Lue keskustelun säännöt.
Jestas sentään! Sijaisäitinä 2kk ja pää ei kestä. Haluisin
17.09.2015 |
perua koko homman mutta miten voin enää? Kehtaaminen pieni juttu sen rinnalla, että uus hylkäämiskokemus taas tälle meille tulleelle lapselle. En voi kertoa yksityiskohtia mutta mikään siinä valmennuksessa ei valmistellu meitä (tai no lähinnä mua, mies ei oo yhtä herkkis) siihen todellisuuteen mitä tää on ollu :( Mitä ihmettä teen??
Kommentit (113)
Varmaan olisi hyvä, jos koko perhe pääsisitte puhumaan jonkun kanssa, myös omat lapsesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 11:46"]
Mulle tuli niin kamala olo kun kirjoitit lapsesta. En kestä ajatusta siitä että jotkut oikeasti hakkaa ja raiskaa lapsia. Onko oikeasti paljonkin sellaisia lapsia jotka tulee hakatuksi ja raiskatuksi???
Mua heikottaa ja oksettaa ja itkettää ja raivostuttaa pelkästään se että muistan tuollaisten asioiden olemassa olon.
Pliis ethkän jätä lasta vielä yksin... Varmasti rankkaa nyt mutta 2kk on taatusti liian lyhyt aika sanoa mitään...
[/quote]
En ole ap. mutta kuule.. Kyllä niitä valitettavasti on, ja niitä on ihan liian paljon :( Varsinainen Reality shock oli itsellenikin kun aikoinaan menin lastensuojeluun töihin. Nykyään en työskentele siellä enää, Luojan kiitos. Masentavin ammatti ikinä. AP:lle voimia ja ota oikeasti yhteyttä siihen omaan sos.TT:nne, kuten joku yllä kirjoitti, kaikki lapset eivät tosiaan sovellu perhesijoitukseen traumojensa laajuuden vuoksi - mutta se sun pitää kertoa, kukaan ei ole ajatustenlukija ja lasu todella on valitettavasti ylityöllistetty.
[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 11:15"]
No se mättää, mitä kaikkea tuo lapsi on kokenut, aivan epäinhimillistä. Odotin jotain laiminlyötyä alkoholistin lasta, pikkuaikuista, joka hieman oireilisi tottakai, mutta että kaikki lutviutuisi. Tuo lapsi oireilee niin rankasti että meillä normaali perhe-elämä on käynyt mahdottomaksi. On mm. niin väkivaltainen. Samalla hirveän pelokas. Ja aloin melkein oksentaa kun sain lopulta lukea ne paperit lapsesta/hänen kokemuksistaan - vasta sitten, kun sijoituksesta oli jo sovittu. Aiemmin sossut joko kaunisteli tai tarkoituksella panttasi tietoja. Lapsi ei saa mitään terapiaa (jonossa on kyllä) vaikka tarttis selvästi :( ja minä olen alkanut nähdä jokaöisiä painajaisia raiskatuista ja hakatuista lapsista, ne ajat kun pystyn nukkumaan - pari repaleista tuntia yössä, kun tämä lapsi huutaa öisin omia painajaisiaan ja tulee mun viereen vaikkei ole ihan pieni enää, ja kastelee sängyn liki joka yö.
Heikko luuseri minä :( Mutta haluisin tosiaan peruuttaa koko homman.
[/quote]
Minä luulen, että juuri sinä pärjäät tämän lapsen kanssa. Sinulla tuntuu olevan aitoa kykyä empatiaan ja halua toimia lapsen parhaaksi, vaikka se olisi kuinka hankalaa. Suru ja huoli tuosta lapsesta ei sinulta katoa, vaikka hän muuttaisi pois.
Pydä apua, vaadi sitä akuutisti.
Joo kyllä täällä Suomessakin tapahtuu ihan kamalia asioita lapsille... Olin vähän aikaa lastenkodissa töissä ja kun luin niiden lapsien taustoja, minua alkoi heikottaa ja oksettaa, oli pakko lopettaa lukeminen...
18 vielä jatkaa: Nuo alun yövalvomiset ovat monesti tosi rankaa aikaa. Tiedän monia vastaavia tarinoita. LApsi rauhoittuu vasta kun kokee olevansa turvassa ja alkaa luottaa siihen että hoivaa on aina saatavilla. Usein on auttanut että isonkin lapsen ottaa viereen nukkumaan aluksi, saisit itse nukuttua varmaan paremmin jos lapsi olisi vieressä. Tämä myös rauhoittaisi lasta? Tietysti jos on joku hyväksikäyttöhistoria niin ei ehkä hyvä ajatus...Lapsen oma sänky teidän sänkyyn kiinni niinkuin vauvalla?
