Lue keskustelun säännöt.
Avaudut, toinen alkaa heti "neuvoa"
Tunnetteko näitä tyyppejä? Avaudut esim omaan elämää liittyvästä asiasta/pulmasta, vaikka ihan vaan mietinnän tasolla tai vain kerrot kuulumisia. Tai kerrot mitä jollekkin tutullesi on käynyt, jotain kamalaa vaikka. Niin tämä tuttusi alkaa heti "ratkomaan" asiaa ja neuvomaan mitä pitäisi/olisi pitänyt tehdä tai toimia oikein. Sen sijaan että vain kuuntelisi sinua..
Kommentit (861)
Olen itse kova neuvomaan, ja tänään sain kokea ihan omakohtaisesti, kuinka pahalta se voi tuntua. Olin kumppanini kanssa etätöissä, ja aloin avautua tälle yhdestä todella rasittavasta työprojektista. Olin niin poikki, että aloin itkeä vollottaa. Olisin halunnut, että puoliso olisi halannut ja antanut pari pientä tsemppikommenttia, en muuta. Sen sijaan puoliso alkoi neuvoa, kuinka minun pitää puhua esihenkilölleni työkuormastani, ottaa projektin jäsenten kanssa projektipalaveri, pitää tiimiläisten kanssa palautekeskustelu… Yritin siinä itkua tihrustaen sanoa, ettei asialle mahda nyt mitään, projekti pitää vaan saada valmiiksi. Sanoin haluavani päästää pahan olon ulos, jotta jaksan rutistaa loppupäivän ja puskea projektin finaaliin. Puoliso ymmärsi, ja sain purkautua rauhassa.
Tarinan opetus: omat toiveet voi myös sanoittaa. Jos ei kaipaa neuvoja, sen voi sanoa ihan suoraan. Kuten ketjusta on tullut ilmi, monille neuvominen on se luontaisin tapa käsitellä kiusallisia tilanteita, kun ei ihan tiedä, mitä sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.
Mitä olisit halunnut kaveriesi sanovan sulle?
Kiitos viisaasta kysymyksestäsi.
"Toivon että selviät tästä". "Miltä sinusta tuntuu?" "En osaa kuvitella mitä käyt läpi mutta jos voin jotenkin auttaa niin kerro". "Haluatko että tulen mukaan lääkäriin tai sytoihin(tässä ratkaisukeskeinen ystävä voi todella olla tukena kun olleen faktojen kanssa tekemisissä ja kun itse unohtaa kaiken). "Olet usein mielessäni ja mietin miten voit".
Kun mä sairastuin vakavasti ja olin vähällä kuolla (kirjoitin asiasta kommentissa 230), mä en puhunut asiasta kenenkään omaiseni enkä ystäväni kanssa. Enkä varsinkaan siitä, mitä tapahtui sairaalasta päästyäni. Mulle kun tuli siitä trauma ja myöhemmin sainkin PTSD-diagnoosin sekä traumaterapiaa ja tämä ilmeni siten, että saatoin olla ensin täynnä elämänriemua ja jo 10 minuutin päästä itsetuhoinen. Omaisilleni en halunnut puhua asiasta mitään, koska en halunnut huolestuttaa heitä. He olivat vain muutamaa viikkoa aiemmin olleet huolesta suunniltaan, kun läkäritkään eivät vielä tienneet, selviänkö hengissä vai en. En halunnut vetää "helpotuksen mattoa" heidän jalkojensa alta kertomalla, että oikeastaan lähes päivittäin harkitsen päättäväni päiväni. Ystävilleni en puhunut myöskään, koska heidän kanssaan halusin puhua mistä tahansa muusta kuin sairastumisestani. Jos olisin puhunut, he eivät olisi tajunneet pätkääkään, mistä edes puhun. En myöskään halunnut, että läheiseni tai ystäväni alkaisivat tarkkailemaan mielialojani, olemaan varovaisia seurassani, varmistamaan, että en nyt ainakaan tänään ole tekemässä mitään peruuttamatonta jne. En halunnut "valvonnan" alaiseksi. Ulospäin halusin olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta hakeuduin puhumaan ammattilaiselle. Koitin silloin etsiä vertaistukea tai edes tietoa siitä, mitä on odotettavissa, jos sattusikin jäämään henkiin. En löytänyt kumpaakaan. Sen vuoksi olikin aika käsittämätöntä, kun viime syksynä sain viestin (josta kerroin kommentissa 230) ja yhtäkkiä, 9 vuoden jälkeen, olikin olemassa ihminen, joka sillä hetkellä vielä taisteli hengestään, mutta selvittyään olisikin kokenut saman kuin minä. Kun menin ekaa kertaa heille kylään, mulla oli ensimmäistä kertaa muu kuin traumaterapeutti, jonka kanssa puhua tapahtuneesta. Multa silloin aikoinaan ystävät ja muut kyselivät vointia, mutta en koskaan vastannut rehellisesti. Ihmiset voivat siis olla hyvinkin erilaisia sen suhteen, mistä haluavat puhua, mitä kertoa ja miten toivovat muiden ihmisten toimivan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On myös vainoharha tekijä tässä mukana. Sukulainen oli ihan hullu. Jos sille sanoi että noi farkut kävis sulle paremmin, niin hän koki että hänen asioihin ollaan puuttumassa.
