olen 26-v nainen, elämä menee ohitse

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.
[/quote]

Eei.. Ei ole vain yksittäinen kerta eikä edes mikään "kohtaus". Vaan jo 9 vuotta kestänyt tunnetila. Eikä edes tunne vaan totuus. Olen liian ruma muiden ihmisten sekaan ja se huomataan kaikkialla ja minua halveksutaan. Ulkonäössäni on niin paljon puutteita, että niitä ei korjata pelkällä elämäntavoilla. Minulla ei tule koskaan olemaan niin paljon rahaa jotta korjaisin ulkonäköni normaaliksi. Joku sanoi että pois mukavuusalueelta meneminen toimisi hoitona ongelmiin. Voin kertoa että ei toimi. Olen ollut jo 9 vuotta jatkuvasti poissa mukavuusalueeltani. Joudun nöyryytetyksi ja pilkatuksi kaikkialla. Minulle ja ulkonäölleni nauretaan kaikkialla. Ei sitä enää vain jaksa..

N26

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu.
Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin.

N26
[/quote]
❤❤❤ Oikeasti tekee pahaa lukea sun teksti, kun olet vielä samaa ikäluokkaakin (89 tai 88). Sä liikut nyt niin pohjamudissa, että et varmasti näe itseäs realistisesti etkä muiden suhtautumista itseesi ja haukut julmasti kaikkea sussa. Mullakin on ulkonäköpaineita, mutta silti en anna niiden häiritä kummoisesti elämääni (joskus jättänyt jotain tapahtumia välistä). Haet nyt apua. Helvetti et luovuta!!! T.sivustaseuraaja -88

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]

Objektiivisesti ajatellen et voi olla niin ruma että kaikki vihaisivat tai nauraisivat sinulle sen vuoksi. Yliopistopiireissä ja muissakin korkeakouluissa on ns. rumempiakin naisia, mutta osa todella suosittuja. Se on kuitenkin paljon luonteesta kiinni miten suosittu. Pukeutumisen ja harrastusten avulla on helppo päästä johonkin tiettyyn ryhmään mukaan. Kaikki löytävät aina jotain kivaa seuraa lopulta. Yksinäisyyden tuntemukset ja muutkin negatiiviset tuntemukset ovat hyvin yleisiä nuorilla opiskelijoilla. Tästä on jotain tutkimuksiakin tehty. Eli jos sulla on jotain ongelmia ja epävarmuuksia opiskelijana, niin on muillakin.

Sulla ei ole nyt varmaan paljoa rahaa, mutta tyyliasioissa laihduttaminen, luonnollinen hiusväri ja suht perinteinen pukeutuminen (vaikka joku preppy tyyli) auttavat aina ulkonäköön. Tosin jos olet normaalipainoinen niin silloin ei tarvitse laihduttaa. Vaatteita saa halvalla ainakin opiskelijana yoox.com, selected femme ale netissä, zalando-lounge ja joskus zalando.fi ja nelly.com. Tiedän että on vaikeaa vaihtaa tyyliä jos on vain vähän rahaa, mutta periaatteessa tarvitset vain vähän hyvin istuvia vaatteita. Pidä meikki luonnollisena.

Kuka tahansa näyttää rumalta jos tyyli on huono (ei sovi omiin väreihin) ja vaatteet eivät istu.

Pelkkä lääkehoito tai terapia ei auta, jos jumittaa kotona 6 viikkoa putkeen. Mielenterveysongelmissa on tärkeätä liikkua ulkona, käydä paikoissa joissa on muita ihmisiä ja etsiä arkeensa säännöllistä tekemistä. Olen nyt ollut murtuneen jalan kanssa kotona jumissa 2 kuukautta ja vaikka minulla ei ole (tällä hetkellä) mielenterveysongelmia, on mielialani laskenut selvästi. Koen olevani ulkona kaikesta mitä muut voivat tehdä, kauppaan pääseminen aiheuttaa sydämentykytyksiä, koska en ole tottunut "suuriin ihmisjoukkoihin" eli muihin kauppareissulla oleviin ja kassatyöntekijöihin, päivät valuvat sormien välistä kun en saa mitään fiksua aikaiseksi ja elämäni tuntuu turhalta. Jos ihan normaalipäinen, työkykyinen ihminen putoaa parissa kuukaudessa tällaiseen suohon, niin mielenterveysongelmiaan selvittävän tulisi ehdottomasti päästä kotoa pois ja elämään kiinni.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:24"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:09"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:50"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:48"]

Mitä tässä enää voi tehdä? Elämä pelkkää paskaa. ap

[/quote]

Tuo asenne ei ainakaan auta tilanteessasi...

