Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Vierailija kirjoitti:

Kauheeta, onko tosiaan noin monia täysin epäempaattisia ylimielisiä besserwissertyyppejä?

Voit antaa neuvoja jos niitä erityisesti pyydetään.

Jollet halua vain kuunnella, niin sano suoraan ja vaihda vaikka puheenaihetta.

Mä ilmeisesti olen tälläinen neuvoja. Ratkaisin asian omalta kannaltani vaihtamalla ystäväpiirit itselleni paremmin sopiviin.

Jos ne lisäkysymykset ja toisten vastaavat kokemukset väkisinkin pitää ymmärtää sormea heristelevänä neuvona eikä keskusteluna aiheesta, niin on parempi ettei olla enempää tekemisissä. Ei mua kiinnosta jatkuvasti olla toisten likaämpärinä vain kuuntelemassa, kirjoittakaa vaikka päiväkirjaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä kuulun näihin ratkaisukeskeisiin ihmisiin, enkä missään nimessä halua "velloa ongelmissani". Jos minulla on ongelma, kerron siitä muille oikeastaan vain siinä toivossa, että toiset osaisivat ehdottaa sellaisia ratkaisuja, joita en ole vielä itse keksinyt.

Minulle on myös tosi vaikea kuunnella sellaista voivottelua ja ongelmissa vellomista, johon ei haluta mitään neuvoja tai vinkkejä, halutaan vain valittaa. En oikein pysty sellaista kuuntelemaan. Toki ymmärrän, jos kyseessä on esimerkiksi vakava sairaus, jonka takia on jo menty lääkäriin ja asiaa on edistetty. Silloin minä en varmastikaan pysty neuvomaan mitään ja roolini on olla kuuntelijana. Paitsi tietysti jos itselläni olisi sama sairaus, silloin voisin vinkata jotain tietämääni asiantuntijalääkäriä tms.

Mutta jos kyseessä on ongelma, jolle ei ole edes tehty mitään, vaan valitetaan vaan.....se on kyllä ihan käsittämättömän vaikeaa ymmärtää mulle.

Musta vaikuttaa siltä, että kun ihminen jatkuvasti "valittaa" samoista asioista, siellä on pohjalla tunne, jonka tarvitsee tulla kuulluksi, joka kaipaa oikeutuksen. Esim. oma vanhempani on tällainen, "valittanut" vuosikymmenet samoista asioista. Ennen mietin pääni puhki, miten ne asiat saisi ratkaistua, mutta mitkään ehdotukset eivät "kelvanneet", uponneet. Päädyin itse myöhemmin terapiaan (olin muuten käyttäytynyt paljolti samalla tavalla kuin vanhempani), jossa sain oikeutuksen omille tunteilleni, joita ei kasvaessa saanut näyttää. Opin itsekin vain olemaan läsnä, kun joku purkaa sydäntään. Olen huomannut, että nykyään kun vanhempani puhuu ja puhuu, ja vain kohtaan hänet, hänellä alkaa pato hajota, ja usein tulee itku. "Valittaminen" on alkanut jäädä vähemmälle, ja hän on itse alkanutkin tehdä muutoksia elämässään. Saman olen huomannut usean ystävän kanssa. Siinä on valtava voima, kun joku viestii, että kyllä, näen sinut, kuulen sinut, sinulla on merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kuulun näihin ratkaisukeskeisiin ihmisiin, enkä missään nimessä halua "velloa ongelmissani". Jos minulla on ongelma, kerron siitä muille oikeastaan vain siinä toivossa, että toiset osaisivat ehdottaa sellaisia ratkaisuja, joita en ole vielä itse keksinyt.

Minulle on myös tosi vaikea kuunnella sellaista voivottelua ja ongelmissa vellomista, johon ei haluta mitään neuvoja tai vinkkejä, halutaan vain valittaa. En oikein pysty sellaista kuuntelemaan. Toki ymmärrän, jos kyseessä on esimerkiksi vakava sairaus, jonka takia on jo menty lääkäriin ja asiaa on edistetty. Silloin minä en varmastikaan pysty neuvomaan mitään ja roolini on olla kuuntelijana. Paitsi tietysti jos itselläni olisi sama sairaus, silloin voisin vinkata jotain tietämääni asiantuntijalääkäriä tms.

