Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos ei toimi, sitten puhua jollekin sellaiselle, joka haluaa kuunnella.

Sen voi myös kunnioittavasti sanoa, ettei halua/pysty kuuntelemaan. Itselläni sellainenkin kokemus, että toinen vakuutti aina mielellään kuuntelevansa, kunnes eräänä päivänä räjähti täysin, ettei jaksa enää, haukkui lyttyyn ja välit poikki kokonaan. No, nykyään uskaltaisin itsekin myöntää itselleni, mikä toisen suhtautuminen oikeasti on. Kyllä sen ihmisestä näkee.

No tuossa oma moka, jos väitti kuuntelevansa mielellään. Kirjoitinkin jo aiemmin, että voin kuunnella kerran, mutta jos toinen avautuu samasta asiasta uudelleen, huomautan vain hänen kertoneen jo asiasta aiemmin ja vaihdan puheenaihetta. 

On kai sillä ihmisellä kuitenkin jokin syy siihen, miksi hän puhuu asiasta uudelleen. Jos ei ole niin huonomuistinen, että on tosiaan unohtanut.

Voisihan sitä kysyä, että miksi puhut taas tästä samasta asiasta, kun tämä keskustelu on minun muistini mukaan jo käyty.

Saman asian ajaa, kun sanoo hänen kertoneen saman asian jo aiemmin. En mä ainakaan tarvitse syytä siihen, miksi joku haluaa puhua samasta asiasta uudestaan. Minä en halua ja se riittää. 

Voihan siihen olla hyvä syy.

Tottakai voi olla. Mutta en tee sillä tiedolla yhtään mitään. Ja mä nyt siis puhun sellaisesta tilanteesta, että toinen avautuu samasta ongelmasta uudestaan eikä tässä välissä ongelmalle ole edes yritetty tehdä yhtään mitään. Tottakai sitten mulle voi puhua uudestaan, jos tilanne on muuttunut tai sitä on edes yritetty muuttaa paremaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa jotenkin puhutaan niin kuin avautuminen olisi aina valittamista. Voihan sitä pohtia ihan oman elämän asioita, ja kyllä silloin toisen vastaus: tee kuule, näin tai noin niin on aika mitätöivä.

Aika usein avautuminen on kuitenkin ongelmistaan valittamista.

Tai sisimpänsä jakamista? Miten sen näkee.

Aika useinhan sanotaan, että joku oksentaa ongelmansa toisen niskaan. 

Tätä ketjua seuratessa tuntuu, että kommentoijat puhuvat eri kieltä. Toisille avautuminen tarkoittaa ongelmia, toisille se voi tarkoittaa myös vain sitä sisimmän jakamista ja tarvetta tulla kuulluksi, kohdatuksi.

Samalla tavalla ongelmista voi puhua kuin muistakin asioista. Normaalia informaation jakamista. Eikä sille edes voi mitään, jos elämässä tapahtuu pelkkiä negatiivisia asioita, eikä siis ole muuta kerrottavaa kuin ongelmia. :)

Jos elämässä tapahtuu pelkkiä negatiivisia asioita, voi tosiaan puhua muistakin asioista eikä vain itsestään ja omasta elämästään. Jos ei muuta keksi, niin vaikka koronasta, Ukrainasta, tulevasta kesästä, parvekekukista, tulevista 2023 eduskuntavaaleista, Suomen terveydenhuollon tilasta tai vaikka siitä, asettuukohan Trump vielä uudestaan presidenttiehdokkaaksi. Puheenaiheitahan on maailma täynnä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa kuunnella samoja höpinöitä montaa kertaa. Annan neuvon ja jos ei kelpaa, niin ei tarvi myöskään selostaa ongelmiaan uudestaan.

Jos kerron jollekin ongelmistani uudestaan, syynä on yleensä se, että asia ei ole kunnolla mennyt perille ensimmäisellä kerralla, ja toivon että vielä saisin hänet ymmärtämään pointtini. Jotkut eivät ymmärrä koskaan, vaikka samasta asiasta keskusteltaisiin vuosien ajan. Olen kai liian optimistinen, pitäisi antaa periksi jossain vaiheessa. Se periksi antaminen vain tuntuu siltä, kuin kaikki aikaisempi avautumiseen käytetty aika menisi hukkaan.

Anteeksi kun kysyn, mutta miksi toisen pitäisi ymmärtää pointtisi sinun ongelmastasi? Ymmärrän siinä tapauksessa, jos kyseinen ihminen on ongelmasi aiheuttaja tai jos ongelmasi on myös hänen ogelmansa. Mutta jos kyse on vain sinun ongelmastasi, mitä sillä on väliä ymmärtääkö hän vai ei?

Miksi yleensä pitäisi kertoa toiselle ihmiselle jostain asiasta, jos sillä ei ole mitään väliä ymmärtääkö hän asian vai ei?

