Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"

Vierailija kirjoitti:

Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.

Mitä olisit halunnut kaveriesi sanovan sulle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.

Mitä olisit halunnut kaveriesi sanovan sulle?

En ole onneksi syöpään sairastunut, mutta vakavan sairastumisen kohdatessa olen ollut kiitollinen ystävistä jotka eivät ole vähätelleet tilannetta vaan ovat tukeneet, myötäeläneet ja antaneet minun purkaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Unettomuudesta ei kannata etenkään avautua. Kahden sekunnin sisällä löytyy "neuvojia", joiden mielestä unettomuus paranee kuumalla kaakaolla, makuuhuoneen viilentämisellä tai jollakin muulla konstilla, jonka olen jo kokeillut.  Useimmiten neuvoja uskoo tietävänsä asian paremmin kuin minä ja lääkäri, jolta olen saanut parempia neuvoja ja hoitoa.

viine kuussa aloin tuntea kipua lonkassa pakaran tienoilla. Kipu oli pahaa eikä mikään kotiapu tuntunut auttavan, paitsi kipulääke. epäilin jo nivlelrikkoakin. kaverini, neuvoja, kerran sitten kysyi minulta miksi olen alkanut kävelemään jotenkin varovaisesti ja istuutumaankin oudosti. kerroin hänelle ja kerroin, että mikään ei tunnu auttavan, paitsi kipulääke, että pitää varmaan mennä kohta lääkäriin, kun alkaa tuntua, että nyt on alaselkäkin jo ihan jumissa

Kaverini sanoi, että oletkos venytellyt. sanoin. että olen kokeillut aika monia venyttelyasentoja ja luovuttanut,

hän sitten patisti minut kokeilemaan vielä yhtä vaikken uskonut, että sekään auttaisi. no... en pääsyt edes alkuun siinä venytyksessä, kun kipu iski. kaverini sanoi sitten heti, että arvasi ja oli pakko kokeilla, josko sinulla olisi sama vaiva mistä hänkin kärsi pitkään.

olen erittäin kiitollinen kaverini neuvomisesta ja siitä, että hän patisiti minua kokeilemaan vielä yhtä vinkkiä ja että hän kyseli oletko kokeillut sitä, entä tätä, entä tuota. Ei tuntunut yhtään siltä, että hän olisi suhtautunut minuun vähätellen tai ylimielisesti jaellessan neuvojaan vaikken niitä edes pyytänyt.

 

Mä en kyllä miellä noin pinnallisesta aiheesta puhumista avautumiseksi... Eli neuvot tollaisissa asioissa ei haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi keskutelet jos et halua keskustelua? Mene terapiaan jos haluat vollottaa monologia.

Eikö sulle jo sanottu että paska neuvo sinänsä kun olen jo 10 vuotta käynyt. Puhun ongelmat hänelle, minulta ei kannata kaivella ja udella ongelmia jotta pääsisi sitten pätemään omilla neuvoillaan. Puhutaan jostain muusta kuin minun ongelmista kiitos.

Vierailija kirjoitti:

On myös vainoharha tekijä tässä mukana. Sukulainen oli ihan hullu. Jos sille sanoi että noi farkut kävis sulle paremmin, niin hän koki että hänen asioihin ollaan puuttumassa.

No jos sulta ei ole kysytty mielipidettä niin silloin puutut asioihin jotka ei sinulle kuulu. Opettele hillitsemään itsesi, hienotunteisuutta, oo suu hiljaa niin saat sokerin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän neuvojia. Koen, että lisäkysymyksiä esittämällä ratkaisukeskeiseen suuntaan, pääsee ongelmasta avautuja jäsentelemään ongelmansa sanalliseen muotoon. Kun ongelmaa on jäsennelty, nähdään siinä jopa kaavamainen kulku, jonka takia ongelma on kenties olemassa. Kun ongelma on sanoitettu, pystytään sen jälkeen ongelmaa pala palalta alkaa ratkomaan.

Tämä ongelmanratkaisu keskeinen keskusteluapu pätee yleisiin elämän ja arjen ongelmiin. Ei tietenkään sellaista ongelmaa lähdetä purkamaan, kun toinen avautuu esimerkiksi jostakin vakavasta sairaudesta, loukkaantumisesta tai kuolemasta. Silloin kuunnellaan, koska sellaiseen harvemmin on ratkaisua.