No jos sulta ei ole kysytty mielipidettä niin silloin puutut asioihin jotka ei sinulle kuulu. Opettele hillitsemään itsesi, hienotunteisuutta, oo suu hiljaa niin saat sokerin...
Tästäkö suomalainen tuppisuisuus johtuu? Ollaan hiljaa ja puhutaan vain, jos kysytään jotain?
Vierailija kirjoitti:
Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan.
Sama juttu mulla. Eivät halua ratkaista ongelmiaan, vaan tykkäävät hakata päätään seinään. En jaksa enää kuunnella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.
Mitä olisit halunnut kaveriesi sanovan sulle?
Kiitos viisaasta kysymyksestäsi.
"Toivon että selviät tästä". "Miltä sinusta tuntuu?" "En osaa kuvitella mitä käyt läpi mutta jos voin jotenkin auttaa niin kerro". "Haluatko että tulen mukaan lääkäriin tai sytoihin(tässä ratkaisukeskeinen ystävä voi todella olla tukena kun olleen faktojen kanssa tekemisissä ja kun itse unohtaa kaiken). "Olet usein mielessäni ja mietin miten voit".
Kun mä sairastuin vakavasti ja olin vähällä kuolla (kirjoitin asiasta kommentissa 230), mä en puhunut asiasta kenenkään omaiseni enkä ystäväni kanssa. Enkä varsinkaan siitä, mitä tapahtui sairaalasta päästyäni. Mulle kun tuli siitä trauma ja myöhemmin sainkin PTSD-diagnoosin sekä traumaterapiaa ja tämä ilmeni siten, että saatoin olla ensin täynnä elämänriemua ja jo 10 minuutin päästä itsetuhoinen. Omaisilleni en halunnut puhua asiasta mitään, koska en halunnut huolestuttaa heitä. He olivat vain muutamaa viikkoa aiemmin olleet huolesta suunniltaan, kun läkäritkään eivät vielä tienneet, selviänkö hengissä vai en. En halunnut vetää "helpotuksen mattoa" heidän jalkojensa alta kertomalla, että oikeastaan lähes päivittäin harkitsen päättäväni päiväni. Ystävilleni en puhunut myöskään, koska heidän kanssaan halusin puhua mistä tahansa muusta kuin sairastumisestani. Jos olisin puhunut, he eivät olisi tajunneet pätkääkään, mistä edes puhun. En myöskään halunnut, että läheiseni tai ystäväni alkaisivat tarkkailemaan mielialojani, olemaan varovaisia seurassani, varmistamaan, että en nyt ainakaan tänään ole tekemässä mitään peruuttamatonta jne. En halunnut "valvonnan" alaiseksi. Ulospäin halusin olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta hakeuduin puhumaan ammattilaiselle. Koitin silloin etsiä vertaistukea tai edes tietoa siitä, mitä on odotettavissa, jos sattusikin jäämään henkiin. En löytänyt kumpaakaan. Sen vuoksi olikin aika käsittämätöntä, kun viime syksynä sain viestin (josta kerroin kommentissa 230) ja yhtäkkiä, 9 vuoden jälkeen, olikin olemassa ihminen, joka sillä hetkellä vielä taisteli hengestään, mutta selvittyään olisikin kokenut saman kuin minä. Kun menin ekaa kertaa heille kylään, mulla oli ensimmäistä kertaa muu kuin traumaterapeutti, jonka kanssa puhua tapahtuneesta. Multa silloin aikoinaan ystävät ja muut kyselivät vointia, mutta en koskaan vastannut rehellisesti. Ihmiset voivat siis olla hyvinkin erilaisia sen suhteen, mistä haluavat puhua, mitä kertoa ja miten toivovat muiden ihmisten toimivan.