Miksi sun ongelmasi ymmärtäminen on niin tärkeää, että jaksat uudestaan ja uudestaan jankata ongelmastasi jollekin, jolle koko ongelma ei edes kuulu? Mikä tekee sun ja vain sun ikiomasta ongelmastasi niin äärettömän tärkeän, että vuosikausia jankkaat asiasta jollekin? Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä toinen ei ole edes kiinnostunut kuulemaan ongelmastasi uudestaan ja uudestaan?  Ettei häntä kiinnosta? Etkö voi vain hyväksyä, että ystäväsi ei ymmärrä ja turha jankata asiasta enempää? Jos ei ymmärrä ensimmäisellä kerralla, ei ole tarvetta jankata enempää. Rehellisesti sanottuna omista ongelmistaan jankkaavat on kaikista rasittavimpia ihmisiä. 

En tietenkään ole ajatustenlukija, mutta toivon mukaan huomaisin, jos he eivät enää olisi kiinnostuneita. En myöskään halua kertoa ongelmistani aina uusille ja uusille ihmisille, vaan puhun mieluummin niille samoille, joille olen ennenkin puhunut. On mukavampaa pitää asiat vain pienen piirin tiedossa.

Voisitko harkita kokeilevasi, että et enää painosta heitä ymmärtämään? Ystävälläsi saattaa olla vankka mielipide siitä, että olet väärässä, mutta ei vaan halua sanoa sitä sulle ääneen. Vai koetko, että ystäväsi ei ymmärrä, jos hän ei ole samaa mieltä kanssasi? Jos kyse on vielä ongelmastasi, josta olet jankannut vuosikausia, eikö olisi järkevämpää koittaa ratkaista ongelma kuin yrittää pakottaa ystävä ymmärtämään ongelmasi? Vai jankkaatko edelleen ongelmista, jotka olet ratkaissut jo vuosia sitten? 

Ihmisillä on ongelmia. Niitä tulee ja menee. Niitä tulee ja menee ihan riippumatta siitä, ymmärtääkö joku toinen vai ei. Eikä ymmärtäminen tai ymmärtämättömyys vaikuta siihen, miten aiot ratkaista ongelmasi. Poikkeuksena tilanne, jossa toinen on ongelmasi aiheuttaja tai ongelmasi on myös hänen ongelmansa. Esim jos sulla on parisuhteessa puolisosi kanssa jokin ongelma, ongelma on joko hänen aiheuttamansa (edes osittain) tai ainakin ongelma on myös hänen ongelmansa, koska parisuhteenne on teidän yhteinen. Parisuhteesi ongelma ei kuitenkaan ole ystäväsi ongelma eikä edes teidän yhteinen ongelmanne. Joku kirjoitti puolison lyömisestä ja voin sanoa, että mulle saisi jankata vaikka 50 vuotta, miksi joku haluaa edelleen olla yhdessä väkivaltaisen puolison kanssa ja olla kerta toisensa jälkeen tämän nyrkkeilysäkkinä, enkä siltikään ymmärtäisi. Mun ei tarvitse ymmärtää enkä halua ymmärtää. Jos joku haluaa tehdä niin, ihan fine mulle, mutta ymmärtää mun ei tarvitse. 

Totta kai yritän ratkaista ongelmiani, se nyt on sanomattakin selvää. Enkä tietenkään voi pakottaa ystäviäni ymmärtämään, mutta kyllä kai ystävät itsekin haluaisivat ymmärtää miltä minusta tuntuu ja mikä ongelmani on. Tuskin se on heillekään mikään tavoite, että he haluaisivat ymmärtää kaiken väärin ja luoda itselleen väärän kuvan siitä, mitä yritän sanoa.

En tunne sun ystäviäsi, mutta jotenkin kuulostaa aika vieraalta ajatus, että kukaan haluaisi, että hänelle vuosikausia jauhetaan samasta asiasta. Enemmän musta tuntuu, että jostain syystä eivät vain kehtaa tai uskalla  sanoa, että lopeta jo. 

Kyllä he itsekin jauhavat vuosikausia samoista asioista, jos on tarvetta. Ja ovat kyllä niin suorapuheisia ihmisiä, että kehtaavat sanoa, jos eivät jaksa kuunnella.

Sitten ymmärrän. Sekä sinä että ystäväsi olette samanlaisia jankkaajia, jolloin toisillenne jankkaaminen onkin normaali osa teidän kanssakäymistänne. 

