Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.

Mitä olisit halunnut kaveriesi sanovan sulle?

Kiinnostaa muakin

Mitä ihmettä ihmiselle voi sanoa, jos ei saa yrittää auttaa ja etsiä ratkaisuja tilanteeseen?

Jos on hiljaa sekään ei ole hyvä. Mitä ihmettä te sitten tahtoisitte toisen teille sanovan?

Voivotella tilannetta?  Te kerjäätte ainoastaan sääliä ja huomiota!

Yök, miten itsekeskeistä käyttää toista ihmistä roskakorina ja käyttää hyväksi hänen hyväntahtoisuuttaan

ja auttamishaluaan. 

Tuollaiset turhan valittajat imevät kuuntelijastaan kaikki mehut ja ovat sitten tyytyväisiä.

Itse toivon, että vastapuoli ehdottaa ratkaisuja, pohtii kanssani mitä asioille vosi tehdä.

Se on vuorovaikutusta.  Ihminen joka ei elä sitä ongelmaa itse näkee asiat objektiivisemmin ja

kykenee ehkä näkemään asioissa sellaisia puolia joita itse ei tule ajatelleeksi.

Jos minulle voivoteltaisiin vain tilannetta, kokisin, etten merkitse vastapuolelle yhtään mitään, eikä asiani ja ongelmani kiinnosta häntä.

Kun ihminen alkaa ehdotella ratkaisuja, hän välittää ja aidosti tahtoo tilanteesi paranevan.

Se on empatiaa, aitoa välittämistä toisesta!

 

Minun on todella vain kuunnella ja olla neuvomatta :/ Ymmärrän sen ongelmallisuuden hyvin. Se kertoo ehkä enemmän tavasta, jolla itse ratkaisen oman elämäni ongelmia: pyrin analysoimaan ja löytämään nopeasti ratkaisuja, en ehkä osaa jäädä hetkeksi pohtimaan ongelmaa tai puhua siitä muille vaikka pitäisi.

Itse en ollenkaan loukkaantuisi, jos minulle sanottaisiin, että "en tarvitse neuvoja vaan haluan vain, että kuuntelet".

"On niin surullista, kun mies hakkaa minua ja lapsia, yhyy!"

Kuka VOI olla neuvomatta?

Musta tämä on uskomatonta: joku katsoo oikeudekseen valittaa asioistaan jollekin ja sen jälkeen vielä päättää, mitä tämä toinen saa asiaan sanoa.  Ymmärrättekö itse, miten raskasta seuraa oletta valituksinenne? Mulle sopii ihan hyvin, että hoidan jatkossa nämä keskustelut voivottelemalla asiotia kanssanne enkä edes yritä miettiä,  miten tilanteen ratkaisisi. Pääsen itsekin helpommalla. 

En ymmärrä ongelmista puhumista ilman ratkaisun tai tilanteen parantamisen hakemista.

Mikä pointti olisi vain olla möllöttää samassa kurassa, pyrkimättä siitä pois? Pelkkä puhe ei vaikuta mihinkään mitään, teot vaikuttavat.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Samalla kun puhuvat, prosessoivat ongelmaa ja rakentavat sitä omaa, itselle sopivinta ratkaisua. Se ei välttämättä ole sama, kuin sivustaseuraajan mielestä paras ratkaisu olisi.

Neuvoja voi antaa, jos niitä pyydetään.

Useimmat ihmiset tarvitsevat myötätuntoa, kun elämä murjoo. On myös inhimillistä, ettei tunteen vallassa ole vastaanottavainen loogisessa mielessä hyville neuvoille. Älä juo/jätä se mies/syö vähemmän. Tällaiset oikeilta vaikuttavat neuvot annetaan eikä ymmärretä että neuvottavan henkiset voimavarat eivät juuri tuolla hetkellä ehkä riitä muutoksen tekemiseen. Neuvoja ehkä itse ei pysty vastasnottamaan toisen huolia ja asettaa itsensä yläpuolelle ja tilanteen ulkopuolelle, jolloin voi säilyttää ajatuksen omasta paremmuudesta. Voi kunpa meillä olisi kärsivällisyyttä kuunnella toista ihmistä myötätunto sydämessä. Malta hetki olla hiljaa, sekin riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Samalla kun puhuvat, prosessoivat ongelmaa ja rakentavat sitä omaa, itselle sopivinta ratkaisua. Se ei välttämättä ole sama, kuin sivustaseuraajan mielestä paras ratkaisu olisi.