Kaverini soitti isoäitinsä jouduttua teholle ja ennusteen ollessa huono. Kuuntelin pitkään ja puhelun lopulla "neuvoin" pitämään toivosta kiinni. Ystäväni raivostui tästä silmittömästi. Ymmärrän, että koko tilanne oli hänelle äärimmäisen stressaava, mutta oli myös mahdotonta tilanne lohduttaa, kun ystävä oli jo päättänyt, että mummonsa nyt kuolee, eikä siinä toiveet auta. Isoäitinsä selvisi. Jotenkin jäi riittämättömyyden tunne tuon tapahtuman jälkeen, enkä ole uskaltanut enää sanoa vaikeissa tilanteissa muuta kuin, "niinhän se kai on".

Toksinen positiivisuus on loukkaavaa ja vähättelevää silloin kun on oikeasti vakavista asioista kyse. Ikään kuin painetaan villaisella toisen hätä.

Tämä onkin aika jännä, koska ilmeisesti myös papit ja muut seurakuntien sielunhoitotyötä tekevät harrastavat toksista positiivisuutta. 

Itselleni ainakin terapiakoulutuksessa painotettiin sitä että asiakasta ei voi missään nimessä mennä neuvomaan mitä pitää tehdä, esim. että pitää jättää mies. Taitavat terapeutit osaa olla tukena, tällaisista itsellänikin on kokemusta. Tuen tarjoaminen on eri asia kuin toisen ongelmien vähättely, ulkokultaisten neuvojen latelu tai suoranainen väkisin käskeminen.

joo, mutta terapiasuhde ja kaverisuhde on eri asioita. kaverin ei pidä koskaan alkaa terapeutiksi: sellainen suhde ei ole tasapuolinen

Yksi niistä syistä, miksi parisuhteessani ei ole enää kipinää.

Tulen töistä ja sanon että oli rankka päivä, haluan rauhoittua hetken ennen kuin alan tehdä jotain kotona.

Mies ilmoittaa heti, että minähän sanoin että sinun pomo on ääliö ja miksi et vaan pyydä enemmän palkkaa, ja oma vikasi kun et ole tehnyt asiaa selväksi jo alussa.

Sitten sekä väsyttää että v-uttaa.

Mun on vaikeaa vaan kuunnella ja olla, koska en luonnostaan ilmeile enkä siis vaikuta kiinnostuneelta tai myötäelävältä. Mutta jos siis kyse on vaikka parisuhdeongelmista, tottakai haluan että kaveri on onnellinen joten ehdotan ratkaisua, koska se tuntuu signaloivan eniten että "oon sun puolella".

Sitten taas johonkin keskenmenoon en osaisi sanoa mitään tai lapsen ongelmiin, koska niistä ei ole omaa kokemusta. Joten tiedän kyllä missä aiheissa on hyvä oikeasti vain kuunnella.

En ole koskaan jaksanut noita ongelmiaan märehtijöiden seuraa, siksi toisinaan ihan tahallisesti otan himoneuvojan roolin, jotta he tekisivät itse sen päätöksen etteivät halua olla tekemisissä kanssani. Ehkä vähän ilkeää, mutta en halua sanoa heille, että märhedit liikaa ongelmiasi, oikea paikka sinulle on terapia. Ymmärrän oikein hyvin ihmisen elämässään kokemat tunnepuolen ongelmat ja miten ne joskus lamaavat ja miten on hyvä avautua niistä muille, mutta oma rajani menee siinä, että jo märehtii samaa ongelmaa ja esittää samoja kysymyksiä viikosta toiseen, niin silloin jonkun ulkopuolisen on laitettava asialle jonkinlainen piste. Minä laitan pisteen tekeytymällä himoneuvojaksi. Saatan tässä asiassa vielä parantaa itseni, nyt ei ole tarpeen tehdä sitä, koska lähelläni ei ole noita alati samoja elämänongelmiaan vatvovia ihmisiä. Silloin autan mielelläni, kun näen, että ihminen oikeasti yrittää tehdä ongelmilleen /elämänsä ongelmille jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä teille neuvojille saa sitten puhua? Ei ainakaan mistään, mikä on huonosti

Ja ainakaan heille itselle ei saa antaa neuvoja. Hehän tietävät itse parhaiten ja muiden neuvot ovat typeriä.

Päinvastoin! Mehän juuri ymmärrämme neuvomisen tukevana eleenä, ei vihamielisenä. Kuulija on kiinnostunut asiasta ja paneutuu siihen omasta näkökulmastaan. Neuvot ja kokemukset ovat tervetulleita ja taatusti hedelmällisemmän keskustelun lähtökohta kuin pää kallellaan hymistely ja voivottelu. Se vaikuttaa kovin vajaalta kommunikaatiolta, ja vähän epäkohteliaaltakin.