Yhden tutun perheen ekaluokkalainen sijoitettu rauhoittui kun sai nukkua vanhempien välissä, halusi olla ihan lähellä molempien välissä niin että molemmat vanhemmat painautuivat lasta vasten ja nukkui siinä välissä "litistyksissä" Vain näin koki olevansa tarpeeksi turvassa. Tällä lapsella oli myös vakavaa väkivaltaa taustalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nimenomaan, malta vielä, keskustele ja hae apua!
Lapsi varmasti käyttää samoja negatiivisia toimintatapojaan teihin kuin mitä on oppinut noista aiemmista kokemuksista, aikanne yhdessä on tosiaan niin lyhyt. Odota puoli vuotta - vuosi ja arvioi tilanne sitten uudelleen. Vuosi on myös omien lastesi kohdalla loppujen lopuksi pieni aika vaikka se pitkältä tuntuukin. Opit itsekin koko ajan lisää myös itsestäsi. Hoida itsellesi myös tukea, että voit puhua tilanteesta ja että saat myös nukuttua. Keskustele tilanteesta omien lastesi kanssa myös.
Tekstistäsi näkee että olet ihana äiti, empaattinen ja osaat myös arvioida omaa jaksamistasi hyvin. Karmeita asioita joudut nyt käymään läpi mutta kyllä niiden pitäisi pikkuhiljaa helpottaa. Toivon todella että jaksat, ajattelen sinua, olet hieno ihminen :) <3
Ap, lue myös Torey Hayden, Tiikerin lapsi, saatat saada hyvää vertaistukea siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukekaa nyt kaikki sijaisvanhemmuutta harkitsevat tämä ketju ajatuksella läpi. Kannattaa punnita asiaa todella tarkkaan, jos on jo biologisten lasten vanhempi. Vastaavasti lapsettomalle pariskunnalle sijaisvanhemmuus on rankka tapa tulla vanhemmaksi. Luulen, että melkein parhaat sijaisvanhemmat saisi noin 50 v. pariskunnasta, joista toisella hoitoalan koulutus ja omat lapset jo lentäneet pesästä (mutta lapsenlapsiakaan ei vielä 10 v tulossa).
Kova tilanne, ymmärrän täysin.
Meille tupsahti moniongelmainen vaihtari, jonka taustalta löytyi vuosien psykiatrinen hoito, joka oli edelleen kesken, kukaan ei tullut vaan maininneeksi siitä siinä vaiheessa kun isäntäperheitä etsittiin. Anoreksiaihannointia, viiltelyä, vihaa vanhempia kohtaan, sukupuoli-identiteettiongelmia... Todella pelottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2 kk on todella lyhyt aika. Rauhoitu ja ala noudattaa tarkasti niitä ohjeita, joita valmennuksessa saitte. Anna itsellesi rauha sen suhteen, että et ole lapsen lääkäri tai terapeutti vaan olette "vain" se turvallisen ja vakaan kodin tarjoava perhe. Keskity päivä kerrallaan viemään rutiinit läpi ja sovi miehesi kanssa, että myös hän viettää aikaa sijaislapsen kanssa siten, että sinullakin on omaa aikaa kerätä voimia. Se riittää näin aluksi, että arki rullaa jotenkin ja kaikki lapset saa ruokaa pöytään ja perushoiva ja arjen rytmi toimii. Pikku hiljaa asia kerrallaan tilanne alkaa helpottamaan. Huomaat kyllä lähikuukausina, että lapsesta tulee itsevarmempi ja sitä mukaa rauhallisempi. Yritä etsiä teidän arjesta lasta tukevia asioita. Hankalissa oloissa kasvaneella lapsella tuskin on paljon kivoja kokemuksia ja ajatuksia siitä, mistä asioista tykkää. Sellaisia voi sitten löytyä luonnosta, musiikin kuuntelusta, hevosten näkemisestä, uimisesta tai laskettelusta. Anna nyt vaan itsellesi ja koko perheellenne aikaa ja älä ahdistu lapsen aiemmista kokemuksista itse. Keskity ajatuksissasi nyt siihen, mitkä ovat sinun ja miehesi perustethtävät tämän sijaislapsen ja omien lastenne vanhempina. On ihan luonnollista, että sun tunteet on tässä mukana ja tuska ja epätoivokin läsnä, mutta älä anna niiden tunteiden lamauttaa itseäsi. Ajattele, että jos se lapsi pystyy sitä kaikkea kipua elämään ja kokemaan niin kyllä sinä pystyt sitä vierestä katsomaan. Voimia ja tsemppiä sinulle. Jaksa vielä lähikuukaudet ja katso miten tilanne kehittyy.
