olen 26-v nainen, elämä menee ohitse

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:33"]

Näin olen viime vuodet tehnyt. Sairaudet ovat kuitenkin sen verran vakavia, ettei ne ilman hoitoa parane. Tenttaatko muuten syöpäsairaaltakin mitä hän on tehnyt itsensä eteen? Vaaditko syöpäsairaaltakin jokapäiväistä ponnistelua? Tiesitkö, että jo pelkästään hengissä pysyminen on kovaa kamppailu jos on vakavia psyykkisiä sairauksia?

ap

[/quote]

Saatanan raivostuttavaa ja hävytöntä miten vertaat jatkuvasti mielenterveysongelmia syöpään :( Olen tuntenut monta syöpään sairastunutta ja siihen kuollutta. Se on fyysinen sairaus, johon voi harvoin yksilö enää millään tasolla sairastumisensa jälkeen vaikuttaa.

Lisäksi näytät olevan siinä pisteessä, että ymmärtämisesi on täysin hämärtynyt muiden ihmisten suhteen. Arvaapa kuinka monta kertaa olin tehdä itsemurhan tuon 10 vuoden aikana? Kuinka itsetuhoinen olen ollut? Tiedätkö sinä mitä masentuneena oleminen edes tarkoittaa?

Sen sijaan sinulla itselläsi on kaikki avaimet parantumiseen. Kuten sanottu: tässäkin ketjussa osalla on ollut erittäin vakavia ongelmia itsensä kanssa, mutta ovat osittain oman toimintansa kautta parantuneet. Minäkin tein sen.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:44"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:39"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:08"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]


Tässä tyypillinen hlö joka ei ymmärrä mistä psyykkisestä sairaudesta on kyse. Jos altistaa itseään liikaa ahdistukselle, voi joutua sellaiseen tilaan että valkotakkiset tulevat hakemaan pois. Itsellä on pakko-oireita ja joskus kun olen liikaa altistanut iteäni niin tilanne on mennyt psykoottiseksi.

[/quote]

Vaikka tilanne eskaloituisi muutaman kerran ahdistuksen vuoksi ihan sinne hulluuden puolelle asti, niin tuskin muutaman kerran jälkeen reaktio olisi enää yhtä voimakas.

[/quote]


Psykoosi on tuhoisaa aivoille. Siitä ei noin vain toivuta. Lisäksi harva menisi enää sellaiseen opiskelupaikkan josta olisi jo kertaalleen haettu pakkohoitoon...Vai menisitkö sinä työpaikallesi josta sinut olisi haettu pakkohoitoon samalla kun huudat, itket, revit hiuksiasi, ulvot, kiljut...??

[/quote]

Syrjäydy yhteiskunnasta sitten ja elä tuolla tavalla kunnes kuolet.

Jos asenteesi on tosiaan noin toivoton, niin terapia kanssasi on ajanhukkaa. Ei niillä lääkäreillä ole mitään taikasauvaa ja maagisia-aseita ongelmiasi vastaan, jos itse et ole valmis muuttamaan yhtään käyttäytymismallejasi.

Luulen että et ole niin uniikki ja mitenkään erityisen vaurioitunut. Uskottelet itsellesi että olet täysin toivoton tapaus, että sinun ei oikeasti tarvitse tehdä mitään elämäsi eteen parantaaksesi sitä. Se on jonkinlainen oikeutus sinulle olla täydellinen floppi ja elellä psyykelääkkeiden varassa tuettuna.

Kivaa loppuelämää.

Muut ovat parantuneet, koska ovat tehneet itse asioita elämänsä eteen ja päättäneet pärjätä epämiellyttävissäkin tilanteissa.

[/quote]


Huoh. Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi tehnyt epämiellyttivä asioita. kaikki sairaat eivät todellakan koskaan parane, moni joutuu hoidon puutteen takia jo nuorena eläkkeellä ja on eläkkeellä sitten loppuelämän. Ja miten minä voin sen estää jos saan tuollaisen kohtauksen kun menen ulos? Ja vastaa nyt, menisiktö sinä työpaikkan josta sinut on haettu pomon ja työkavereiden läsnäollessa pakkohoitoon ja sinä kiljut, itket, huudat ,revit hiuksiasia? Tiedätkö ollenkaan miltä tuntuu tuollainen kohtaus? Sinut vietäisiin ambulanssilla psyk polille ja työkaverit ja pomo jäisivät vain suu auki katsomaan.

