Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Ap, osta lelukoira.

puhukaa puhelimeenne. Nauhoittakaa ne pohdintonne ja kuunnelkaa niitä itse. Miettikää samalla, jaksaisitteko niitä jaarituksia jos joku muu puhuisi niitä teille

Kiiwi kirjoitti:

Noi kysymättä asioiden ratkaisijat on aivan saakelin ärsyttäviä!! Ja usein enemmän miehet alkaa "auttaan" naisia helpommin ku toisinpäin, pitää olla heti prinssi valkealla ratsulla vaikka prinsessa halus vaan purkaa kuulumisiaan ja fiilistään, argh.

Miksi naiset avautuvat miehille, kun tietävät heidän käyttävän järkeä. Puhukaa naiselle, jonka kanssa voitte uikuttaa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset on ratkaisukeskeisiä. He eivät jotenkin tajua sitä, että asiaan ei aina tarvitse etsimällä etsiä ratkaisua vaan riittää että on toisen tukena, ja vaikka kuuntelee ja sanoo jotain lohdutukseksi. Ihmiset itsekin etsivät omiin esimerkiksi ongelmiinsa ratkaisuja, että pahimmillaan alkaessanne neuvoa ihminen saa tuntemaan itsensä lähinnä yksinkertaiseksi.

Vink vink. teille oman elämänne ratkaisukeskeisille tyypeille jotka heti puolesta lauseesta alatte vastoinkäymisiin löytää erilaisia ratkaisukeinoja

Ihan uteliaisuuttani kysyn: miten ihmiset määrittelevät "tukena olemisen"? Miten sinä määrittelet? Entä muut ketjuun osallistuneet? Miten "tukena oleminen" ilmenee? Mitä silloin pitää tehdä tai sanoa jos haluaa "olla tukena" toiselle? Kysyn asiaa siksi, että paljon puhutaan "tukena olemisesta", mutta ei koskaan kerrota, mitä se tarkalleen ottaen on. 

Eikö kuuntelija saisi sanoa siis mitään muuta kuin korkeintaan "voi ei", "höh", "no voi hyvänen aika" tms. aina sopivalla hetkellä? Tuollainen passiivisena pysyminen vuorovaikutustilanteessa voi olla yllättävän raskasta ja uuvuttavaa.

Mikä katsotaan neuvomiseksi? Jos kertoo toisen avautumisen jälkeen omasta vastaavanlaisesta kokemuksestaan ja sanoo, mikä itsellä on auttanut, onko se neuvomista?

Ihan hirveän vaikeaa olla nykyään ystävä. 

Valittajat tarvitsevat kynnysmattoystäviä, rationaaliset ja ratkaisukeskeiset sellaisia ystäviä, joiden harkintaan ja neuvoihin voi luottaa.

Jos kerron asioistani tuttavalleni, hän kääntää puheen hyvin nopeasti itseensä ja alkaa valittamaan miten kauhean kurjaa hänellä on ja kaikki asiat huonosti. Usein aloittaa keskustelun kysymällä miten voin ja mitä mulle kuuluu, mutta ei oikeasti edes kuuntele mitä sanon. Se on vain tapa päästä aloittamaan loputon valitusvirsi. Enää en viitsi edes kertoa huoliani ja murheitani hänelle. Hänellä on kuitenkin aina kaikki asiat paljon huonommin. En jaksa enää sitä itsesäälissä vellomista ja säälin kerjäämistä.

Itse taas en yhtään ymmärrä ihmisiä, jotka vuodesta toiseen itkee ja vinkuu samoja asioita, eivätkä edes halua yrittää ratkaista asiaa. Näitä ei edes jaksa kuunnella. Eri asia sitten ne akuutit ongelmat

Mä oon tollanen, joka alkaa miettiä ratkaisuja. Olen ADHD ja luultavasti myös Asperger, diagnostinen tutkimus on Aspergerin osalta vielä kesken. En osaa itsestään kaiken maailman sosiaalisia sääntöjä ja oletettuja käyttäytymismalleja. Mulla tulee Aspergerin puolelta tuo, etten tajua että tässä kuuluisi nyt vain kuunnella ja olla myötätuntoinen. ADHD-aivot toimii ihan itsestään sillain, että ne keksii jatkuvalla syötöllä ratkaisuja erilaisiin ongelmiin. 

Jos joku tulee minulle selittämään ongelmaansa, niin mun aivoille se on vaan mahtava tilaisuus keksiä monenlaisia ratkaisuja ja niitä sitten pukkaa. 

