoden välein.
Itse asiassa, he ovat ensimmäinen sukupolvi, joka ylipäänsä on yrittänyt kasvattaa lapsiaan. Ennen lapset on vaan siinä kasvaneet, eikä heihin hirveästi kiinnitetty huomiota, ei ehditty kiinnittää. "Kasvatuksen" viimeisteli varsinkin syrjäseudulla koulunkäynnin aloittaminen ja asuntolassa asuminen, ja jokainen tietää että ne on olleetjoillekin ihan täyttä helvettiä.
Suomalainen kasvatuskulttuuri on siis vielä melko nuorta, ja siinä vieläkin näkyy tämä vanha kulttuuri, että lapsen pitää turvautua ensisijaisesit muihin lapsiin, olla rasittamatta aikuista ja olla hyvin varhain hyvin itsenäinen. Nämä on kaikki taitoja, joita tarvitsee suurissa lapsiryhmissä elävä lapsi, joilla on vaan ohut kontakti aikuisiin tai vanhempiin, ja joka joutuu sietämään kaikenlaista koska se lapsiryhmä on hänen ainoa turvansa. On vähän ihmeellistäkin, kuinka voimakkaan kielteisen reaktion lapsen tarvitsevuus joissakin vanhemmissa vieläkin herättää, koska se lapsen omillaan pärjääminen on niin pitkään ollut niin tärkeää. Tulee mieleen että pitikö sun olla lapsena se reipastus ja niellä kaikki.
Mut aika on muuttunut. Nykyään on tärkeää että perheessä tuetaan ja kuunnellaan sitä lasta. Maailma on monimutkaisempi ja moni mm. muuttaa usein. Perhe on ainoa pysyvä yksikkö sekä lapselle että aikuiselle. Ja aikuisen on tehtävä oma osansa, että lapsella säilyy turvallisuuden tunne, että hän tietää että hänellä on joku joka välittää. Jos vanhemmat aina vaan hyssyttää kaiken hiljaiseksi tai sanoo että koetappas olla vähän reippaampi, niin lapsi nopeasti lakkaa kertomasta omia murheitaan, koska ei ne kuitenkaan aikuista kiinnosta.
[/quote]Jopas oli taas mutu-kirjoitus. Kyllä lapsia on kasvatettu aiemminkin, eri tavalla tosin kuin nyt. Esim. käytöstapoja ja vanhempien kunnioitusta on opetettu iät ja ajat. Entisaikaan ei olisi tullut kuuloonkaan, että opettajalle olisi väitetty vastaan tai puhuttu rumasti. Nyt hyvin poni lapsi katsoo oikeudekseen kyseenalaistaa opettajan ohjeita nenäkkäästi tai puhuu muuten rumasti aikuisille. Osa lapsista kasvatettiin kurituksen avulla, mikä ei tietenkään ole hyvä, mutta osa lapsista kasvatettiin hyvään käytökseen pehmeämmin konstein.
Loputon lapsen kuuntelu ja hänen kanssaan joka asiasta keskustelu ja neuvottelu ei välttämättä tuota hyvinkäyttäytyvää lasta, joka osaa ottaa muita huomioon. Tosiasia on, että Suomessa (niinkuin muuallakin) lapsi käy koulua ja hänen pitää sopeutua osaksi ryhmää. Tällöin hän ei olekaan joka paikassa ensisijaisesti yksilö. Monelle nykylapselle tämä on ylivoimaisen vaikeaa.
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 14:27"]Kyllä mun äiti soitti 80-luvulla kaverin äidille, että miksi sun lapsi meni repimään mun lapsen puseron hajalle. Ja vaati maksamaan sen. Osa vanhemmista kun jo silloin tiesi, missä vaiheessa asioihin puututaan ja koska annetaan asian olla. Jos kaveri töni, löi, repi tai varasti, niin asia kerrottiin vanhemmille ja nämä päättivät, mikä asia on riittävän iso, että sen takia otetaan yhteyttä. Jo silloin oli lapsia, jotka oli kyvyttömiä toimimaan muiden kanssa ja sinun lapsesi tavoin oli valmiita pahantekoon kun vanhempien silmä vältti.
[/quote]
Mihin pahan tekoon? Outoa kutsua pahan teoksi, jos kaksi poikaa repii yhtä tammenterhoa. Molemmat pojat repivät samaa tammenterhoa, ja toinen poika oli kai äidilleen esittänyt asian siten, että sitä vietiin hänen kädestään. Minulle pojat esittivät asian niin, että riitelivät ja suuttuivat toisiinsa, lähtivät eri teille. Minä tunnistan kyllä pahan tekemisen, kuten omenavarkauden tai toisen lyömisen, kiitos vaan. Se on ihan eri asia.
-ap
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:23"]
[quote author="Vierailija" time="29.09.2015 klo 12:14"]
Mulla aivan eri kokemus. Eli siis se, että parempaan suuntaan mennään. En muista, että yhdessäkään kaverini perheessä 80-luvulla ois esimerkiksi oikeasti selvitetty lasten riidat. Oli se riitely sitten ihan millaista mättöä vaan, niin kenenkään ei tarvinnut pyytää anteeksi. Monilla tää vaikutti sisarussuhteisiin pitkälle aikuisuuten. Ja lapset tosiaan touhusivat vaikka mitä keskenään. Oikeastaan koko minun ja kavereini lapsuutta leimasi ihan merkittävästi aikuisten puuttuminen siitä meidän lasten elämästä. Me aika vähän tehtiin asioita vanhempien kanssa ja aika vähän puhuttiin siitä mikä on oikein ja väärin. Kukaan ei mallintanut meille sitä, miten ihmissuhteissa toimitaan, mitä on hyvät sosiaaliset taidot ja miten ristiriitatilanteita selvitetään.
