olen 26-v nainen, elämä menee ohitse

Mä ymmärrän sua. Mulla on ahdistusta ja jokainen päivä on taistelua epämukavuusalueella. Aloitin nyt 26v amk-opiskelut ja onneksi syksyn jälkeen pystyn tekemään paljon verkkokursseja, koska toi koululla olo hajottaa pään. Ootko miettinyt tota vaihtoehtoa eli etsisit avoimesta verkkokursseja, joita suorittaisit kotoa?

Antaisin mitä vaan että olisin ns normaali mut valitettavasti kortit on nyt jaettu mulle näin.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]


Tässä tyypillinen hlö joka ei ymmärrä mistä psyykkisestä sairaudesta on kyse. Jos altistaa itseään liikaa ahdistukselle, voi joutua sellaiseen tilaan että valkotakkiset tulevat hakemaan pois. Itsellä on pakko-oireita ja joskus kun olen liikaa altistanut iteäni niin tilanne on mennyt psykoottiseksi.

[/quote]

Vaikka tilanne eskaloituisi muutaman kerran ahdistuksen vuoksi ihan sinne hulluuden puolelle asti, niin tuskin muutaman kerran jälkeen reaktio olisi enää yhtä voimakas.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

Pelkkä lääkehoito tai terapia ei auta, jos jumittaa kotona 6 viikkoa putkeen. Mielenterveysongelmissa on tärkeätä liikkua ulkona, käydä paikoissa joissa on muita ihmisiä ja etsiä arkeensa säännöllistä tekemistä. Olen nyt ollut murtuneen jalan kanssa kotona jumissa 2 kuukautta ja vaikka minulla ei ole (tällä hetkellä) mielenterveysongelmia, on mielialani laskenut selvästi. Koen olevani ulkona kaikesta mitä muut voivat tehdä, kauppaan pääseminen aiheuttaa sydämentykytyksiä, koska en ole tottunut "suuriin ihmisjoukkoihin" eli muihin kauppareissulla oleviin ja kassatyöntekijöihin, päivät valuvat sormien välistä kun en saa mitään fiksua aikaiseksi ja elämäni tuntuu turhalta. Jos ihan normaalipäinen, työkykyinen ihminen putoaa parissa kuukaudessa tällaiseen suohon, niin mielenterveysongelmiaan selvittävän tulisi ehdottomasti päästä kotoa pois ja elämään kiinni.

[/quote]


Samaa mieltä! olisi hyvin tärkeää esim ulkoilla. Mutta tässä piileekin se oravanpyörä, jos ei pääse ovesta edes ulos ilman että joutuu soittamaan sen jälkeen psyk päivystykseen että on pakko tulla sinne, niin eihän siitä ulkoilusta tule mitään. Kerroit, että sulla oli murtunut jalka etkä päässyt ulos kotoa josta seuras mielialanlasku, sama juttu se on psyykkisesti sairaalla, hän ei pääse ulos koska hänellä on "päässään murtunut jalka" ja siitä seuraa mielialan laskua. Sinä et pääse ulos fyysisitä syistä, minä en psyykkisesti. Sama juttu.  ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:06"]

Mä ymmärrän sua. Mulla on ahdistusta ja jokainen päivä on taistelua epämukavuusalueella. Aloitin nyt 26v amk-opiskelut ja onneksi syksyn jälkeen pystyn tekemään paljon verkkokursseja, koska toi koululla olo hajottaa pään. Ootko miettinyt tota vaihtoehtoa eli etsisit avoimesta verkkokursseja, joita suorittaisit kotoa? Antaisin mitä vaan että olisin ns normaali mut valitettavasti kortit on nyt jaettu mulle näin.

[/quote]

Miten ihminen, jolla ei ole sosiaalisia taitoja ja ei saa niitä edes koulusta verkkokursseja suorittamalla työllistyy myöhemmin. Ei ole luultavasti edes tarpeeksi itsevarma mennäkseen työhaastatteluun. Joskus se ongelma pitää vain kohdata, sen sijaan että tilannetta pitkittää itse.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:19"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