Koskettava viesti. Ja valitettavasti se on kyllä juuri näin, että mitä suuremman tragedian on kokenut, sitä haastavampaa on löytää joku, joka oikeasti kykenisi auttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi haluat puhua, jos et halua apua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan.
Sama juttu mulla. Eivät halua ratkaista ongelmiaan, vaan tykkäävät hakata päätään seinään. En jaksa enää kuunnella.
On ihmisiä jotka "avautuvat" mielellään ongelmistaan, mutta eivät todellakaan halua kuunnella neuvoja, vaikka ne ratkaisisivat ongelman! Toiset näköjään mielellään vellovat ongelmissaan ja varmaankin saavat siitä oudosti jotain irti, puhuvat ja jauhavat samaa. Ei sellaista jaksa kuunnella.
Ihan esimerkkeinä, vaikkakin ehkä asia ei ole niin suuri kuin vakava sairastuminen tai elämän muut kriisit, työkaverini ja ystävän ystäväni. Kumpikin valitti kovasti omaa vaivaansa ja ongelmaansa oikeastaan kenelle tahansa. Minäminäminä ja minun ongelmani, kuuntele kun minä puhun. Olen itse ratkaisukeskeinen ja tiesin kummallakin kerralla mistä puhun. Työkaveria kuuntelin ja sen jälkeen väänsin rautalangasta, että menee apteekkiin ja ostaa tuotteen X, paketti näyttää siltäjasiltä, ratkaisee vaivasi koska se on täsmälleen siihen tehty. Kaverinkaverille osasin kertoa tarkkaan, mille verottajan sivulle pitää mennä, siellä on laskuri ja lomake ja sieltä lähtee ongelmavyyhti purkautumaan, ohjeet ovat selvät.
Ja mitä nämä ihmiset tekivät? Parin viikon kuluttua olin yhdessä tilaisuudessa sattumalta, jossa kaverinkaveri oli mukana. Toisella korvalla kuuntelin, miten hän kertoi mahdottomasta ongelmastaan jollekulle jota en tuntenut. Kaipasi olkapäätä kun nämä asiat ovat niin vaikeita!
Työkaveri jatkoi marmattamistaan omista vaivoistaan. Oli pakko kysyä, kävikö hän sitten siellä apteekissa?! Hän katsoi minua kuin hullua eikä näyttänyt ymmärtävän ollenkaan, mistä puhuin. Eli siitä vaivasta puhuminen oli tärkeämpää kuin sen hoitaminen.
Tavallaan voi aloitukseen sanoa että kyllä, ei kannata alkaa neuvomaan! Kaikki kun eivät niitä neuvoja halua, he haluavat vain selittää ja saada huomiota ja velloa omissa huolissaan. Ehkä he tuntevat itsensä aivan erityisiksi kun heillä on huolia ja he saavat niillä muiden huomiota osakseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kauheeta, onko tosiaan noin monia täysin epäempaattisia ylimielisiä besserwissertyyppejä?
Voit antaa neuvoja jos niitä erityisesti pyydetään.
Jollet halua vain kuunnella, niin sano suoraan ja vaihda vaikka puheenaihetta.