Mielenkiintoinen ketju erilaisine näkemyksineen. Mietin omaa tuttavapiiriäni ja tein havainnon. Ratkaisukeskeiset eivät kovin paljon edes puhu ongelmistaan ja silloinkin kun puhuvat, koittavat yhdessä toisen kanssa löytää ratkaisun. Muuten elämästään puhuessaan he kertovat, mitä ovat tehneet,ja nähneet. Eivät siitä, mitä ovat tunteneet. Omasta elämästä puhuminenkin on kuitenkin harvinaisempaa kuin asioista ja ilmiöistä puhuminen. Maailman tapahtumista, politiikasta, yhteiskunnallisista asioista, työstä yms puhutaan paljon enemmän kuin mitä kenenkin elämään kuuluu. Mulla on myös kavereita, jotka puhuvat pääasiassa itsestään, omasta elämästään, ihmissuhteistaan  ja tunteistaan.  Jos heillä on jokin ongelma, he haluavat jakaa ongelmasta aiheutuneet tunteensa toisen kanssa eivätkä haekaan ratkaisua ongelmaansa. Ratkaisevat itse tai ovat ratkaisematta. Heille tosiaan riittää, että toinen vain kuuntelee. Jos heidän kanssaan yrittää puhua maaseudun autioitumisesta yhteiskunnallisena ilmiönä, he alkavat kertoa edesmenneestä mummostaan, jonka tönössä ei ollut edes sisävessaa tai omasta kesämökistään maaseudun rauhassa, miten ihanaa siellä on olla kesäisin oman perheen kanssa ja miten tyttären yo-juhlatkin järjestettiin mökillä. Kun ratkaisukeskeinen kertoo, että tytär sai opiskelupaikan Tampereelta, he kertovat miten vuokra-asunto löytyi, miten muutto sujui ja että puolison kanssa kahdestaan jääneinä he ovat harkinneet kakkosasunnon ostamista Espanjasta ja miten aikovat lähteä alkukesästä kahdestaan muutamaksi viikoksi pujehtimaan. Tämä toinen ihmistyyppi taas tyttären saatua opiskelupaikan Tampereelta kertovat, miten vaivalloista oli asunnon löytäminen, miten huolissaan he ovat tyttären pärjäämisestä vieraassa kaupungissa, miten tyhjältä koti nyt tuntuu, kun on puolison kanssa kahdestaan, ja pohtivat, helpottaako heidän ikävänsä koskaan. 

Molemmat ihmistyypit ovat mielestäni ihan kivoja, mutta hyvin erilaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Ja jos jättäydytään kuuntelemaan ja nyökyttelemään  pahoitetaan mieli, koska toinenei ota kantaa asiaan?.

Hankkikaa jumakauta terapeutti, ne kuuntelee ja nyökyttelee "ja miltä se sinusta tuntuu".

Niinhän sitä onkin sanottu, että jos kaikilla ihmisillä olisi yksi hyvä ystävä, joka osaa oikeasti kuunnella, niin terapeutteja ei tarvittaisi mihinkään. Samoin jos kaikilla olisi edes yksi vanhempi, jolla on tuo taito.

Hyvä kuuntelija pyrkii ymmärtämään sen toisen henkilön kokemuksia, antaa aikaa ja suhtautuu hyväksyen ja arvostaen, ja siten vahvistaa, että toisen olemassaolo, tunteet ja kokemukset ovat merkityksellisiä. Kaikki aiheesta tehdyt tutkimukset ovat puhuneet sen puolesta, että tällaiset nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemukset ovat aivan oleellisen tärkeitä ihmisen psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos jättäydytään kuuntelemaan ja nyökyttelemään  pahoitetaan mieli, koska toinenei ota kantaa asiaan?.

Hankkikaa jumakauta terapeutti, ne kuuntelee ja nyökyttelee "ja miltä se sinusta tuntuu".

Niinhän sitä onkin sanottu, että jos kaikilla ihmisillä olisi yksi hyvä ystävä, joka osaa oikeasti kuunnella, niin terapeutteja ei tarvittaisi mihinkään. Samoin jos kaikilla olisi edes yksi vanhempi, jolla on tuo taito.

Hyvä kuuntelija pyrkii ymmärtämään sen toisen henkilön kokemuksia, antaa aikaa ja suhtautuu hyväksyen ja arvostaen, ja siten vahvistaa, että toisen olemassaolo, tunteet ja kokemukset ovat merkityksellisiä. Kaikki aiheesta tehdyt tutkimukset ovat puhuneet sen puolesta, että tällaiset nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemukset ovat aivan oleellisen tärkeitä ihmisen psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.

Eli jos Maijalla on hyvä ystävä Sanna, jolle vuodattaa kaikki ongelmansa, Sannalla pitää olla ystävänä Reija, jolle Sanna vuodattaa kaikki ongelmansa mukaanlukien Maijan kuuntelemisen aiheuttaman kuormituksen, Reijalla taas pitää olla ystävä Johanna, jolle hän vuodattaa omat ongelmansa sekä Sannan kuuntelemisen aiheuttaman kuormituksen jne jne jne?