Mutta jos kyseessä on ongelma, jolle ei ole edes tehty mitään, vaan valitetaan vaan.....se on kyllä ihan käsittämättömän vaikeaa ymmärtää mulle.

Musta vaikuttaa siltä, että kun ihminen jatkuvasti "valittaa" samoista asioista, siellä on pohjalla tunne, jonka tarvitsee tulla kuulluksi, joka kaipaa oikeutuksen. Esim. oma vanhempani on tällainen, "valittanut" vuosikymmenet samoista asioista. Ennen mietin pääni puhki, miten ne asiat saisi ratkaistua, mutta mitkään ehdotukset eivät "kelvanneet", uponneet. Päädyin itse myöhemmin terapiaan (olin muuten käyttäytynyt paljolti samalla tavalla kuin vanhempani), jossa sain oikeutuksen omille tunteilleni, joita ei kasvaessa saanut näyttää. Opin itsekin vain olemaan läsnä, kun joku purkaa sydäntään. Olen huomannut, että nykyään kun vanhempani puhuu ja puhuu, ja vain kohtaan hänet, hänellä alkaa pato hajota, ja usein tulee itku. "Valittaminen" on alkanut jäädä vähemmälle, ja hän on itse alkanutkin tehdä muutoksia elämässään. Saman olen huomannut usean ystävän kanssa. Siinä on valtava voima, kun joku viestii, että kyllä, näen sinut, kuulen sinut, sinulla on merkitystä.

Tuo oikeutuksen hakeminen on hyvä huomio. Omassa naapurostossani paljon alkoholia juovat lyöttäytyvät yhteen, koska siinä porukassa saa ymmärräystä kännimokailulle ja känniriidoille eikä kukaan sano, että pitätisikö sinun vähentää tuota juomista. Kun ollaan ns. samanmielisten porukassa, niin kukaan ei ala huomauttelemaan asiasta, josta ehkä pitäisi huomauttaa. Minulla oli (huomatkaa aikamuoto) aikoinana kaveri, joka sai suhteellisen paljon emotionaalisia kriiseejä ja soitteli sitten minulle ja piti kuunnella miten joku kaveri sanoi sitä tai tätä tai sitten miten hänellä on ollut rankka menneisyys, väkivaltainen mies ja pako kotoa, taloushuolet sun muuta. Ei siinä mitään, mutta kun tämä kehä jatkui vuosia ja aina samat jutut ja aina samat ongelmat. tuntui, että hänelle tärkeintä oli pysyä siinä omassa traumakuplassaan, jonka ansiosta sitten sai romahtaa kvaeripiirissä, itkeä, saada huomiota ja hellyyttä sen sijaan, että olisi lähtenyt esim. terapiaan kohtaamaan näitä vaikeita asioita ja aloittamaan itselleen uusi ja toivottavasti kukoistava elämä ilman menneisyyden taakkaa. Mutta ei. Ei siitä menneisyydetä voinut päästää irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Tämä juuri. Toiset luulevat että haluavat apuja ja neuvoja vaikka oikeasti haluavat että joku vain kuuntelee.

Avautuja voisi ihan hyvin sanoa suoraan ettei kaipaa neuvoja, vaan kuunteleminen riittää. Neuvojakin pääsee silloin vähemmällä kun hänen ei tarvitse ratkaista avautujan ongelmaa, vaan ymmärtäväinen ilme riittää. 

Puhukaa avoimemmin, avautujat, kertokaa mitä haluatte! On ihan ymmärrettävä oletus, että avautuja haluaisi neuvoja.

t. toinen joka yrittää olla neuvomatta

Höpöphöpö. Ei se ole mikään oletus, vaan neuvojat ei kestä sitä epävarmuuden tunnetta mikä syntyy, ja alkavat siksi heti neuvoa, ratkaisevat omaa tunnettaan, ei toisen ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kuuntelija kuuntelee ja kyselee. Antaa toisen purkaa ne asiat ulos jotka vaivaavat mieltä. Jos toinen avautuu eikä pyydä neuvoa niin jokaisen yhtään tunneälyllisen pitäisi pystyä olla kertomatta omia mielipiteitään tai jakamatta niitä neuvoja. Kuuntelee rauhallisesti tuomitsematta. Vaatii vähän sosiaalista pelisilmää, mutta ei ole oikeasti kuin yksi oikea tapa toimia.

