Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Joo, kiusallista se on ratkaisukeskeisellekin, kun toinen haluaa vain velloa fiiliksissä. Kaltaiset keskenään olisi paras, mutta näitä avautumisia nyt vaan tulee kaikille. Ihmiset ovat...no, ihmisiä.

Höpö höpö. Se, että haluaa toisen kuuntelevan, ei ole velloutumista. Minä en halua neuvoja ja olen kyllä osannut ratkaista sen ongelman, jos joku neuvoo. En hae enää siltä ihmiseltä tukea enkä pidä ystävänä. Kuuntelun idea on se, että kun tulee kuulluksi, mieli kevenee ja löytää itse ratkaiun ongelmaan. Päsmäröivä neuvoja vain haittaa tätä prosessia.

Ymmärrätkö, miten tuskastuttavaa on kuunnella turhaa valitusta? Sinulla on neula pystyssä kämmenessä, sinä kerrot, että sattuu ja ärsyttää, kun kättä ei voi käyttää, mutta et hyväksy neuvoa siitä, että nappaa neula pois. Jokainen näkee ratkaisun, sinä et siihen suostu, joten ympäristön mielestä olet joko erittäin tyhmä tai huomionhakuinen. Pahimmillaan vaadit ympäristöä auttamaan sinua elämään se neula kämmenessä eli et voi kantaa tavaroita, et ajaa autoa, et pukea lapsia jne., koska on se neula. Sinähän et ratkaise ongelmaasi, sinä vaadit ympäristöä mahdollistamaan, että saat sen pitää.

Aika usein tämän tyyppisissä tilanteissa kyseinen henkilö ei valita sen neulan takia, vaan hänen todellinen ongelmansa on jokin ihan muu - esimerkiksi vaikka se, että hän on jo hyvin pitkään kokenut olevansa läheisilleen näkymätön ja merkityksetön. Jos kuuntelija takertuu siihen ensimmäiseen melko helposti ratkaistavaan valituksen aiheeseen, joka on todellisuudessa vasta keskustelun avaus, ja jättää samalla huomiotta ne tunteet, joita "valittaja" yrittää tuoda esille, niin käy helposti niin että keskustelu tyssähtää heti alkuunsa ja niistä oikeista ongelmista ei puhuta ikinä.

Ohis...eikö silloin olisi huomattavasti järkevämpää alkaa kertoa oikeasta ongelmastaan eli että on pitkään kokenut olevansa läheisilleen näkymätön ja merkityksetön? Jos mä haluan puhua ystäväni kanssa vaikka pihaani kesäksi hankittavista kesäkukista, miksi ihmeessä aloittaisin keskustelun koiran kynsien leikkaamisesta? Tuollainen, että alkaa ensin puhua jostain ihan muusta, kuluttaa vain aikaa, joka yhdessä ololle sillä hetkellä on. Liirum laarum ja kun lopulta pääsisi varsinaiseen asiaan, toinen joutuu jo toteamaan, että sori, mun pitää nyt lähteä/lopettaa puhelu. 

Niinhän sitä ihannetilanteessa toimisi, mutta aina se ei käytännössä ole niin helppoa. Isojen asioiden esiin tuominen voi olla hyvin pelottavaa, varsinkin jos jo pienemmistä asioista puhuminen on johtanut siihen, että tulee tuomituksi, ohitetuksi, pilkatuksi jne. Kaikki ei myöskään välttämättä ole edes itse tietoisia siitä, mitä kaikkia tunteita siellä pinnan alla möyrii, se monimutkaisen tunnevyyhdin purkaminen saattaa olla juuri se asia mihin tarvitsisi sitä keskustelua.