Mulla oli kaveri, joka otti yhteyttä aina kun oli jonkin sortin hätätilanne. Kuuntelin mielelläni ja neuvoin, koska hän mielestäni oli monta kertaa ihan kujalla ja ei kertakaikkiaan tiennyt mitä pitäisi tehdä. Hän teki jopa erittäin epätoivoisia asioita ja suunnitteli vielä mahdottomampia. Kuuntelin ja juttelin ja otin asioista selvää, koska yritin tosissani auttaa. Sanoin ihan suoraan mitä nyt pitää tehdä jne. No asiathan paranikin ja hän oli mielestäni vahvempi ja sai elämänsä monella tavalla järjestykseen. Tilanne meni siihen, että hän ei kestänyt enää mitään vaihtoehtoja jonkin asian tekemiseen vaan suuttui ja loukkaantui neuvoista ja otti kehotuksena tehdä eri tavalla kuin oli itse ajatellut vaikka yhdessä pohdimme jotain ostosta rahan käyttöä tms. Kerroin myös omista asioistani. No hän sitten raivostui kerran minulle ja alkoi pilkkaamaan minun tekemisiäni ja rahankäyttöäni vaikka en ollut rahan puutteesta valittanut. Ehkäpä hän koki, että minä leveilen tekemisilläni ja olen liian itsevarma. Ja enää en olisi saanut antaa neuvon hiventäkään. No, tästä ajattelen, että hyvä vaan. Hän alkaa olla terve, kun uskaltaa sanoa mielipiteensä vihdoinkin päin naamaa vaikkakin ilkeällä tavalla. On vihdoin päässyt irti sairaasta parisuhteesta , joka sai hänet toimimaan aivan kotiorjan tavoin ja vihdoin saa tehdä omilla rahoilla mitä haluaa ja tehdä muutenkin omanlaisiaan asioita. Mietin joskus, että onko minun pakko olla se sontakasa, joka saa lopulta paskan niskaansa, mutta entä sitten. Olenpa ainakin yrittänyt auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan.
Onko ikä tuonut myös ymmärryksen siitä että sinä et ole se joka osaa kaikkien kaikki asiat ratkoa?
En koskaan valita asioista jotka voin korjata, harmitella ehkä voin, että vitsi kun siihenkin menee niin paljon aikaa ja voimavaroja, mutta että valittaisin valittamasta päästyänikin jostain sellaisesta jonka osaisi kaltaisesikin tyyppi ratkaista? Ehei!
Yleensä nuo besserwisserit on niitä jotka "neuvovat" masentunutta ihmistä "ottamaan niskasta itseään kiinni ja lusikan kauniiseen käteen" vaikka eivät ymmärrä edes alkeellisella tasolla mitä masennus tarkoittaa, ja niitä jotka sanovat että kun vain laitat hommaan 100 000 €, niin se on sillä ratkaistu, ymmärtämättä että ihan samoilla rahoilla muutkin pelaa kuin besserwisseri itse, ja niitä rahoja ei noin monella nollalla lasketa.
Kun omalla lapsellani oli ongelmia, niin hyvin usein kuuli hienona neuvona että " no sun pitää sanoa sille että noin ei kannata tehdä". Tällainen henkilö luuli ilmeisesti omaa tyhmyyttään, että ongelmat johtuvat siitä ettei lapselle ole SANOTTU niin. :D
Eli ei, en ole koskaan tavannut ihmistä, ja hänen ongelmaansa, jonka ei olisi halunnut ratkaista ongelmaa vaan olisi halunnut vain nalittaa siitä. Kukaan vain ei pysty ratkaisemaan onglemaa jossa esim. mies jättää yllättäen vaimonsa ja yhteiset 3 pientä tenavaa. Tai ehkä sille miehelle pitäisi vain sanoa että HYI, ei saa tehdä noin.
Vierailija kirjoitti:
Miksi haluat puhua, jos et halua apua?