Ihmisiä on kahta tyyppiä, analyyttisiä ja tunneihmisiä. Kaikissa on on nuo molemmat puolet, mutta yleensä toinen painottuu. Kaksi analyytikkoa keskittyy hakemaan ratkaisuja, kaksi tunneihmistä jakamaan sitä tunnemaailmaa ja sitten jos mennään ristipareihin niin voi tulla näitä ongelmia, kun tulkitaan toisen aikomukset ihan väärin.

Te jotka haluatte vain vuodattaa ongelmianne toiselle ilman, että toinen saa sanoa omaa mielipidettään tai antaa neuvoja, miten varmennatte (esimerkiksi puhelimessa), että toinen osapuoli todellakin kuuntelee? Vai onko edes merkitystä, kuunteleeko toinen vai ei?

Vierailija kirjoitti:

Todella hyvin tiivistetty tuolla edellä. Jos on hyvin stressaantunut tai ahdistunut, voimat lopussa, ei ehkä hetkeen pysty muuhun kuin vetämään henkeä.

Silloin ystävältä toivoo lähinnä sitä kuuntelevaa korvaa ja myötätuntoa.

Usein eniten neuvoja tulee henkilöiltä, jolla ei ole mitään tietoa tai kokemusta ko. asiasta "Nyt sinun pitää tehdä näin". Tai sitten loppuunkuluneita kliseitä tyyliin "Kun yksi ovi sulkeutuu jne"

Kunpa nämä yksilöt ymmärtäisivät yhden yksinkertaisen asian: Ei ole tällä kertaa kysymys heistä. Ei ole tarkoitus kohottaa heidän itsetuntoaan. Vaan että empatiaa peliin, asettaudu sen TOISEN asemaan ja miltä hänestä tuntuu ja kuuntele!

Minun empatiani toimii sillä tavalla että yritän auttaa toista siinä ongelmassa ja hakea ratkaisua. Mutta jos halutaan vain jotain laiskaa voivottelua, niin kai sekin onnistuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kuuntelija kuuntelee ja kyselee. Antaa toisen purkaa ne asiat ulos jotka vaivaavat mieltä. Jos toinen avautuu eikä pyydä neuvoa niin jokaisen yhtään tunneälyllisen pitäisi pystyä olla kertomatta omia mielipiteitään tai jakamatta niitä neuvoja. Kuuntelee rauhallisesti tuomitsematta. Vaatii vähän sosiaalista pelisilmää, mutta ei ole oikeasti kuin yksi oikea tapa toimia.

Taidan olla sitten jonkinmoinen semi-autisti, kun en tajua mitä tuollainen ongelmien ääneen puhuminen auttaa? Onko tämä joku aikuisten versio siitä että iskä ottaa syliin?

Puhumisen jälkeen ongelma on edelleen ennallaan.

Niin vai olisiko niin, että se on juuri se asperger jonka on pakko päästä jakelemaan neuvoja? Ihan kuin se keskustelu olisi joku suoritus joka täytyy laittaa purkkiin mahdollisimman nopeasti. Ja mistäs minä tiedän? Jostain syystä kaikki ihmiset (myös ensimmäistä kertaa tavatut) ovat valmiita paljastamaan synkimmät ja noloimmat salaisuudet minulle. Ehkä teen jotain väärin. Alan jatkossa jakelemaan neuvoja asioista joihin en tiedä ratkaisua (tai edes ymmärrä täysin) niin ehkä ihmisille riittää paljon lyhyemmät keskustelut? Joo, ehkäpä en. I'm out.

Nopeamminhan se keskustelu on purkissa, kun heittää vain perushymähtelyt ja voivoit siihen eikä yritä auttaa.

Kun avaudut ja odotat myötämielistä kuuntelua. Älä vaivu niin valtavaan itsesääliin, sitä on raskas edes kuunnella.Kun avaudut , muista , että avautumisesi voi lähteä kaverilta kaverille. Minä en puhu omista asioistani , enkä ainakaan murheistan. Ihminen kyllä kestää , sen mitä on tullakseen , ei kaverin tarvitse olla sylkykuppisi , kaatopaikkasi.