Nää mun besserwisserit sanoo kans että hänestä olisi ihana saada neuvoja mutta sitten kun niitä antaa niin tuhahtaa niille halveksuvasti. Esimerkki: Minulle neuvotaan että pitäisi syödä halpoja omenia ne on terveellisiä. Sitten minä neuvon että teen itse omenoista kaurahiutaleiden kanssa mikrossa omenahyvettä. Tästä suututaan.

No se omenahyve nyt lähtökohtaisesti ei enää lukeudu siihen terveelliseen kategoriaan. Vähän vesittyy se alkuperäinen idea.

Ihan terveellinen herkku on verrattuna pullaan. Kaurahiutaleita, omenoita, nokare rasvaa, kanelia ja mikroon. Jotain terveellistä makeutusta jos haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.

Ja siinä sä haukut näitä tsemppaajia eli jäit valitettavasti henkiin. Toistaiseksi.

Tunnistan tämän itsessäni: olen itse elämässäni aika lailla suorittajatyyppi, enkä totisesti jää tuleenmakaamaan, kun ongelmia ilmenee. En myöskään ruinuta asioitani ja valita elämääni tuttaville ja ystäville. Kyllä mä osaan kuunnella, jos toinen ihan sanoo, että mun pitää nyt vähän saada valittaa, voitko kuunnella. Osaan silloin asennoitua siten, että ok, toinen haluaa nyt vaan valittaa. Mutta jos tällaista esipuhetta ei tule, niin aika äkkiä alan hakea ratkaisuja joita ehdottelen. 

Yksi kaveri (mies) on tosi rasittava, koska hänen tilanteensa on aina ihan mahdoton. Mitään ei voi tehdä, mutta kaikki on vinossa, toiset ihmiset toimii ihan hullusti, on vallan kauheeta. Ja syyt miksi ei voi tehdä jotain asiaa toisin on nekin ihan outoja, ei voi tehdä koska ei voi tehdä... muuten mukava kaveri monessa asiassa, mutta kun toi valitus alkaa, se ei hevin lopu, ja se kyllä syö toisenkin jaksamista.

Minä olen häpeäkseni myös tuollainen neuvoja. Neuvoni eivät kyllä ole ikinä olleet mitään päällepäsmäröintiä tai ylimielistä paasaamista, vaan olen aina vain luullut, että jos jollakin on joku ongelma, hän haluaisi kanssani pohtia, mitä sille voisi tehdä.

Ei tietysti päde kaikkeen. Jos joku kertoo surujaan, otan osaa. Mutta jos joku kertoo konkreettisista käytännön ongelmista, minulle ei ole ikinä tullut mieleenkään, etteikö hän toivoisi jotain aivoriihi-tyyppistä ideasessiota sen asian ratkaisemiseksi.

Olen vasta hiljattain ymmärtänyt, että jotkut ihmiset eivät edes halua ratkaista ongelmiaan, vaan nauttivat siitä, että on aina jotain draamaa mistä tarinoida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.

Mitä olisit halunnut kaveriesi sanovan sulle?

En ole onneksi syöpään sairastunut, mutta vakavan sairastumisen kohdatessa olen ollut kiitollinen ystävistä jotka eivät ole vähätelleet tilannetta vaan ovat tukeneet, myötäeläneet ja antaneet minun purkaa mieltä.

Mutta mitä he ovat sanoneet sulle?  Ajan tässä takaa sitä, että uskoakseni keskiverto kirvesmies, insinööri, kampaaja, myyjä, projektipäällikkö jne ei edes tiedä, mitä "toksinen positiivisuus" tarkoittaa. Eikä varsinkaan tiedä, että heidän itsensä sanomat tsemppaukset tyyliin "kyllä se siitä" koetaankin loukkauksena tai vähättelynä. Kun joku kertoo esimerkiksi syövästään tms vakavasta asiasta, on ihan normaalia, että kuulijalle tulee tarve sanoa jotain lohduttavaa tai tsemppaavaa. Eikä vain "aha, vai niin" tms. Kuitenkaan meillä taviksilla, ei ole terapeuttien koulutusta ja osaamista eikä edes tarjota vertaistukea (jos emme ole kokeneet samaa). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Unettomuudesta ei kannata etenkään avautua. Kahden sekunnin sisällä löytyy "neuvojia", joiden mielestä unettomuus paranee kuumalla kaakaolla, makuuhuoneen viilentämisellä tai jollakin muulla konstilla, jonka olen jo kokeillut.  Useimmiten neuvoja uskoo tietävänsä asian paremmin kuin minä ja lääkäri, jolta olen saanut parempia neuvoja ja hoitoa.