Mä olen eri mieltä kuin sinä. Mun mielestä yksi hyvä ystävä ei riitä, koska se yksi kuormittuu liikaa. Pitäisi olla useita hyviä ystäviä, joille voisi vuorotellen avautua. Näin kukaan ystävistä ei kuormittuisi liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos jättäydytään kuuntelemaan ja nyökyttelemään  pahoitetaan mieli, koska toinenei ota kantaa asiaan?.

Hankkikaa jumakauta terapeutti, ne kuuntelee ja nyökyttelee "ja miltä se sinusta tuntuu".

Niinhän sitä onkin sanottu, että jos kaikilla ihmisillä olisi yksi hyvä ystävä, joka osaa oikeasti kuunnella, niin terapeutteja ei tarvittaisi mihinkään. Samoin jos kaikilla olisi edes yksi vanhempi, jolla on tuo taito.

Hyvä kuuntelija pyrkii ymmärtämään sen toisen henkilön kokemuksia, antaa aikaa ja suhtautuu hyväksyen ja arvostaen, ja siten vahvistaa, että toisen olemassaolo, tunteet ja kokemukset ovat merkityksellisiä. Kaikki aiheesta tehdyt tutkimukset ovat puhuneet sen puolesta, että tällaiset nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemukset ovat aivan oleellisen tärkeitä ihmisen psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.

Eli jos Maijalla on hyvä ystävä Sanna, jolle vuodattaa kaikki ongelmansa, Sannalla pitää olla ystävänä Reija, jolle Sanna vuodattaa kaikki ongelmansa mukaanlukien Maijan kuuntelemisen aiheuttaman kuormituksen, Reijalla taas pitää olla ystävä Johanna, jolle hän vuodattaa omat ongelmansa sekä Sannan kuuntelemisen aiheuttaman kuormituksen jne jne jne?

Mä olen eri mieltä kuin sinä. Mun mielestä yksi hyvä ystävä ei riitä, koska se yksi kuormittuu liikaa. Pitäisi olla useita hyviä ystäviä, joille voisi vuorotellen avautua. Näin kukaan ystävistä ei kuormittuisi liikaa.

 

Ja entäs, jos Sanna onkin "yksi ystävä", jolle kaikki muut eli Maija, Reija ja Johanna vuodattavat kaikki ongelmansa?

Aivan loistava kirja tästä aiheesta on Irja Kilpeläisen "Osaammeko kuunnella ja auttaa". Se on alun perin tarkoitettu seurakunnan työntekijöille, mutta sopii kaikille jotka haluavat parantaa sosiaalisia taitojaan.

Mulla on tällainen ”läheinen”. Se oikein bongailee puheistani ”ongelmia” joihin alkaa sitten keksiä (huonoja) neuvoja joita ei kuitenkaan ikinä itse noudattaisi vastaavissa tilanteissa! Lopputuloksena tunnen elämäni olevan joku ongelmakasa aivan turhaan ja haluan avautua asioistani aina vaan vähemmän, ja luonnollisesti näistä tilanteista kestää palautua normaaliin mielentilaan, kunnes sitten taas jossain törmätään… hirmu rasittavaa ja kummallistakin, itse pyrin antamaan neuvoja vain jos niitä pyydetään.

No toiset haluaa ratkoja asioita ja sen mukaan varmaan antavat neuvoja. 

Vierailija kirjoitti:

Aivan loistava kirja tästä aiheesta on Irja Kilpeläisen "Osaammeko kuunnella ja auttaa". Se on alun perin tarkoitettu seurakunnan työntekijöille, mutta sopii kaikille jotka haluavat parantaa sosiaalisia taitojaan.

On aika vanha kirja. Opiskelin sairaanhoitajaksi 1980-luvun puolivälissä ja tuo oli yksi meidän oppikirjoistamme. 