Isommista asioista kannattaa ehkä puhua sellaiselle, jolle on jo aiemmin kertonut pienemmistä asioista eikä ole tullut tuomituksi, ohitetuksi tai pilkatuksi. Jos ketään sellaista ei  ole, voisi olal järkevintä puhua jollekin ammattilaiselle. Parisuhteeseen tai lapsiin liittyvissä ongelmissa varaa ajan perheneuvolaan (niihin voi mennä yksinkin)  ja monissa muissa asioissa seurakunnilta löytyy ammatikseen kuuntelijoita mitä erilaisimpiin elmän ongelmiin. Tai vaikka ihan sairaanhoitajan vastaanotto terveyskeskuksessa, jos ei ole varaa maksaa yhtä käyntiä yksityisellä.

Kallistun tuonne ”minunkin mummoni oli”- osastoon aika vahvasti, mutta siihen on itselläni - ja kaltaisillani uskoakseni ainakin seuraava syy:

Tiedon puute.

Kun aiheesta ei ole laajempaa tietoa ja käsitystä, alkaa puhelias puhumaan omista kokemuksistaan.

Vaikka tuo maaseudun autioituminen; miten keskustella aiheesta yhteiskunnallisesti, jos todellista tietoa ei ole?

Yhteiskunnallinen keskustelu vaatii faktatietoa ja kykyä yhdistellä muita laajempia kokonaisuuksia. Ihminen ei välttämättä ole lainkaan tyhmä, vaikkei faktatietoa olisikaan, mutta tietämätön hän on ja voi siksi vaikuttaa ”vain kokemustietoineen” typerältä. Olen aika vahvasti tuollainen, mikä tietysti hirvittää.

Monissa piireissä aikuisen oletetaan pystyvän yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta toisissa porukoissa taas kukaan ei siihen kykene > siellä taas tällainen kaltaiseni kokemusasiantuntija, jolla on suht hyvät puheenlahjat, voi vaikuttaa ainakin alkuun hyvinkin fiksulta ja vasta myöhemmin paljastuu miten onttoa hölinää se itseasiassa onkaan.

Mutta miksi siis neuvoo, eikä kuuntele:

1. Toisen jahkaaminen on ”ikuista” ja niin kerrassaan rasittavaa ja typerää, että kuuntelija yrittää laittaa sille stopin ehdottamalla ulospääsyä. Eli ratkaisemalla tai muulla konkreettisella. Mullekin on sanottu, että ”miksi yrität aina ratkaista, kun muut ystäväni vaan kuuntelevat”. Tämä siis naisen suusta, joka 4 vuoden ajan soitti mulle lähes joka päivä ja valitti juoposta poikaystävästään. Lopulta teki tämän kanssa lapsen ja valitusvirsi vaan vahvistui, tottakai. Olen useamman kerran siivonnut meidän koko asunnon kuunnellessani ystäväni valitusta. Mutta yritykseni ratkoa tilannetta millään tavoin saivat hänet aina loukkaantumaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu juttu. Olen itsekin ollut tuollainen. Olen opetellut pois, koska se on niin ärsyttävää.

Se on sama kuin jos kerrot mitä vaan omaa asiaa, niin toinen keskeyttää, ja alkaa kertoa omaa vastaavaa asiaansa. Tyyliin

Minä: äitini on sairas, hänellä on ilmeisesti syöpä

Kaveri: minunkin isäni on ollut sairaana, hän on sairaalassa, hänellä on aivohalvaus, hän blaa blaa blaa…

Jaa minusta olisi outoa, ettei tuollaista kertoisi. Epäkohteliasta tietenkin keskeyttää, mutta jos kertoisin äitini olen sairas, niin ihan luonnollista, että toinenkin kertoo vanhempansa olevansa sairas sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Mitä se vertaistuki sitten sinulle on? Ilmeisesti tyynnyttely (no kuule elämä on välillä tuollaista) tai neuvominen ei sitä ole. Onko sinulle vertaistuki sitä, että kaveri alkaa kilpailemaan kertomalla omia ongelmiaan?

Monella on kova halu auttaa ja osoittaa sitä neuvomalla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Tämä juuri. Toiset luulevat että haluavat apuja ja neuvoja vaikka oikeasti haluavat että joku vain kuuntelee.