Ja kuten sanoin, yritän edelleen, vuosien sairastamisenkin jälkeen joka ikinen päivä kovempaa kuin sinä uskoisitkaan. Toivin, että sinä pysyt terveenä, voisit muuten joutua syömään sanasi.
ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:50"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:44"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:39"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:08"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]


Tässä tyypillinen hlö joka ei ymmärrä mistä psyykkisestä sairaudesta on kyse. Jos altistaa itseään liikaa ahdistukselle, voi joutua sellaiseen tilaan että valkotakkiset tulevat hakemaan pois. Itsellä on pakko-oireita ja joskus kun olen liikaa altistanut iteäni niin tilanne on mennyt psykoottiseksi.

[/quote]

Vaikka tilanne eskaloituisi muutaman kerran ahdistuksen vuoksi ihan sinne hulluuden puolelle asti, niin tuskin muutaman kerran jälkeen reaktio olisi enää yhtä voimakas.

[/quote]


Psykoosi on tuhoisaa aivoille. Siitä ei noin vain toivuta. Lisäksi harva menisi enää sellaiseen opiskelupaikkan josta olisi jo kertaalleen haettu pakkohoitoon...Vai menisitkö sinä työpaikallesi josta sinut olisi haettu pakkohoitoon samalla kun huudat, itket, revit hiuksiasi, ulvot, kiljut...??

[/quote]

Syrjäydy yhteiskunnasta sitten ja elä tuolla tavalla kunnes kuolet.

Jos asenteesi on tosiaan noin toivoton, niin terapia kanssasi on ajanhukkaa. Ei niillä lääkäreillä ole mitään taikasauvaa ja maagisia-aseita ongelmiasi vastaan, jos itse et ole valmis muuttamaan yhtään käyttäytymismallejasi.

Luulen että et ole niin uniikki ja mitenkään erityisen vaurioitunut. Uskottelet itsellesi että olet täysin toivoton tapaus, että sinun ei oikeasti tarvitse tehdä mitään elämäsi eteen parantaaksesi sitä. Se on jonkinlainen oikeutus sinulle olla täydellinen floppi ja elellä psyykelääkkeiden varassa tuettuna.

Kivaa loppuelämää.

Muut ovat parantuneet, koska ovat tehneet itse asioita elämänsä eteen ja päättäneet pärjätä epämiellyttävissäkin tilanteissa.

[/quote]


Huoh. Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi tehnyt epämiellyttivä asioita. kaikki sairaat eivät todellakan koskaan parane, moni joutuu hoidon puutteen takia jo nuorena eläkkeellä ja on eläkkeellä sitten loppuelämän. Ja miten minä voin sen estää jos saan tuollaisen kohtauksen kun menen ulos? Ja vastaa nyt, menisiktö sinä työpaikkan josta sinut on haettu pomon ja työkavereiden läsnäollessa pakkohoitoon ja sinä kiljut, itket, huudat ,revit hiuksiasia? Tiedätkö ollenkaan miltä tuntuu tuollainen kohtaus? Sinut vietäisiin ambulanssilla psyk polille ja työkaverit ja pomo jäisivät vain suu auki katsomaan.

Ja kuten sanoin, yritän edelleen, vuosien sairastamisenkin jälkeen joka ikinen päivä kovempaa kuin sinä uskoisitkaan. Toivin, että sinä pysyt terveenä, voisit muuten joutua syömään sanasi.
ap

[/quote]

Tiedän ihmisen joka on mennyt sen jälkeen kun on saanut vastaavia kohtauksia ja onnistunut siedättämään itsensä terveeksi. Toinen vaihtoehto on tietenkin sitten jäädä kotiin kohtauksen jälkeen pysyvästi itkemään ja syrjäytymään lisää. Kouluhenkilökunnalle asiasta kertominen auttaa henkilökuntaa suhtautumaan oikealla tavalla kohtauksiin, koska ne eivät tule silloin ns. yllätyksenä.