Jotkut ihmiset valittavat samoista asioista vuosi toisensa perään. Ei heitä kiinnosta tehdä mitään niiden eteen, he tuntuvat jotenkin elävän siitä kärsimyksestä ja siinä piehtaroinnista. Jos ei halua ratkaista niitä ongelmia, niin pitäisivät sitten suunsa kiinni. 

Onko ihan mahdoton ajatus sanoa ennen ongelmiensa kaatamista toisen niskaan, että "en ole nyt etsimässä ratkaisua, ei ole vielä voimia siihen, mut haluaisin kertoa näistä, että saan samalla itsekin prosessoitua tätä asiaa"?

AP on sitä rasittavaa ihmistyyppiä, joka tykkää hekumoida vaikeuksillaan, eikä edes suostu kuuntelemaan neuvoja, joilla niistä pääsisi eroon, jolloin hänestä tulisi liki siedettävä ihminen siihen asti kunnes keksisi valittamisen aihetta jostain uudesta jonninjoutavasta asiasta.

Nämä ihmiset, jotka haluavat kertoa murheistaan, monesti tietävät ratkaisun ja silloin ratkaisun kertomisella vain antaa ilmi pitävänsä heitä tyhmempinä kuin itseään. Joten tässä tilanteessa empatia ja kannustus jää saamatta ja huomaa bonuksena ystävän pitävän tyhmemänä itseään. Ei kovin hyvä lopputulema.

Kukaan ei kerro toiselle ratkaista ongelmaan jonka uskoo heidän osaavan ratkaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset on ratkaisukeskeisiä. He eivät jotenkin tajua sitä, että asiaan ei aina tarvitse etsimällä etsiä ratkaisua vaan riittää että on toisen tukena, ja vaikka kuuntelee ja sanoo jotain lohdutukseksi. Ihmiset itsekin etsivät omiin esimerkiksi ongelmiinsa ratkaisuja, että pahimmillaan alkaessanne neuvoa ihminen saa tuntemaan itsensä lähinnä yksinkertaiseksi.

Vink vink. teille oman elämänne ratkaisukeskeisille tyypeille jotka heti puolesta lauseesta alatte vastoinkäymisiin löytää erilaisia ratkaisukeinoja

Ihan uteliaisuuttani kysyn: miten ihmiset määrittelevät "tukena olemisen"? Miten sinä määrittelet? Entä muut ketjuun osallistuneet? Miten "tukena oleminen" ilmenee? Mitä silloin pitää tehdä tai sanoa jos haluaa "olla tukena" toiselle? Kysyn asiaa siksi, että paljon puhutaan "tukena olemisesta", mutta ei koskaan kerrota, mitä se tarkalleen ottaen on. 

Ilmeisesti tukena oleminen tarkoittaa kuuntelemista. Se, että myötäilee ja on omista asioistaan hiljaa.

Ja jos jättäydytään kuuntelemaan ja nyökyttelemään  pahoitetaan mieli, koska toinenei ota kantaa asiaan?.

Hankkikaa jumakauta terapeutti, ne kuuntelee ja nyökyttelee "ja miltä se sinusta tuntuu".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset on ratkaisukeskeisiä. He eivät jotenkin tajua sitä, että asiaan ei aina tarvitse etsimällä etsiä ratkaisua vaan riittää että on toisen tukena, ja vaikka kuuntelee ja sanoo jotain lohdutukseksi. Ihmiset itsekin etsivät omiin esimerkiksi ongelmiinsa ratkaisuja, että pahimmillaan alkaessanne neuvoa ihminen saa tuntemaan itsensä lähinnä yksinkertaiseksi.

Vink vink. teille oman elämänne ratkaisukeskeisille tyypeille jotka heti puolesta lauseesta alatte vastoinkäymisiin löytää erilaisia ratkaisukeinoja

Ihan uteliaisuuttani kysyn: miten ihmiset määrittelevät "tukena olemisen"? Miten sinä määrittelet? Entä muut ketjuun osallistuneet? Miten "tukena oleminen" ilmenee? Mitä silloin pitää tehdä tai sanoa jos haluaa "olla tukena" toiselle? Kysyn asiaa siksi, että paljon puhutaan "tukena olemisesta", mutta ei koskaan kerrota, mitä se tarkalleen ottaen on. 

Ilmeisesti tukena oleminen tarkoittaa kuuntelemista. Se, että myötäilee ja on omista asioistaan hiljaa.

Eli jos kaverini soittaa mulle ja alkaa kertoa mulle jostain ongelmastaan, voin ottaa mukavamman asennon, kuunnella kaveriani, katsoa samalla telkkarista jotain hauskaa viihdeohjelmaa ja välillä myötäilen sanomalla esim "olen ihan samaa mieltä"? Loppujen lopuksi aika helppoa.

