Olen 33v ja pilannut elämäni :( Mitä voin enää tehdä?

Viimeiset 8v menneet ihan täysin hukkaan, niin sanotusti. Olen vain tappanut aikaa, päivästä toiseen. Toki samalla kasvattanut maailman ihaninta lasta - joka onkin mulle ainoa syy elää enää.

Mulla oli joskus paljon ystäviä, pääsin yliopistoon ensi yrittämällä, tutkinto loppusuoralla, parisuhde rakastamani miehen kanssa kukoisti. Kunnes, mies petti ja jätti, syystä jota ei tähän päiväänkään saakka ole kertonut minulle.

Masennuin hieman. Tulin sitten kännissä raskaaksi eksälleni (vaikea suhde, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, pettämistä), aborttia en pystynyt tekemään. Ja sitä en kadu, lapsi on parasta mitä minulle ikinä tapahtunut.

Mutta elämäntilanteiden erilaisuuden vuoksi silloiset kaverit jättivät, uusia en onnistunut saamaan. Opiskelut jäi kesken.  Sain vauvan Yh:na, tukiverkot olemattomat. Lapsen isä kovasti halusi meitä elämäänsä, ja hetken kuvittelinkin, että jotain mahdollisuuksia voisi vielä olla. Kunnes miehen törkeä kaksoiselämä paljastui; toinen nainen otti yhteyttä. Väkivaltainen oli sekä minua että sitä toista naistaan kohtaan. Levitteli minusta perättömiä ja ilkeitä juoruja, sekä yksityisasioitani jotka olin luottamuksella seurustelumme aikana kertonut. Mulla traumaattinen lapsuus, ydinperheessä psykoositasoista sairastamista, joka jättänyt jälkensä. Lisäksi vuosien koulukiusaamista.

Muutin toiseen kaupunkiin, tarkoituksenani aloittaa uusi elämä. Ystäviä vain en saanut, en töitä, opiskelujen jatkaminen ei onnistunut vaikka tosissaan yritin. Baarissa sitten yksi ilta tapasin ihanan, kiltin, hyvän miehen, lapseni ollessa kerrankin isällään + isän puolen sukulaisilla hoidossa. Rakastuimme, mutta pilasin sen suhteen. Tai minun oma epävarmuus ja epäluottamus ihmisiin pilasi sen. Kohtelin miestä järkyttävän huonosti, oireilin pahemmin kuin koskaan, häntä kohtaan käyttäydyin kuin lapsi, koska hän oli ensimmäinen oikeasti turvallinen ja hyvä ihminen koko elämässäni. Erosimme.

Aloin kärsiä pahenevassa määrin masennuksesta, ahdistuksesta, univaikeuksista, sosiaalisista peloista. Syrjäydyin ja jäin neljän seinän sisään. Sairastuin paniikkihäiriöön. Juoksin terapeutilta terapeutille, en kokenut saavani apua. Lääkkeitä sain siitäkin edestä. Mielialalääkkeet, unilääkkeet, rauhoittavat. Sairastuin myös ahmimishäiriöön, joka lienee sukua teini-iässä sairastamalleni anoreksialle, se lisättynä muutaman vuoden lääkkeiden käyttöön - olen lihonut 40kg ja itseinho huipussaan. Itsetuntoni ollut aina huono, (aikaisempi kaunis ja hoikka) ulkonäköni ainoita joilla aiemmin edes jollain tapaa koin "päteväni" ja kelpaavani.

Tätä toivottomuutta on kestänyt jo pitkään, liian pitkään. Tänään heräsin omaan itkuuni ja mietin oikeasti, etten jaksa enää elää. En vaan halua kuollakaan, enkä voisi, lapseni takia.

Mikä mua voisi auttaa? Ei tällä vuodatuksella ollut mitään sen kummempaa pointtia. Halusin vain purkaa jonnekin. Kiitos jos jaksoit lukea ja kiitos jos viitsit olla kommentoimatta mitään kamalan ilkeää, olen jo pohjalla. Se ajatus, että periaatteessa kaikki olisi voinut mennä niin toisin, mutta mä olen itse sössinyt kaiken... Se vaan on melkein liian raskas kestää.