Sinä narsistiperheessä kasvanut, oletko sulkeutunut?

Olen sulkeutunut.
Tietyissä määrin tutussa porukassa osaan irrottautua ja olla oma itseni. Muuten sivusta seuraajana, se hiljaisin ja ulkopuolinen.

En kykene luomaan pysyviä ystävyyssuhteita luottamuspulan vuoksi.

Voi kun saisi teihin kohtalotovereihin yhteyden! Itsellä ihan sama  juttu :( 

Tämä voisi olla minun kirjoittamani. Kaikki yhteydet katkenneet myös muuhun sukuun kun laitoin välit lopullisesti poikki äitiini. Minut on haukuttu ja minua on syyllistetty. Lapsena avauduin joskus tilanteesta läheiselle aikuiselle mutta kommentti oli että minulla on hyvä äiti, mitä oikein valitan, en enää valittanut.

Olin ujo ja hiljainen. Sitä päiviteltiin. Olin ujo ja arka koska pelkäsin. Joskus rohkaistuin kylässä jotain innoissani puhumaan  niin kotimatkalla tuli äidiltä kommentti että mitä nyt niin höpötit, ei sitä sun jutut kiinnosta...

Nyt hovi puolustaa tätä ihmistä, kukaan ei minua lapsena puolustanut vaikka joku varmasti on tilanteen tajunnut.

up

Isäni elämä on yhtä peliä; sosiaalinen,huippuälykäs,pidetty mies valitsi vaimokseen oppimisvaikeuksista kärsivän,lapsellisen ja ujon äitini. Hän käyttää äitiä hyväkseen mennen tullen ja minä taidan olla ainoa joka tajuaa kuvion. Tällä hetkellä ollaan siinä tilanteessa,että äitini on alkoholisti ja asuu isäni kanssa kahdestaan. Isäni on raitis ja kuvio sopii hänelle paremmin kuin hyvin. Hän on nyt uhri ja saa kaikkien sympatiat,kun huolehtii hullusta vaimosta. Mitään apua ei voi hakea,kun 'äidin on parempi kotona'. Isäni isä on ollut erittäin väkivaltainen vaimoaan ja lapsiaan kohtaan. Isäni muistaa aina mainita ettei koskaan löisi ketään. Sen sijaan mua käytti lapsena hyväksi ja muutenkin ylikorostunut kiinnostus seksiin.isän heikko puoli on ettei pysty olemaan pitkiä aikoja yksin. Jos ja kun äiti kuolee ennen sitä,olen varma että hän yrittää asumaan jomman kumman veljeni luo. Hän ei vaan voi olla yksin. Ja olen asiasta veljiäni varoittanut,mutta heistä isä ei ole ollenkaan sellainen.

Itselläni on erittäin kinkkinen tilanne.
Olen aikuinen nainen, joka monien terapiavuosien jälkeen päätti palata äitinsä "hoviin"!
Oli kaksi vaihtoehtoa mielenterveyteni säilyttämiseksi: katkaista välit äitiini kokonaan tai sitten tulla toimeen hänen ehdoillaan.

Aloin kapinoimaan äitiäni vastaan ala-asteella, enkä sitä ennenkään ollut mikään helppo lapsi. Syntipukki olin. En vieläkään tiedä olinko oikeasti paha vai tehtiinkö minusta paha... Joka tapauksessa tempperamenttia löytyi yhtä paljon kuin äidillä, ja teini-iässä riidat kävivät jopa fyysisiksi.
Muut sisarukseni olivat kilttejä ja suoraan sanoen "palvelivat" häntä kaikenlaisista pikku asioista lähtien.
Nyttemmin aikuisena sisarukseni ovat ottaneet etäisyyttä.
Mutta minä, musta lammas, päätinkin palata takaisin! Muka mielenterveyteni vuoksi. Ajattelin, että voisin pelata tätä peliä niin, että minuun ei sattuisi. Mutta se oli kauhein virhearvio, mitä olen koskaan tehnyt.
Nyt äiti vanhenee.. Hän tarvitsee huolenpitoa.
Enkä häntä enää tässä vaiheessa voi jättää.