Puhuminenhan auttaa. Ihmiset käsittelevät stressiä eri tavoin. Jotkut haluavat tulla kuulluiksi, siinä kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse kova neuvomaan, ja tänään sain kokea ihan omakohtaisesti, kuinka pahalta se voi tuntua. Olin kumppanini kanssa etätöissä, ja aloin avautua tälle yhdestä todella rasittavasta työprojektista. Olin niin poikki, että aloin itkeä vollottaa. Olisin halunnut, että puoliso olisi halannut ja antanut pari pientä tsemppikommenttia, en muuta. Sen sijaan puoliso alkoi neuvoa, kuinka minun pitää puhua esihenkilölleni työkuormastani, ottaa projektin jäsenten kanssa projektipalaveri, pitää tiimiläisten kanssa palautekeskustelu… Yritin siinä itkua tihrustaen sanoa, ettei asialle mahda nyt mitään, projekti pitää vaan saada valmiiksi. Sanoin haluavani päästää pahan olon ulos, jotta jaksan rutistaa loppupäivän ja puskea projektin finaaliin. Puoliso ymmärsi, ja sain purkautua rauhassa.
Tarinan opetus: omat toiveet voi myös sanoittaa. Jos ei kaipaa neuvoja, sen voi sanoa ihan suoraan. Kuten ketjusta on tullut ilmi, monille neuvominen on se luontaisin tapa käsitellä kiusallisia tilanteita, kun ei ihan tiedä, mitä sanoa.
Tuon viestisi jälkeen voisin kuvitella olevani sun puolisosi:D olen ollut kumppanilleni samanlainen, mikä ei välttämättä olekaan ollut kumppanin näkökulmasta katsottuna niin hyvä kuin olen ajatellut. Syy, miksi olen alkanut ehdottamaan esimieheen yhteydenottamista ynnä muuta, on yksinkertaisesti se, että en kestä ajatusta siitä, että kumppanillani on huono olla töissä, jolle ei voi tehdä mitään. Täytyykin ottaa onkeensa nyt tästä viestistäsi ja koittaa olla enemmän tukena. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan.
Onko ikä tuonut myös ymmärryksen siitä että sinä et ole se joka osaa kaikkien kaikki asiat ratkoa?
En koskaan valita asioista jotka voin korjata, harmitella ehkä voin, että vitsi kun siihenkin menee niin paljon aikaa ja voimavaroja, mutta että valittaisin valittamasta päästyänikin jostain sellaisesta jonka osaisi kaltaisesikin tyyppi ratkaista? Ehei!
Yleensä nuo besserwisserit on niitä jotka "neuvovat" masentunutta ihmistä "ottamaan niskasta itseään kiinni ja lusikan kauniiseen käteen" vaikka eivät ymmärrä edes alkeellisella tasolla mitä masennus tarkoittaa, ja niitä jotka sanovat että kun vain laitat hommaan 100 000 €, niin se on sillä ratkaistu, ymmärtämättä että ihan samoilla rahoilla muutkin pelaa kuin besserwisseri itse, ja niitä rahoja ei noin monella nollalla lasketa.
Kun omalla lapsellani oli ongelmia, niin hyvin usein kuuli hienona neuvona että " no sun pitää sanoa sille että noin ei kannata tehdä". Tällainen henkilö luuli ilmeisesti omaa tyhmyyttään, että ongelmat johtuvat siitä ettei lapselle ole SANOTTU niin. :D
Eli ei, en ole koskaan tavannut ihmistä, ja hänen ongelmaansa, jonka ei olisi halunnut ratkaista ongelmaa vaan olisi halunnut vain nalittaa siitä. Kukaan vain ei pysty ratkaisemaan onglemaa jossa esim. mies jättää yllättäen vaimonsa ja yhteiset 3 pientä tenavaa. Tai ehkä sille miehelle pitäisi vain sanoa että HYI, ei saa tehdä noin.
En nyt vastaa tunteenpurkauksessasi muuhun kuin ensimmäisenä esittämääsi kysymykseen. Ketjussa olen myöhemmin kertonut, että en ole antanut neuvoja asioissa, joista en tiedä mitään. Enkä anna niistäkään asioista, joista tiedän, jos en ole varma, että toinen oikeasti haluaa neuvoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan.
Joskus voi olla niin, että haluaa vain puhua.
Joskus voi olla niin, että jostakin syystä ei voi tehdä sillä tavalla kuin sinä haluaisit tai sinun ratkaisusi ei jostakin syystä toimisi ja silloin saatat esittämällä ´"ratkaisuisi" vain satuttaa. Pahimpia ovat sellaiset, jotka suuttuvat, kun toinen ei tee esitetyllä tavalla. Sellaiset eivät ole auttajia lainkaan.