Toivon myös todella, että jaksaisit vielä. Kuulostat juuri oikealta ihmiseltä tuon lapsen rinnalle.
[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 11:46"]
Mulle tuli niin kamala olo kun kirjoitit lapsesta. En kestä ajatusta siitä että jotkut oikeasti hakkaa ja raiskaa lapsia. Onko oikeasti paljonkin sellaisia lapsia jotka tulee hakatuksi ja raiskatuksi???
Mua heikottaa ja oksettaa ja itkettää ja raivostuttaa pelkästään se että muistan tuollaisten asioiden olemassa olon.
Pliis ethkän jätä lasta vielä yksin... Varmasti rankkaa nyt mutta 2kk on taatusti liian lyhyt aika sanoa mitään...
[/quote]
Muista, että ne lapset palautetaan vanhemmilleen heti, kun nämä "saavat asiansa kuntoon" eli ehdonalainen on ohi. Lapsen biologisten vanhempien oikeudet on aika huimat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos paljon kommenteistanne ja kauniista sanoistanne - en kyllä yhtään tiedä, ansaitsenko niitä, kun tuntuu että vaikka parhaani teen, silti laiminlyön omia lapsiani enkä osaa auttaa oikealla tavalla tätä sijoitettua lasta.
Onneksi meidän lasten isä on ihana, ja tosi paljon huomioinut heitä nyt enemmän, kun sijoitettu lapsi takertunut minuun, ja musta tuntuu niin pahalta nähdä se lasten äidinkaipuu ja pettymys - se, miten he hissuttavat hiljaa nurkissa yrittäen olla huomaamattomia ja kilttejä - liiankin kilttejä :'( Onneksi tietävät (kai??), että rakastan heitä.
Pahinta on ollut sietää sijoitetun lapsen ruma ja täysin epäoikeudenmukainen käytös suhteessa omiin lapsiini (fyysinen satuttaminen lähinnä). Olen käsitellyt ja keskustellut siitä lasten kanssa, ja he sanovat ymmärtävänsä-- kun muuta mahdollisuutta ei ole. Oikein se ei silti ole.
Ja tämä pieni hauras traumatisoitunut lapsi.. Niin vaikea välillä sietää, vielä vaikeampi ymmärtää. Kaikkeni olen tehnyt, ja koko meidän perheestä minä olen se, jonka hän on edes jollain tapaa "hyväksynyt" - takertuu minuun, välillä kuin pikkuvauva lojuisi sylissäni tuntikausia mussuttaen joko hiuksiaan tai peukaloaan - sitten taas välillä raivoaa ja puree. Joskus tuntuu, että pelkään itsekin koko lasta.. Mutta ne hetket, kun hän tulee mun kainaloon (ja tulee usein, liki joka yö), luen hänelle kirjoja, silittelen híuksia kunnes nukahtaa - ja sitten kun nukahtaa, tarraa unissaan minuun kiinni kaikin voimin - silloin tulee melkein itku, kun koen saavuttaneeni jonkun luottamuksen hänen hauraassa, satutetussa mielessä. Jz silloin ajattelen, etten ikinä voi häntä hylätä. :(
Ap, lapsen takertuminen yms. Helpottaa kun aikaa kuluu. Olette edelleen siinä alun shokissa kaikki. Tasaantumiseen menee noin vuosi. Tärkeintä on olla menemättä liikaa itse mukaan lapsen tunteisiin, pitää tarjota rauhaa ja turvaa ja rajoja. Huokua hyväksyntää lasta kohtaan, vaikkei käytöstä hyväksyisikään.
T. Kahden adoptiolapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 20:47"]
[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 20:39"]
Tukiperhe, perheneuvola (teille ja lapsillenne) ja lastenpsykiatri (sosiaalipediatrisen kautta pääsee parissa päivässä).
Lisäksi vuorottelette miehenne kanssa omien lasten hoitoa, eli pidätte heitä nyt aluksi erillään toisistaan, jotta teidän omat saa levättyä ja sijoitettu kokee olonsa turvatuksi.
Miettikää mistä tilanteista nuo raivarit/ aggressio saa alkunsa? Kun huomaatte ongelmanlähteen, niin voitte alkaa ennakoimaan.
[/quote]
No mikähän mahtaisi olla ongelmalähde raivonpurkauksiin lapsella, jota on pahoinpidelty ja hyväksikäytetty. Hmm, nyt pitääkin ihan ajatuksella pohtia...
[/quote]
Ohis kommentoi että tuo vastaaja taisi tarkoittaa niitä tilanteita, joissa lapsi alkaa raivota ap:n perheessä
Voi kamala, itse en jaksaisi tuollasta varmaan päivääkään :o Mut hienoa, että jotkut jaksaa.