Millaisia mielenterveysongelmia?

[/quote]

No eipä ne sairaudet ole asenteesta tulleet. Ei mt-ongelmia paranneta niin, että ottaa itseään niskasta kiinni. Jos näin olisi, olisin vuosia sitten jollut terve. Ja tottkai se vetää katkeraksi, kun on vuosikausia sairaana eikä mistää saa apua. Ja kun joutuu kaikesta tinkimään, koska on pieni eläke. Eikä ikinä pääse sitä kasvattamaan kun kun sairas. Huoh tätä oravanpyörää. ap

[/quote]

Sanon nyt epäkorrektin mielipiteen: kyllä on omasta asenteestakin kiinni miten hyvin paranet sairautesi sisällä. En usko, että olisit parantunut vuosia sitten asnteesi perusteella, joka on voivotteleva ja negatiivinen. 

Tietenkään sairautesi ei parane, vaikka ottaisit itseäsi niskasta kiinni, mutta omaan henkilökohtaiseen vointiisi se auttaa, jos yrität nähdä positiivista elämässäsi ja omalta osaltasi yrittää, etkä heitä hanskoja tiskiin.

Mulla on ihan omakohtaista kokemusta asiasta. 

[/quote]

Voihan vee, tuo oli kyllä täysin arvoton kommentti.

Sulla on ilmeisesti ollut aika helppo sairaus, kun olet siitä "asennemuutoksella" parantunut. Oikeasti ei liene ollut kyse edes sairaudesta, koska nyt olet valmis syyllistämään muita mt-sairauksista kärsiviä. Olet siis trolli, ilkeämielinen ja tietämätön sellainen.

Asiantuntijat ovat ehdottomasti sitä mieltä, ettää terapiasta ihmiset hyötyisivät enemmän kuin lääkkeistä. Yhteiskunnalle tämä on rahaan perustuva valintakysymys; lääkkeet ovat halpoja verrattuna useamman vuoden terapiaan, jonka tulokset ovat kuitenkin selvästi parempia.

Ap, olisiko sinulla ketään läheistä, joka jaksaisi ja voisi alkaa taistella puolestasi, jotta saisit terapiaa ja nimenomaan kognitiivista terapiaa? Ymmärrän, että itse et sellaista taistelua jaksa läpikäydä.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:03"]

[/quote] Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen. [/quote] Eei.. Ei ole vain yksittäinen kerta eikä edes mikään "kohtaus". Vaan jo 9 vuotta kestänyt tunnetila. Eikä edes tunne vaan totuus. Olen liian ruma muiden ihmisten sekaan ja se huomataan kaikkialla ja minua halveksutaan. Ulkonäössäni on niin paljon puutteita, että niitä ei korjata pelkällä elämäntavoilla. Minulla ei tule koskaan olemaan niin paljon rahaa jotta korjaisin ulkonäköni normaaliksi. Joku sanoi että pois mukavuusalueelta meneminen toimisi hoitona ongelmiin. Voin kertoa että ei toimi. Olen ollut jo 9 vuotta jatkuvasti poissa mukavuusalueeltani. Joudun nöyryytetyksi ja pilkatuksi kaikkialla. Minulle ja ulkonäölleni nauretaan kaikkialla. Ei sitä enää vain jaksa.. N26

[/quote]

Jos sua on kiusattu lukiossa/amiksessa/ala-asteella tai ylä-asteella, niin unohda se mennyys. Noissa kouluissa joutuu vittuilun kohteeksi vaikka olisi kaunis ja normaalikin. Oppilaista osa on sen verran typeriä. AMK- ja ylipistot ovat jo kuitenkin ihan toista maailmaa, eikä niihin kiusaaminen tavallisesti seuraa ketään. Olet uusissa piireissä, joten kukaan ei edes tiedä taustaasi eikä niitä vanhoja tuttuja siellä ole.