Neuvoja voi antaa, jos niitä pyydetään.

Se että otan ongelman puheeksi, tarkoittaa että haluan kuulla miten toinen ihminen etenisi asian kanssa.

Jos haluaisin prosessoida asiaa itsekseni, niin miksi avaisin suuni? Siksi että saisin dumpata huoleni mykkänä voivottelevan kuulijan niskaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan. 

Samalla kun puhuvat, prosessoivat ongelmaa ja rakentavat sitä omaa, itselle sopivinta ratkaisua. Se ei välttämättä ole sama, kuin sivustaseuraajan mielestä paras ratkaisu olisi.

Neuvoja voi antaa, jos niitä pyydetään.

Mä ymmärrän tuon, mutta jos ei halua kuin puhua ääneen, eikö voisi puhua silloin itsekseen? Tai jos haluaa jonkun kuuntelevan, mutta ei sanovan yhtään mitään, puhuu vaikka kissalleen, koiralleen tai hamsterilleen?  Mä prosessoin omia ongelmiani yleensä kirjoittamalla, mutta tiedän joidenkin prosessoivan puhumalla. Jos ei ole mitään väliä, kenelle puhuu tai mitä toinen sanoo vai sanooko mitään tai ymmärtääkö toinen edes yhtään mitään koko asiasta, miksi kuuntelijan pitäisi olla silloin ihminen? Kun mä puhun jotain koiralleni, se höristää korviaan ja kuuntelee. Ei se paljon mitään tajua mun jutuistani, mutta ei välttämättä tajuaisi kukaan mun kaverinikaan mun ongelmistani. Mun koirani kuitenkin tulee mun viereeni ja painaa päänsä mun syliini, jos vaihdan puheessani äänensävyä. Kaverini taas istuisivat kuuntelemassa kahvipöydässä pöydän toisella puolella ja tajuaisivat mun jutuistani yhtä paljon kuin koirani. Ihan eri tilanne on silloin, jos kuuntelija on kokenut saman eli on nk vertaistukea. Kerroinkin ketjussa aiemmin vakavasta sairastumisestani ja jos olisin silloin puhunut omista ajatuksistani ja kokemuksistani jollekin kaverilleni, olisi ollut ihan sama, vaikka olisin puhunut mandariinikiinaa. Kun vuosia myöhemmin sitten tapasin saman kokeneen, tuntui uskomattomalta, miten samanlaisia "hallusinaatioita" myös toinen oli kokenut sillä hetkellä, kun vuotoshokissa tajunnan taso alkaa laskea ja juuri ennen sitä hetkeä, kun menee tajuttomaksi. Jos mä olisin näistä puhunut muille, kukaan ei olisi tajunnut niistä yhtään sen enempää kuin mun koiranikaan. Pitäneet mua varmaan vaan hulluna. 

Hyvä kuuntelija kuuntelee ja kyselee. Antaa toisen purkaa ne asiat ulos jotka vaivaavat mieltä. Jos toinen avautuu eikä pyydä neuvoa niin jokaisen yhtään tunneälyllisen pitäisi pystyä olla kertomatta omia mielipiteitään tai jakamatta niitä neuvoja. Kuuntelee rauhallisesti tuomitsematta. Vaatii vähän sosiaalista pelisilmää, mutta ei ole oikeasti kuin yksi oikea tapa toimia.

Todella hyvin tiivistetty tuolla edellä. Jos on hyvin stressaantunut tai ahdistunut, voimat lopussa, ei ehkä hetkeen pysty muuhun kuin vetämään henkeä.

Silloin ystävältä toivoo lähinnä sitä kuuntelevaa korvaa ja myötätuntoa.