Helpoimmalla pääsee, kun kuuntelee sen verran että tietää toteaako "sehän kiva" vai "voi voi". Muun ajan voi vaikka hyräillä mielessään jotain biisiä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju erilaisine näkemyksineen. Mietin omaa tuttavapiiriäni ja tein havainnon. Ratkaisukeskeiset eivät kovin paljon edes puhu ongelmistaan ja silloinkin kun puhuvat, koittavat yhdessä toisen kanssa löytää ratkaisun. Muuten elämästään puhuessaan he kertovat, mitä ovat tehneet,ja nähneet. Eivät siitä, mitä ovat tunteneet. Omasta elämästä puhuminenkin on kuitenkin harvinaisempaa kuin asioista ja ilmiöistä puhuminen. Maailman tapahtumista, politiikasta, yhteiskunnallisista asioista, työstä yms puhutaan paljon enemmän kuin mitä kenenkin elämään kuuluu. Mulla on myös kavereita, jotka puhuvat pääasiassa itsestään, omasta elämästään, ihmissuhteistaan  ja tunteistaan.  Jos heillä on jokin ongelma, he haluavat jakaa ongelmasta aiheutuneet tunteensa toisen kanssa eivätkä haekaan ratkaisua ongelmaansa. Ratkaisevat itse tai ovat ratkaisematta. Heille tosiaan riittää, että toinen vain kuuntelee. Jos heidän kanssaan yrittää puhua maaseudun autioitumisesta yhteiskunnallisena ilmiönä, he alkavat kertoa edesmenneestä mummostaan, jonka tönössä ei ollut edes sisävessaa tai omasta kesämökistään maaseudun rauhassa, miten ihanaa siellä on olla kesäisin oman perheen kanssa ja miten tyttären yo-juhlatkin järjestettiin mökillä. Kun ratkaisukeskeinen kertoo, että tytär sai opiskelupaikan Tampereelta, he kertovat miten vuokra-asunto löytyi, miten muutto sujui ja että puolison kanssa kahdestaan jääneinä he ovat harkinneet kakkosasunnon ostamista Espanjasta ja miten aikovat lähteä alkukesästä kahdestaan muutamaksi viikoksi pujehtimaan. Tämä toinen ihmistyyppi taas tyttären saatua opiskelupaikan Tampereelta kertovat, miten vaivalloista oli asunnon löytäminen, miten huolissaan he ovat tyttären pärjäämisestä vieraassa kaupungissa, miten tyhjältä koti nyt tuntuu, kun on puolison kanssa kahdestaan, ja pohtivat, helpottaako heidän ikävänsä koskaan. 

Molemmat ihmistyypit ovat mielestäni ihan kivoja, mutta hyvin erilaisia. 

No ei tuo jako ole niin yksinkertainen. Itse olen herkkä ja puhun helposti tunteista, ja tykkäisin jutella niin niistä kuin yhteiskunnallisistakin asioista tai mistä vaan mielenkiintoisesta yleisluontoisesta. Ja silti olen myös ratkaisukeskeinen ihminen. Päässä alkaa heti raksuttaa mitä asialle voisi tehdä, jos on joku ongelma. En oikein ymmärrä miksi joku ottaa sen pahalla. Vaikka tietenkin tilannetajua kannattaa olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju erilaisine näkemyksineen. Mietin omaa tuttavapiiriäni ja tein havainnon. Ratkaisukeskeiset eivät kovin paljon edes puhu ongelmistaan ja silloinkin kun puhuvat, koittavat yhdessä toisen kanssa löytää ratkaisun. Muuten elämästään puhuessaan he kertovat, mitä ovat tehneet,ja nähneet. Eivät siitä, mitä ovat tunteneet. Omasta elämästä puhuminenkin on kuitenkin harvinaisempaa kuin asioista ja ilmiöistä puhuminen. Maailman tapahtumista, politiikasta, yhteiskunnallisista asioista, työstä yms puhutaan paljon enemmän kuin mitä kenenkin elämään kuuluu. Mulla on myös kavereita, jotka puhuvat pääasiassa itsestään, omasta elämästään, ihmissuhteistaan  ja tunteistaan.  Jos heillä on jokin ongelma, he haluavat jakaa ongelmasta aiheutuneet tunteensa toisen kanssa eivätkä haekaan ratkaisua ongelmaansa. Ratkaisevat itse tai ovat ratkaisematta. Heille tosiaan riittää, että toinen vain kuuntelee. Jos heidän kanssaan yrittää puhua maaseudun autioitumisesta yhteiskunnallisena ilmiönä, he alkavat kertoa edesmenneestä mummostaan, jonka tönössä ei ollut edes sisävessaa tai omasta kesämökistään maaseudun rauhassa, miten ihanaa siellä on olla kesäisin oman perheen kanssa ja miten tyttären yo-juhlatkin järjestettiin mökillä. Kun ratkaisukeskeinen kertoo, että tytär sai opiskelupaikan Tampereelta, he kertovat miten vuokra-asunto löytyi, miten muutto sujui ja että puolison kanssa kahdestaan jääneinä he ovat harkinneet kakkosasunnon ostamista Espanjasta ja miten aikovat lähteä alkukesästä kahdestaan muutamaksi viikoksi pujehtimaan. Tämä toinen ihmistyyppi taas tyttären saatua opiskelupaikan Tampereelta kertovat, miten vaivalloista oli asunnon löytäminen, miten huolissaan he ovat tyttären pärjäämisestä vieraassa kaupungissa, miten tyhjältä koti nyt tuntuu, kun on puolison kanssa kahdestaan, ja pohtivat, helpottaako heidän ikävänsä koskaan. 