T: suulas ekstrovertti

[quote author="Vierailija" time="10.09.2015 klo 21:56"]Isäni elämä on yhtä peliä; sosiaalinen,huippuälykäs,pidetty mies valitsi vaimokseen oppimisvaikeuksista kärsivän,lapsellisen ja ujon äitini. Hän käyttää äitiä hyväkseen mennen tullen ja minä taidan olla ainoa joka tajuaa kuvion. Tällä hetkellä ollaan siinä tilanteessa,että äitini on alkoholisti ja asuu isäni kanssa kahdestaan. Isäni on raitis ja kuvio sopii hänelle paremmin kuin hyvin. Hän on nyt uhri ja saa kaikkien sympatiat,kun huolehtii hullusta vaimosta. Mitään apua ei voi hakea,kun 'äidin on parempi kotona'. Isäni isä on ollut erittäin väkivaltainen vaimoaan ja lapsiaan kohtaan. Isäni muistaa aina mainita ettei koskaan löisi ketään. Sen sijaan mua käytti lapsena hyväksi ja muutenkin ylikorostunut kiinnostus seksiin.isän heikko puoli on ettei pysty olemaan pitkiä aikoja yksin. Jos ja kun äiti kuolee ennen sitä,olen varma että hän yrittää asumaan jomman kumman veljeni luo. Hän ei vaan voi olla yksin. Ja olen asiasta veljiäni varoittanut,mutta heistä isä ei ole ollenkaan sellainen.
[/quote]

Olen sulkeutunut..sosiaalinen kyllä,mutta puhun vain pinnallisista asioista. Paljon olen sentään tervehtynyt,kun kotoa muutin pois. Kotona kärsin mm. Paniikkihäiriöstä ja mietin aina kuinka voin pärjätä jossainmuualla. Yllätys kun pärjäsin paremmin kuin kotona asuessa. Ekat vuodet oli aika holtitonta aikaa ja tein asioita joista en ole ylpeä/vielä tänäkin päivänä kadun. Parisuhtelissa olin sairaloisen ripustautuva/miellyttämishaluinen. Nyt oleb opetellut sanomaan,mitä minä haluan.

"Kaikki yhteydet katkenneet myös muuhun sukuun kun laitoin välit lopullisesti poikki äitiini. Minut on haukuttu ja minua on syyllistetty. Lapsena avauduin joskus tilanteesta läheiselle aikuiselle mutta kommentti oli että minulla on hyvä äiti, mitä oikein valitan, en enää valittanut."

Uskomatonta! Näin minullekin on käynyt.

Olen sulkeutunut. Pidän ihmisten seurasta, mutta se on kamalan kuormittavaa ja jälkeenpäin olen tosi rasittunut ja ahdistunut ja tarvitsen paljon lepoa. Välttelen siis vieraampia ihmisiä (muu kuin oma perhe). Pidän hyvin vähän yhteyttä toisiin ihmisiin (perheen ulkopuolisiin), koska se on niin kuormittavaa. Ihmisten kanssa on mukava olla, mutta jälkeenpäin alkaa se päänsisäinen syyttely siitä, miten kaikki meni pieleen, sanoin väärin, käyttäydyin väärin jne. (Sisäistetty lapsuudesta, "päänsisäinen vanhemman ääni".) Mielenkiintoista huomata, että vaikka en ole ollut 10 vuoteen vanhempani kanssa tekemisissä, hänen "äänensä" on yhä päässäni sättimässä minua. (En siis kuule ääniä, vaan kyseessä on pakonomaiset ajatukset, joita en voi hallita mitenkään.)

Olen sulkeutunut. Pidän ihmisten seurasta, mutta se on kamalan kuormittavaa ja jälkeenpäin olen tosi rasittunut ja ahdistunut ja tarvitsen paljon lepoa. Välttelen siis vieraampia ihmisiä (muu kuin oma perhe). Pidän hyvin vähän yhteyttä toisiin ihmisiin (perheen ulkopuolisiin), koska se on niin kuormittavaa. Ihmisten kanssa on mukava olla, mutta jälkeenpäin alkaa se päänsisäinen syyttely siitä, miten kaikki meni pieleen, sanoin väärin, käyttäydyin väärin jne. (Sisäistetty lapsuudesta, "päänsisäinen vanhemman ääni".) Mielenkiintoista huomata, että vaikka en ole ollut 10 vuoteen vanhempani kanssa tekemisissä, hänen "äänensä" on yhä päässäni sättimässä minua. (En siis kuule ääniä, vaan kyseessä on pakonomaiset ajatukset, joita en voi hallita mitenkään.)
[/quote]

Tämä. Kuin minun näppäimistöltäni. Se jälkikelaus on ihan kauheaa! Pienimmätkin ilmeet tai äänensävyt voivat kääntyä päässäni minusta johtuvaksi.. "sanoin/tein jotain väärää, he eivät pidä minusta, en ole tarpeeksi kiva/hauska jne.."
Ja minun on vaikea tajuta, että ehkä joku on ollut esimerkiksi vain väsynyt, tai että hänellä itsellään on ollut huono päivä.
Jos joku näyttää hapanta naamaa tunnereaktioni on välittömästi se, että se on minun vikani.