Itse en ollut mitenkään suosittu ala-asteella ja lukiossa, mutta sen jälkeen olen pärjäillyt opintomaailmassa suht hyvin.

Anteeksi nyt vaan, mutta mitä odotat tapahtuvan? Joku tulee ja pelastaa? No tuskin tulee, joten kannattaa alkaa tekemään itse töitä parantumisen eteen. Sinun on vain pakotettava itsesi tekemään asioita.

Itselläni on paha sosiaalisten tilanteiden pelko ja sydän hakkaa jo nyt, tietäen että koulu jatkuu huomenna ja täytyy mennä ihmisten ilmoille ja ängetä tekemään ryhmätöitä vieraiden kanssa ja esiintymään yleisön eteen. Mutta enpä ajatellut jäädä kotiin makoilemaan vaan kohdata pelkoni. Mikä on pahin mitä voi tapahtua?

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

Pelkkä lääkehoito tai terapia ei auta, jos jumittaa kotona 6 viikkoa putkeen. Mielenterveysongelmissa on tärkeätä liikkua ulkona, käydä paikoissa joissa on muita ihmisiä ja etsiä arkeensa säännöllistä tekemistä. Olen nyt ollut murtuneen jalan kanssa kotona jumissa 2 kuukautta ja vaikka minulla ei ole (tällä hetkellä) mielenterveysongelmia, on mielialani laskenut selvästi. Koen olevani ulkona kaikesta mitä muut voivat tehdä, kauppaan pääseminen aiheuttaa sydämentykytyksiä, koska en ole tottunut "suuriin ihmisjoukkoihin" eli muihin kauppareissulla oleviin ja kassatyöntekijöihin, päivät valuvat sormien välistä kun en saa mitään fiksua aikaiseksi ja elämäni tuntuu turhalta. Jos ihan normaalipäinen, työkykyinen ihminen putoaa parissa kuukaudessa tällaiseen suohon, niin mielenterveysongelmiaan selvittävän tulisi ehdottomasti päästä kotoa pois ja elämään kiinni.

[/quote]

Tämä on ihan totta. Ei se lääkärin apu ja lääkkeet auta jos on vain kotona. Lääkärin apu ja aktiivinen ulkona käynti/aktiviteettien kuten opiskelun ja harrastusten etsiminen (sellaisten harrastusten joissa on muitakin ihmisiä) auttaa, koska tekemisen kautta sairastunut löytää hitaasti uusia käyttäytymismalleja ja varmuutta sosiaalisiin tilanteisiin.

Niin ja tuo, että olet "liian ruma" ihmisten ilmoille. Minulle on monta kertaa tullut eri ihmiset sanomaan, että olen rumin ihminen, jonka he ovat ikinä nähnyt.

Kauhea akneiho, rasvainen tukka, joka ei pysy puhtaana, rillit ja lyhyeen runkoon tukeva ylipaino. Saatan olla ruma, mutta välillä olen ihan kiva. Kyllä sinäkin läytäisit sellaisia ihmisiä, joita ei ulkomuoto kiinnosta. Miksi hengailisit ikävien tyyppien kanssa muutenkaan?

t. 28

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

Pelkkä lääkehoito tai terapia ei auta, jos jumittaa kotona 6 viikkoa putkeen. Mielenterveysongelmissa on tärkeätä liikkua ulkona, käydä paikoissa joissa on muita ihmisiä ja etsiä arkeensa säännöllistä tekemistä. Olen nyt ollut murtuneen jalan kanssa kotona jumissa 2 kuukautta ja vaikka minulla ei ole (tällä hetkellä) mielenterveysongelmia, on mielialani laskenut selvästi. Koen olevani ulkona kaikesta mitä muut voivat tehdä, kauppaan pääseminen aiheuttaa sydämentykytyksiä, koska en ole tottunut "suuriin ihmisjoukkoihin" eli muihin kauppareissulla oleviin ja kassatyöntekijöihin, päivät valuvat sormien välistä kun en saa mitään fiksua aikaiseksi ja elämäni tuntuu turhalta. Jos ihan normaalipäinen, työkykyinen ihminen putoaa parissa kuukaudessa tällaiseen suohon, niin mielenterveysongelmiaan selvittävän tulisi ehdottomasti päästä kotoa pois ja elämään kiinni.