Molemmat ihmistyypit ovat mielestäni ihan kivoja, mutta hyvin erilaisia. 

No ei tuo jako ole niin yksinkertainen. Itse olen herkkä ja puhun helposti tunteista, ja tykkäisin jutella niin niistä kuin yhteiskunnallisistakin asioista tai mistä vaan mielenkiintoisesta yleisluontoisesta. Ja silti olen myös ratkaisukeskeinen ihminen. Päässä alkaa heti raksuttaa mitä asialle voisi tehdä, jos on joku ongelma. En oikein ymmärrä miksi joku ottaa sen pahalla. Vaikka tietenkin tilannetajua kannattaa olla.

Tottakai lukuisia välimuotojakin on. Kuvasin vain kaksi ääripäätä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa jotenkin puhutaan niin kuin avautuminen olisi aina valittamista. Voihan sitä pohtia ihan oman elämän asioita, ja kyllä silloin toisen vastaus: tee kuule, näin tai noin niin on aika mitätöivä.

Aika usein avautuminen on kuitenkin ongelmistaan valittamista.

Tai sisimpänsä jakamista? Miten sen näkee.

Aika useinhan sanotaan, että joku oksentaa ongelmansa toisen niskaan. 

Tätä ketjua seuratessa tuntuu, että kommentoijat puhuvat eri kieltä. Toisille avautuminen tarkoittaa ongelmia, toisille se voi tarkoittaa myös vain sitä sisimmän jakamista ja tarvetta tulla kuulluksi, kohdatuksi.

Samalla tavalla ongelmista voi puhua kuin muistakin asioista. Normaalia informaation jakamista. Eikä sille edes voi mitään, jos elämässä tapahtuu pelkkiä negatiivisia asioita, eikä siis ole muuta kerrottavaa kuin ongelmia. :)

Jos elämässä tapahtuu pelkkiä negatiivisia asioita, voi tosiaan puhua muistakin asioista eikä vain itsestään ja omasta elämästään. Jos ei muuta keksi, niin vaikka koronasta, Ukrainasta, tulevasta kesästä, parvekekukista, tulevista 2023 eduskuntavaaleista, Suomen terveydenhuollon tilasta tai vaikka siitä, asettuukohan Trump vielä uudestaan presidenttiehdokkaaksi. Puheenaiheitahan on maailma täynnä. 

Kai nyt omasta elämästäkin pitää jotain puhua. Ei aina voi vain sanoa, että ilmoja pidellyt, ja juoruta toisten asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos jättäydytään kuuntelemaan ja nyökyttelemään  pahoitetaan mieli, koska toinenei ota kantaa asiaan?.

Hankkikaa jumakauta terapeutti, ne kuuntelee ja nyökyttelee "ja miltä se sinusta tuntuu".

Niinhän sitä onkin sanottu, että jos kaikilla ihmisillä olisi yksi hyvä ystävä, joka osaa oikeasti kuunnella, niin terapeutteja ei tarvittaisi mihinkään. Samoin jos kaikilla olisi edes yksi vanhempi, jolla on tuo taito.

Hyvä kuuntelija pyrkii ymmärtämään sen toisen henkilön kokemuksia, antaa aikaa ja suhtautuu hyväksyen ja arvostaen, ja siten vahvistaa, että toisen olemassaolo, tunteet ja kokemukset ovat merkityksellisiä. Kaikki aiheesta tehdyt tutkimukset ovat puhuneet sen puolesta, että tällaiset nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemukset ovat aivan oleellisen tärkeitä ihmisen psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.

Eli jos Maijalla on hyvä ystävä Sanna, jolle vuodattaa kaikki ongelmansa, Sannalla pitää olla ystävänä Reija, jolle Sanna vuodattaa kaikki ongelmansa mukaanlukien Maijan kuuntelemisen aiheuttaman kuormituksen, Reijalla taas pitää olla ystävä Johanna, jolle hän vuodattaa omat ongelmansa sekä Sannan kuuntelemisen aiheuttaman kuormituksen jne jne jne?

Mä olen eri mieltä kuin sinä. Mun mielestä yksi hyvä ystävä ei riitä, koska se yksi kuormittuu liikaa. Pitäisi olla useita hyviä ystäviä, joille voisi vuorotellen avautua. Näin kukaan ystävistä ei kuormittuisi liikaa.

 

Miksiköhän jotkut kuormittuvat toisten ongelmista? Niin ei ole koskaan käynyt minulle, vaikka ystävät ovat avautuneet oikeasti aika hirveistä kokemuksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa jotenkin puhutaan niin kuin avautuminen olisi aina valittamista. Voihan sitä pohtia ihan oman elämän asioita, ja kyllä silloin toisen vastaus: tee kuule, näin tai noin niin on aika mitätöivä.