-kolmen äiti
NYT VAADIT TERAPIAA
lapselle ja itselle
Sanot että jono EI KÄY, EI KERTA KAIKKIAAN KÄY
voin kokemuksesta sanoa että kunnalta saa palveluja ne jotka todella VAATII
Menet vaikka ilmoittamatta päätöksentekijän luo ja vaadit vaadit vaadit etkä lähde kotiin ennen kuin saat lapselle terapian
KIIITOS sinulle AP kun teet tuon ja pidät huolta lintusesta. Hän tulee selviämään ja toipumaan.
Uskoisin kyllä kanssa että noin puoli vuotta vähintään menee sopeutumisessa - se menee vaikka menisit uuteen työpaikkaan
muistan iltarukouksessa
[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 20:43"]
[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 11:46"]
Mulle tuli niin kamala olo kun kirjoitit lapsesta. En kestä ajatusta siitä että jotkut oikeasti hakkaa ja raiskaa lapsia. Onko oikeasti paljonkin sellaisia lapsia jotka tulee hakatuksi ja raiskatuksi???
Mua heikottaa ja oksettaa ja itkettää ja raivostuttaa pelkästään se että muistan tuollaisten asioiden olemassa olon.
Pliis ethkän jätä lasta vielä yksin... Varmasti rankkaa nyt mutta 2kk on taatusti liian lyhyt aika sanoa mitään...
[/quote]
Jos joku sanoo että on yleistä niin tämä mielipide tulee siitä että peilaa asiaa itseään vasten ja jos tuntuu että kykenee itse ko tekoon niin sitten omaksi mielipiteeksi muodostuu että on yleistä.
Kun taas jos itse suhtautuu lasten raiskaukseen klelteisesti niin ei usko muidenkaan siihen syyllistyvän.
[/quote]
No johan oli teoria. Täähän oliskin kätevä tapa saada pahuus maailmasta loppumaan. Kun uskotaan vaan, että sitä ei ole, se lakkaa olemasta. Simsalabim!
En ehtinyt lukea koko ketjua. Yrittäisin tehdä niin, että on paljon hetkiä, joissa ollaan yhdessä koko perhe, vaikka sitten sijoituslapsi olisikin sylissä. Että oppii yhdistämään sisarukset hyvään. Ja tarkalla korvalla milloin huono käytös on hallitsematonta trauman purkamista ja milloin oman reviirin pönkittämistä muiden lasten kustannuksella. Ja pahan olon sanoittamista ja aggression ohjaamista fyysisesti vaikka säkkituoliin lasten sijaan.
[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 20:47"]
[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 20:39"]
Tukiperhe, perheneuvola (teille ja lapsillenne) ja lastenpsykiatri (sosiaalipediatrisen kautta pääsee parissa päivässä).
Lisäksi vuorottelette miehenne kanssa omien lasten hoitoa, eli pidätte heitä nyt aluksi erillään toisistaan, jotta teidän omat saa levättyä ja sijoitettu kokee olonsa turvatuksi.
Miettikää mistä tilanteista nuo raivarit/ aggressio saa alkunsa? Kun huomaatte ongelmanlähteen, niin voitte alkaa ennakoimaan.
[/quote]
No mikähän mahtaisi olla ongelmalähde raivonpurkauksiin lapsella, jota on pahoinpidelty ja hyväksikäytetty. Hmm, nyt pitääkin ihan ajatuksella pohtia...
[/quote]
Kyllä traumatisoituneeltakin lapselta löytyy ne triggerit. Onko joku liian lähellä, kun nyrkki viuhuu? Onko melua liikaa? Onko liian hiljaista, jolloin lapsi ei kestä enää jne.
Ap: Lue kirja Tie traumasta tervehtymiseen, rakkauden herättäminen syvästi vaurioituneessa lapsessa, Daniel Hughes. Paljon muutakin luettavaa olisi mutta tämä ehkä auttaisi sinua selvittelemään ajatuksiasi. Ja antaisi toivoa.
Mieti jos sinulta kuitenkin löytyisi voimia. On lapsia joita ei enäävoi pelastaa mutta aina pitää yrittää. Se on raskasta mutta palkitseekin toisaalta.
Ja yksin ei tuollaista jaksa kukaan, tarvitset tukea ( hyvän terapeutin, vertaistukea jne) Jos vaan jaksat niin taistele lapsen puolesta, ehkä hän voisi selvitä.
Olen itsekin siis siajisäiti, toiminut myös vastaanottoperheenä. Omat sijoitetut lapset " helppoja" mutta olen nähnyt ja kuullut ja lukenut paljon.
Tsemppiä, voi kun jaksaisit.
Daniel A. Hughes: Tie traumasta tervehtymiseen