[/quote]

Näinhän se on, mutta mt-ongelmista (nyt lähinnä masennus, ahdistus) kärsivälle se lähteminen on usein hyvin vaikeaa. Siihen tarvittaisiin tosi paljon ystävien apua. Sitten taas niitä ystäviä ei masentuneella välttämättä ole tai ei vain jaksa pitää heihin yhteyttä. Yksin voi olla äärimmäisen vaikeaa lähteä ja niiltä ystäviltäkin vaaditaan paljon, että jaksavat houkutella sinnikkäästi. Se on noidankehä, pitäisi lähteä ulos, mutta kun ei jaksa eikä uskalla eikä saa aikaiseksi. Ja mitä vähemmän lähtee, sitä vaikeampaa se on koko ajan.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:12"]

Sulla on ilmeisesti ollut aika helppo sairaus, kun olet siitä "asennemuutoksella" parantunut. Oikeasti ei liene ollut kyse edes sairaudesta, koska nyt olet valmis syyllistämään muita mt-sairauksista kärsiviä. Olet siis trolli, ilkeämielinen ja tietämätön sellainen.

Asiantuntijat ovat ehdottomasti sitä mieltä, ettää terapiasta ihmiset hyötyisivät enemmän kuin lääkkeistä. Yhteiskunnalle tämä on rahaan perustuva valintakysymys; lääkkeet ovat halpoja verrattuna useamman vuoden terapiaan, jonka tulokset ovat kuitenkin selvästi parempia.

Ap, olisiko sinulla ketään läheistä, joka jaksaisi ja voisi alkaa taistella puolestasi, jotta saisit terapiaa ja nimenomaan kognitiivista terapiaa? Ymmärrän, että itse et sellaista taistelua jaksa läpikäydä.

[/quote]

Todella, todella inhottavasti sanottu. Tosiaan se aiempi 10 vuotta masennuksesta kärsinyt - sanotko minullekin sairauteni olleen "aika helppo"? Täällä edelleen kukaan ei ole sanonut, että ap olisi syyllinen omaan tilanteeseensa. Mielenterveysongelma voi tulla kenen tahansa kohdalle.

Lisäksi mitä täällä yritetään neuvoa, on juuri sitä samaa mitä mitä kognitiivisessa terapiassa tehdään: muutetaan ajattetutapoja liittyen ongelmiin, skeemoihin ja muihin elämää rajoittaviin käsityksiin. Jos ap ei saa tällä hetkellä virallista apua, niin ainoa mitä voi tehdä on joko luovuttaa itsensä suhteen tai yrittää tehdä jotain.

Yllättäen ap ei ole enää vastannut mitään kysymykseen, jossa selviäisi mitä hän tekee jokapäiväisesti itsensä eteen...

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:19"]

Niin ja tuo, että olet "liian ruma" ihmisten ilmoille. Minulle on monta kertaa tullut eri ihmiset sanomaan, että olen rumin ihminen, jonka he ovat ikinä nähnyt.

Kauhea akneiho, rasvainen tukka, joka ei pysy puhtaana, rillit ja lyhyeen runkoon tukeva ylipaino. Saatan olla ruma, mutta välillä olen ihan kiva. Kyllä sinäkin läytäisit sellaisia ihmisiä, joita ei ulkomuoto kiinnosta. Miksi hengailisit ikävien tyyppien kanssa muutenkaan?

t. 28

[/quote]

Maailmassa on kyllä muitakin lihavia ihmisiä, jotka eivät ole kauniita.. mutta jotka pystyvät normaaliin elämään.