Avautuja voisi ihan hyvin sanoa suoraan ettei kaipaa neuvoja, vaan kuunteleminen riittää. Neuvojakin pääsee silloin vähemmällä kun hänen ei tarvitse ratkaista avautujan ongelmaa, vaan ymmärtäväinen ilme riittää. 

Puhukaa avoimemmin, avautujat, kertokaa mitä haluatte! On ihan ymmärrettävä oletus, että avautuja haluaisi neuvoja.

t. toinen joka yrittää olla neuvomatta

Jos neuvoja ei ole pyydetty, niin niitä ei yleensä silloin kaivata.

Ja jos vieras ei ole kahvia pyytänyt, niin ei niitä sille keitetä. 

Vierailija kirjoitti:

Kallistun tuonne ”minunkin mummoni oli”- osastoon aika vahvasti, mutta siihen on itselläni - ja kaltaisillani uskoakseni ainakin seuraava syy:

Tiedon puute.

Kun aiheesta ei ole laajempaa tietoa ja käsitystä, alkaa puhelias puhumaan omista kokemuksistaan.

Vaikka tuo maaseudun autioituminen; miten keskustella aiheesta yhteiskunnallisesti, jos todellista tietoa ei ole?

Yhteiskunnallinen keskustelu vaatii faktatietoa ja kykyä yhdistellä muita laajempia kokonaisuuksia. Ihminen ei välttämättä ole lainkaan tyhmä, vaikkei faktatietoa olisikaan, mutta tietämätön hän on ja voi siksi vaikuttaa ”vain kokemustietoineen” typerältä. Olen aika vahvasti tuollainen, mikä tietysti hirvittää.

Monissa piireissä aikuisen oletetaan pystyvän yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta toisissa porukoissa taas kukaan ei siihen kykene > siellä taas tällainen kaltaiseni kokemusasiantuntija, jolla on suht hyvät puheenlahjat, voi vaikuttaa ainakin alkuun hyvinkin fiksulta ja vasta myöhemmin paljastuu miten onttoa hölinää se itseasiassa onkaan.

Mutta miksi siis neuvoo, eikä kuuntele:

1. Toisen jahkaaminen on ”ikuista” ja niin kerrassaan rasittavaa ja typerää, että kuuntelija yrittää laittaa sille stopin ehdottamalla ulospääsyä. Eli ratkaisemalla tai muulla konkreettisella. Mullekin on sanottu, että ”miksi yrität aina ratkaista, kun muut ystäväni vaan kuuntelevat”. Tämä siis naisen suusta, joka 4 vuoden ajan soitti mulle lähes joka päivä ja valitti juoposta poikaystävästään. Lopulta teki tämän kanssa lapsen ja valitusvirsi vaan vahvistui, tottakai. Olen useamman kerran siivonnut meidän koko asunnon kuunnellessani ystäväni valitusta. Mutta yritykseni ratkoa tilannetta millään tavoin saivat hänet aina loukkaantumaan.