Vierailija kirjoitti:

Jos mulla on joku ongelma johon en näe ratkaisua olisi ystävältä todella julmaa ja epäempaattista olla kertomatta sitä ratkaisua.

Oikeasti ongelma taitaa olla että suurin osa "neuvoista" on tolkuttoman huonoja, ja tyyliin "ryhdistäydy, menet vain ulos", "kaikilla on kipuja", "kaikilla on vaikeaa", "olet sentään saanut x, olisit tyytyväinen" jne suomalaista keskusteluperintöä.

Mielestäni oikeasti antoisinta on yhdessä arvioida ja ratkaista tilanteita, ideoida, kehittää, miettiä teorioiden soveltuvuutta käytäntöön niin turvallisessa ilmapiirissä että asioita voi avoimesti ja tarkasti sanoittaa. Suurin osa ei tähän pysty, vaan tärkeämmiksi nousee esim että kuka saa kunnian keksinnöstä. Osa haluaa oikeasti vaan keskittyä valittamiseen ja pitävät kiinni oikeudestaan valittaa niin paljon, että välittömästi jos joku uhkaa heidän valitustaan he ns pahoittavat mielensä. Juu, haistan tämän ihmisestä samantien ja en todella lähde heitä neuvomaan.

Empatiaa ja neuvomista ei pitäisi sekoittaa, ne ovat eri asioita. Sen kuka neuvoo, tulisi pitää huolta että neuvonsa ovat hyviä, eivätkä toisen ongelmaa vähätteleviä, mitätöiviä, ohittavia. Usein mukana on sellaisia inhimillisiä tekijöitä, jotka eivät ole äkkiä ratkaistavissa joten ei niihin kannata nopeita ratkaisuja tarjota. Jos ongelma on ollut jo vuosia, kyllähän se inhimillisen kärsimyksen määrä alkaa olla jo aikamoinen. Myös sillä ns kuuntelijalle jos hänet ns. pakotettu vuosikausia kuuntelemaan samaa esim toksisen ihmissuhteen ongelmia hiljaa kerta toisensa jälkeen. Alkaa olemaan toksinen ihmissuhde jo itsessään jos toisella ei ole sallittua olla mitään ääntä.

Minulla neuvominen on nimenomaan empatiaa. Miksi näkisin vaivaa siihen että alkaisin miettiä miten toista voisi auttaa, ellei se tulisi empatiasta? Helpompaa olisi vain olla möllöttää tai huikata että voi kurjuus, heippa.

Kiiwi kirjoitti:

Noi kysymättä asioiden ratkaisijat on aivan saakelin ärsyttäviä!! Ja usein enemmän miehet alkaa "auttaan" naisia helpommin ku toisinpäin, pitää olla heti prinssi valkealla ratsulla vaikka prinsessa halus vaan purkaa kuulumisiaan ja fiilistään, argh.

Prinsessan kaverit ovat sitä märehtimistä varten, miehet haluavat ratkaista prinsessan ongelmat emmekä ole niin sen draaman perään.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka haluatte vain vuodattaa ongelmianne toiselle ilman, että toinen saa sanoa omaa mielipidettään tai antaa neuvoja, miten varmennatte (esimerkiksi puhelimessa), että toinen osapuoli todellakin kuuntelee? Vai onko edes merkitystä, kuunteleeko toinen vai ei?

Samaa mietin, onko ihan sama kuka siellä langan päässä kuuntelee. Ja kuinka kuuntelee.

Minä ymmärrän määrättyyn tasoon tuon, että vain kuuntelee eikä kommentoi ta anna neuvoja tai mielipiteitä. Varsinkin jos huoli on uusi eikä jatkuvasti sama toistuva.

Mutta minkälainen ystävyys sekin on, että toinen, se valittaja, vaatii minua "vain kuuntelemaan" ja minä kuuntelen enkä saa kommentoida enkä edes kunnolla aukaista suutani?