Tämä on oikeasti todella kiinnostava aihe.

Olen tajunnut olevani ratkaisukeskeinen, mutta en välttämättä niinkään neuvoja, vaan enemmänkin näkökulmien esittäjä. Näkökulmien esittämisen tarkoituksena kuitenkin on, että ongelma tulisi ratkaistuksi.

Jos ongelma on sellainen, mihin ei ole ratkaisua, esim. parantumaton sairaus, silloinkin olen taipuvainen sanomaan jotain, mikä on tietyllä tavalla ratkaisu, esim. että parantumattoman sairaudenkin kanssa voi usein ajan mittaan elää ihan hyvää elämää. Ratkaisu on siis se, että oppii elämään ongelman kanssa.

Ratkaisukeskeinen lähestymistapa ei myöskään poissulje myötäelävää suhtautumista, ei sisäisten tunteiden eikä edes sanojen tasolla. Mitä tulee sanojen tasoon, niin sanon itsekin usein molemmat: "Voi ei...", ja sen jälkeen ratkaisukeskeinen näkökulmani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sano se, ettet varsinaisesti halua ratkaisua, vaan kuuntelua.

Juuri näin.

Ei tarvitse sitten uhriutua netissä, kun se toinen ei osannutkaan lukea ajatuksia mitä ap oikeasti haluaa.

Kaikille muillekin arvokas neuvo: Puhukaa ääneen, mitä oikeasti haluatte älkääkä luulko että se toinen vain mystisesti tajua sinua telepaattisesti.

Olen sanonutkin ja useamman kerran. Neuvojat (äitini ja siskoni) raivostuvat sekä siitä, että annan heille tällaisen neuvon sekä siitä, että kokevat toimintaansa arvosteltavan. He nimenomaan puolustautuvat argumentilla ratkaisukeskeisyys. Olen myös sanonut, että minua harmittaa, että tarttuvat puoleen sanaan ja olettavat minun aina valittavan jostain ja etten kykene ratkaisemaan elämäni haasteita itsenäisesti.

Yleensä neuvominen alkaa aivan sivulauseessa. Esimerkiksi sisko sanoo: "Teidän täytyy lähteä Alpeille vaeltamaan. Ystäväperhe oli siellä ja tykkäsivät."

Saatoin aikaisemmin vastata tähän, että kuulostaapa hauskalta, mutta meillä pienin on vasta 5kk, joten voisi olla esim. hankalaa vaihtaa vaippoja vaelluksella ja odotetaan, että saadaan nukkua kunnolla ja imetyskin loppuu + kaikki muu vauva-aikaan liittyvä haaste, kuten kattavat rokotukset jne. Tämä koetaan valittamisena ja alkaa vimmattu neuvominen ja aggressiivinen vähättely miten ystäväperhekin kävi vauvakaksosten kanssa vuorikiipeilemässä ja riippuliitämässä eikä haitannut yhtään, neuvoja siitä, miten erämaassa voi imettää ja erilaisten kestovaippojen käytöstä ja pesemisestä vuoripuroissa.

Varon nykyään aivan jokaista sanamuotoa heidän seurassaan ja minimoin tapaamiset pakollisiin, koska on aivan mahdoton miinakenttä selvitä tapaamisesta ilman jotain jankutusneuvontaa tai vähättelyä ja lyttäystä.

Aiempaan esimerkkiin vastaan nykyään, että hieno idea täytyypä pistää harkintaan. Tämä toki poikii sen, että sisko ei taaskaan kuuntele ja tulkitsee, että sanoin kyllä ja alkaa varaamaan matkaa saman tien. Silloin joudun sanomaan, että en varaa matkaa nyt. Tuosta tulee toki jankutusta ja neuvomista, miten matkailu avartaa ja pitäisi käydä enemmän ulkona eikä aina lukittautua neljän seinän sisään.

Ymmärrän, että ovat ratkaisukeskeisiä, rakastan molempia kaikesta huolimatta molempia, mutta en pidä heidän väheksyvästä ja alentuvasta asenteestaan. Käytös johtuu mielestäni siitä, että he eivät pidä minua tasavertaisena tai älykkäänä. Olen kuitenkin pärjännyt hyvin elämässäni sen kaikilla osa-alueilla, joten syitä väheksymiselle ei ole. Ystävyyssuhteissani neuvojaongelmaa ei ole vaan keskustelut ovat jotain siltä väliltä. Tätä ihan kaikkien neuvojien kannattaa miettiä kaksi kertaa, että onko tuon toisen ongelma todella ongelma, valittaako hän jne. Sitäkin voi kysyä, että miten koet tuon asian tai ihan vaikka joskus vain hyväksyä kieltävän vastauksen johonkin omaan ehdotukseen.