Aika usein avautuminen on kuitenkin ongelmistaan valittamista.

Tai sisimpänsä jakamista? Miten sen näkee.

Aika useinhan sanotaan, että joku oksentaa ongelmansa toisen niskaan. 

Tätä ketjua seuratessa tuntuu, että kommentoijat puhuvat eri kieltä. Toisille avautuminen tarkoittaa ongelmia, toisille se voi tarkoittaa myös vain sitä sisimmän jakamista ja tarvetta tulla kuulluksi, kohdatuksi.

Samalla tavalla ongelmista voi puhua kuin muistakin asioista. Normaalia informaation jakamista. Eikä sille edes voi mitään, jos elämässä tapahtuu pelkkiä negatiivisia asioita, eikä siis ole muuta kerrottavaa kuin ongelmia. :)

Jos elämässä tapahtuu pelkkiä negatiivisia asioita, voi tosiaan puhua muistakin asioista eikä vain itsestään ja omasta elämästään. Jos ei muuta keksi, niin vaikka koronasta, Ukrainasta, tulevasta kesästä, parvekekukista, tulevista 2023 eduskuntavaaleista, Suomen terveydenhuollon tilasta tai vaikka siitä, asettuukohan Trump vielä uudestaan presidenttiehdokkaaksi. Puheenaiheitahan on maailma täynnä. 

Kai nyt omasta elämästäkin pitää jotain puhua. Ei aina voi vain sanoa, että ilmoja pidellyt, ja juoruta toisten asioista.

Ehdottiko edellinen kirjoittaja puhumaan ilmojen pitelemisestä tai juoruilemaan toisten asioita?

Tuttu juttu. Olen itsekin ollut tuollainen. Olen opetellut pois, koska se on niin ärsyttävää.

Se on sama kuin jos kerrot mitä vaan omaa asiaa, niin toinen keskeyttää, ja alkaa kertoa omaa vastaavaa asiaansa. Tyyliin

Minä: äitini on sairas, hänellä on ilmeisesti syöpä

Kaveri: minunkin isäni on ollut sairaana, hän on sairaalassa, hänellä on aivohalvaus, hän blaa blaa blaa…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja jos jättäydytään kuuntelemaan ja nyökyttelemään  pahoitetaan mieli, koska toinenei ota kantaa asiaan?.

Hankkikaa jumakauta terapeutti, ne kuuntelee ja nyökyttelee "ja miltä se sinusta tuntuu".

Niinhän sitä onkin sanottu, että jos kaikilla ihmisillä olisi yksi hyvä ystävä, joka osaa oikeasti kuunnella, niin terapeutteja ei tarvittaisi mihinkään. Samoin jos kaikilla olisi edes yksi vanhempi, jolla on tuo taito.

Hyvä kuuntelija pyrkii ymmärtämään sen toisen henkilön kokemuksia, antaa aikaa ja suhtautuu hyväksyen ja arvostaen, ja siten vahvistaa, että toisen olemassaolo, tunteet ja kokemukset ovat merkityksellisiä. Kaikki aiheesta tehdyt tutkimukset ovat puhuneet sen puolesta, että tällaiset nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemukset ovat aivan oleellisen tärkeitä ihmisen psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.

Eli jos Maijalla on hyvä ystävä Sanna, jolle vuodattaa kaikki ongelmansa, Sannalla pitää olla ystävänä Reija, jolle Sanna vuodattaa kaikki ongelmansa mukaanlukien Maijan kuuntelemisen aiheuttaman kuormituksen, Reijalla taas pitää olla ystävä Johanna, jolle hän vuodattaa omat ongelmansa sekä Sannan kuuntelemisen aiheuttaman kuormituksen jne jne jne?

Mä olen eri mieltä kuin sinä. Mun mielestä yksi hyvä ystävä ei riitä, koska se yksi kuormittuu liikaa. Pitäisi olla useita hyviä ystäviä, joille voisi vuorotellen avautua. Näin kukaan ystävistä ei kuormittuisi liikaa.

 

Miksiköhän jotkut kuormittuvat toisten ongelmista? Niin ei ole koskaan käynyt minulle, vaikka ystävät ovat avautuneet oikeasti aika hirveistä kokemuksista.

