Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos jättäydytään kuuntelemaan ja nyökyttelemään  pahoitetaan mieli, koska toinenei ota kantaa asiaan?.

Hankkikaa jumakauta terapeutti, ne kuuntelee ja nyökyttelee "ja miltä se sinusta tuntuu".

Niinhän sitä onkin sanottu, että jos kaikilla ihmisillä olisi yksi hyvä ystävä, joka osaa oikeasti kuunnella, niin terapeutteja ei tarvittaisi mihinkään. Samoin jos kaikilla olisi edes yksi vanhempi, jolla on tuo taito.

Hyvä kuuntelija pyrkii ymmärtämään sen toisen henkilön kokemuksia, antaa aikaa ja suhtautuu hyväksyen ja arvostaen, ja siten vahvistaa, että toisen olemassaolo, tunteet ja kokemukset ovat merkityksellisiä. Kaikki aiheesta tehdyt tutkimukset ovat puhuneet sen puolesta, että tällaiset nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemukset ovat aivan oleellisen tärkeitä ihmisen psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.

Eli jos Maijalla on hyvä ystävä Sanna, jolle vuodattaa kaikki ongelmansa, Sannalla pitää olla ystävänä Reija, jolle Sanna vuodattaa kaikki ongelmansa mukaanlukien Maijan kuuntelemisen aiheuttaman kuormituksen, Reijalla taas pitää olla ystävä Johanna, jolle hän vuodattaa omat ongelmansa sekä Sannan kuuntelemisen aiheuttaman kuormituksen jne jne jne?

Mä olen eri mieltä kuin sinä. Mun mielestä yksi hyvä ystävä ei riitä, koska se yksi kuormittuu liikaa. Pitäisi olla useita hyviä ystäviä, joille voisi vuorotellen avautua. Näin kukaan ystävistä ei kuormittuisi liikaa.

 

Tärkeät asiat pitää kertoa vähintään 2 eri ystävälle ja ystäviä joille voi puhua tärkeistä asioista pitää olla enemmän kuin se 2. Niin saa 2 eri näkökulmaa asiaan ja kukaan ei kuormitu liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Tunnustan, että olen syyllistynyt tuohon ratkaisujen jakeluun itsekin. Ehkä toivon myös keskustelukumppanin tuovan minut lähemmäksi oman ongelman ratkaisua.

Luulen että mulla on jokin työmoodi jäänyt takaraivoon. Työelämä ollut yhtä ratkomista vuodesta toiseen.

Onko se toisaalta paha juttu? Joskus kun kuuntelee ihmisten valitusta, tulee mieleen monta asiaa joilla he voisivat parantaa tilannettaan. Itsekin olen saanut paljon hyviä neuvoja ja näkökulmia ystäviltä. Asioiden vatvominen itsessäänkin on ihan hyödyllistä, mutta jämähtäminen ei.

Älä avaudu äläkä ruikuta, ongelma ratkaistu.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu juttu. Olen itsekin ollut tuollainen. Olen opetellut pois, koska se on niin ärsyttävää.

Se on sama kuin jos kerrot mitä vaan omaa asiaa, niin toinen keskeyttää, ja alkaa kertoa omaa vastaavaa asiaansa. Tyyliin

Minä: äitini on sairas, hänellä on ilmeisesti syöpä

Kaveri: minunkin isäni on ollut sairaana, hän on sairaalassa, hänellä on aivohalvaus, hän blaa blaa blaa…

Tuo ei ole sitä, että "ymmärrän mistä puhut, minullekin on käynyt samaa", vaan "minä siirrän heti keskustelun takaisin itseeni, vaikka väkisin" ja "minun ongelmani ovat isompia kuin sinun, joten minä ansaitsen enemmän huomiota".

Täysin empatiakyvyttömiä ihmisiä, siis. Aika äkkiä oppii olemaan kertomatta näille mitään omia asioitaan ja vähäksi jää kanssakäyminen yleensäkin. 

Toinen neuvoo minua jatkuvasti, vaikka en avaudu.  On olevinaan niin erinomainen ihminen. Sappi kiehuu, enkä ole vielä sanonut suoraan, mutta jossain kohdassa se tulee tapahtumaan.

Kerran luulin juttelevani kaverin kanssa ihan leppoisasti, mutta yhtäkkiä hän sanoi ettei pidä neuvomisesta. Aloin kelata mitä oikein olin sanonut ja sitten tajusin että olin kertonut miten sain helpotusta omaan vastaavaan ongelmaani. Nykyään olenkin sitten melko varovainen juttelija. Voin vastata jos joku kysyy jotain :D

Vaan on niitäkin ihmisiä, jotka kertoo samaa ongelmaa vuodenkin päästä? Itse pyrin ohjaamaan päättäväisesti, mutta lempeästi kääntymään ammattilaisen puoleen, jos ongelma ei ala paranemaan. En suostu enää kuuntelemaan kun keskustelua ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset tekevät niin tyhmiä valintoja, että on velvollisuus neuvoa.