Tiedon puute johtuu yleensä siitä, ettei koko asia kiinnosta. Eikä kaikkien asioiden tarvitsekaan kiinnostaa kaikkia. Mullakin on kavereita, jotka kääntävät aiheen kuin aiheen ihmisiin (mieluiten itseensä tai tuntemiinsa ihmisiin)  ja ihmissuhteisiin. Heidän kanssaan ei voi puhua vaikkapa maanjäristyksistä, jos he eivät tunne ketään, joka olisi joutunut keskelle maanjäristystä. Jos tuntevatkin, keskustelu kääntyy maanjäristyksen keskellä olleeseen ihmiseen ja maanjäristys jää keskustelussa sivuseikaksi. Useimmat ihmiset pystyvät keskustelemaan sekä ihmisistä että asioista, mutta jotkut puhuvat mieluummin asioista ja toiset taas ihmisistä. Mä puhun ystävieni kanssa mieluummin asioista, koska mun elämäni on aika tasaista hyvää arkea ja harvoin tapahtuu mitään suurta ja mullistavaa, josta olisi jotain kerrottavaakin. Muiden ihmisten asioista taas en tykkää puhua ystävilleni, koska ne eivät kuulu ystävilleni. Ihmisistä puhumisesta tykkäävän ystäväni kanssa puhun siis hänestä ja  mulle ihan tuntemattomistakin ihmisistä, joista hän kertoo mulle. Käytännössä tällaiset keskustelut ovat sitä, että ystäväni puhuu ja mä kuuntelen. En silti pidä asiaa ongelmana. Joskus on ihan kiva olla vaan passiivinen ja kuunnella ihan kuten on kivempi istua katsomossa katsomassa jotain peliä. Joskus taas on kiva olla aktiivinen ja osallistua ihan kuten on kivempi olla kentällä pelaamassa. Valitsen seurani aina sen perusteella, haluanko olla passiivinen vai aktiivinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Tämä juuri. Toiset luulevat että haluavat apuja ja neuvoja vaikka oikeasti haluavat että joku vain kuuntelee.

Kertojan kannattaa sanoa, ettei tarvitse neuvoja. Jos kuulijalla on omasta mielestään hyvä idea ratkaisuksi eikä saa sanoa sitä, hän joutuu keskittymään kuulijana siihen, ettei reagoi. Onko sekään hyvä ratkaisu. 

Mielestäni neuvoja saa sanoa mielipiteensä ja kertoja voi olla ottamatta siitä nokkiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Tämä juuri. Toiset luulevat että haluavat apuja ja neuvoja vaikka oikeasti haluavat että joku vain kuuntelee.

Avautuja voisi ihan hyvin sanoa suoraan ettei kaipaa neuvoja, vaan kuunteleminen riittää. Neuvojakin pääsee silloin vähemmällä kun hänen ei tarvitse ratkaista avautujan ongelmaa, vaan ymmärtäväinen ilme riittää. 

Puhukaa avoimemmin, avautujat, kertokaa mitä haluatte! On ihan ymmärrettävä oletus, että avautuja haluaisi neuvoja.

t. toinen joka yrittää olla neuvomatta

Jos neuvoja ei ole pyydetty, niin niitä ei yleensä silloin kaivata.

Jos minulle esitetään ongelma, niin oletan ettei sitä ole ratkaistu.

Oletan myös, että hän haluaa ratkaista sen, koska kuka haluaa elää ongelman kanssa. Oletan, että hän kertoo sen minulle, koska etsii aktiivisesti siihen ratkaisua ja on valmis hakemaan sitä apua ratkaisemiseen kaikilta joille hän sen ongelman esittää, eli minulta kun hän sen minulle kerran kertoo.

Minä näen sen neuvon pyytämisenä, sillä hetkellä kun se ongelma minulle esitetään. Jos neuvojani ei kaivata sen voi sanoa suoraan, eikä olettaa minun olevan telepaattinen ja kuvitella, että joku haluaa vain avautua.

Ei kannata neuvoa, koska kaikki eivät halua neuvoja. Vaikka olisi minkälainen täsmäratkaisu, joka toimisi toisen ongelmaan, on mukavampi velloa niissä omissa ongelmissa ja avautumalla saada huomiota. Kirjoitin mielestäni keskusteluun aikaisemmin pari esimerkkiä, mutta en löydä kirjoitustani.

Siis: kaksi ihmistä, jotka valittavat ongelmastaan. Toisen juttua kuuntelin, siis kuuntelemalla, en vain vastaamalla että jaajaa ja voivoi. Osasin kertoa, mitä hänen piti tehdä (mennä ostamaan apteekista ihan tietty tuote). Saman ihmisen kuulin muutaman viikon päästä valittavan vaivaansa toiselle ihmiselle ihan samalla tavalla. ??? Toinen valitti byrokratian kamaluuksia ja miten hankalaa kaikki on. Tiesin täsmälleen, mitä hänen piti tehdä, koska minulla oli ollut samanlaisia kokemuksia ja kerroin hänelle, mihin verottajan verkkosivuilla piti mennä, siellä oli selkeät ohjeet. Ei mennyt perille vaan valitus jatkui eikä hän ymmärtänyt ollenkaan, kun kysyin että teitkö niinkuin neuvoin!