Pelkkä lääkehoito tai terapia ei auta, jos jumittaa kotona 6 viikkoa putkeen. Mielenterveysongelmissa on tärkeätä liikkua ulkona, käydä paikoissa joissa on muita ihmisiä ja etsiä arkeensa säännöllistä tekemistä. Olen nyt ollut murtuneen jalan kanssa kotona jumissa 2 kuukautta ja vaikka minulla ei ole (tällä hetkellä) mielenterveysongelmia, on mielialani laskenut selvästi. Koen olevani ulkona kaikesta mitä muut voivat tehdä, kauppaan pääseminen aiheuttaa sydämentykytyksiä, koska en ole tottunut "suuriin ihmisjoukkoihin" eli muihin kauppareissulla oleviin ja kassatyöntekijöihin, päivät valuvat sormien välistä kun en saa mitään fiksua aikaiseksi ja elämäni tuntuu turhalta. Jos ihan normaalipäinen, työkykyinen ihminen putoaa parissa kuukaudessa tällaiseen suohon, niin mielenterveysongelmiaan selvittävän tulisi ehdottomasti päästä kotoa pois ja elämään kiinni.

[/quote]

Näinhän se on, mutta mt-ongelmista (nyt lähinnä masennus, ahdistus) kärsivälle se lähteminen on usein hyvin vaikeaa. Siihen tarvittaisiin tosi paljon ystävien apua. Sitten taas niitä ystäviä ei masentuneella välttämättä ole tai ei vain jaksa pitää heihin yhteyttä. Yksin voi olla äärimmäisen vaikeaa lähteä ja niiltä ystäviltäkin vaaditaan paljon, että jaksavat houkutella sinnikkäästi. Se on noidankehä, pitäisi lähteä ulos, mutta kun ei jaksa eikä uskalla eikä saa aikaiseksi. Ja mitä vähemmän lähtee, sitä vaikeampaa se on koko ajan.

[/quote]

Juuri niin, mutta pitäisi tiedostaa se lähtemisen tärkeys. Jos jättää tämän huomioimatta, on se ihan sama juttu kuin jättäisi lääkkeet ottamatta ja terapiakäynnit väliin. Sitäpaitsi tekemällä itse saa kohotettua omanarvontuntoa, mitä ei pelkkiä lääkkeitä syömällä saa aikaan.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:30"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:19"]

Niin ja tuo, että olet "liian ruma" ihmisten ilmoille. Minulle on monta kertaa tullut eri ihmiset sanomaan, että olen rumin ihminen, jonka he ovat ikinä nähnyt.

Kauhea akneiho, rasvainen tukka, joka ei pysy puhtaana, rillit ja lyhyeen runkoon tukeva ylipaino. Saatan olla ruma, mutta välillä olen ihan kiva. Kyllä sinäkin läytäisit sellaisia ihmisiä, joita ei ulkomuoto kiinnosta. Miksi hengailisit ikävien tyyppien kanssa muutenkaan?

t. 28

[/quote]

Maailmassa on kyllä muitakin lihavia ihmisiä, jotka eivät ole kauniita.. mutta jotka pystyvät normaaliin elämään.

Itselläni on myös ollut ongelmia hiuksien kanssa vuosia sitten. Pesin niitä joka päivä, joten rasvoittuivat todella nopeasti. Itselläni auttaa kuivashampoo pidentämään pesuväliä tai ihan tavalliset maissijauhot, joita voi levittää harjasharjaan ja harjata pois hiuksista. Maissijauhot vievät rasvaisuuden mukanaan.

Vaihda se harja luonnonharjasharjaan. Sopii paremmin ohuille suomalaisille hiuksille.

Samoin kaupan shampoiden käytön vähentäminen auttoi. Käytän L'oreal brändin kampaamosta ostettavia shampoita  ja käytän myös vihreän kosmetiikan saippuoita hiusten pesuun, koska luonnollinen saippua ei ole niin pesevää.

Tigi superstar bedhead blowdry lotion auttaa muotoilussa, koska se ei paina hiuksia lyttyyn ja myös itselläni on muutama L'oreal muotoiluvaahto.

Itselläni todella nopea rasvoittuminen, joka teki hiuksistani muutamassa tunnissa lättänät ja rasvaiset, johtui liikapesemisestä joka kuivatti hiuksia ja rasvoitti päänahkaa. Iho puski hirvittävästi öljyä, koska pesin päänahkaani usein liian kuivattavilla shampoilla.

Kyllä tuohonkin varmaan jokin ratkaisu löytyy. Itse olin yhdessä välissä hiusteni kanssa jo ihan epätoivoinen, mutta nyt homma toimii.

Ylipainoon auttaa aina laihduttaminen ja voit hommata jossain vaiheessa piilarit jos lasit häiritsee. Voit myös myöhemmin vaihtaa lasisi kun sinulla on enemmän rahaa.