Lyhyesti: Täällä myös melko heikoista ponnistanut N26. Päihteitä ja mt-ongelmia (väkivaltaista ja psykoottista käytöstä, pelkotiloja, vainoharhoja, todella vaikea masennus, kykenemättömyys elämään). Tulin uskoon, lopetin sen avulla päihteet ja pikku hiljaa Jumala on vapauttanut minua melko kieroista ajatusmalleista/toimintamalleista/vinoutumista ja eheyttänyt muutenkin. Ainakin pelkotilat vähentyneet n. 97% ja pystyn olemaan ihmisten joukossa. Kesken olen vielä mutta sentään "elinkelpoinen" ja kykenen huolehtimaan itsestäni. Suosittelen Jeesusta jos hengellisyys tai hengelliset asiat kiinnostaa yhtään. Oikein muuta neuvoa en osaa antaa. Paitsi tietty puhuminen/kirjoittaminen on toiminut mulla myös. Voitko ehkä hakeutua jonkun vertaistuen piiriin?

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:33"]

Näin olen viime vuodet tehnyt. Sairaudet ovat kuitenkin sen verran vakavia, ettei ne ilman hoitoa parane. Tenttaatko muuten syöpäsairaaltakin mitä hän on tehnyt itsensä eteen? Vaaditko syöpäsairaaltakin jokapäiväistä ponnistelua? Tiesitkö, että jo pelkästään hengissä pysyminen on kovaa kamppailu jos on vakavia psyykkisiä sairauksia?

ap

[/quote]

Saatanan raivostuttavaa ja hävytöntä miten vertaat jatkuvasti mielenterveysongelmia syöpään :( Olen tuntenut monta syöpään sairastunutta ja siihen kuollutta. Se on fyysinen sairaus, johon voi harvoin yksilö enää millään tasolla sairastumisensa jälkeen vaikuttaa.

Lisäksi näytät olevan siinä pisteessä, että ymmärtämisesi on täysin hämärtynyt muiden ihmisten suhteen. Arvaapa kuinka monta kertaa olin tehdä itsemurhan tuon 10 vuoden aikana? Kuinka itsetuhoinen olen ollut? Tiedätkö sinä mitä masentuneena oleminen edes tarkoittaa?

Sen sijaan sinulla itselläsi on kaikki avaimet parantumiseen. Kuten sanottu: tässäkin ketjussa osalla on ollut erittäin vakavia ongelmia itsensä kanssa, mutta ovat osittain oman toimintansa kautta parantuneet. Minäkin tein sen.

[/quote]


Hohhjoijaa :D

Sä et todellakaan tiedä psyykkisistä sairauksista yhtään mitään kun et voi hyväksyä että psyykkinen sairaus on usein jopa pahempi kuin syöpä. Sinun sairautesi tunnistetaan, ihmiset hyväksyvät että olet sairas. Mieluumin ottaisin syövän jonka voi parantaa, kuin psyykkisen sairauden johon ei saa kunnolla edes hoitoja.

Minä en voi parantaa psyykkistä sairauttani yksin, kuten sinäkään et syöpääsi. Psyykkinen sairaus johtaa kuolemaan yhtälailla kuin fyysinen sairaus.

Sinäkin olisit voinut parantua syövästä jos olisit vain halunnut. Muisitko muuten lenkkeillä joka päivä ja mennä epämukavuusalueille vaikke teki kipeää? Pitää katsos itsekin yrittää, ei saa jäädä sairaaksi.

ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:10"][quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:06"]

Mä ymmärrän sua. Mulla on ahdistusta ja jokainen päivä on taistelua epämukavuusalueella. Aloitin nyt 26v amk-opiskelut ja onneksi syksyn jälkeen pystyn tekemään paljon verkkokursseja, koska toi koululla olo hajottaa pään. Ootko miettinyt tota vaihtoehtoa eli etsisit avoimesta verkkokursseja, joita suorittaisit kotoa? Antaisin mitä vaan että olisin ns normaali mut valitettavasti kortit on nyt jaettu mulle näin.