Joskus on myös niin, että omat ratkaisut eivät toimi kaikilla.
Siksi paras tapa auttaa on kuunnella ja välittää. Monet terapeutit yms. pitävät kuuntelemista sellaisena, että riittää, kun kuuntelee korvilla ja sitten on siinä asiantuntijana. Mutta eivät ihmiset mitään kuuntelemista tarvitse tai viisastelua vaan hyväksytyksi tulemista ja jakamista. Läsnäolo ei ole kuuntelemista vaan hyväksymistä.
Lisäksi kyllä ne sinun ratkaisusi voivat olla arvokkaita, jos syntyvät sen toisen tarpeista käsin eikä sinun tarpeesta saada homma selväksi. Osallistuminen on jakamista, kunhan se ei ole jyräämistä.
Ihmisten ei ole mitenkään helppoa arvostaa toisiaan sellaisena kuin ollaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan.
Onko ikä tuonut myös ymmärryksen siitä että sinä et ole se joka osaa kaikkien kaikki asiat ratkoa?
En koskaan valita asioista jotka voin korjata, harmitella ehkä voin, että vitsi kun siihenkin menee niin paljon aikaa ja voimavaroja, mutta että valittaisin valittamasta päästyänikin jostain sellaisesta jonka osaisi kaltaisesikin tyyppi ratkaista? Ehei!
Yleensä nuo besserwisserit on niitä jotka "neuvovat" masentunutta ihmistä "ottamaan niskasta itseään kiinni ja lusikan kauniiseen käteen" vaikka eivät ymmärrä edes alkeellisella tasolla mitä masennus tarkoittaa, ja niitä jotka sanovat että kun vain laitat hommaan 100 000 €, niin se on sillä ratkaistu, ymmärtämättä että ihan samoilla rahoilla muutkin pelaa kuin besserwisseri itse, ja niitä rahoja ei noin monella nollalla lasketa.
Kun omalla lapsellani oli ongelmia, niin hyvin usein kuuli hienona neuvona että " no sun pitää sanoa sille että noin ei kannata tehdä". Tällainen henkilö luuli ilmeisesti omaa tyhmyyttään, että ongelmat johtuvat siitä ettei lapselle ole SANOTTU niin. :D
Eli ei, en ole koskaan tavannut ihmistä, ja hänen ongelmaansa, jonka ei olisi halunnut ratkaista ongelmaa vaan olisi halunnut vain nalittaa siitä. Kukaan vain ei pysty ratkaisemaan onglemaa jossa esim. mies jättää yllättäen vaimonsa ja yhteiset 3 pientä tenavaa. Tai ehkä sille miehelle pitäisi vain sanoa että HYI, ei saa tehdä noin.
En nyt vastaa tunteenpurkauksessasi muuhun kuin ensimmäisenä esittämääsi kysymykseen. Ketjussa olen myöhemmin kertonut, että en ole antanut neuvoja asioissa, joista en tiedä mitään. Enkä anna niistäkään asioista, joista tiedän, jos en ole varma, että toinen oikeasti haluaa neuvoja.
Viesti oli kylläkin asiaa, eikä tunteenpurkaus, minkä olisi hyvin käsittänyt jos osaisi lukea asiaa, eikä olisi tarvetta aina etsiä jotain tunnepitoisuuksia. Itse olen vankka asian ihminen, ja siltikään en ole tavannut yhtään ihmistä joka ei ilolla ottaisi ratkaisua vastaan. Ne "ratkaisut" vain on aina sellaisia mitä ei ole tässä maailmankaikkeudessa mahdollista toteuttaa, ja syykin niiden esittämiselle on selvä, -piti vain päästä besserwisseröimään.
Pah! Ihmisoikeudet. Sinun oikeus on minun vastuu. Jos teet tyhmiä valintoja, ratkaisu jäänee minun vastuulleni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen. Itseni. Mutta olen opetellut olemaan neuvomatta. Olen erittäin ratkaisukeskeinen luonteeltani ja sen vuoksi aiemmin oletin, että muutkin ihmiset haluaisivat saada ongelmansa ratkaistua. Iän myötä kuitenkin olen huomannut, että jotkut ihmiset tosiaan haluavat vain puhua ongelmistaan.