Nämä kommentit vahvistavat jälleen kerran sen, kuinka vähän ihmiset pystyvät samaistumaan toisten asioihin ja, itse asiassa, kuinka vähän heillä on siihen yleensäkään halua.

Itse olen tunnustetusti hyvä kuuntelija ja myös oppinut olemaan tarjoamatta mitään pikaratkaisuja isoihin ongelmiin. Saatika määräämään mitä toisen nyt ehdottomasti TÄYTYY tehdä.

Mites te neuvojat itse reagoitte, jos nyt teillä mistään oikeasti hankalista asioista on kokemusta, kun besserwisser ylittää rajanne ja näyttää kuinka tyhmä oletkaan, kun et ole tajunnut tätä hänen mielestään ilmeistä ratkaisua?

Besserwisser ei välitä siitä onko kaikki vaihtoehdot jo ennen häntä käyty läpi. Hän ei myöskään ymmärrä, jos hänen asiantuntemuksensa ei riitä, tärkeintä on että saa sen oman kantansa tupata toiselle.

Jos se ongelmissa oleva on sen jälkeen vielä ahdistuneempi, mitä väliä, tärkeintä on se, että minämimäminä olen oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Nämä kommentit vahvistavat jälleen kerran sen, kuinka vähän ihmiset pystyvät samaistumaan toisten asioihin ja, itse asiassa, kuinka vähän heillä on siihen yleensäkään halua.

Itse olen tunnustetusti hyvä kuuntelija ja myös oppinut olemaan tarjoamatta mitään pikaratkaisuja isoihin ongelmiin. Saatika määräämään mitä toisen nyt ehdottomasti TÄYTYY tehdä.

Mites te neuvojat itse reagoitte, jos nyt teillä mistään oikeasti hankalista asioista on kokemusta, kun besserwisser ylittää rajanne ja näyttää kuinka tyhmä oletkaan, kun et ole tajunnut tätä hänen mielestään ilmeistä ratkaisua?

Besserwisser ei välitä siitä onko kaikki vaihtoehdot jo ennen häntä käyty läpi. Hän ei myöskään ymmärrä, jos hänen asiantuntemuksensa ei riitä, tärkeintä on että saa sen oman kantansa tupata toiselle.

Jos se ongelmissa oleva on sen jälkeen vielä ahdistuneempi, mitä väliä, tärkeintä on se, että minämimäminä olen oikeassa.

Miksi ongelmissa oleva puhuu ongelmistaan ratkaisukeskeiselle ihmiselle, jos haluaa vain päähän taputtelua? Eikä silloin kannattaisi puhua sellaiselle ihmiselle, jolla on tapana taputella päähän? 

Vierailija kirjoitti:

Nämä kommentit vahvistavat jälleen kerran sen, kuinka vähän ihmiset pystyvät samaistumaan toisten asioihin ja, itse asiassa, kuinka vähän heillä on siihen yleensäkään halua.

Itse olen tunnustetusti hyvä kuuntelija ja myös oppinut olemaan tarjoamatta mitään pikaratkaisuja isoihin ongelmiin. Saatika määräämään mitä toisen nyt ehdottomasti TÄYTYY tehdä.

Mites te neuvojat itse reagoitte, jos nyt teillä mistään oikeasti hankalista asioista on kokemusta, kun besserwisser ylittää rajanne ja näyttää kuinka tyhmä oletkaan, kun et ole tajunnut tätä hänen mielestään ilmeistä ratkaisua?

Besserwisser ei välitä siitä onko kaikki vaihtoehdot jo ennen häntä käyty läpi. Hän ei myöskään ymmärrä, jos hänen asiantuntemuksensa ei riitä, tärkeintä on että saa sen oman kantansa tupata toiselle.

Jos se ongelmissa oleva on sen jälkeen vielä ahdistuneempi, mitä väliä, tärkeintä on se, että minämimäminä olen oikeassa.

Kannattaa muistaa, että ihmiset ovat erilaisia. Jos mulla on jokin ongelma, josta puhun toiselle ihmiselle, en halua kuulla mitään myötätunnon osoituksia tms vaan jotain, millä saisin ratkaistua ongelmani. Jos toinen vastaa mulle tyyliin "Voi miten kurja  tilanne! Miltä susta nyt tuntuu?" , niin arvaa mitä? Mä otan sen vittuiluna. Ongelmista, joihin tiedän itsekin ratkaisun, mun ei tarvitse edes puhua kenellekään.