Jos me kommentoijat olemme sitten huonoja kuuntelijoita niin onhan tuokin aika itsekästä ja huonoa käytöstä, että kommunikointi toimii vain yhteen suuntaan, eli vain se joka purkaa mieltään saa puhua mitä lystää. Ja toisen pitää kuunnella ja olla tarkkana kieli keskellä suuta. Ettei vain loukkaa puhujaa. Tai siten pitää ynähdellä ja mumista jotain välillä.

Yhtä hyvinhän silloin tosiaan kuuntelija voi laskea sen luurin ja välillä tehdä vaikka ristikoita, sitten tasaisin väliajoin sanoo: ahaa, vai niin, oivoi, no voi sentään.

Pitäisihän sen kuuntelijankin jotain saada siitä puhelusta. Kuin olla pelkkä ynähtelijä. Meneehän siinä hänen omaa aikaansa. Joskus nämä puhelut ovat hyvinkin pitkiä. Ja jopa samana päivänä useita kun on paljon purettavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka haluatte vain vuodattaa ongelmianne toiselle ilman, että toinen saa sanoa omaa mielipidettään tai antaa neuvoja, miten varmennatte (esimerkiksi puhelimessa), että toinen osapuoli todellakin kuuntelee? Vai onko edes merkitystä, kuunteleeko toinen vai ei?

Samaa mietin, onko ihan sama kuka siellä langan päässä kuuntelee. Ja kuinka kuuntelee.

Minä ymmärrän määrättyyn tasoon tuon, että vain kuuntelee eikä kommentoi ta anna neuvoja tai mielipiteitä. Varsinkin jos huoli on uusi eikä jatkuvasti sama toistuva.

Mutta minkälainen ystävyys sekin on, että toinen, se valittaja, vaatii minua "vain kuuntelemaan" ja minä kuuntelen enkä saa kommentoida enkä edes kunnolla aukaista suutani?

Jos me kommentoijat olemme sitten huonoja kuuntelijoita niin onhan tuokin aika itsekästä ja huonoa käytöstä, että kommunikointi toimii vain yhteen suuntaan, eli vain se joka purkaa mieltään saa puhua mitä lystää. Ja toisen pitää kuunnella ja olla tarkkana kieli keskellä suuta. Ettei vain loukkaa puhujaa. Tai siten pitää ynähdellä ja mumista jotain välillä.

Yhtä hyvinhän silloin tosiaan kuuntelija voi laskea sen luurin ja välillä tehdä vaikka ristikoita, sitten tasaisin väliajoin sanoo: ahaa, vai niin, oivoi, no voi sentään.

Pitäisihän sen kuuntelijankin jotain saada siitä puhelusta. Kuin olla pelkkä ynähtelijä. Meneehän siinä hänen omaa aikaansa. Joskus nämä puhelut ovat hyvinkin pitkiä. Ja jopa samana päivänä useita kun on paljon purettavaa.

Nappikuulokkeiden aikana ei tarvitse muutenkaan pitää luuria kädessä, joten voi tehdä jotain muutakin samalla. Vaikka palstailla AV:llä. 

Minäkin ymmärrän pelkän kuuntelemisen tiettyyn pisteeseen saakka. Varsinkin, jos toinen kertoo ongelmastaan ensimmäistä kertaa. Mutta jos sama toistuu uudestaan ja uudestaan, tietää jo entuudestaan, mitä toinen puhuu ja voi oikein hyvin puuhastella kaikkea muuta samalla. 

Tässä jo elämää nähnyt yli 60v.

Paljon on kuunneltu ja tultu kuunnelluksikin.

Olen tullut siihen tulokseen, että jos paljon kuuntelee eikä voi ehdottaa mitään, on se raskasta.

Ammattilaiset ottaa kovaa liksaa kuuntelemisesta. Asiakashan etsii ratkaisua itse tai sitten rohkaisua ja hyväksyntää.

Jatkuva olkapään tarjoaminen ystäville alkaa kuluttamaan. Sitä kuin imee itseensä negatiivista oloa. Toinen helpottui ja toinen jäi miettimään mitä oli kuullut. Jos asia olisi keskustelun tasolla, niin kuuntelijakin saisi purkaa tulevaa kuormaa ulos. Minä en neuvo, mutta jos ystävät käyttävät empaattista kuuntelijaa liikaa, ei se enää ole oikein. Tyhjennän p..ka reppuni toiselle ja lähden helpottuneena kotiin... Onko oikein?