Itselläni on myös ollut ongelmia hiuksien kanssa vuosia sitten. Pesin niitä joka päivä, joten rasvoittuivat todella nopeasti. Itselläni auttaa kuivashampoo pidentämään pesuväliä tai ihan tavalliset maissijauhot, joita voi levittää harjasharjaan ja harjata pois hiuksista. Maissijauhot vievät rasvaisuuden mukanaan.

Vaihda se harja luonnonharjasharjaan. Sopii paremmin ohuille suomalaisille hiuksille.

Samoin kaupan shampoiden käytön vähentäminen auttoi. Käytän L'oreal brändin kampaamosta ostettavia shampoita  ja käytän myös vihreän kosmetiikan saippuoita hiusten pesuun, koska luonnollinen saippua ei ole niin pesevää.

Tigi superstar bedhead blowdry lotion auttaa muotoilussa, koska se ei paina hiuksia lyttyyn ja myös itselläni on muutama L'oreal muotoiluvaahto.

Itselläni todella nopea rasvoittuminen, joka teki hiuksistani muutamassa tunnissa lättänät ja rasvaiset, johtui liikapesemisestä joka kuivatti hiuksia ja rasvoitti päänahkaa. Iho puski hirvittävästi öljyä, koska pesin päänahkaani usein liian kuivattavilla shampoilla.

Kyllä tuohonkin varmaan jokin ratkaisu löytyy. Itse olin yhdessä välissä hiusteni kanssa jo ihan epätoivoinen, mutta nyt homma toimii.

Ylipainoon auttaa aina laihduttaminen ja voit hommata jossain vaiheessa piilarit jos lasit häiritsee. Voit myös myöhemmin vaihtaa lasisi kun sinulla on enemmän rahaa.

Nuo iho-ongelmatkin saattaa olla hoidettavissa kun mun yhdellä kaverilla oli ihan hirveä akne, jonka vuoksi tuli paiseita ympäri kasvoja... mutta se on nyt hävinnyt ennen 30 vuoden ikää. Kaverini oli jo ihan epätoivoinen sen aknen vuoksi, mutta ei sen kasvot minusta koskaan rumilta näyttäneet sen aknen vuoksi. Eniten taisi ystävääni häiritä. Käytät varmaan peitevoiteita jos sinulla on akne? Niillä ainakin sitä punaisuutta saa piiloon. Kysyn vaan ihan sen vuoksi kun tiedän olevan naisia, jotka kärsivät aknesta mutta eivät meikkaa.

Minulla on aika samankaltainen tilanne, paitsi etten ole eläkkeellä enkä käy edes psyk. sairaanhoitajan luona. Aikoinani ramppasin psyk. polilla ja kävin psykoterapiassa, olen syönyt erilaisia lääkkeitä ja ollut muutaman kerran osastolla. Mikään ei ole auttanut vaan olen mennyt huonompaan suuntaan.

Minulla on lapsi. Asun hänen ja isänsä, nykyisen ex:äni kanssa, koska en pysty asumaan yksin pelkotilojen ja vaikean masennuksen takia. Haasteita on paljon, mutta onneksi nykyään tilanne on kohtalainen. Minua kuitenkin pelottaa tulevaisuuteni ja se, miten olen muiden armoilla. Pahinta on kuitenkin, että välini ovat katkenneet lapsuudenperheeseeni ja sukuun lapsuudenaikaisen perheväkivallan takia. En ole myöskään tekemisissä ex-appivanhempien kanssa. Ystäviä ei ole ellei muutamaa kivaa naapuria lasketa. Onneksi heistä saan seuraa ja naapurin rouvan kanssa voin jutella kaikeista maan ja taivaan väliltä. Voi kuitenkin olla, että syksymmällä ei tule enää juteltua, pääasiassa olemme olleet ulkona, kun on kesä.