Nuo iho-ongelmatkin saattaa olla hoidettavissa kun mun yhdellä kaverilla oli ihan hirveä akne, jonka vuoksi tuli paiseita ympäri kasvoja... mutta se on nyt hävinnyt ennen 30 vuoden ikää. Kaverini oli jo ihan epätoivoinen sen aknen vuoksi, mutta ei sen kasvot minusta koskaan rumilta näyttäneet sen aknen vuoksi. Eniten taisi ystävääni häiritä. Käytät varmaan peitevoiteita jos sinulla on akne? Niillä ainakin sitä punaisuutta saa piiloon. Kysyn vaan ihan sen vuoksi kun tiedän olevan naisia, jotka kärsivät aknesta mutta eivät meikkaa.

[/quote]

Olen tällä hetkellä suht tyytyväinen ulkomuotooni, enkä pahemmin kärsi siitä. Toki asiat olisivat paremmin, jos näyttäisi paremmalta, mutta tarkoitin tuon vain aloittajalle, että rumuus ei ole este normaalille elämälle.

Tämä nyt menee vähän sivuraiteille, mutta, hiukset pysyvät siedettävän näköisenä myös talkilla, viilenevät ilmat myös helpottavat päänahan hikoamiseen. Aknelle ei oikein voi mitään, se on ollut minulla aina paha, mutta nyt ei onneksi pahimmillaan. Roaccuttan auttoi pariksi vuodeksi, mutta nyt akne on palannut lievempänä. Painoa yritän pudottaa, mutta se on hyvin vaikeaa. Joskus pudotin 10 kg ja hipaisin normaalipainoa, mutta hormonaalisen ehkäisyn alettua kilot palasivat, nyt suunnitelen ehkäisyn lopettamista. Rillejä pidän enää aniharvoin ja käytössä on piilarit.

Mutta siis pääpointtini edelleen oli, että vaikka olisin miten kaunis ja virheetön, en huolisi lähipiiriini muita ulkonäön vuoksi syrjiviä ihmisiä. Sellaiset on minulle pohjasakkaa.

T. 28

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:12"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:03"]

[/quote] Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen. [/quote] Eei.. Ei ole vain yksittäinen kerta eikä edes mikään "kohtaus". Vaan jo 9 vuotta kestänyt tunnetila. Eikä edes tunne vaan totuus. Olen liian ruma muiden ihmisten sekaan ja se huomataan kaikkialla ja minua halveksutaan. Ulkonäössäni on niin paljon puutteita, että niitä ei korjata pelkällä elämäntavoilla. Minulla ei tule koskaan olemaan niin paljon rahaa jotta korjaisin ulkonäköni normaaliksi. Joku sanoi että pois mukavuusalueelta meneminen toimisi hoitona ongelmiin. Voin kertoa että ei toimi. Olen ollut jo 9 vuotta jatkuvasti poissa mukavuusalueeltani. Joudun nöyryytetyksi ja pilkatuksi kaikkialla. Minulle ja ulkonäölleni nauretaan kaikkialla. Ei sitä enää vain jaksa.. N26

[/quote]

Jos sua on kiusattu lukiossa/amiksessa/ala-asteella tai ylä-asteella, niin unohda se mennyys. Noissa kouluissa joutuu vittuilun kohteeksi vaikka olisi kaunis ja normaalikin. Oppilaista osa on sen verran typeriä. AMK- ja ylipistot ovat jo kuitenkin ihan toista maailmaa, eikä niihin kiusaaminen tavallisesti seuraa ketään. Olet uusissa piireissä, joten kukaan ei edes tiedä taustaasi eikä niitä vanhoja tuttuja siellä ole.

Itse en ollut mitenkään suosittu ala-asteella ja lukiossa, mutta sen jälkeen olen pärjäillyt opintomaailmassa suht hyvin.