[/quote]

Miten ihminen, jolla ei ole sosiaalisia taitoja ja ei saa niitä edes koulusta verkkokursseja suorittamalla työllistyy myöhemmin. Ei ole luultavasti edes tarpeeksi itsevarma mennäkseen työhaastatteluun. Joskus se ongelma pitää vain kohdata, sen sijaan että tilannetta pitkittää itse.
[/quote]

Ihan totta puhut, mutta nyt mielestäni pääasia että saa jostain kiinni. Siitä sitten seuraava askel vois olla et yhden kurssin tekee paikan päällä, sit toisenkin ja pikkuhiljaa etenee kunnon opintoihin.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:33"]

Näin olen viime vuodet tehnyt. Sairaudet ovat kuitenkin sen verran vakavia, ettei ne ilman hoitoa parane. Tenttaatko muuten syöpäsairaaltakin mitä hän on tehnyt itsensä eteen? Vaaditko syöpäsairaaltakin jokapäiväistä ponnistelua? Tiesitkö, että jo pelkästään hengissä pysyminen on kovaa kamppailu jos on vakavia psyykkisiä sairauksia?

ap

[/quote]

Saatanan raivostuttavaa ja hävytöntä miten vertaat jatkuvasti mielenterveysongelmia syöpään :( Olen tuntenut monta syöpään sairastunutta ja siihen kuollutta. Se on fyysinen sairaus, johon voi harvoin yksilö enää millään tasolla sairastumisensa jälkeen vaikuttaa.

Lisäksi näytät olevan siinä pisteessä, että ymmärtämisesi on täysin hämärtynyt muiden ihmisten suhteen. Arvaapa kuinka monta kertaa olin tehdä itsemurhan tuon 10 vuoden aikana? Kuinka itsetuhoinen olen ollut? Tiedätkö sinä mitä masentuneena oleminen edes tarkoittaa?

Sen sijaan sinulla itselläsi on kaikki avaimet parantumiseen. Kuten sanottu: tässäkin ketjussa osalla on ollut erittäin vakavia ongelmia itsensä kanssa, mutta ovat osittain oman toimintansa kautta parantuneet. Minäkin tein sen.

[/quote]


Itse ole muuten hävytön ja kiittämätän. Ole onnellinen että olet parantunut. Ole onnellinen, että yhteiskunta tuki sinun paranemistasi. Olet paremmassa asemassa kuin tuhannet mielenterveysongelmaiset, jotka eivät saa hoitoa. Olet kiittämätön ja katkera vaikka sinulla on asiat paremmin ja olet saanut parempaa hoitoa kuin monet psyykkisesti sairaat. Ehkä syöpäsairaakin pitäisi jättää hoitamatta, tai hoitaa vain esim vuoden, katsois sitten muuttuisko ääni kellossa. Etkai muuten edesauttanut syöpäsi kehittymistä? Etkai syönyt epäterveellisiä ruokia, tupakoinut kertaakaan?
ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:53"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:33"]

Näin olen viime vuodet tehnyt. Sairaudet ovat kuitenkin sen verran vakavia, ettei ne ilman hoitoa parane. Tenttaatko muuten syöpäsairaaltakin mitä hän on tehnyt itsensä eteen? Vaaditko syöpäsairaaltakin jokapäiväistä ponnistelua? Tiesitkö, että jo pelkästään hengissä pysyminen on kovaa kamppailu jos on vakavia psyykkisiä sairauksia?

ap

[/quote]

Saatanan raivostuttavaa ja hävytöntä miten vertaat jatkuvasti mielenterveysongelmia syöpään :( Olen tuntenut monta syöpään sairastunutta ja siihen kuollutta. Se on fyysinen sairaus, johon voi harvoin yksilö enää millään tasolla sairastumisensa jälkeen vaikuttaa.

Lisäksi näytät olevan siinä pisteessä, että ymmärtämisesi on täysin hämärtynyt muiden ihmisten suhteen. Arvaapa kuinka monta kertaa olin tehdä itsemurhan tuon 10 vuoden aikana? Kuinka itsetuhoinen olen ollut? Tiedätkö sinä mitä masentuneena oleminen edes tarkoittaa?

Sen sijaan sinulla itselläsi on kaikki avaimet parantumiseen. Kuten sanottu: tässäkin ketjussa osalla on ollut erittäin vakavia ongelmia itsensä kanssa, mutta ovat osittain oman toimintansa kautta parantuneet. Minäkin tein sen.

[/quote]


Hohhjoijaa :D

Sä et todellakaan tiedä psyykkisistä sairauksista yhtään mitään kun et voi hyväksyä että psyykkinen sairaus on usein jopa pahempi kuin syöpä. Sinun sairautesi tunnistetaan, ihmiset hyväksyvät että olet sairas. Mieluumin ottaisin syövän jonka voi parantaa, kuin psyykkisen sairauden johon ei saa kunnolla edes hoitoja.