[/quote]
Olen saman ikäluokan lapsi, ja ei meilläkään tosiaan lasten touhuihin puututtu. Mutta oma kokemukseni taas on, että ei näistä mitään pysyviä välejen huonouksia tms kellekään jäänyt. Lapsista vaan kasvoi vähän enemmän "selviytyjiä", sellaisia itsenäisiä jotka itse keksii tavalla tai toisella ratkaisun ongelmiinsa, kun ei vanhemmilta muuta tule kuin kommentti että selvittäkää itse kinanne. Meillä jopa koulukiusaamiseen äiti vaan sanoi, että opettele pitämään puolesi, niin eivät viitsi kiusata. Sitä en itse tekisi nykyaikana, mutta mulla sekin toimi.
Oikea ja väärä tuntui minulla lähipiirilläni olevan aika vaistomainen tieto. Kyllähän kaikki tiesi ilman vanhempien kertomattakin, että yhden lapsen ulos sulkeminen porukasta, nälviminen jne on väärin. Mutta toki niitä silti tehtiin näitä asioita vaikka pohjimmiltaan vääräksi tiedettiinkin. Lapset on opportunistisia otuksia, joiden itsehillintä ei ole vielä kovin kehittynyt.
Oma mielikuvani aika itsekseen kasvamisesta on tosiaan hyvin positiivinen. Olimme vapaita, opimme itsenäiseksi, opimme selviämään ja pärjäämään. Joskus ihmettelen, että miten nämä nykyajan paapotut sitten pärjää, kun ei ole enää ketään aikuista jonka puoleen kääntyä kun tulee ongelma?
[/quote]
Minulla on täysin samat kokemukset lapsuudestani, mutta 90-luvulta.
[quote author="Vierailija" time="30.09.2015 klo 12:16"][quote author="Vierailija" time="30.09.2015 klo 11:46"][quote author="Vierailija" time="30.09.2015 klo 08:45"]Minulle on ollut aivan uutta tämä, että vanhemmat ottavat yhteydenpitolistalta numeron ja soittavat, kun lapsi on pahoittanut mielensä. Meillä on ihan sama ilmiö päiväkodissa. Sanoin omalle tyttärelleni, että ei leikkisi niin paljon päiväkodissa erään x:n kanssa. Tämä x pahoittaa mielensä, kertoo kotona äidilleen ja äiti soittaa minulle. Viimeksi olin poikani kanssa hammaslääkärin odotushuoneessa, kun vastasin puheluun. Ookoo, äitiä huolestuttaa, mutta minä en oikeasti viitsisi joka toinen viikko puida lasten leikkiä. Kun päiväkodissa on kasvattajiakin, jotka ovat niissä tilanteissa läsnä. Meillä on juuri kuten ap:lla, että lapsi ei edes muista, mitä on tapahtunut viikko sitten. Kyse ei ole kiusaamisesta, vaan toisenlaisista jutuista. Tytär on vaikka kiilannut ruokajonossa ohi tai jättänyt toisen jälkeen juoksukisassa tai valinnut toisen parin parijonossa. Minä sanoin tälle herkän tytön äidille, että meillä yritetään opettaa lasta siihen, että paria voi vaihtaa. Ei koulussakaan saa aina valita samaa paria. Oppii erilaisia tapoja toimia, kun ei ole aina yhden ja saman lapsen "pari".
[/quote]
Joillain pitää olla aina sama pari. Nih!
[/quote]
Miksi? Outo ajatusmalli. Eihän työpaikallakaan voi valita, että tekee aina töitä Hellin kanssa, mutta ei Jorman kanssa. Entäs jos koulussa jollain lapsella ei ole sitä paria. Jos luokassa on 13 poikaa ja 11 tyttöä, niin onko pakko yhden tytön olla aina sen parittoman pojan kaverina?
[/quote]
Sarkasmi
Kyllä todella outoa, jos leikki on "pakko" leikkiä loppuun..
Oman lapsuuden leikeissä otettiin jotain kohtia "uudestaan", eli leikittiin sama kohtaus uudestaan, mutta eri tavalla.
Kesken leikin kiinnostui jostain ihan muusta asiasta. Piti käydä syömässä ja sitten tulikin ihan joku muu leikki.
Jos meni sukset ristiin veljen kanssa, saatettiin tapella vähän, mutta sitten oltiin muutama minuutti hiljaa ja kohta jo "leikitäänkö".
Miten voi aikuiset sotkea oman lusikkansa tähän? Miten edes aikuiset voi tietää, että milloin leikki on oikeasti loppu vai onko se vain hiukan muuttunut?
Kyllä mää niin mieleni pahoitin...
Alue: Aihe vapaa
Minun ystäväni on ihana ihminen, mutta toivoton kasvattaja. Häntä on pienenä vähätelty, ja nyt hän kuuntelee lastensa kaikki ininät. Minua rasittaa se lässytys. Lapset oppii kinuamaan huomiota marisemalla joka asiasta, jos äiti on yliymmärtävä. Minua ärsyttää sekin, että ei voi kunnolla sanoa EI, vaan perustelee, miksi toisesta ei ole kivaa, jos sinä viet aina sen lelun ensiksi ja voisittekohan vuorotella jne. Meidän lapsille uskalletaan sanoa kotona suoraan, että älä ota aina ensin lelua, ottakaa vuorotellen. Jos ei mene perille, otan sen lelun hetkeksi pois tai kysyn, eikö ymmärtänyt, mitä sanoin. Ei lapset ole kovin monimutkaisia, eikä kaikkea tarvitse aina neuvotella. Oppivat olemaan ihmisiksi, kun sanoo suoraan, miten tulee toimia.