Kirjoittelin tuonne alkupään viesteihin ja olin kovasti neuvoja vastaan, itse kärsin kovasti parista ihmisestä jotka tuputtavat neuvoja, se on todella rasittavaa, Sen jälkeen tuli tarkkailtua keskusteluja ystävien kanssa. Täytyy sanoa että hieman lievennän kantaani. Tuli itselläkin keskustelussa annettua ystävälle vinkki, sanoin että itselleni auttoi eräs tuote. Neuvon jos tiedän että joku ratkaisu oikeasti toimii. Mutta se että pitäisin itseäni kaikkien alojen asiantuntijana ja käskisin tekemään toisen jotain mutu-tuntumalla tai uskomuksiin perustuen olisi mielestäni vastuutonta.

Tarkennan siis, on minulle ok että keskustellaan eri näkökulmista, eri ratkaisuista, esitetään mielipiteitä. Mutta mielestäni ei ole ok tulla sanomaan vaativasti että sinun pitää näin ja näin tehdä, esimerkiksi hakea vaikkapa terapeuttikoulutukseen jos itseä ei kertakaikkiaan kiinnosta. Ja sitten joka kerta tavatessa tivataan että joko olet hakenut. Myöskään ei ole ok että jos asia on jo tapahtunut aletaan tivaamaan että etkö olisi voinut tehdä näin ja näin. En myöskään jaksa kuunnella idioottineuvoja, eli juuri niitä joita tuputetaan joka naistenlehdessä ja jotka ensimmäisenä tulee googlella vastaan. Tai neuvoja jotka vaan eivät sovi arkeeni, esim. kerran olin anopin kanssa puhelimessa ja pyyhkäisin lian pois samalla ettei pinty. Anoppi siihen alkoi neuvomaan että eikö voisi jollain muovikelmulla paikat päällystää niin suojaisi roiskeilta. Huoh. Joka ikinen puhelu on vastaavantyyppisiä neuvoja kymmenittäin vaikka mitään ongelmaa ei olisi. Hän on vain tyyppinä sellainen joka on tietävinään mitä kaikkien tulisi tehdä.

Eli hienotunteisuus ja käytännönläheisyys mukaan. Aina ei tosiaan tarvitse neuvoa jos ei osaa eikä ole kokemusta. Jos osaa kuulostella toista niin huomaa milloin toinen kaipaa pelkkää kuuntelevaa korvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka haluatte vain vuodattaa ongelmianne toiselle ilman, että toinen saa sanoa omaa mielipidettään tai antaa neuvoja, miten varmennatte (esimerkiksi puhelimessa), että toinen osapuoli todellakin kuuntelee? Vai onko edes merkitystä, kuunteleeko toinen vai ei?

Samaa mietin, onko ihan sama kuka siellä langan päässä kuuntelee. Ja kuinka kuuntelee.

Minä ymmärrän määrättyyn tasoon tuon, että vain kuuntelee eikä kommentoi ta anna neuvoja tai mielipiteitä. Varsinkin jos huoli on uusi eikä jatkuvasti sama toistuva.

Mutta minkälainen ystävyys sekin on, että toinen, se valittaja, vaatii minua "vain kuuntelemaan" ja minä kuuntelen enkä saa kommentoida enkä edes kunnolla aukaista suutani?

Jos me kommentoijat olemme sitten huonoja kuuntelijoita niin onhan tuokin aika itsekästä ja huonoa käytöstä, että kommunikointi toimii vain yhteen suuntaan, eli vain se joka purkaa mieltään saa puhua mitä lystää. Ja toisen pitää kuunnella ja olla tarkkana kieli keskellä suuta. Ettei vain loukkaa puhujaa. Tai siten pitää ynähdellä ja mumista jotain välillä.

Yhtä hyvinhän silloin tosiaan kuuntelija voi laskea sen luurin ja välillä tehdä vaikka ristikoita, sitten tasaisin väliajoin sanoo: ahaa, vai niin, oivoi, no voi sentään.