Minä en voi parantaa psyykkistä sairauttani yksin, kuten sinäkään et syöpääsi. Psyykkinen sairaus johtaa kuolemaan yhtälailla kuin fyysinen sairaus.

Sinäkin olisit voinut parantua syövästä jos olisit vain halunnut. Muisitko muuten lenkkeillä joka päivä ja mennä epämukavuusalueille vaikke teki kipeää? Pitää katsos itsekin yrittää, ei saa jäädä sairaaksi.

ap

[/quote]

Hirveää skeidaa.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:57"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:53"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:33"]

Näin olen viime vuodet tehnyt. Sairaudet ovat kuitenkin sen verran vakavia, ettei ne ilman hoitoa parane. Tenttaatko muuten syöpäsairaaltakin mitä hän on tehnyt itsensä eteen? Vaaditko syöpäsairaaltakin jokapäiväistä ponnistelua? Tiesitkö, että jo pelkästään hengissä pysyminen on kovaa kamppailu jos on vakavia psyykkisiä sairauksia?

ap

[/quote]

Saatanan raivostuttavaa ja hävytöntä miten vertaat jatkuvasti mielenterveysongelmia syöpään :( Olen tuntenut monta syöpään sairastunutta ja siihen kuollutta. Se on fyysinen sairaus, johon voi harvoin yksilö enää millään tasolla sairastumisensa jälkeen vaikuttaa.

Lisäksi näytät olevan siinä pisteessä, että ymmärtämisesi on täysin hämärtynyt muiden ihmisten suhteen. Arvaapa kuinka monta kertaa olin tehdä itsemurhan tuon 10 vuoden aikana? Kuinka itsetuhoinen olen ollut? Tiedätkö sinä mitä masentuneena oleminen edes tarkoittaa?

Sen sijaan sinulla itselläsi on kaikki avaimet parantumiseen. Kuten sanottu: tässäkin ketjussa osalla on ollut erittäin vakavia ongelmia itsensä kanssa, mutta ovat osittain oman toimintansa kautta parantuneet. Minäkin tein sen.

[/quote]


Hohhjoijaa :D

Sä et todellakaan tiedä psyykkisistä sairauksista yhtään mitään kun et voi hyväksyä että psyykkinen sairaus on usein jopa pahempi kuin syöpä. Sinun sairautesi tunnistetaan, ihmiset hyväksyvät että olet sairas. Mieluumin ottaisin syövän jonka voi parantaa, kuin psyykkisen sairauden johon ei saa kunnolla edes hoitoja.

Minä en voi parantaa psyykkistä sairauttani yksin, kuten sinäkään et syöpääsi. Psyykkinen sairaus johtaa kuolemaan yhtälailla kuin fyysinen sairaus.

Sinäkin olisit voinut parantua syövästä jos olisit vain halunnut. Muisitko muuten lenkkeillä joka päivä ja mennä epämukavuusalueille vaikke teki kipeää? Pitää katsos itsekin yrittää, ei saa jäädä sairaaksi.

ap

[/quote]

Hirveää skeidaa.

[/quote]


Monet psyykkiset sairaudet näkeyvät muutoksina aivoissa. Erot on huomattu kun on kuvattu psyykkisesti terveen ja sairaan aivoja. ap

Ja edelleen, teen itse töitä sen eteen että paranisin. Yritän joka päivä paranuta. Esim olen vuosien saatossa saanut itseni siihen kuntoon, että pystyn käymään kaupassa. Ennen en pystynyt. Nykyään pystyn menemään kauppaan 1-2 krt viikossa. Mutta kun tilanne on tämä, niin olisi se hyvä että saisi jotain apua oman työskentelyn rinnalle. ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:52"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:50"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:44"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:39"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:08"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]


Tässä tyypillinen hlö joka ei ymmärrä mistä psyykkisestä sairaudesta on kyse. Jos altistaa itseään liikaa ahdistukselle, voi joutua sellaiseen tilaan että valkotakkiset tulevat hakemaan pois. Itsellä on pakko-oireita ja joskus kun olen liikaa altistanut iteäni niin tilanne on mennyt psykoottiseksi.

[/quote]

Vaikka tilanne eskaloituisi muutaman kerran ahdistuksen vuoksi ihan sinne hulluuden puolelle asti, niin tuskin muutaman kerran jälkeen reaktio olisi enää yhtä voimakas.

