Sinä narsistiperheessä kasvanut, oletko sulkeutunut?

Olin nuorempana ylikiltti, ujo ja hiljainen.  Vuosien varrella olen kuitenkin toipunut ja olen muuttunut ns. normaaliksi sosiaaliseksi ihmiseksi. Omaan kuitenkin taipumuksen sosiaaliseen eristäytymiseen, en ole koskaan mennyt naimisiin tai hankkinut lapsia. Vihaan kaikkea valheellisuutta ja esittämistä ja kaksinaamaisuutta, koska kasvoin patologisen valehtelijan ja manipuloijan lapsena. Tykkään paljastaa kaksinaamaisia ihmisiä ja valehtelijoita, sellainan paha tapa minulla on. Olen myös alisuoriutuja, itseni vähättelijä.

[quote author="Vierailija" time="10.09.2015 klo 15:43"]

Olin nuorempana ylikiltti, ujo ja hiljainen.  Vuosien varrella olen kuitenkin toipunut ja olen muuttunut ns. normaaliksi sosiaaliseksi ihmiseksi. Omaan kuitenkin taipumuksen sosiaaliseen eristäytymiseen, en ole koskaan mennyt naimisiin tai hankkinut lapsia. Vihaan kaikkea valheellisuutta ja esittämistä ja kaksinaamaisuutta, koska kasvoin patologisen valehtelijan ja manipuloijan lapsena. Tykkään paljastaa kaksinaamaisia ihmisiä ja valehtelijoita, sellainan paha tapa minulla on. Olen myös alisuoriutuja, itseni vähättelijä.

[/quote]

Hei, kuulostaa ihan minulta! - 9

Seinätapetti täällä eli näkymätön lapsi. Sisko syntipukki ja toinen suorittaja. Hitlerkin oli kuulemma ystävällinen sukulaisilleen, mutta meillä äiti vihasi omia lapsiaan. Onneksi ei tarvitse olla sen tekopyhän pskan kanssa tekemisissä.
Itsellä on kokoajan tuntosarvet ylhäällä. Aistin ihmisestä että milloin narsisti. Trauma aktivoituu. Mutta onneksi osaan jotenkin pitää puoleni. Itse olen sovittelija. Ja jos kaverisuhde menee ristiin niin häivyn. En jaksa vaikeita ihmissuhteita.
Vituttaa, että koko lapsuus meni ahdistuksessa ja äidin idioottikasvatuksen opastuksessa. Selvisin kun olinkin se näkymätön - siskot joutuivat koville. Pääsin helpommalla kun olin tyhmä (ka 8,4) ja ruma. Äiti vaati enemmän kauniilta siskoltani...mutta he eivät selvinneet.

Joo, olin sulkeutunut, en osannut toimia sosiaalisissa tilanteissa, joten ehkä siitä syystä hiukan kiusattu ja ulkopuolinen. Nyt keski-ikäisenä en enää ole sulkeutunut tai ujo, mutta en osaa vieläkään luoda ystävyyssuhteita, vaan ihmissuhteet jäävät hyvin pinnallisiksi. 

Todella sulkeutunut. Yritän opetella siitä pois ja olla sosiaalinen, mutta huomaan aina että kuitenkin vetäydyn viikoiksi, joskus kuukausiksi kotiin enkä tapaa ketään. Enkä ketään kaipaakaan. Jotenkin on turvallinen olo ja olen vapautunut vain kun olen yksin. Seurassa tarkkailen koko ajan itseäni ja yritän olla mahdollisimman neutraali, ettei tunteet näy mihinkään suuntaan. Jos näyttää tunteita, altistuu loukkauksille. Jos ei tunne mitään, kukaan ei voi loukata. Luin vastikään, että pidättyneiden ihmisten on vaikea löytää sydänystävää. Se on varmaan totta ja vaikeuttaa tätä kierrettä entisestään.

Kaiken lisäksi olin koulukiusattu, joten vertaisten kanssakaan en oppinut normaalia sosiaalista kanssakäymistä. Yksinäisyys on ollut ajoittain ihan hirveää. Nykyään en enää etsikään kontaktia kehenkään. En usko että kukaan pitäisi minusta, olen niin outo.