[/quote]

Menneisyyttä ei ihan noin vain unohdeta. Esim koulukiusaaminen vaikuttaa ihan vääjäämättömästi tähän hetkee jos se on traumatisoinut ihmisen. Voin siis järjellä esim ajatella, että koulukiusaajat olivat vasta lapsia, eivätkä heidän sanomansa ollut totuus minusta. Tiedän ja tiedosta nämä asiat, mutta tunnetasolla ne ovat silti olemassa. Psykoterapiassa nimenomaan voidaan muuttaa tunnetason asioita.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:08"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

Pelkkä lääkehoito tai terapia ei auta, jos jumittaa kotona 6 viikkoa putkeen. Mielenterveysongelmissa on tärkeätä liikkua ulkona, käydä paikoissa joissa on muita ihmisiä ja etsiä arkeensa säännöllistä tekemistä. Olen nyt ollut murtuneen jalan kanssa kotona jumissa 2 kuukautta ja vaikka minulla ei ole (tällä hetkellä) mielenterveysongelmia, on mielialani laskenut selvästi. Koen olevani ulkona kaikesta mitä muut voivat tehdä, kauppaan pääseminen aiheuttaa sydämentykytyksiä, koska en ole tottunut "suuriin ihmisjoukkoihin" eli muihin kauppareissulla oleviin ja kassatyöntekijöihin, päivät valuvat sormien välistä kun en saa mitään fiksua aikaiseksi ja elämäni tuntuu turhalta. Jos ihan normaalipäinen, työkykyinen ihminen putoaa parissa kuukaudessa tällaiseen suohon, niin mielenterveysongelmiaan selvittävän tulisi ehdottomasti päästä kotoa pois ja elämään kiinni.

[/quote]


Samaa mieltä! olisi hyvin tärkeää esim ulkoilla. Mutta tässä piileekin se oravanpyörä, jos ei pääse ovesta edes ulos ilman että joutuu soittamaan sen jälkeen psyk päivystykseen että on pakko tulla sinne, niin eihän siitä ulkoilusta tule mitään. Kerroit, että sulla oli murtunut jalka etkä päässyt ulos kotoa josta seuras mielialanlasku, sama juttu se on psyykkisesti sairaalla, hän ei pääse ulos koska hänellä on "päässään murtunut jalka" ja siitä seuraa mielialan laskua. Sinä et pääse ulos fyysisitä syistä, minä en psyykkisesti. Sama juttu.  ap

[/quote]

Kuten sanoin, niin _tällä hetkellä_ minulla ei ole mielenterveysongelmia, mutta olen itseni taistellut aikasemmin läpi vaikean masennuksen. Silloin tuli myös todettua, että kotiin jämähtäminen vain pahensi tilannetta ja oli pakko löytää voimia siihen että ei jäänyt vain kotiin. Etsin itselleni sopivia rutiineja, esim. päätin mitkä viikonpäivät olivat kaupapäiviä, kävin joka torstai kirjastolla lukemassa lehtiä, kävin vähintään kerran viikossa kävelyllä ja sitten vähitellen laajensin mm. kulttuuritarjontaan (kävin museossa ja sitten jopa konsertissa). Vaikka söin myös lääkkeitä ja tarjolla oli psykologin apua, niin pareneminen eteni vasta sitä mukaa kun itse pääsin kotoa pois ja sain elämääni sisältöä.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:15"]

Anteeksi nyt vaan, mutta mitä odotat tapahtuvan? Joku tulee ja pelastaa? No tuskin tulee, joten kannattaa alkaa tekemään itse töitä parantumisen eteen. Sinun on vain pakotettava itsesi tekemään asioita.

Itselläni on paha sosiaalisten tilanteiden pelko ja sydän hakkaa jo nyt, tietäen että koulu jatkuu huomenna ja täytyy mennä ihmisten ilmoille ja ängetä tekemään ryhmätöitä vieraiden kanssa ja esiintymään yleisön eteen. Mutta enpä ajatellut jäädä kotiin makoilemaan vaan kohdata pelkoni. Mikä on pahin mitä voi tapahtua?

[/quote]


En minäkään ole ajatellut vain jäädä kotiin makoilemaan. Olen kuitenkin niin sairas, että ulos meneminen ei onnistu aina. Työstän näitä asioita päivittäin. Tarvisin psykoterapeutin apua asioiden työstämiseen. Minulla on siis vakavia psyykkisiä sairauksia, joista en hetkessä parane. Olen useamman vuoden joka päivä yrittänyt paranaa oloani. Kyllä tässä alkaa jo toivo loppumaan. ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:15"]

Anteeksi nyt vaan, mutta mitä odotat tapahtuvan? Joku tulee ja pelastaa? No tuskin tulee, joten kannattaa alkaa tekemään itse töitä parantumisen eteen. Sinun on vain pakotettava itsesi tekemään asioita.