Eli näitä avautujia riittää, näitä minäminäminä-ihmisiä joista on kiva puhua mutta jotka eivät ota vastaan mitään tietoa. Valitetaan mutta ei kuunnella. En nykyisin jaksa kiinnostua kenenkään ongelmista jos se on tällaista vuodattamista. Neuvoa ei saisi, ei saisi esittää vastakysymyksiä, toisaalta sekään ei ole hyvä jos vain myötäilee. Myös sen avautujan pitäisi osata kuunnella! Läheisimpien todellisia ongelmia kuuntelen toki.

Etkö itse koskaan neuvo?

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt joskus aikoinaan YTHS:n psykologilla puhumassa asioistani, ja se vasta rasittavaa oli, kun tyyppi kuunteli vain pää kallellaan ja teki sellaisia pieniä myötätuntoisia äännähdyksiä väliin. Olisin halunnut mielipiteen häneltä, mutta eihän sitä voi, sehän olisi ollut epäammattimaista. Mitä minä nyökyttelyllä ja hönkäilyllä teen? Lopetin ne käynnit, kun ei syntynyt dialogia.

Tuntui varmasti kurjalta puhua psykologille joka ei tuntunut tarjoavan keskusteluun oikein mitään.

Olen käynyt vain kerran psykologilla (te-toimiston ammatinvalintapsykologi) ja mulla kävi paljon parempi tuuri kuin sinulla. Tämä psykologi teki koko ajan muistiinpanoja (lyijärillä paperille, jotta pystyi olemaan koko ajan kasvot mua kohti!), kysyi tarkentavia kysymyksiä siitä mitä olin sanonut, varmisti välillä että oli ymmärtänyt mun pointin oikein, ja sitten kysyi sellaisia kysymyksiä, että aloin pohtia omaa tilannettani eri tavoin kuin ennen. Ja hän kysyi mitä tarvitsisin, jotta tietyt asiat muuttuisivat helpommaksi, mitä kukaan ei ollut kysynyt koskaan ennen. Missään vaiheessa musta ei tuntunut siltä, että se psykologi haastatteli mua jonkun listan mukaan, vaan siltä että se keskustelu oli "uniikki" ja jonkun toisen asiakkaan kanssa se olisi edennyt ihan eri tavalla.

Halusin tuoda tämän kokemuksen esiin esimerkiksi siitä mitä muutakin keskustelussa voi tehdä kuin istua tuppisuuna tai neuvoa mitä toisen pitää tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Monella on kova halu auttaa ja osoittaa sitä neuvomalla

Ei saisi suuttua jos neuvomisen kohde kuitenkin ratkaisee ongelman eri tavalla kuin neuvoja. Aika usein monet suuttuvat jos ratkaisee asian eri tavalla, mutta lopputulos voi olla eri tai sama, mutta silti henkilölle sopiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt joskus aikoinaan YTHS:n psykologilla puhumassa asioistani, ja se vasta rasittavaa oli, kun tyyppi kuunteli vain pää kallellaan ja teki sellaisia pieniä myötätuntoisia äännähdyksiä väliin. Olisin halunnut mielipiteen häneltä, mutta eihän sitä voi, sehän olisi ollut epäammattimaista. Mitä minä nyökyttelyllä ja hönkäilyllä teen? Lopetin ne käynnit, kun ei syntynyt dialogia.

Tuntui varmasti kurjalta puhua psykologille joka ei tuntunut tarjoavan keskusteluun oikein mitään.