[/quote]


Psykoosi on tuhoisaa aivoille. Siitä ei noin vain toivuta. Lisäksi harva menisi enää sellaiseen opiskelupaikkan josta olisi jo kertaalleen haettu pakkohoitoon...Vai menisitkö sinä työpaikallesi josta sinut olisi haettu pakkohoitoon samalla kun huudat, itket, revit hiuksiasi, ulvot, kiljut...??

[/quote]

Syrjäydy yhteiskunnasta sitten ja elä tuolla tavalla kunnes kuolet.

Jos asenteesi on tosiaan noin toivoton, niin terapia kanssasi on ajanhukkaa. Ei niillä lääkäreillä ole mitään taikasauvaa ja maagisia-aseita ongelmiasi vastaan, jos itse et ole valmis muuttamaan yhtään käyttäytymismallejasi.

Luulen että et ole niin uniikki ja mitenkään erityisen vaurioitunut. Uskottelet itsellesi että olet täysin toivoton tapaus, että sinun ei oikeasti tarvitse tehdä mitään elämäsi eteen parantaaksesi sitä. Se on jonkinlainen oikeutus sinulle olla täydellinen floppi ja elellä psyykelääkkeiden varassa tuettuna.

Kivaa loppuelämää.

Muut ovat parantuneet, koska ovat tehneet itse asioita elämänsä eteen ja päättäneet pärjätä epämiellyttävissäkin tilanteissa.

[/quote]


Huoh. Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi tehnyt epämiellyttivä asioita. kaikki sairaat eivät todellakan koskaan parane, moni joutuu hoidon puutteen takia jo nuorena eläkkeellä ja on eläkkeellä sitten loppuelämän. Ja miten minä voin sen estää jos saan tuollaisen kohtauksen kun menen ulos? Ja vastaa nyt, menisiktö sinä työpaikkan josta sinut on haettu pomon ja työkavereiden läsnäollessa pakkohoitoon ja sinä kiljut, itket, huudat ,revit hiuksiasia? Tiedätkö ollenkaan miltä tuntuu tuollainen kohtaus? Sinut vietäisiin ambulanssilla psyk polille ja työkaverit ja pomo jäisivät vain suu auki katsomaan.

Ja kuten sanoin, yritän edelleen, vuosien sairastamisenkin jälkeen joka ikinen päivä kovempaa kuin sinä uskoisitkaan. Toivin, että sinä pysyt terveenä, voisit muuten joutua syömään sanasi.
ap

[/quote]

Tiedän ihmisen joka on mennyt sen jälkeen kun on saanut vastaavia kohtauksia ja onnistunut siedättämään itsensä terveeksi. Toinen vaihtoehto on tietenkin sitten jäädä kotiin kohtauksen jälkeen pysyvästi itkemään ja syrjäytymään lisää. Kouluhenkilökunnalle asiasta kertominen auttaa henkilökuntaa suhtautumaan oikealla tavalla kohtauksiin, koska ne eivät tule silloin ns. yllätyksenä.

[/quote]


Juu, mutta edelleenkään, kaikki eivät parane. Toinen syöpäsairas paranee, toinen kuolee. Sanotko ihmisille joka on kuolemaisillaan syöpään että "tiedän erään joka parani, mikset sinä siihen kyennyt?" Psyykkiset sairaudet ovat sairauksia fyysisten joukossa. ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:33"]

Näin olen viime vuodet tehnyt. Sairaudet ovat kuitenkin sen verran vakavia, ettei ne ilman hoitoa parane. Tenttaatko muuten syöpäsairaaltakin mitä hän on tehnyt itsensä eteen? Vaaditko syöpäsairaaltakin jokapäiväistä ponnistelua? Tiesitkö, että jo pelkästään hengissä pysyminen on kovaa kamppailu jos on vakavia psyykkisiä sairauksia?

ap

[/quote]

Saatanan raivostuttavaa ja hävytöntä miten vertaat jatkuvasti mielenterveysongelmia syöpään :( Olen tuntenut monta syöpään sairastunutta ja siihen kuollutta. Se on fyysinen sairaus, johon voi harvoin yksilö enää millään tasolla sairastumisensa jälkeen vaikuttaa.