Pitäisihän sen kuuntelijankin jotain saada siitä puhelusta. Kuin olla pelkkä ynähtelijä. Meneehän siinä hänen omaa aikaansa. Joskus nämä puhelut ovat hyvinkin pitkiä. Ja jopa samana päivänä useita kun on paljon purettavaa.

Ei varmaan kommentoinnista ole puhe vaan aggressiivisesta minä-tiedän neuvojen tuputtamisesta.

Kommentointi ja näkökulmien antaminen on eri asia kuin neuvominen tai käskeminen. Esimerkiksi eräs ystäväni erosi pitkästä avioliitosta ja valitteli yksinäisyyttään. Itse kerroin hänelle käyttäväni tinderiä. Hän kauhisteli että ei hän ole seksiseuraa hakemassa ja oli tinderiä vastaan. Esittelin hänelle silloin tällöin tinderiä ja näytin että on siellä kunnon miehiäkin. Kaverini liittyi tinderiin ja löysi sieltä miesystävän.

Tämä on mielestäni eri asia kuin se että olisin heti vain sanonut että sinun pitää liittyä Tinderiin. Minusta se ei ole edes kohteliasta käytöstä ladella toiselle mitä toisen tulee tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Varsinkin kun usein nuo ratkaisukeskeisten tyyppien ratkaisut ongelmiin ei ole toimivia.

Jos kerron esim kaverille/puolisolleni/tutulle siitä kuinka moninaisesti lapsuudentraumani vaikuttaa elämääni, koen sen jopa vähän loukkaavaksi, jos toinen ajattelee voivansa nyt ratkaista asian siinä lennossa :D

En halua märehtiä ongelmissani, mutta tiedostan, että kaikkea ei voi ratkaista yhden keskustelun aikana noin vain.

Työttömille annetaan tyhmiä neuvoja aina, siksi työkokeilussa kannattaa antaa työpaikan lyhyille miehille neuvoja esim. paksupohjaisten kenkien käytössä.

eeva kirjoitti:

Tässä jo elämää nähnyt yli 60v.

Paljon on kuunneltu ja tultu kuunnelluksikin.

Olen tullut siihen tulokseen, että jos paljon kuuntelee eikä voi ehdottaa mitään, on se raskasta.

Ammattilaiset ottaa kovaa liksaa kuuntelemisesta. Asiakashan etsii ratkaisua itse tai sitten rohkaisua ja hyväksyntää.

Jatkuva olkapään tarjoaminen ystäville alkaa kuluttamaan. Sitä kuin imee itseensä negatiivista oloa. Toinen helpottui ja toinen jäi miettimään mitä oli kuullut. Jos asia olisi keskustelun tasolla, niin kuuntelijakin saisi purkaa tulevaa kuormaa ulos. Minä en neuvo, mutta jos ystävät käyttävät empaattista kuuntelijaa liikaa, ei se enää ole oikein. Tyhjennän p..ka reppuni toiselle ja lähden helpottuneena kotiin... Onko oikein?

Ei varmaan ole oikein monienkaan mielestä, eikä ihan tuollaisesta tainnut aloituksessakaan olla kyse vaan ihan tavallisesta kavereiden jne juttelusta elämästä ja ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka haluatte vain vuodattaa ongelmianne toiselle ilman, että toinen saa sanoa omaa mielipidettään tai antaa neuvoja, miten varmennatte (esimerkiksi puhelimessa), että toinen osapuoli todellakin kuuntelee? Vai onko edes merkitystä, kuunteleeko toinen vai ei?

Puhun vain ihmisille, jotka tunnen ja joiden tiedän osaavan ja haluavan kuunnella. Senhän näkee ihmisestä, koska ns. henkisesti poistuu paikalta, silmät lasittuvat, saattaa hymistä kuin kuuntelisi samalla kun antaa mennä korvien läpi. "Antaa vuodattaa", mutta samalla turhautuneena nieleskelee kaikkia niitä ohjeita, jotka haluaisi tulittaa "valittajalle". Ei sellaisille ihmisille tietenkään kannata puhua silloin, kun kaipaa kuuntelijaa. Tai sitten se on sitä loputonta jankutusta, kun et tule kohdatuksi, ja lopulta toisella palaa käämit ja päädyt entiseksi ystäväksi, kuten tuossa edellä eräs kuvaili.