Vaikka puhuminen ja seurassa oleminen yleensä piristää, huomaan miten syvällä paha olo on. Välillä pinnassa on ahdistus, välillä mikään ei tunnu miltään. Kohdallani tilanteeni tekee vaikeaksi pitkä aika syrjäytyneenä. Jäin sairaslomalle vasta 19-vuotiaana. Olen nyt 37-vuotias. Minulla ei ole ammatillista koulutusta enkä ole ikinä ollut töissä. Taustallani on kaksi kesken jäänyttä ammatillista koulutusta, joista toinen päättyi kiusaamisen takia ja toinen siksi, että olin väärällä alalla. Kävin myöhemmin iltalukion, mutta siihen opiskeluni ovat jääneet.Syynä ei todellakaan ole se, ettenkö haluaisi, vaan etten yksinkertaisesti ole keksinyt sopivaa alaa, mutta myös vointini. Koin kiusaamista myös ala-asteella, joten silläkin on ollut vaikutuksensa.

Olisi ollut kiva, jos olisin saanut apua ja päässyt elämässä eteenpäin. Vaikka aina voi toivoa, kannattaa kuitenkin olla realistinen. Vaikka parantuisikin joku päivä, menneisyys voi tulla eteen esim. työllistymisessä. Tällä hetkellä on vain otettava päivä kerrallaan.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:42"]

Olen täysin samaa mieltä että yrittämättä voit parantaa tilannettasi. Esim. hakeutumalla kouluun, menemällä sosiaalisiin tilanteisiin, jotka ovat epämiellyttäviä ja poistumalla mukavuusalueeltasi. Tämä auttaa varsinkin esim. ahdistuneisuuteen ja masennukseen. En tosin tiedä millaisia mt-ongelmia sinulla on. Onko jotain vakavampaa.

Eivät ne lääkärit yksin pysty ketään parantamaan. Lopulta jos haluat tehdä asioita ja siirtyä pois "eläkejonosta" sinun täytyy itse tehdä asialle jotain ja hankkia sisältöä ja tavoitteita elämääsi. Siinä ei mitkään muut jeesustelut auta.

Kotona istuminen sosiaalirahoilla tai nuoruuseläkkeellä masentaa sinua vain entisestään ja vuosien kuluessa tulet entistä sairaammaksi, koska et tunne saavasi elämältäsi tarpeeksi.

[/quote]


Tilanne on siis se, että olen jo vuosia sitten päässyt opiskeleman yliopistoon. Sairauksien takia opiskelu tyssäsi.
Mt-ongelmani eivät ole noin lieviä, että ne paranisivat sosiaalisiin suhteisiin hakeutumulla. Minulla on ystäviä. Ystävät eivät kuitenkaan poista sairauksia, esim eiväthän ystävät poista syöpääkään. Omat mt-ongelmani ovat sellaisia, että olisi tärkeää käsitellä niiden taustalla olevat asiat juurikin psykoterapiassa. Lääkäreiltä harvoin tosiaan saakaan apua, mutta psykoterapeutti on sellainen joka voi auttaa käsittelemään vaikeita asioita. Elämässäni on ollut siis kaikki ns kunnossa, on ollut opiskelupaikka, on ollut ystäviä, on ollut työpaikka. Sitten sairastuin. Ja koska olen roikkunut vuosia ilman psykoterapiaa, niin se tottakai vaikuttaa asenteeseen. Asenteen muutos kun ei sairautta itsessään paranna. Vai paraneeko syöpä jos saa opiskelupaikan?? ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:53"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:42"]