Olen käynyt vain kerran psykologilla (te-toimiston ammatinvalintapsykologi) ja mulla kävi paljon parempi tuuri kuin sinulla. Tämä psykologi teki koko ajan muistiinpanoja (lyijärillä paperille, jotta pystyi olemaan koko ajan kasvot mua kohti!), kysyi tarkentavia kysymyksiä siitä mitä olin sanonut, varmisti välillä että oli ymmärtänyt mun pointin oikein, ja sitten kysyi sellaisia kysymyksiä, että aloin pohtia omaa tilannettani eri tavoin kuin ennen. Ja hän kysyi mitä tarvitsisin, jotta tietyt asiat muuttuisivat helpommaksi, mitä kukaan ei ollut kysynyt koskaan ennen. Missään vaiheessa musta ei tuntunut siltä, että se psykologi haastatteli mua jonkun listan mukaan, vaan siltä että se keskustelu oli "uniikki" ja jonkun toisen asiakkaan kanssa se olisi edennyt ihan eri tavalla.

Halusin tuoda tämän kokemuksen esiin esimerkiksi siitä mitä muutakin keskustelussa voi tehdä kuin istua tuppisuuna tai neuvoa mitä toisen pitää tehdä.

Kaikilla ei kuitenkaan ole psykologin koulutusta ja ne, joilla on, ei yleensä tykkää tehdä vapaa-ajallaankin töitä ja vieläpä ilmaiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Miksiköhän jotkut kuormittuvat toisten ongelmista? Niin ei ole koskaan käynyt minulle, vaikka ystävät ovat avautuneet oikeasti aika hirveistä kokemuksista.

Minä kuormituin ennen, kun otin toisten murheet kannettavakseni ja nimenomaan kuvittelin, että mun pitäisi ratkaista ne. Kun opin "vain" kuuntelemaan, siitä tuli helppoa. Ei tarvitse kuin olla läsnä.

Aloitus on taas yksi näitä ajoittain otsikoihin nousevia väittämiä, samalla tasolla, kuin ”exäni oli narsisti”, juuh, siis joka ainut on ollu. On se jännä.

Nyt sama porukka vaikeroi, ettei heitä KUUNNELLA. Mistäköhän se vois johtua?

Useimmiten neuvoja annetaan varmaan niihin valituksiin, joihin ON olemassa aika selkeitä ratkaisuja. Tai jopa täsmäneuvo: soita paikkaan x ja saat avun - tai hanki Instrusta pohjalliset, joissa on pronaatiotuki.

Miksi pitäisi kuunnella viikkoja samaa jahkaavaa valitusta siitä, miten jalat väsyy lenkillä, ei jaksa, eikä oo motia sen takia. Ja siihenkö vaivaan ei sitten saisi tarjota minkäänlaista mahdollista KONKREETTISTA ratkaisua? Itselleni kelpaa ja kelpaisi kyllä kaikki apu.

Ihmissuhteet on tietysti oma osastonsa.

Tunnen useamman tyypin, joilla ei oikeastaan koskaan ole muuta mielen päällä, kuin toiset ihmiset suhteessa häneen itseensä ja siitä kaikesta haluaa sitten jauhaa.

Jonkin aikaa sitten eräs kaverini havahtui ja totesi ylevästi, ettei enää milloinkaan halua puhua ”muista ihmisistä pahaa”.

Tämä tarkoitti hänelle sitä, ettei puhuisi ikävään sävyyn vaikkapa työkaveristaan tai kaveriporukassa olevasta hänen selkänsä takana. Hyvä päätös, eipä siinä.

Mutta nyt puhuu sitten tauotta koirastaan, omista lapsuuskokemuksistaan, edesmenneistä tädeistään, edesmenneistä koiristaan ja naapureista, jotka asuivat 27 vuotta sitten hänen perheensä seinän takana ja väliin ”asiana”, että seinäkin pitäis maalata, oisko se sit persikka light vai persikka dark vai ihan toi persikka pure hmm.