Lisäksi näytät olevan siinä pisteessä, että ymmärtämisesi on täysin hämärtynyt muiden ihmisten suhteen. Arvaapa kuinka monta kertaa olin tehdä itsemurhan tuon 10 vuoden aikana? Kuinka itsetuhoinen olen ollut? Tiedätkö sinä mitä masentuneena oleminen edes tarkoittaa?

Sen sijaan sinulla itselläsi on kaikki avaimet parantumiseen. Kuten sanottu: tässäkin ketjussa osalla on ollut erittäin vakavia ongelmia itsensä kanssa, mutta ovat osittain oman toimintansa kautta parantuneet. Minäkin tein sen.

[/quote]


Tulihan se sieltä, tässä on se asenne mt-kuntoutujia kohtaan. Syljetään päälle niin paljon kun pystytään ja samalla ihmetellään kun elääkkeet jatkuu. Kaikkia mt-sairauksia kun ei psyty omalla tekemisellä parantamaan, esim skitsofreniaa, kaksiuuntaista, pakko-oireista jne.. Niitä voidaan toki helpottaa esim juurkin psykoterapialla.

En lainkaan ihmettele miksi osa psyykkisistä sairauksista kärsivistä ei parane. Selkeät erot parantuneiden ja sairaana pysyvien välillä, lukekaa ketju läpi niin huomaatte kyllä eron...

Onnea kaikille teille parantuneille, jotka olette kirjoittaneet neuvovia kommentteja ap:lle :) Ikävä vaan hän ei niitä osaa ja kykene ottamaan vielä vastaan. Ehkä vielä joskus.

Tai sitten ei.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 13:38"]

En lainkaan ihmettele miksi osa psyykkisistä sairauksista kärsivistä ei parane. Selkeät erot parantuneiden ja sairaana pysyvien välillä, lukekaa ketju läpi niin huomaatte kyllä eron...

Onnea kaikille teille parantuneille, jotka olette kirjoittaneet neuvovia kommentteja ap:lle :) Ikävä vaan hän ei niitä osaa ja kykene ottamaan vielä vastaan. Ehkä vielä joskus.

Tai sitten ei.

[/quote]

Tässä ketjussa ei ole tullut mitään sellaisia neuvoja, joita en olisi jo kokeillut. Psyykkisistä sairauksista paraneminen ei ole omasta tahdosta kiinni. Psyykkiset sairaudet näkyvät aivomuutoksina. Psyykkiset sairaudet ovat myös usein tiedostamattomista ristiriidoista johtuvia. 

Teen joka päivä töitä hyvinvointini eteen. Esim pystyn käymään kaupassa nykyään yksin, ennne en pystynyt. Jotta kykenisin elämään parempaa elämää, pitäisi minun saada käsitellä asioita psykoterapeutin kanssa. Asiat ovat aivan liian suuria yksin kannettavaksi. ap

Aika jännä että viestit joissa kerron että olen saanut muutosta aikaseksi saavat miinusta :D
Psyykkiset sairaudet eivät ole mitään "menee vähän huonosti"-tiloja vaan ne ovat ihan oikeita sairauksia. ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 13:59"]

Aika jännä että viestit joissa kerron että olen saanut muutosta aikaseksi saavat miinusta :D
Psyykkiset sairaudet eivät ole mitään "menee vähän huonosti"-tiloja vaan ne ovat ihan oikeita sairauksia. ap

[/quote]

Yläpeukku vahingossa.

olethan käynyt kilpirauhaskokeissa?

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:19"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

Pelkkä lääkehoito tai terapia ei auta, jos jumittaa kotona 6 viikkoa putkeen. Mielenterveysongelmissa on tärkeätä liikkua ulkona, käydä paikoissa joissa on muita ihmisiä ja etsiä arkeensa säännöllistä tekemistä. Olen nyt ollut murtuneen jalan kanssa kotona jumissa 2 kuukautta ja vaikka minulla ei ole (tällä hetkellä) mielenterveysongelmia, on mielialani laskenut selvästi. Koen olevani ulkona kaikesta mitä muut voivat tehdä, kauppaan pääseminen aiheuttaa sydämentykytyksiä, koska en ole tottunut "suuriin ihmisjoukkoihin" eli muihin kauppareissulla oleviin ja kassatyöntekijöihin, päivät valuvat sormien välistä kun en saa mitään fiksua aikaiseksi ja elämäni tuntuu turhalta. Jos ihan normaalipäinen, työkykyinen ihminen putoaa parissa kuukaudessa tällaiseen suohon, niin mielenterveysongelmiaan selvittävän tulisi ehdottomasti päästä kotoa pois ja elämään kiinni.