Todellakaan en ole hyväsä asemassa ollessano eläkkeellä! En minä halua olla eläkkeellä, minä haluan hoitoa! Haluan päästä töihin! Rahat ei riitä ja tuntuu ikävältä ettei voi elää normaalisti. Hoidon puute on se syy pahoinvointiin. Mulla on todella laajoja mt-ongelmia, jotka eivät parane ilman psykoterapiaa, koska en niitä asioita pysty yksin käsittelemään. Sen verran raskaita juttuja. Toki yritän joka päivä parantaa omaa tilannettani, uskoit tai et. Itselläni on kuitenkin sen verran raskaat sairaudet, että kun tässä on jo vuosia sairastettu niin ei ole helpoa enää uskoa että elämä muuttuisi. Tämän hetkinen elämä on täyttä paskaa. Mielenterveysongelmat haittaavat jokaista tekemistä, raha ei riitä, hoitoa ei saa. Se, että sanoo että elämä on paskaa, on valitettavasti ihan karu totuus tällä hetkellä. Se ei tarkoita, ettenkö yrittäisi. Mutta se yksin yrittäminen ei riitä. mieti esim syöpää. Tottakai se, että syöpäsairas jaksaa tehdä asioita ja hoitaa itseään, auttaa kokonaistilaan _jonkin verran_ mutta sinä vaiheessa kun syöpä on levinnyt niin että hoidot lakkautetaan, niin moniko syöpäpotilas olisi kauhena positiivinen? ap

[/quote]

Millä keinoilla yrität joka päivä parantaa tilannettasi?

[/quote]


Yritän käsitetellä sairauteni takana olevia asioita ja miettiä, mistä psyykkinen sairauteni johtuu. Yritän tehdä uusia asioita hiljalleen. Yritän elää terveellisemmin. Yritän löytää tapoja maksaa psykoterapia. yritän päästä ulos joka päivä (aina ei onnistu). ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]


Tässä tyypillinen hlö joka ei ymmärrä mistä psyykkisestä sairaudesta on kyse. Jos altistaa itseään liikaa ahdistukselle, voi joutua sellaiseen tilaan että valkotakkiset tulevat hakemaan pois. Itsellä on pakko-oireita ja joskus kun olen liikaa altistanut iteäni niin tilanne on mennyt psykoottiseksi.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:42"]

Olen täysin samaa mieltä että yrittämättä voit parantaa tilannettasi. Esim. hakeutumalla kouluun, menemällä sosiaalisiin tilanteisiin, jotka ovat epämiellyttäviä ja poistumalla mukavuusalueeltasi. Tämä auttaa varsinkin esim. ahdistuneisuuteen ja masennukseen. En tosin tiedä millaisia mt-ongelmia sinulla on. Onko jotain vakavampaa.

Eivät ne lääkärit yksin pysty ketään parantamaan. Lopulta jos haluat tehdä asioita ja siirtyä pois "eläkejonosta" sinun täytyy itse tehdä asialle jotain ja hankkia sisältöä ja tavoitteita elämääsi. Siinä ei mitkään muut jeesustelut auta.

Kotona istuminen sosiaalirahoilla tai nuoruuseläkkeellä masentaa sinua vain entisestään ja vuosien kuluessa tulet entistä sairaammaksi, koska et tunne saavasi elämältäsi tarpeeksi.

[/quote]

Osa odottaa, että terapia yksinään parantaa. Tosiasiassahan sieltä saa juuri niitä ajattelun apuvälineitä siihen, miten itse työstetään ajattelua. Tai esimerkiksi tehtäviä, joita tulee suorittaa. Joka tapauksessa lopulta se parantuminen tapahtuu itsetekemällä, ammattilainen vain tukee ja auttaa, edistää sitä.

[/quote]


En odota, että psykoterapeutti tekee työn puolestani. En kuitenkaan kykene itse objektiivisesti käsittelemään ahdistavia asioita vaan tarvitsen apua niiden työstämiseen. ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:58"]

Yritän käsitetellä sairauteni takana olevia asioita ja miettiä, mistä psyykkinen sairauteni johtuu. Yritän tehdä uusia asioita hiljalleen. Yritän elää terveellisemmin. Yritän löytää tapoja maksaa psykoterapia. yritän päästä ulos joka päivä (aina ei onnistu). ap

[/quote]

Tuo, että mietit joka päivä sairautesi syitä on enemmän tuhoa tekevää.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]

Objektiivisesti ajatellen et voi olla niin ruma että kaikki vihaisivat tai nauraisivat sinulle sen vuoksi. Yliopistopiireissä ja muissakin korkeakouluissa on ns. rumempiakin naisia, mutta osa todella suosittuja. Se on kuitenkin paljon luonteesta kiinni miten suosittu. Pukeutumisen ja harrastusten avulla on helppo päästä johonkin tiettyyn ryhmään mukaan. Kaikki löytävät aina jotain kivaa seuraa lopulta. Yksinäisyyden tuntemukset ja muutkin negatiiviset tuntemukset ovat hyvin yleisiä nuorilla opiskelijoilla. Tästä on jotain tutkimuksiakin tehty. Eli jos sulla on jotain ongelmia ja epävarmuuksia opiskelijana, niin on muillakin.