viine kuussa aloin tuntea kipua lonkassa pakaran tienoilla. Kipu oli pahaa eikä mikään kotiapu tuntunut auttavan, paitsi kipulääke. epäilin jo nivlelrikkoakin. kaverini, neuvoja, kerran sitten kysyi minulta miksi olen alkanut kävelemään jotenkin varovaisesti ja istuutumaankin oudosti. kerroin hänelle ja kerroin, että mikään ei tunnu auttavan, paitsi kipulääke, että pitää varmaan mennä kohta lääkäriin, kun alkaa tuntua, että nyt on alaselkäkin jo ihan jumissa

Kaverini sanoi, että oletkos venytellyt. sanoin. että olen kokeillut aika monia venyttelyasentoja ja luovuttanut,

hän sitten patisti minut kokeilemaan vielä yhtä vaikken uskonut, että sekään auttaisi. no... en pääsyt edes alkuun siinä venytyksessä, kun kipu iski. kaverini sanoi sitten heti, että arvasi ja oli pakko kokeilla, josko sinulla olisi sama vaiva mistä hänkin kärsi pitkään.

olen erittäin kiitollinen kaverini neuvomisesta ja siitä, että hän patisiti minua kokeilemaan vielä yhtä vinkkiä ja että hän kyseli oletko kokeillut sitä, entä tätä, entä tuota. Ei tuntunut yhtään siltä, että hän olisi suhtautunut minuun vähätellen tai ylimielisesti jaellessan neuvojaan vaikken niitä edes pyytänyt.

 

Mä en kyllä miellä noin pinnallisesta aiheesta puhumista avautumiseksi... Eli neuvot tollaisissa asioissa ei haittaa.

ei kyllä minulle ollut mikään pinnallinen asia, vaan vaikutti koko elämään monella saralla

Olen sellainen, että useat ihmiset päätyvät avautumaan minulle vuodattamaan ongelmistaan. 

Enkä osaa olla vain hiljaa, vaan yritän lohduttaa ja keksiä jotain ratkaisua pulmiin. Yleensä ne ammutaan sitten alas, niitä on joko itsekin ajateltu ja tultu johonkin tulokseen, miksi ei onnistu. Mutta joskus olen oikeasti onnistunutkin keksimään toimivan ratkaisun. Toki ihan vain kuuntelenkin, paljon. 

Itse olen sellainen, että ajattelen ja pohdin asioita monelta eri kannalta ja mietin varmaan liikaakin. Sitten kun minulla on itsellä vaikeaa ja puhun siitä jollekin, arvostan suuresti, jos tämä toinen ottaa siihen jotain kantaa ja sanoo mielipiteensä tai ehdottaa jotain ratkaisua, mitä itse tekisi. Minä helposti jään niihin omiin ajatuksiin, ja on virkistävää saada ulkopuolelta neutraalimpikin näkemys asiaan tai jopa ihan uusi idea, jos en olisikaan tullut sitä ajatelleeksi. 

Olen käynyt jopa sellaisilla psykologeilla, jotka eivät sanoneet mitään, ja minulle tuli siitä erittäin kiusaantunut ja vaivaantunut sekä henkisesti hylätty olo. Ja että oli yhtä tyhjän kanssa purkaa sielunsa siihen, kun ei mitään saanut irti. 

Näistä syistä olen ajatellut, että ihmiset haluaisivat nimenomaan, että siihen heidän pulmaansa vastataan jotain, kun siitä kertovat. 

Eri asia on sitten sellainen sävy, että syyllistetään, miksi noin teit tai ei olisi kannattanut toimia noin jne. Vaan ihan vaan kuunnellaan, osoitetaan empatiaa ja yritetään pohtia jotain keinoa ratkaista tilanne, jos mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.

Mitä olisit halunnut kaveriesi sanovan sulle?

Kiitos viisaasta kysymyksestäsi.

"Toivon että selviät tästä". "Miltä sinusta tuntuu?" "En osaa kuvitella mitä käyt läpi mutta jos voin jotenkin auttaa niin kerro". "Haluatko että tulen mukaan lääkäriin tai sytoihin(tässä ratkaisukeskeinen ystävä voi todella olla tukena kun olleen faktojen kanssa tekemisissä ja kun itse unohtaa kaiken). "Olet usein mielessäni ja mietin miten voit".