Onko ikä tuonut myös ymmärryksen siitä että sinä et ole se joka osaa kaikkien kaikki asiat ratkoa?
En koskaan valita asioista jotka voin korjata, harmitella ehkä voin, että vitsi kun siihenkin menee niin paljon aikaa ja voimavaroja, mutta että valittaisin valittamasta päästyänikin jostain sellaisesta jonka osaisi kaltaisesikin tyyppi ratkaista? Ehei!
Yleensä nuo besserwisserit on niitä jotka "neuvovat" masentunutta ihmistä "ottamaan niskasta itseään kiinni ja lusikan kauniiseen käteen" vaikka eivät ymmärrä edes alkeellisella tasolla mitä masennus tarkoittaa, ja niitä jotka sanovat että kun vain laitat hommaan 100 000 €, niin se on sillä ratkaistu, ymmärtämättä että ihan samoilla rahoilla muutkin pelaa kuin besserwisseri itse, ja niitä rahoja ei noin monella nollalla lasketa.
Kun omalla lapsellani oli ongelmia, niin hyvin usein kuuli hienona neuvona että " no sun pitää sanoa sille että noin ei kannata tehdä". Tällainen henkilö luuli ilmeisesti omaa tyhmyyttään, että ongelmat johtuvat siitä ettei lapselle ole SANOTTU niin. :D
Eli ei, en ole koskaan tavannut ihmistä, ja hänen ongelmaansa, jonka ei olisi halunnut ratkaista ongelmaa vaan olisi halunnut vain nalittaa siitä. Kukaan vain ei pysty ratkaisemaan onglemaa jossa esim. mies jättää yllättäen vaimonsa ja yhteiset 3 pientä tenavaa. Tai ehkä sille miehelle pitäisi vain sanoa että HYI, ei saa tehdä noin.
En nyt vastaa tunteenpurkauksessasi muuhun kuin ensimmäisenä esittämääsi kysymykseen. Ketjussa olen myöhemmin kertonut, että en ole antanut neuvoja asioissa, joista en tiedä mitään. Enkä anna niistäkään asioista, joista tiedän, jos en ole varma, että toinen oikeasti haluaa neuvoja.
Viesti oli kylläkin asiaa, eikä tunteenpurkaus, minkä olisi hyvin käsittänyt jos osaisi lukea asiaa, eikä olisi tarvetta aina etsiä jotain tunnepitoisuuksia. Itse olen vankka asian ihminen, ja siltikään en ole tavannut yhtään ihmistä joka ei ilolla ottaisi ratkaisua vastaan. Ne "ratkaisut" vain on aina sellaisia mitä ei ole tässä maailmankaikkeudessa mahdollista toteuttaa, ja syykin niiden esittämiselle on selvä, -piti vain päästä besserwisseröimään.
Toistan siis itseäni eli saman, mitä edellisessä kommentissani jo kirjoitin: ."Ketjussa olen myöhemmin kertonut, että en ole antanut neuvoja asioissa, joista en tiedä mitään. Enkä anna niistäkään asioista, joista tiedän, jos en ole varma, että toinen oikeasti haluaa neuvoja."
Minä neuvon aina, enkä halua että minulle avaudutaan jos ei haluta kuulla ehdotuksiani ratkaisuiksi.
Ei tuttavuus oikeuta kaatamaan lokaa päälleni yksipuolisilla sopimuksilla. Minulle saa kertoa, pakko ei ole. Jos kertoo, niin tietää että otan kantaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vielä esimerkki. Sairastuin syöpään, kaverit jankuttivat toksista positiivisuutta, kyllä se siitä. Kielsivät sen mahdollisuuden että olen kuolemanvaarassa, höpöhöpö etsä kuole, vähättelivät sitä. Kävin juttelemassa syöpähoitajan kanssa ja purkamassa mieltäni. Hän heti ensimmäiseksi sanoi että tämä on vakava sairaus joka pysäyttää. Tuntui hyvälle että joku ymmärtää mitä käyn läpi ja kertoo että on ok pelätä. Mahdollisuus on jäädä henkiin tai kuolla ja niitäkin pitää mielessä käsitellä eikä vain kieltää.