Sulla ei ole nyt varmaan paljoa rahaa, mutta tyyliasioissa laihduttaminen, luonnollinen hiusväri ja suht perinteinen pukeutuminen (vaikka joku preppy tyyli) auttavat aina ulkonäköön. Tosin jos olet normaalipainoinen niin silloin ei tarvitse laihduttaa. Vaatteita saa halvalla ainakin opiskelijana yoox.com, selected femme ale netissä, zalando-lounge ja joskus zalando.fi ja nelly.com. Tiedän että on vaikeaa vaihtaa tyyliä jos on vain vähän rahaa, mutta periaatteessa tarvitset vain vähän hyvin istuvia vaatteita. Pidä meikki luonnollisena.

Kuka tahansa näyttää rumalta jos tyyli on huono (ei sovi omiin väreihin) ja vaatteet eivät istu.

[/quote]


Kaikki ei todellakaan löydä ystäviä yliopistolta. Siellä on monia yksinäisiä jotka eivät ole päässeet piireihin. Älä puhu asiasta josta sinulla ei ole tietoa. Toki yksinäisyyden tunnetta tuntee monikin, mutta se ei ole sama kuin todellinen yksinäisyys, jossa ei kertakaikkiaan ole KETÄÄN kelle jutella. Näin on monen opiskelija osalta.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:04"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]

Objektiivisesti ajatellen et voi olla niin ruma että kaikki vihaisivat tai nauraisivat sinulle sen vuoksi. Yliopistopiireissä ja muissakin korkeakouluissa on ns. rumempiakin naisia, mutta osa todella suosittuja. Se on kuitenkin paljon luonteesta kiinni miten suosittu. Pukeutumisen ja harrastusten avulla on helppo päästä johonkin tiettyyn ryhmään mukaan. Kaikki löytävät aina jotain kivaa seuraa lopulta. Yksinäisyyden tuntemukset ja muutkin negatiiviset tuntemukset ovat hyvin yleisiä nuorilla opiskelijoilla. Tästä on jotain tutkimuksiakin tehty. Eli jos sulla on jotain ongelmia ja epävarmuuksia opiskelijana, niin on muillakin.

Sulla ei ole nyt varmaan paljoa rahaa, mutta tyyliasioissa laihduttaminen, luonnollinen hiusväri ja suht perinteinen pukeutuminen (vaikka joku preppy tyyli) auttavat aina ulkonäköön. Tosin jos olet normaalipainoinen niin silloin ei tarvitse laihduttaa. Vaatteita saa halvalla ainakin opiskelijana yoox.com, selected femme ale netissä, zalando-lounge ja joskus zalando.fi ja nelly.com. Tiedän että on vaikeaa vaihtaa tyyliä jos on vain vähän rahaa, mutta periaatteessa tarvitset vain vähän hyvin istuvia vaatteita. Pidä meikki luonnollisena.

Kuka tahansa näyttää rumalta jos tyyli on huono (ei sovi omiin väreihin) ja vaatteet eivät istu.

[/quote]


Kaikki ei todellakaan löydä ystäviä yliopistolta. Siellä on monia yksinäisiä jotka eivät ole päässeet piireihin. Älä puhu asiasta josta sinulla ei ole tietoa. Toki yksinäisyyden tunnetta tuntee monikin, mutta se ei ole sama kuin todellinen yksinäisyys, jossa ei kertakaikkiaan ole KETÄÄN kelle jutella. Näin on monen opiskelija osalta.

[/quote]

Asiaan kyllä voi itse vaikuttaa. Jos ei ole aktiivisesti mukana, niin ei kai sitä koskaan ketään löydä.