Usein eniten neuvoja tulee henkilöiltä, jolla ei ole mitään tietoa tai kokemusta ko. asiasta "Nyt sinun pitää tehdä näin". Tai sitten loppuunkuluneita kliseitä tyyliin "Kun yksi ovi sulkeutuu jne"

Kunpa nämä yksilöt ymmärtäisivät yhden yksinkertaisen asian: Ei ole tällä kertaa kysymys heistä. Ei ole tarkoitus kohottaa heidän itsetuntoaan. Vaan että empatiaa peliin, asettaudu sen TOISEN asemaan ja miltä hänestä tuntuu ja kuuntele!

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kuuntelija kuuntelee ja kyselee. Antaa toisen purkaa ne asiat ulos jotka vaivaavat mieltä. Jos toinen avautuu eikä pyydä neuvoa niin jokaisen yhtään tunneälyllisen pitäisi pystyä olla kertomatta omia mielipiteitään tai jakamatta niitä neuvoja. Kuuntelee rauhallisesti tuomitsematta. Vaatii vähän sosiaalista pelisilmää, mutta ei ole oikeasti kuin yksi oikea tapa toimia.

Taidan olla sitten jonkinmoinen semi-autisti, kun en tajua mitä tuollainen ongelmien ääneen puhuminen auttaa? Onko tämä joku aikuisten versio siitä että iskä ottaa syliin?

Puhumisen jälkeen ongelma on edelleen ennallaan.

Toisinaan se kuunteleminen ja myötäeläminen ovat kaivatumpia, kuin neuvot. Etenkin, jos neuvoa ei ole pyydetty. Samalla, kun toinen saa kertoa ja prosessoida tunteitaan ja tilannetta, voi ratkaisu löytyä keskustelun kautta. 

Olin aiemmin se, joka alkoi etsiä ratkaisua kuuntelemisen sijaan ja nykyään ymmärrän, että usein neuvoja antaa niitä samoja ratkaisumalleja, joita avautuja on jo useampaan otteeseen pohtinut ja löytänyt.  

Joo yksi kaveri on tällainen. Toinen kaverini myös tietää tämän jolloin nykyään jaamme ns. avautumiskeskustelut yleensä ihan vain keskenämme :D. Tämä neuvoja-kaveri muuten kyllä ihana ihminen, mutta tällaisissa tilanteissa voi ottaa vähän aivoon. Huvittava kerta olikin kun tämä toinen kaverini oli mennyt purkamaan pahaa oloaan tälle neuvojalle, mutta sieltä oli sitten heti tullut jotain syväanalyysia tilanteen toisesta osapuolesta ja mitä kaverini voisi tehdä toisin jne jne jne. No, tämän jälkeen toinen kaverini otti puolestaan minuun yhteyttä niin sai puolestaan avautua tästä ja on sen jälkeen ymmärtänyt jättää moiset keskustelut minulle. Haha. Ja siis kyllä hän neuvoja arvostaa, mutta tilanne tosiaan vain oli sellainen, että hän vain halusi ensin kuuntelijan ja vasta hieman myöhemmin alkaa sitten asiaa ratkoa. 

En neuvo, vaan totean isoäitini oppien mukaisesti, että olet ansainnut kaiken tuon pahan ja saat sitä vielä roppakaupalla lisää.

Ihmeesti loppuu avautumiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kuuntelija kuuntelee ja kyselee. Antaa toisen purkaa ne asiat ulos jotka vaivaavat mieltä. Jos toinen avautuu eikä pyydä neuvoa niin jokaisen yhtään tunneälyllisen pitäisi pystyä olla kertomatta omia mielipiteitään tai jakamatta niitä neuvoja. Kuuntelee rauhallisesti tuomitsematta. Vaatii vähän sosiaalista pelisilmää, mutta ei ole oikeasti kuin yksi oikea tapa toimia.

Taidan olla sitten jonkinmoinen semi-autisti, kun en tajua mitä tuollainen ongelmien ääneen puhuminen auttaa? Onko tämä joku aikuisten versio siitä että iskä ottaa syliin?

Puhumisen jälkeen ongelma on edelleen ennallaan.