Minäkin olen narsisti perheen aikuinen lapsi. Olin myös aina syntipukki. Kesti kauan tajuta, että perheeni ei ollut normaali. Niin paljon pahaa, ja dissosiaatio häiriö. .Yksittäisiä muistikuvia. .isäni käytti minua hyväksi, kun olin pieni. .Kerroin äidille ja hän yritti hukuttaa minut, haukkui minut, kun olin vietellyt isäni. .Hän oli/on kuitenkin äitini mies, ei minun mies. Vaan isäni.äitini sanoi , vielä että hommaa oma mies. Niin Joo Ja Oli Tuolloin Joku 4. Todellakin siis tahallisesti 4 viettelee oman isänsä. .not

En ole sulkeutunut, mutta en osaa läheisyyttä. Siis aitoa sellaista. Enkä oikein luottaa. Mutta en sanoisi itseäni silti sulkeutuuneeksi, minun on keskivertoa helpompi kertoa kelle vaan masennus- ja vaikeiden elämänvaiheiden historiani. Mutta siten kun pitäisi puhua itselleni jostain oikeasti kipeästä... tuskin kykenen avautumaan siitä edes terapiassa. Nyt juuri aloittanut uuden terapian, toivon, että se auttaisi. Narsismin viitekehyksessä siis olevan terapian. 

,,,,

Vau. Luin näitä mielenkiinnosta. Perheeni on ollut (ja on edelleen) henkisesti sairas, enkä oikein tiedä miten kuvailla sitä kaikkea, mutta tunnistin itseni.

Mistä tuo kivikasvoisuus johtuu? Minua on vaikea lukea. En kerro mielelläni itsestäni kenellekään mitään. Olen ollut sellainen lapsesta lähtien... Se on suojakuori. Mutta en osaa nimetä täsmälleen miltä. Miltä se on suoja?

Yksi kivikasvo täälläkin. En pysty näyttämään tunteitani kenellekään ja kriisitilanteissakin pystyn toimimaan kylmänviileästi. Luonteeltani olen muutenkin introvertti, mutta vuosien asiakaspalvelutyö on karaissut pahimmat rikot pois.

Kehitin yläasteella sellaisen opettajia miellyttävän naamion, olin opettajien suosiossa ja "reipas ja itsenäinen". Kaverisuhteet olivat löyhiä ja laitoin vitsailevan naamion päälle. 

Kotona naamioni oli näkymätön: olin omassa huoneessani, jos olin edes kotona. En puhunut mitään, koska kaikki minussa oli väärin ja pahaa. Salaa olin vihainen, mutta vihaa en saanut osoittaa (oli pieksetty aiemmin kiltiksi).

Kukaan ei saanut nähdä todellista minua. Salaa kirjoitin ja luin paljon, pääasiassa psykologiaa ja elämäntaito-oppaita ymmärtäen itseäni ja hulluutta perheessäni. Olin surullinen ja masentunut, mutten voinut kertoa siitä. Olin luova, mutta en voinut viedä harrastuksiani eteenpäin koska niitä ei hyväksytty.

Te joilla on suojakuori...kaipaatteko edes läheisiä ihmissuhteita vai oletteko suht tyytyväisiä siihen, että ihmissuhteenne ovat pinnallisia? Vai ajatteletteko kyynisesti, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia kuin vanhempanne joten teidän on pakko suojata itsenne eikä ihmissuhteet sittenkään tarjoaisi mitään arvokasta?

Miten teidät saa avautumaan?

[quote author="Vierailija" time="10.09.2015 klo 10:50"]

Oletteko te narsisti- tai muuten kammottavissa perheissä kasvaneet ulospäin suuntautuneita ja puheliaita vai opitteko lapsena olemaan hiljaa ettette vain vahingossa lipsauta jotain ja särje kulissia?

[/quote]

Olen vähän mitä milloinkin. Voin olla hiljaa, mutta tilanteesta riippuen saatan olla hyvinkin puhelias. Riippuu mielentilasta. Enemmän olen avoin kuin sulkeutunut, mutta en ole se porukan aurinko joka saa ystäviä roskapussia viedessäkin. Joudun vähän tsemppaamaan uusien tuttavuuksien kanssa, mutta niitä kuitenkin tulee aika pienellä yrittämisellä.