Mitä olisit halunnut kaveriesi sanovan sulle?
Kiitos viisaasta kysymyksestäsi.
"Toivon että selviät tästä". "Miltä sinusta tuntuu?" "En osaa kuvitella mitä käyt läpi mutta jos voin jotenkin auttaa niin kerro". "Haluatko että tulen mukaan lääkäriin tai sytoihin(tässä ratkaisukeskeinen ystävä voi todella olla tukena kun olleen faktojen kanssa tekemisissä ja kun itse unohtaa kaiken). "Olet usein mielessäni ja mietin miten voit".
Kun mä sairastuin vakavasti ja olin vähällä kuolla (kirjoitin asiasta kommentissa 230), mä en puhunut asiasta kenenkään omaiseni enkä ystäväni kanssa. Enkä varsinkaan siitä, mitä tapahtui sairaalasta päästyäni. Mulle kun tuli siitä trauma ja myöhemmin sainkin PTSD-diagnoosin sekä traumaterapiaa ja tämä ilmeni siten, että saatoin olla ensin täynnä elämänriemua ja jo 10 minuutin päästä itsetuhoinen. Omaisilleni en halunnut puhua asiasta mitään, koska en halunnut huolestuttaa heitä. He olivat vain muutamaa viikkoa aiemmin olleet huolesta suunniltaan, kun läkäritkään eivät vielä tienneet, selviänkö hengissä vai en. En halunnut vetää "helpotuksen mattoa" heidän jalkojensa alta kertomalla, että oikeastaan lähes päivittäin harkitsen päättäväni päiväni. Ystävilleni en puhunut myöskään, koska heidän kanssaan halusin puhua mistä tahansa muusta kuin sairastumisestani. Jos olisin puhunut, he eivät olisi tajunneet pätkääkään, mistä edes puhun. En myöskään halunnut, että läheiseni tai ystäväni alkaisivat tarkkailemaan mielialojani, olemaan varovaisia seurassani, varmistamaan, että en nyt ainakaan tänään ole tekemässä mitään peruuttamatonta jne. En halunnut "valvonnan" alaiseksi. Ulospäin halusin olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta hakeuduin puhumaan ammattilaiselle. Koitin silloin etsiä vertaistukea tai edes tietoa siitä, mitä on odotettavissa, jos sattusikin jäämään henkiin. En löytänyt kumpaakaan. Sen vuoksi olikin aika käsittämätöntä, kun viime syksynä sain viestin (josta kerroin kommentissa 230) ja yhtäkkiä, 9 vuoden jälkeen, olikin olemassa ihminen, joka sillä hetkellä vielä taisteli hengestään, mutta selvittyään olisikin kokenut saman kuin minä. Kun menin ekaa kertaa heille kylään, mulla oli ensimmäistä kertaa muu kuin traumaterapeutti, jonka kanssa puhua tapahtuneesta. Multa silloin aikoinaan ystävät ja muut kyselivät vointia, mutta en koskaan vastannut rehellisesti. Ihmiset voivat siis olla hyvinkin erilaisia sen suhteen, mistä haluavat puhua, mitä kertoa ja miten toivovat muiden ihmisten toimivan.
Koskettava viesti. Ja valitettavasti se on kyllä juuri näin, että mitä suuremman tragedian on kokenut, sitä haastavampaa on löytää joku, joka oikeasti kykenisi auttamaan.
Äärettömän arvokas asia, että nämä kaksi ovat kohdanneet.
Ihanaa, sun syöpähän voi todennäköisesti olla kuolemaksi! Suunnitellaan äkkiä sulle hieno hautakivi ja tehdään sun elämästä semmonen kuvakirja valmiiksi. Mitkäs sun lempivirret olikaan? Kutsutaan kaikki kamut viikonloppuna tekemään sun kuolinsiivous. Tilaan roskalavan valmiiks kun sun nurkissa on niin paljon pas kaa mitä kukaan ei halua.
Alkaa tuntua yllättynyt ja hämmentynyt toteamus, "et sä tähän kuole" aika lohduttavalta ja lempeältä.