Kaksi tavallisinta syytä lienee, että on ystävä, joka avautuu jatkuvasti ongelmistaan. Joka ei puhu juuri koskaan mistään muusta kuin omista ongelmistaan. Jos itsellä olisi jotain ongelmaa, tälle ystävälle ei voi niistä puhua eli ystävyyssuhde ei tältä osin ole vastavuoroinen. Kun tällainen ihminen soittaa tai ehdottaa tapaamista, tietää jo valmiiksi, että saat ystävä haluaa puhua ongelmistaan ja toiselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella. Toinen syy lienee, että osa ihmisistä menee tunnetasolla mukaan ystävänsä ongelmiin. Kun ystävä on ahdistunut ja surullinen, toinen tuntee ahdistusta ja surua itsekin. Ja mitä useammin ystävä on ahdistunut ja surullinen, sitä useammin itsekin on ahdistunut ja surullinen. Jos osaa vain kuunnella ja pitää omat tunteensa erilläään ystävänsä tunteista, silloin ystävän ongelmien kuunteleminen ei muutu kuormittavaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän! Tunnen useitakin tällaisia ihmisiä, joille ei ikinä kannata kertoa mistään ongelmasta! Joko tulee sellaista "no kuule elämä on välillä tuollaista" (tiedetään, mutta silti on kiva joskus avautua huolestaan), tai kasapäin neuvoja. Voi kun olisi enemmän sellaista joissakin elokuvissa näkyvien ystävyyksien kaltaista, että istuttais sohvalla viinilasien kanssa ja vaan puhuttais elämästä ja kokemuksista ja annettais vertaistukea, eikä vaan paukutettais toiselle ohjeita...

Joo, kiusallista se on ratkaisukeskeisellekin, kun toinen haluaa vain velloa fiiliksissä. Kaltaiset keskenään olisi paras, mutta näitä avautumisia nyt vaan tulee kaikille. Ihmiset ovat...no, ihmisiä.

Höpö höpö. Se, että haluaa toisen kuuntelevan, ei ole velloutumista. Minä en halua neuvoja ja olen kyllä osannut ratkaista sen ongelman, jos joku neuvoo. En hae enää siltä ihmiseltä tukea enkä pidä ystävänä. Kuuntelun idea on se, että kun tulee kuulluksi, mieli kevenee ja löytää itse ratkaiun ongelmaan. Päsmäröivä neuvoja vain haittaa tätä prosessia.

Ymmärrätkö, miten tuskastuttavaa on kuunnella turhaa valitusta? Sinulla on neula pystyssä kämmenessä, sinä kerrot, että sattuu ja ärsyttää, kun kättä ei voi käyttää, mutta et hyväksy neuvoa siitä, että nappaa neula pois. Jokainen näkee ratkaisun, sinä et siihen suostu, joten ympäristön mielestä olet joko erittäin tyhmä tai huomionhakuinen. Pahimmillaan vaadit ympäristöä auttamaan sinua elämään se neula kämmenessä eli et voi kantaa tavaroita, et ajaa autoa, et pukea lapsia jne., koska on se neula. Sinähän et ratkaise ongelmaasi, sinä vaadit ympäristöä mahdollistamaan, että saat sen pitää.

Aika usein tämän tyyppisissä tilanteissa kyseinen henkilö ei valita sen neulan takia, vaan hänen todellinen ongelmansa on jokin ihan muu - esimerkiksi vaikka se, että hän on jo hyvin pitkään kokenut olevansa läheisilleen näkymätön ja merkityksetön. Jos kuuntelija takertuu siihen ensimmäiseen melko helposti ratkaistavaan valituksen aiheeseen, joka on todellisuudessa vasta keskustelun avaus, ja jättää samalla huomiotta ne tunteet, joita "valittaja" yrittää tuoda esille, niin käy helposti niin että keskustelu tyssähtää heti alkuunsa ja niistä oikeista ongelmista ei puhuta ikinä.

Ohis...eikö silloin olisi huomattavasti järkevämpää alkaa kertoa oikeasta ongelmastaan eli että on pitkään kokenut olevansa läheisilleen näkymätön ja merkityksetön? Jos mä haluan puhua ystäväni kanssa vaikka pihaani kesäksi hankittavista kesäkukista, miksi ihmeessä aloittaisin keskustelun koiran kynsien leikkaamisesta? Tuollainen, että alkaa ensin puhua jostain ihan muusta, kuluttaa vain aikaa, joka yhdessä ololle sillä hetkellä on. Liirum laarum ja kun lopulta pääsisi varsinaiseen asiaan, toinen joutuu jo toteamaan, että sori, mun pitää nyt lähteä/lopettaa puhelu. 

Niinhän sitä ihannetilanteessa toimisi, mutta aina se ei käytännössä ole niin helppoa. Isojen asioiden esiin tuominen voi olla hyvin pelottavaa, varsinkin jos jo pienemmistä asioista puhuminen on johtanut siihen, että tulee tuomituksi, ohitetuksi, pilkatuksi jne. Kaikki ei myöskään välttämättä ole edes itse tietoisia siitä, mitä kaikkia tunteita siellä pinnan alla möyrii, se monimutkaisen tunnevyyhdin purkaminen saattaa olla juuri se asia mihin tarvitsisi sitä keskustelua.