[/quote]

Näinhän se on, mutta mt-ongelmista (nyt lähinnä masennus, ahdistus) kärsivälle se lähteminen on usein hyvin vaikeaa. Siihen tarvittaisiin tosi paljon ystävien apua. Sitten taas niitä ystäviä ei masentuneella välttämättä ole tai ei vain jaksa pitää heihin yhteyttä. Yksin voi olla äärimmäisen vaikeaa lähteä ja niiltä ystäviltäkin vaaditaan paljon, että jaksavat houkutella sinnikkäästi. Se on noidankehä, pitäisi lähteä ulos, mutta kun ei jaksa eikä uskalla eikä saa aikaiseksi. Ja mitä vähemmän lähtee, sitä vaikeampaa se on koko ajan.

[/quote]

Tämä. Itse pystyn menemään sosiaalisiin tilanteisiin eli siinä ei sinänstä ole ongelmaa. Sosiaalinen tilanne on vaan tosi kuluttava. Olen hirveän hiljainen enkä kerta kaikkiaan pysty pakottamaan itseäni kovin puheliaaksi. Toisaalta en tunne ihmisiä, joiden seurassa voisin luottavaisin mielin olla hiljaa, joten jännitän kovasti ihmisten suhtautumista. Ihmisiä on vaikea oppia tuntemaan kun en kehtaa esim. pyytää numeroa ja ehdottaa kahvilatreffejä kun en ole varma keksinkö mitään puhuttavaa. Toisaalta tuttavuudet jäävät pinnallisiksi sillä aikaa, kun huomaan että muut tutustuvat ja ystävystyvät toisiinsa. Sosiaalisessa tilanteessa olemisen jälkeenkin tuntuu pahalta, vaikka tiedän että pohjimmiltaan tarvitsisin juuri kanssakäymistä muiden kanssa. Sitä ei vaan luonnostaan opiskelijaympyröissä tule.

Viihdyn hyvin yksin ja lyhyellä tähtäimellä yksinolo tuntuu palkitsevalta ja sosiaalisuus ahdistavalta. Toisaalta nautin seurasta ja kaipaan todella kipeästi ystäviä ja yksinäisyys haittaa opiskelua. Tämä on ihan oikeasti noidankehä jota on vaikea rikkoa. "Ylös, ulos ja ihmisten pariin" -asenne toimii varmasti joillakin mt-ongelmaisilla, etenkin sellaisilla jotka joko luonnostaan tai feikkaamalla pystyvät olemaan puheliaita ja ns. miellyttäviä. Kaikille se ei kuitenkaan ole helposti toteutettavissa.

t. nainen, 29 v, mt-ongelmainen opiskelija.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu.
Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin.

N26
[/quote]
Sinulla on takuulla vääristynyt kuva itsestäsi. Mä olen asunut Helsingissä koko ikäni ja nähnyt tuhansia, tuhansia ihmisiä kadulla ja KUKAAN ei ole ollut mikään rumilus-suohirviö-ufomonsteri, että olisin ajatellut että tuota ihmiset varmaan pilkkaavat. Lisäksi, sinä olet enemmän kuin ulkonäkösi! Me kaikki kärsitään enemmän tai vähemmän ulkonäköpaineista, ne missit ja muut julkkiksetkin on jääneet kiinni kuvankäsittelystä, kun laittavat itsestään nettiin kuvia. Lopeta itsesi vihaaminen! Ja noi lääkärit ja hoitajat ei varmastikaan nauraneet ja ivanneet sua (kuka hoitoammattilainen tekisi niin ja vielä porukalla?! Paskoja sadistihoitajia toki on, mutta ne yleensä on vanhustenhuollossa), se oli "vain" nöyryyttävä tilanne ja "heikko hetki" sinun mielestä ja siksi näet sen erilaisten, vääristyneiden silmälasien läpi. Et ole terve mieleltäsi etkä tasapainoinen ja realistinen ja elämäsi asiat on nyt ihan väärissä mittasuhteissa. Noista on juteltava ja muuten hoidettava. Tästä on tie vain ylöspäin ja sä nouset, lupaathan? ♡ ps. olet lahjakas kirjoittaja, oikeasti

Voimia kaikille teille!!