Lue keskustelun säännöt.
Jestas sentään! Sijaisäitinä 2kk ja pää ei kestä. Haluisin
17.09.2015 |
perua koko homman mutta miten voin enää? Kehtaaminen pieni juttu sen rinnalla, että uus hylkäämiskokemus taas tälle meille tulleelle lapselle. En voi kertoa yksityiskohtia mutta mikään siinä valmennuksessa ei valmistellu meitä (tai no lähinnä mua, mies ei oo yhtä herkkis) siihen todellisuuteen mitä tää on ollu :( Mitä ihmettä teen??
Kommentit (113)
tuon lapsen pitäisi olla ainoa lapsi perheessä jotta sen kanssa jaksaisi olla ja hoivata, mutta pahalta tuntuu jos pitää jo nyt hylätä pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä mättää? Itsekin joskus miettinyt moista.
Kaksi kuukautta on todella lyhyt aika. Tutustuminen ja luottamuksen syntyminen vie aikaa. Eikö uusille sijaisperheille ole järjestetty mitään tukea ja neuvontaa?
Onko kyse järjestelmästä, lapsesta vai omasta reaktiostasi siihen, että mielikuvat ja todellisuus eivät kohdanneet.
Toivon paljon voimia sinulle! Selviät kyllä.
Eikö siihen vanhemmuuteen muka liity mitään tukea tuossa vaiheessa? Ainakin meillä oli koko ajan mahdollisuus keskusteluihin sekä sossun että terapeutin kanssa riippuen siitä, mikä ongelma kyseessä. Ja kyllä sinua valmisteltiin, et vain osannut kuunnella, koska juuri sillä hetkellä ne sanat ei kohdistuneet sinuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Karu totuus on se että ennen lapset jotka nyt työnnetään sijaisperheissä olisi hoidettu lastenpsykiatrisilla osastoilla. Koska paikkoja on nykyään niin vähän kaikki vähänkin helpommat lapset työnnetään kotiin tai sijaisperheisiin. Parempi lopettaa ennen kuin tuhoat koko perheenne
No se mättää, mitä kaikkea tuo lapsi on kokenut, aivan epäinhimillistä. Odotin jotain laiminlyötyä alkoholistin lasta, pikkuaikuista, joka hieman oireilisi tottakai, mutta että kaikki lutviutuisi. Tuo lapsi oireilee niin rankasti että meillä normaali perhe-elämä on käynyt mahdottomaksi. On mm. niin väkivaltainen. Samalla hirveän pelokas. Ja aloin melkein oksentaa kun sain lopulta lukea ne paperit lapsesta/hänen kokemuksistaan - vasta sitten, kun sijoituksesta oli jo sovittu. Aiemmin sossut joko kaunisteli tai tarkoituksella panttasi tietoja. Lapsi ei saa mitään terapiaa (jonossa on kyllä) vaikka tarttis selvästi :( ja minä olen alkanut nähdä jokaöisiä painajaisia raiskatuista ja hakatuista lapsista, ne ajat kun pystyn nukkumaan - pari repaleista tuntia yössä, kun tämä lapsi huutaa öisin omia painajaisiaan ja tulee mun viereen vaikkei ole ihan pieni enää, ja kastelee sängyn liki joka yö.
Heikko luuseri minä :( Mutta haluisin tosiaan peruuttaa koko homman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sijoitettu lapsi oireilee hyvin vakavasti, omaa perhettään ei kannata uhrata. Kaikki sijoitetut lapset eivät voi elää tavallisessa perheessä, vaan jotkut tarvitsevat ammattimaista hoitoa. Kerro kokemuksestasi rehellisesti sosiaalityöntekijälle, hän osaa peilata tilanteen ja näkee onko lapsen oireilu poikkeuksellista ja tarvitsee ammatillista hoitoa. Fakta kuitenkin on, että kaikki sijoitetut lapset ovat kokeneet erittäin raskaan lapsuuden ja he oireilevat tätä jollakin tavalla pitkään, elleivät koko elämäänsä.
Toisaalta sijoitettu lapsi voi pyrkiä olemaan aivan mahdoton sijaisperheessä, koska hakee alitajuisesti uutta hylkäämiskokemusta, jotta voi vahvistaa sen olettamuksensa, että on arvoton (kuten hän on oppinut varhaislapsuudessaan). Tämän asian kanssa työtä tekeminen on raskasta sijaisperheelle ja vaatii aikaa, pitkäjänteisyyttä ja ymmärrystä.
Hae apua, meillä itsellämme sijaislapsen kanssa ensimmäiset 2 vuotta oli aika helvetillistä, lapsi testasi jatkuvasti ja oli aivan mahdoton. Terapia ja pitkä pinna ja toisaalta lapseen syntynyt rakkaus on auttanut.
Voimia! <3
Ota yhteyttä asian järjestäneeseen tahoon ja kerro, että tarvitset lisätukea. Parempi purkaa sijoitus kuin jäädä kärvistelemään, ei se lapsi hyödy mitään siitä että sinäkin romahdat. Lisäavun kanssa saattaisit kuitenkin löytää voimavaroja ja keinoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se lapsi tarvii aikaa. Sä oot aikuinen, sä tiedät miten nopeasti aika todellisuudessa kuluu. Menet yhden päivän kerrallaan eteenpäin.