[quote author="Vierailija" time="10.09.2015 klo 15:43"]

Olin nuorempana ylikiltti, ujo ja hiljainen.  Vuosien varrella olen kuitenkin toipunut ja olen muuttunut ns. normaaliksi sosiaaliseksi ihmiseksi. Omaan kuitenkin taipumuksen sosiaaliseen eristäytymiseen, en ole koskaan mennyt naimisiin tai hankkinut lapsia. Vihaan kaikkea valheellisuutta ja esittämistä ja kaksinaamaisuutta, koska kasvoin patologisen valehtelijan ja manipuloijan lapsena. Tykkään paljastaa kaksinaamaisia ihmisiä ja valehtelijoita, sellainan paha tapa minulla on. Olen myös alisuoriutuja, itseni

vähättelijä.

[/quote]

Sinä olet aika lailla kuin minä, alisuoritumista, ylimitoitettua rehellisyyttä , saan suorastaan allergisia kohtauksia kaksinaamaisista ja teeskentelevistä ihmisistä

Te puhutte myös minusta.

tilanne kans se että (en kyllä tiedä mitä äidillä on sydämmessä) mutta minun sydäntäni on jäänyt painamaan hänen minun mitätöinti. Rikkoo rajojani. Eli puhuu muille ihmisille että "hän ei ole käynyt vessassa (nöyryyttävää)" ja vaikea kuvailla.. olen sisäistänyt sen ajatuksen että "en pärjää,minusta puuttuu jotain mitä menestyvillä on". Lapsesta asti pääsin helpolla kun olin sivustakatsoja konflikteissa joita siskoni hoiti. Olen tähän päivään asti uskonut että "kyllä. Minä en pysty elämään tässä yhteiskunnassa ilman aina jotain "tukea". Äitiltä opittu sossumalli ja pakoon lähtemismalli.. vaikea saada äitiä lopettamaan ja vetämään se raja että en ole hänen ikuinen "huolehdittava". Voi tätä vihan määrää

Ja kun sanon vihaisesti että lopettaa niin "olen äitisi yhyy minä ajattelen vain hyvää" ja itkee siskoilleni jotka siis toinen huutaa että loukkaan äitiä. Toinen myös on vihainen minulle ja uskoo mitä äiti sanoo mutta yrittää kuunnella myös minua ja se on vaikea selittää toiselle mikä äidin ja minun suhteessa mättää kun vaikea itsekkään tiedostaa. Siksi myöa toinen sisko puolustaa äitiä. Vinoitunut rakkauskäsitys. Ja samaa olen minäkin jatkanut :/ terapia auttoi mutta loppui liian pian. Tajuan että kestää kauan että ei kokoperhe ole minua vastaan kun laiyanrajoja mutta kokoajan vaikeammaksi menee avautua..

Vielä jatkuu. Ja se viha ja tuska mikä on patoutunut purkautuu aina jotenkin pahasti! Kontrolloin sitä vielä että annan vain "kosto ajatusten hiljentyä" enkä tee mitään mutta se on todella todella vaikeaa. Tämä viha jo on sairastuttanut kehoni. Sairas sairas sairas. Niinku kaksi persoonaa: kiltti/viha. Lapsena isä aina huusi kun olin vihainen. Pelkäsin isää ja opin olemaan kiltti. Ja äiti katsoi vierestä.. siitä asti on yrittänyt korvata syyllisyyttään antamalla mitä ikinä halusin. Muka välittämistä! Ja muut vielä uskoo ja toitottaa vihaisesti että "äitisi välittää sinusta" "miten voit sanoa noin äidistäsi" >:( ok. Se että asuuko 100m vai 300km ei auta asiaa ei. Ei vaikka hän olisi kuollut. Miten saan nämä mitätöivät uskomukset pois jotka jatkuu myös yhteiskunnanpuolella kun niihin ajaudun?