Niin vai olisiko niin, että se on juuri se asperger jonka on pakko päästä jakelemaan neuvoja? Ihan kuin se keskustelu olisi joku suoritus joka täytyy laittaa purkkiin mahdollisimman nopeasti. Ja mistäs minä tiedän? Jostain syystä kaikki ihmiset (myös ensimmäistä kertaa tavatut) ovat valmiita paljastamaan synkimmät ja noloimmat salaisuudet minulle. Ehkä teen jotain väärin. Alan jatkossa jakelemaan neuvoja asioista joihin en tiedä ratkaisua (tai edes ymmärrä täysin) niin ehkä ihmisille riittää paljon lyhyemmät keskustelut? Joo, ehkäpä en. I'm out.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kuuntelija kuuntelee ja kyselee. Antaa toisen purkaa ne asiat ulos jotka vaivaavat mieltä. Jos toinen avautuu eikä pyydä neuvoa niin jokaisen yhtään tunneälyllisen pitäisi pystyä olla kertomatta omia mielipiteitään tai jakamatta niitä neuvoja. Kuuntelee rauhallisesti tuomitsematta. Vaatii vähän sosiaalista pelisilmää, mutta ei ole oikeasti kuin yksi oikea tapa toimia.

Taidan olla sitten jonkinmoinen semi-autisti, kun en tajua mitä tuollainen ongelmien ääneen puhuminen auttaa? Onko tämä joku aikuisten versio siitä että iskä ottaa syliin?

Puhumisen jälkeen ongelma on edelleen ennallaan.

Mä tajuan, että jotkut ihmiset prosessoivat ongelmiaan puhumalla. Ihan kuten mäkin prosessoin kirjoittamalla. Jokin asia voi pyöriä päässä eikä siitä saa mitään otetta ennenkuin purkaa sen sanoiksi. Joko verbaalisesti tai kirjallisesti. Vasta sitten tulee itselleen sellainen ahaa-elämys, että ei hitto, näinhän mun pitääkin tehdä. 

Tuon aiemman kirjoittajan kanssa olen periaatteessa samaa mieltä, mutta pelisilmää pitää olla siinäkin, ettei ala kyselemään typeriä tai epäolennaisia asioita. Mitä vähemmän on tietoa vastaavasta ongelmasta, sitä herkemmin kyselee jotain typerää tai takertuu puhujan sanoissa johonkin kokonaisuuden kannalta epäolennaiseen asiaan. Tämä saattaa olla puhujan näkökulmasta ärsyttävää tai jopa loukkaavaa, mutta ainakin hän tajuaa, ettei kuulija ymmärtänyt koko asiasta yhtään mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, sun syöpähän voi todennäköisesti olla kuolemaksi! Suunnitellaan äkkiä sulle hieno hautakivi ja tehdään sun elämästä semmonen kuvakirja valmiiksi. Mitkäs sun lempivirret olikaan? Kutsutaan kaikki kamut viikonloppuna tekemään sun kuolinsiivous. Tilaan roskalavan valmiiks kun sun nurkissa on niin paljon pas kaa mitä kukaan ei halua.

Alkaa tuntua yllättynyt ja hämmentynyt toteamus, "et sä tähän kuole" aika lohduttavalta ja lempeältä.

Kyllä syövästä voi mustaakin huumoria repiä. Esim. kaljuna halloween-kostymi saa vallan voimakasta efektiä.

Mutta sille on aikansa ja paikkansa, ja aina potilaan omasta aloitteesta.

Minä olisin kiitollinen jos joku tulisi mulle kuolinsiivoukseen avuksi. Teen itse sitä.

Et sä tähän kuole, ei kuulosta omaan korvaan lempeältä, pikemminkin siltä että haluaa vain lakaista asian maton alle, ei halua myöntää tilanteen vakavuutta.

Opiskelukaveri oli vähän samantyylinen.

Kova kertomaan elämänohjeitaan, mutta sitten itse on tupakoitsija tyyliin aski päivässä, lievä alkkis ja todennäköisesti syöpä koputtelee hänelle lähiaikoina, minä taas olen absolutisti ja savuton, mutta en ole kuntoilija friikki niin minä olen sitten se joka tarvitsee mukamas elämän ohjausta.