Ja kyllä: olen pitänyt vähän etäisyyttä.

Sain työpaikan puolesta käydä muutaman kerran ratkaisukeskeisen työnohjaajan luona tuoreen osastonjohtajana. Kokemus oli todella positiivinen. Valittaminen ja ongelmissa vellominen väheni yksityiselämässäkin. Mitä voisi tehdä parantaakseen omaa tilannettaan, mikä on riittävän hyvää jne. Työnohjaajalle olen ikuisesti kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu juttu. Olen itsekin ollut tuollainen. Olen opetellut pois, koska se on niin ärsyttävää.

Se on sama kuin jos kerrot mitä vaan omaa asiaa, niin toinen keskeyttää, ja alkaa kertoa omaa vastaavaa asiaansa. Tyyliin

Minä: äitini on sairas, hänellä on ilmeisesti syöpä

Kaveri: minunkin isäni on ollut sairaana, hän on sairaalassa, hänellä on aivohalvaus, hän blaa blaa blaa…

Mäkin tein ennen tuota, että kerroin vastaavan tapauksen omasta elämästä (tai aloin neuvoa), koska en osannut olla tilanteessa muuten. Kun joku alkoi kertoa vaikeista asioista, aloin kuumeisesti miettiä, mitä mun kuuluu tehdä, sanoa. Sanoin sitten vain jotain, ja ehkä tuossa oli sellainen ajatus, että toinen saisi tukea siitä, että joku muukin on ollut samassa tilanteessa, mutta kyllä mä toisesta näin, ettei tämä sellaista vastausta kaivannut.

Mulla osaamattomuus noissa tilanteissa oli seurausta siitä, että kasvaessani vaikeuksista ei puhuttu, ne lakaistiin maton alle, niitä vähäteltiin tai ne käsiteltiin piilossa. Esim. vanhempani meni monet kerrat piiloon itkemään, kun joku hänelle tärkeä läheinen kuoli. Pienenä vielä seurasin perässä ja olisin voinut vain ottaa kädestä kiinni ja halata (lapsena osasin luontaisesti suhtautua toisen "hätään") mutta mut komennettiin pois. Vaikeuksista piti selvitä yksin ja muulle maailmalle näyttää aina pärjäävää naamaa, olla "vahva".

Muhunkin sitten ajan saatossa iskostui hyvin ikävä suhtautuminen ihmisen haavoittuvaisuuteen. Mitä siinä vingut, on tässä pitänyt pahemmastakin selviytyä ihan ite! Tajusin sentään sen verran, ettei hyvä ystävä noin reagoisi ja yritin hatusta vetää jotain lohduttavaa tai auttavaista sanottavaa. Myöhemmin terapiassa uskaltauduin paljastamaan oman haavoittuvaisuuteni, ja ihmetyksekseni terapeutti ei kieltänytkään sitä, vaan kykeni ottamaan vastaan ja suhtautui myötätunnolla. Kun opin olemaan oman haavoittuvaisuuteni kanssa, tajusin, ettei sitä tarvitse pelätä muissakaan. Nyt pystyn vain olemaan vierellä, vaikka ottamaan kädestä tai mitä toinen sitten kaipaakaan.

Mun tutuissa ratkaisija on loukkaantuu, kun neuvo ei kelpaa. Otan kyllä neuvoja vastaan, mutta jotkut eivät välttämättä dovi tilanteeseen. Kun kerron, että hyvä et on jollakin muulla toiminut, mutta meillä ei mene noin syystä a, niin nyrpistää nenäänsä ja on ihan hiljaa. Aihe vaihtuu lennossa. Mun puolesta voisi vaikka yhdessä pohtia jotain muuta, vaikka tarkoitus ei olisikaan ratkaista ongelmaa juuri siinä hetkessä.

Tunnen. Nämä ihmiset saa sitten olon vieläkin kurjemmaksi kertomalla että miten teitkin tuon noin  väärin...