Voi.. Kaikkien teidän kommentit voisivat olla myös minun kynästäni.. Tuli ihan itku kurkkuun ja samalla "äidin ääni" halveksuu sisälläni "Mitä herkistelet ja säälit itseäsi. Miksi olet niin heikko ja säälittävä". Olen todella sulkeutunut. Olen se syntipukkilapsi. Alisuoriutuja, itsesabotoija, vaikeasti masentunut, jotenkin lukossa tunne-elämältäni.. En kehtaa/pysty edes terapeutille juttelemaan kunnolla. Pelkään kai arvostelua niin paljon.. Että terapeuttikin pitäisi minua säälittävänä luuserina. Sielläkin kerron pintapuolisesti voinnistani, masennuksesta ja ahdistuksesta. Minulla tuntuu olevan paljon aukkoja muistoissani. Välillä mietin että onko lapsuusmuistoni edes tosia, ja menen sekaisin, voinko muistaa väärin äidin mitätöinnin ja vähättelyt syyllistämiset ja haukkumiset. Kaikelle hän keksi aina selityksen miksi tekee mitäkin. Minähän aloitin aina riidat tekemällä tai sanomalla jotain.. Entä jos lapsuuteni olikin normaali ja olen vain jotenkin liian herkkä tai outo. Silloisten kavereiden perheessä oli ihan erillaista. Olin kateellinen parhaan ystäväni äidistä. Hän on ihana. Äiti on sanonut että minua on kuulemma vaikea rakastaa. Sitten iskee viha että mikä sitä ihmistä vaivaa. En oikein edes tykkää kutsua häntä äidiksi, koska hän ei koskaan ole ollut minulle sellainen kuin äitien vissiin pitäisi olla.. Sain Asperger-diagnoosin ollessani 8v kun äiti vei minut johonkin tutkimuksiin koska kuulemma kiukuttelin niin paljon ja olin vaikea lapsi. Muistin sen vasta äskeittäin ja olen lukenut Aspergeristä ja en tunnista itsessäni mitään siihen liittyvää. Perheen tapaamisia kutsun näytelmäkerhoksi. Veljeni asuu vieläkin kotona ja on se golden child. Tupakoi, juo ja käyttää kannabista ja äiti sallii kaiken. Minua oltiin aikoinaan laittamassa lastenkotiin koska poltin tupakkaa ja join teininä :) Joka kerta kyläilessäni äiti silmieni edessä oikein näyttävästi paapoo veljeäni. Veli ei koskaan puhu mitään sukulaisten seurassa mutta jutellessani kahdenkesken hänen kanssaan, hänen mielipiteensä ja sanansa ovat täysin kuin äidin suusta. Olen katkera ja vihainen ja tuntuu väärältä tuntea näin.. Pitäisi antaa anteeksi vaikkei äiti tai muu perhe ole ikinä pyytänyt minulta anteeksi. Isäkin vaan seurasi vierestä ja antoi kaiken tapahtua. Välillä pelottaa että muutun tai olen äitini kaltainen. Jos suutun kumppanilleni ja huomaan käyttäytyväni kuin äiti suuttuessaan, pelästyn käytöstäni ja alan itkemään ja pyydän heti anteeksi.. Onko muilla samallaista?

Olin perheen syntipukki, se jonka koko olemus ja kaikki mitä sanoin tai tein oli väärin ja suoranaisen pilkan kohteena. Minä tajusin vasta aikuisena, että oikeasti, vanhempani tekivät minua kohtaan VÄÄRIN, siihen asti olin uskonut että oikeasti vika oli vain ja yksinomaan minussa. Että minä vaan olin häpeä koko perheelle, ja melkein säälin vanhempiani että kaltaiseni nolo otus oli heille taakaksi syntynyt. 

Minulla on myös tuo tietynlainen kovuus ja kuori aina ollut. Se oli pakko kehittää, että jaksoi elämää jossa aina nälvittiin ja syyteltiin milloin mistäkin. Edes yskiä tai nauraa en osannut äitini mielestä oikein, sekin oli jotenkin noloa. Jos hymyilin, äiti saattoi sanoa: "voi kamala kun pienellä tytöllä voi olla jo rumat ja keltaiset hampaat". Jos yskin, sain kuulla analyysin miten yskinkin jotenkin kummallisesti, jotenkin vaivaisen oloisesti ja se on noloa. Mutta minä kovetin itseni niin kovaksi että mikään ei enää voinut minua satuttaa. Elämä on kovaa, ja lopulta vielä kuolee, ajattelin, eikä se ajatus edes kauhistuttanut minua, olipa vaan kaiken elämän laki. Kaikki on turhaa, mutta jostain syystä täällä pitää jaksaa rämpiä kunnes kuolema armahtaa. 

Sellainen minä olen vieläkin, nelikymppisenä. Ihmissuhteita en ole koskaan oikein harrastanut. En edes kaipaa niitä. Tiedän kyllä hyvin että suurin osa ihmisistä ei ole kuten äitini, mutta en vaan tiedä mitä minä niiltä muilta tarvisin. En mitään.