Nuorempana olin synkkä ja kyräilevä, mutta kun aikuistuu niin tajuaa että aika paljon noihin lapsuudessa opittuihin käyttäytymisjuttuihinsa voi vaikuttaa. En ole enää sellainen. Olen ihan tietoisesti päättänyt luottaa maailmaan, siihen että ihmiset on enimmäkseen hyviä ja elämä on täynnä onnellisia sattumuksia. Sen päätöksen jälkeen kaikki on näyttänyt toisenlaiselta. Tajusin että oma asenne on ihan ratkaiseva siinä mitä tulee vastaan. Se on niin että sitä tulee mitä itsekkin antaa.

Osoittamalla, että on kiinnostunut, kuuntelemalla ja kysymällä mitä kuuluu. Näyttämällä että hyväksyt.

Se on yllättävän vaikeaa monille ihmisille. Kyllä kaipaan läheisiä ihmissuhteita, mutta en paljoa. En hermostu siitä jos kaikki eivät pidä minusta. t. 31

[quote author="Vierailija" time="10.09.2015 klo 11:41"]

Olen jotenkin lukossa, sulkeutuneen ahdistunut. Oppinut vaikenemaan ja miettimään aina tosi tarkkaan, mitä uskallan kulloinkin sanoa. Mutta kyllä mussa myös rehellinen ja avoin puoli on, joka on vain vahvistunut aikuisiällä saatuani etäisyyttä lapsuuteni narsistiin. Inhoan epärehellisyyttä ja kulissien ylläpitämistä, siksi tahdon olla mieluummin yltiörehellinen kuin turvautua valkoisiinkaan valheisiin.

Mun onneni on kai ollut, etten koskaan ole alistunut tai vajonnut kynnysmatoksi. Olinkin juuri siksi narsistin ensisijainen kohde. Minä olin se haukuttu ja mustamaalattu perheen mustalammas, joka en sopeutunut narsistin tahdottomaksi peiliksi. Minä olin se perheen "huono lapsi", jota haukuttiin kaikille ja verrattiin muihin. Koko muu perhe alistui ja oli kuin tahdotonta ihmismassaa ilman asioiden kyseenalaistamista, minä olen aina kyseenalaistanut ja yrittänyt tehdä asiat ns. "järkevästi", tämähän narsistia tietysti vihastutti.

[/quote]

Kuulostaa tutulta. Välit katkaisin terapeutin ehdotuksesta ja oloni on parantunut huomattavasti.

Narsistin hovi se halveksuu ja haukkuu minua ympäri kyliä, vaikka en ole missään tekemisisssä.

Edes ihmiset, jotka tunsivat minut ennen eivät kyseenalaista mikä on homman todellinen nimi, saan osakseni vihaisia sekä ylemmyydentuntoisia katseita aiemman hymyilyn sijasta.

Vaikka en ole ollut moneen vuoteen "elossa" heille, niin sama rumba jatkuu ja laajenee.

Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että ne ihmiset, jotka lähtevät tuohon mukaan, eivät ole koskaan välittäneetkään minusta. Kaksinaamaista ja jotakin nautintoahan ne tuosta saavat juorutessaan minusta pahaa. Varmasti puhelinlinjat ovat kuumina, kun minut on "nähty", uutta juoruttavaa siis.

En itse näe syytä juoruta ihmisistä, stalkata heidän elämäänsä eteenpäin.

En ymmärrä kuinka kukaan ajatteleva, empaattinen ihminen tekisi jotakin noin ilkeätä.

Kukaan ei ole tullut kysymään minulta mitä hirveyksiä minulloe on tehty. Miksi aikuiselle, vanhemmalleen todella lojaali lapsi irtaantuukin vanhemman otteesta käydessään psykoterapiassa?

Siinä onkin teille mietittävää, jotka halveksitte ja tuomitsette meitä aikuisia lapsia, jotka joutuvat oman mielenterveyden uhalla katkaisemaan välit usein pitkäkestoisen "suruajan" kanssa. Ei sekään ole helppoa, jos on tottunut olemaan äitinsä jatke.