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan jaksanut noita ongelmiaan märehtijöiden seuraa, siksi toisinaan ihan tahallisesti otan himoneuvojan roolin, jotta he tekisivät itse sen päätöksen etteivät halua olla tekemisissä kanssani. Ehkä vähän ilkeää, mutta en halua sanoa heille, että märhedit liikaa ongelmiasi, oikea paikka sinulle on terapia. Ymmärrän oikein hyvin ihmisen elämässään kokemat tunnepuolen ongelmat ja miten ne joskus lamaavat ja miten on hyvä avautua niistä muille, mutta oma rajani menee siinä, että jo märehtii samaa ongelmaa ja esittää samoja kysymyksiä viikosta toiseen, niin silloin jonkun ulkopuolisen on laitettava asialle jonkinlainen piste. Minä laitan pisteen tekeytymällä himoneuvojaksi. Saatan tässä asiassa vielä parantaa itseni, nyt ei ole tarpeen tehdä sitä, koska lähelläni ei ole noita alati samoja elämänongelmiaan vatvovia ihmisiä. Silloin autan mielelläni, kun näen, että ihminen oikeasti yrittää tehdä ongelmilleen /elämänsä ongelmille jotain.

Mä teen tuota myös. Mutta on myös niitä ihan aitoja neuvojia, jotka ovat ihmissuhdetaidottomia eivätkä mitenkään tahallaan ala neuvoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.

Mitä olisit halunnut kaveriesi sanovan sulle?

En ole onneksi syöpään sairastunut, mutta vakavan sairastumisen kohdatessa olen ollut kiitollinen ystävistä jotka eivät ole vähätelleet tilannetta vaan ovat tukeneet, myötäeläneet ja antaneet minun purkaa mieltä.

Mutta mitä he ovat sanoneet sulle?  Ajan tässä takaa sitä, että uskoakseni keskiverto kirvesmies, insinööri, kampaaja, myyjä, projektipäällikkö jne ei edes tiedä, mitä "toksinen positiivisuus" tarkoittaa. Eikä varsinkaan tiedä, että heidän itsensä sanomat tsemppaukset tyyliin "kyllä se siitä" koetaankin loukkauksena tai vähättelynä. Kun joku kertoo esimerkiksi syövästään tms vakavasta asiasta, on ihan normaalia, että kuulijalle tulee tarve sanoa jotain lohduttavaa tai tsemppaavaa. Eikä vain "aha, vai niin" tms. Kuitenkaan meillä taviksilla, ei ole terapeuttien koulutusta ja osaamista eikä edes tarjota vertaistukea (jos emme ole kokeneet samaa). 

Puhumattakaan siitä, että vakavasti sairastuneiden tai suuren surun kohdanneiden ihmisten kanssa on ihan mahdoton tietää, millainen suhtautuminen juuri sitä ihmistä voi loukata. Kaksi tuntemaani sisarusta menettivät äitinsä. Toinen suuttui siitä, että ihmiset sanoivat ottavansa osaa ja olevansa pahoillaan, "koska he eivät voi oikeasti ymmärtää, miltä se tuntuu, niin se tuntuu teeskentelyltä". Toista loukkasi se, jos ihmiset yrittivät tsempata ja piristää.

Ei siinä voi tavallinen ihminen kuin yrittää parhaansa ja olla loukkaantumatta siitä, jos sureva tai peloissaan oleva ihminen loukkaantuu jostain omituisesta asiasta. Pitää vain muistaa, ettei vaikeiden asioiden kanssa painiskeleva ihminen välttämättä ajattele ihan loogisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.

Mitä olisit halunnut kaveriesi sanovan sulle?

Kiitos viisaasta kysymyksestäsi.

"Toivon että selviät tästä". "Miltä sinusta tuntuu?" "En osaa kuvitella mitä käyt läpi mutta jos voin jotenkin auttaa niin kerro". "Haluatko että tulen mukaan lääkäriin tai sytoihin(tässä ratkaisukeskeinen ystävä voi todella olla tukena kun olleen faktojen kanssa tekemisissä ja kun itse unohtaa kaiken). "Olet usein mielessäni ja mietin miten voit".

Kiitos sinulle hyvistä vastauksistasi. Mä toiselle jo aiemmin vähän aiheesta kommentoinkin, mutta tähän vielä sanon, että uskoakseni hyvin moni saattaa olla vakavasta asiasta kuultuaan niin häkeltynyt, ettei yksinkertaisesti keksi mitään fiksua sanottavaa. Varsinkin, jos kuulee asiasta kasvotusten tai puhelimessa, jolloin ei jää aikaa miettiä, mitä oikein sanoisi, vaan pitää sanoa jotain nyt heti eikä 10 minuutin päästä.