Vaikka tavallaan ymmärrän sinua niin tavallaan tuntuu lapsen puolesta pahalta että aikuinen romahtaa tämän edessä. Koska tämähän ne kauheudet on loppujen lopuksi joutunut käymään lävitse. Ja muutenkin ei kannata odottaa mitään helppoja keissejä vaikka jokainen vanhempi niitä näyttää toivovan. Huonovointiset aina oireilevat jllakin negatiivisella tavalla. Jopa niiden "pikkuaikuisten" täytyy oppia purkamaa negatiivisia tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No joo, onhan meillä "tukea". Tapaamiset sos.tt:n kanssa ja periaatteessa mahdollisuus soittaa milloin vain mistä vain, mutta ei se käytännössä mene ihan niin. En koe, että kukaan oikeasti olisi vastuussa tästä hommasta/haluaisi auttaa meitä, kunhan ollaan näennäistyytyväisiä ja lapsi poissa heidän silmistä :( Lisäksi on se mun oma kynnys tietysti, etten haluis luovuttaa kun olen kerran hommaan lähtenyt, enkä haluis hylätä tuota reppanaa joka kuitenkin kaikesta huolimatta on minuun selvästi jo kiintynyt, tai ainakin tarrautunut. Itse vielä voisinkin jaksaa, mutta pahinta on nähdä miten omat lapset on alkanu oireilla, ja jopa pelätä tätä lasta, ja äitinä koen pettäneeni heidät, kun heille markkinoidun "uuden sisaruksen" sijaan ovatkin saaneet alkaa pelätä kotonaan, sekä äidin, joka on umpiväsynyt ja täysin valjastettu tämän vieraan lapsen tarpeille :/
Mä sanoisin, että sinnittele. Odota, jos alkaisi tasoittua ja normalisoitua. Toi on vielä lyhyt aika, ja tunteet pinnassa ym.
Ja älä mieti niitä traumoja liikaa, ainoastaan siinä, että olet armollinen lapselle. Ihanaa että otat viereen, kun tarvitsee. Olet varmasti hyvä sijaisäiti :)
Se lapsi tarvitsee sua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo tuki ei riitä. Vaadi järeämpiä toimia, perheterapiaa ja työnohjausta. Sehän siinä onkin nykyään niin veemäistä, että nuitakin tukitoimia pitää sijaisperheen vaatimalla vaatia ja siltikin esim. työnohjaus voidaan evätä, resursseihin vedoten. Omasta mielestäni sijaisperheiden tuki on liian olematonta, liian "vaadittavissa".. koita jaksaa vaatia lisää tukitoimia, tosiaan terapiaa lisää, jotta pääsisitte koko perheen voimin puhumaan asiasta.
2kk on tosi lyhyt aika traumatisoituneelle lapselle. Voimia ja jaksamista.
Voimia, ja muista, että teet oikeasti maailman tärkeintä työtä! Eheytät pientä lasta, jolla ei ole ketään muutakaan. Jos saatte tukea ja lapsi voi oireilultaan kasvaa sijaisperheessä, teille voi kasvaa side, josta voit olla ylpeä, iloinen ja onnellinen.
Aloin itkeä tän ketjun luettuani =( En osaa sanoa mitään enempää mitä on jo sanottu, mutta tsemppiä ja voimia täältäkin! <3
[quote author="Vierailija" time="17.09.2015 klo 21:10"]
Ja muuten,heillekin saattaisi olla pelottavaa se että luovuttaisit , saattaisivat miettiä,hylkäätkö heidät jos ovat vaikeita.
[/quote]
Tämä kohta höpöhöpöä. Ei perusturvallisen lapsuuden kokeneet lapset todellakaan ala tällaista pelätä. Varmasti olisivat vaan helpottuneita saadessaan elämänsä ja äitinsä takaisin.
Mulle tuli niin kamala olo kun kirjoitit lapsesta. En kestä ajatusta siitä että jotkut oikeasti hakkaa ja raiskaa lapsia. Onko oikeasti paljonkin sellaisia lapsia jotka tulee hakatuksi ja raiskatuksi???
Mua heikottaa ja oksettaa ja itkettää ja raivostuttaa pelkästään se että muistan tuollaisten asioiden olemassa olon.
Pliis ethkän jätä lasta vielä yksin... Varmasti rankkaa nyt mutta 2kk on taatusti liian lyhyt aika sanoa mitään...
Aluksi ajattelin,että pitää yrittää ja pitää jaksaa. Ei saa hylätä kaltoin kohdeltua lasta. Mutta toisaalta tuo kuullostaa siltä, että lapsi voi todella huonosti ja tarvitsisi sellaisen sijaisperheen jossa olisi kunnolla voimavaroja. Jos nyt kärvistelette puoli vuotta ja lapsi joutuukin lähtemään, hänellä on varmasti vielä vaikeampi sopeutua uuteen perheeseen. Toivon silti, että jaksaisitte ja saisitte apua heti. Sitä ei saa jollei pyydä. Lapsi tarvitsee intensiivistä psykiatrista hoitoa välittömästi! Tsemppiä!