Niitä ihmisiä, jotka taas ajattelevat itsenäisesti ja kyseenalaistavat arvostan hyvin paljon. Se on älykkyyttä!

Miten ns. golden childit suhtautuvat perheeseensä? Puhuvatko he avoimesti? Menevätkö he vapaaehtoisesti mukaan narsistin kulissiin vai ovatko he yhtä sulkeutuneita kuin syntipukit ja näkymättömät lapset?

[quote author="Vierailija" time="10.09.2015 klo 11:41"]Olen jotenkin lukossa, sulkeutuneen ahdistunut. Oppinut vaikenemaan ja miettimään aina tosi tarkkaan, mitä uskallan kulloinkin sanoa. Mutta kyllä mussa myös rehellinen ja avoin puoli on, joka on vain vahvistunut aikuisiällä saatuani etäisyyttä lapsuuteni narsistiin. Inhoan epärehellisyyttä ja kulissien ylläpitämistä, siksi tahdon olla mieluummin yltiörehellinen kuin turvautua valkoisiinkaan valheisiin.

Mun onneni on kai ollut, etten koskaan ole alistunut tai vajonnut kynnysmatoksi. Olinkin juuri siksi narsistin ensisijainen kohde. Minä olin se haukuttu ja mustamaalattu perheen mustalammas, joka en sopeutunut narsistin tahdottomaksi peiliksi. Minä olin se perheen "huono lapsi", jota haukuttiin kaikille ja verrattiin muihin. Koko muu perhe alistui ja oli kuin tahdotonta ihmismassaa ilman asioiden kyseenalaistamista, minä olen aina kyseenalaistanut ja yrittänyt tehdä asiat ns. "järkevästi", tämähän narsistia tietysti vihastutti.
[/quote]

Tämä on kuin omasta kynästäni. :/

N24

Hyvä keskustelu. Itsekin sulkeutunut, en uskalla/ osaa nauttia elämästä. Ainainen ahdistus ja pelko. Pahentui siinä vähän 30v jälkeen.

Golden childit on nähtävästi kasvatettu narsistin jatkeeksi. Narsisti palvoo tätä lasta. Ja lapsesta tulee myös narsisti. Ylemmyydentuntoisena hän on muita parempi. Mutta voi henkisesti pahoin kuten narsistikin.
Narsisti ei kestä kritiikkiä sillä se on uhka.
Eiks narsistin ympärillä ole ns hovi (ihmiset jotka saavat narsistista jotain itselle eli prsennuolija). Pönkittävät narsistin itsetuntoa ja heidät "palkitaan" jotenkin.
Narsisti on sairas ja narsisti kun menettää "valtansa" voi hän päätyä alkoholistiksi, erakoitua tai tappaa itsensä.

[quote author="Vierailija" time="10.09.2015 klo 18:21"]

Te joilla on suojakuori...kaipaatteko edes läheisiä ihmissuhteita vai oletteko suht tyytyväisiä siihen, että ihmissuhteenne ovat pinnallisia? Vai ajatteletteko kyynisesti, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia kuin vanhempanne joten teidän on pakko suojata itsenne eikä ihmissuhteet sittenkään tarjoaisi mitään arvokasta?

Miten teidät saa avautumaan?

[/quote]

Minä ainakin kaipaan. Tosin vuosiin en oikein käsittänyt edes, että on olemassa jotain läheisyyttä, joka minulta puuttuu, tai johon en kykene. Tajusin etäisesti tavatessani oikeanlaisia miehiä, että tahtoisin lähelle, mutta en kyennyt tekemään mitään asian eteen. Jos joku mies olisi kyennyt läheisyyteen (mutta ei tajunnut, etten minä kykene) päädyin jotenkin pakoilemaan niitä läheisyyden kohtia. 

Tunnepuoleni sanoo, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia puukottajia läheisyydessä kuin äitini, vaikka järjellä kyllä käsitän, ettei näin ole. Mutta hölmöä kyllä uskon tunnettani, vaikka mitä tahtoisin.

28