Totta, niin totta. Jotkut ovat niin paksupäisiä tai epävarmoja, että valittavat ja itkevät kohtaloaan vaikka vikaa on myös omassa toiminnassa. Pakko on hoksauttaa joskus kovasanaisesti ja suoraan, jotta olis edes mahdollista mennä pieni neuvonpoikanen perille. En tykkää, että mulle ruikutetaan jatkuvasti samoista asioista, mutta itse ei tehdä asioille mitään. Senkun vaan sotketaan lisää. Seurustellaan jonkun alkoholisti hakkaaja puupään kanssa, joka vielä kiusaa myös henkisesti joka hetki. Sitten rahat annetaan saman puupään käyttöön ja itse pureskellaan kynsiä ja kuunnellaan herjauksia.

Nooositten, kun asiat on saatu joskus jonkinmoiseen järjestykseen on tällaisena neuvonantajana ja eteenpäinpotkijana itse joutunut sylkykupiksi. Tällaisen olen kokenut. Toisaalta ainakin on yksi ihminen pelastettu ajattelemaan omilla aivoilla ja ehkä niitä ylilyöntejä sitten tulee pikkusen väärälle ihmiselle, kun entinen heikko uskaltaa vihdoin sanoa vastaan.

Vähän kylmästi kirjoitettu vaikka en kylmästi ajatellutkaan apua ja neuvoja antaessani. Ihan vilpittömästi halusin auttaa. En jaksanut valitettavasti pelkästään kuunnella samaa tarinaa, kun sitä tuli niin usein. Nuorempana kuuntelin kaikki ihmisten jorinat, mutta enää ei jaksa ilman ratkaisuohjeita.

Miksi niistä pitää sitte pälpättää jos ei halua edes ratkaista asioita? 

Neuvojen antaja olettaa automaattisesti että toiseen pätee juuri se mikä pätee häneen itseensä. Esimerkiksi minua lomamatkat eivät virkistä eivätkä kiinnosta tämänhetkisessä elämäntilanteessani. Mikähän senkin ymmärtämisessä on niin vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi niistä pitää sitte pälpättää jos ei halua edes ratkaista asioita? 

Haluaa tulla kuulluksi, tuntea että joku välittää ja vain on läsnä rinnalla silloinkin, kun on haavoittuvainen. Ettei tarvitse aina vain jaksaa näyttää iloista naamaa ja pärjätä. Ratkaisut tulevat sitten myöhemmin, jos tulevat.

Minua ei neuvominen haittaa, koska haluan usein itse myös löytää asioihin ratkaisuja. En myöskään ajattele, että keskustelukumppanin pitää vastata minulle juuri tietyllä tavalla, että voisin olla tyytyväinen hänen vastaukseensa.

Varmaan näistä syistä turhaudun keskusteluissa tosi harvoin, sillä minulle ei ole olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa tapaa reagoida tai keskustella. Toki välillä ammattivalittajien seura väsyttää, mutta rajaan heidän kanssa viettämääni aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi niistä pitää sitte pälpättää jos ei halua edes ratkaista asioita? 

Joskus neuvoja tai kannanottoja tulee tilanteissa, joissa niitä ei toivo.

Esimerkki. Keskustelin pankkineuvojan kanssa. Kartoitettiin mun taloustilannetta ja selitin miten ajattelin asua sitten aikanaan eläkkeellä. Hän alkoi kertoa miten itse suunnittelee tekevänsä (eri tavalla). En ymmärtänyt miksi, puhuimme minun talousasioistani pankissa, emmekä ole ystäviä emmekä varsinaisesti mitään tuttuja muutoin kuin pankkiasioiden tiimoilta.

Tuli siis tunne että hän suositteli seuraamaan omaa eläkeasumisajatustaan, mutta elämäntilanteemme eivät ole samanlaiset eikä hänen selittämisestään minulle selvinnyt, miten hänen ajatuksensa olisi ollut taloudellisesti edullisempi toteuttaa (jos olisi ollut edes se, tämä liittyisi hänen toimenkuvaansa pankkilaisena).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Tämä juuri. Toiset luulevat että haluavat apuja ja neuvoja vaikka oikeasti haluavat että joku vain kuuntelee.

Kannattaa tosiaan opetella sanoittamaan kunnolla vastaavissa tilanteissa, haluaako vain kuuntelevan korvan vai ratkaisua asiaan.

Ettei tule sitten niitä epäselvyyksiä.

Mulla on erilaisia ystäviä eri avautumistilanteita varten. Yhdeltä ystävältä saan kuuntelua ja tsemppejä, toinen taas kertoo brutaalin rehellisestikin mielipiteensä.

Jälkimmäinen on lopulta hyödyllisempää ja arvostan hänen näkemyksiään eniten, sillä hän tuntee minut ja historiani yhtä hyvin kuin omat taskunsa.

Mutta jos vain haluan velloa tunteissani, niin käännyn tsempparikuuntelijan puoleen.

Kyllä oli 1 tällainen. Sit ne ratkaisut oli sellaisia, joita oli itse ensimmäisten joukossa miettinyt ja todennut että ei toimi mun kohdalla. Olisinhan jo tehnyt, jos ratkaisu olisi ollut niin helppo/ilmeinen.

Toisilla on tuo auttamisen tarve kai geeneissä. Ovat aina valmiina auttamaan. Hyvä että sellaisiakin on. Toisilta ei saa apua vaikka pyytää.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset tekevät niin tyhmiä valintoja, että on velvollisuus neuvoa.

Velvollisuutesi ei ole neuvoa ellei sinulta kysytä neuvoa.