Itselläni on paha sosiaalisten tilanteiden pelko ja sydän hakkaa jo nyt, tietäen että koulu jatkuu huomenna ja täytyy mennä ihmisten ilmoille ja ängetä tekemään ryhmätöitä vieraiden kanssa ja esiintymään yleisön eteen. Mutta enpä ajatellut jäädä kotiin makoilemaan vaan kohdata pelkoni. Mikä on pahin mitä voi tapahtua?

[/quote]


Pahinta on se, että saa psykoottisen kohtauksen ja ulkopuoliset joutuvat toimittamaan päivystykseen. Jos et tiedä miltä tuntuu saada niin kova kohtaus että ulkopuoliset ovat valmiita toimittamaan päivystykseen, et voi ymmärtää miltä se tuntuu. ap

Ystävälläni oli pahaa ahdistusta, joka esti normaalia sosiaalista kanssakäyntiä ja vaikeutti kouluun menoa. Hakeutui kuitenkin lopulta opintojen pariin. Sai koulussa muutaman kerran vaikean paniikkikohtauksen, joka ei keneltäkään varmastikaan jäänyt huomaamatta. Jatkoi kuitenkin jännityksestä ja vaikeista paniikkikohtauksista huolimatta koulutustaan, ja kohtaukset pikkuhiljaa loppuivat. Nykyään hän on jo valmistunut ja hänellä on alansa työpaikka. Varmastikin elelisi nyt tuilla, jos ei olisi laittanut vaikeasta ahdistuksestaan ja paniikkihäiriöstä huolimatta itseään likoon. Hänellä on nyt jo paljon terveempi itsetunto ja pystyy jopa pitämään esitelmiäkin saamatta kohtauksia. Aiemmin mikä tahansa (ei tarvinnut edes olla esitelmä) tms. saattoi laukaista kohtauksen.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:30"]

Ystävälläni oli pahaa ahdistusta, joka esti normaalia sosiaalista kanssakäyntiä ja vaikeutti kouluun menoa. Hakeutui kuitenkin lopulta opintojen pariin. Sai koulussa muutaman kerran vaikean paniikkikohtauksen, joka ei keneltäkään varmastikaan jäänyt huomaamatta. Jatkoi kuitenkin jännityksestä ja vaikeista paniikkikohtauksista huolimatta koulutustaan, ja kohtaukset pikkuhiljaa loppuivat. Nykyään hän on jo valmistunut ja hänellä on alansa työpaikka. Varmastikin elelisi nyt tuilla, jos ei olisi laittanut vaikeasta ahdistuksestaan ja paniikkihäiriöstä huolimatta itseään likoon. Hänellä on nyt jo paljon terveempi itsetunto ja pystyy jopa pitämään esitelmiäkin saamatta kohtauksia. Aiemmin mikä tahansa (ei tarvinnut edes olla esitelmä) tms. saattoi laukaista kohtauksen.

[/quote]

Lisätään nyt tähän vielä että ystävälläni on kaksi mt-diagnoosia ja on joutunut välillä hoitoon kohtauksiensa vuoksi. Tosin kohtaukset ovat nyt loppuneet, kun hän sai enemmän itsevarmuutta koulun käynnistä ja kurssien suorittamisesta, vaikka alussa oli vaikeaa.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:28"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:12"]

Sulla on ilmeisesti ollut aika helppo sairaus, kun olet siitä "asennemuutoksella" parantunut. Oikeasti ei liene ollut kyse edes sairaudesta, koska nyt olet valmis syyllistämään muita mt-sairauksista kärsiviä. Olet siis trolli, ilkeämielinen ja tietämätön sellainen.

Asiantuntijat ovat ehdottomasti sitä mieltä, ettää terapiasta ihmiset hyötyisivät enemmän kuin lääkkeistä. Yhteiskunnalle tämä on rahaan perustuva valintakysymys; lääkkeet ovat halpoja verrattuna useamman vuoden terapiaan, jonka tulokset ovat kuitenkin selvästi parempia.

Ap, olisiko sinulla ketään läheistä, joka jaksaisi ja voisi alkaa taistella puolestasi, jotta saisit terapiaa ja nimenomaan kognitiivista terapiaa? Ymmärrän, että itse et sellaista taistelua jaksa läpikäydä.

[/quote]

Todella, todella inhottavasti sanottu. Tosiaan se aiempi 10 vuotta masennuksesta kärsinyt - sanotko minullekin sairauteni olleen "aika helppo"? Täällä edelleen kukaan ei ole sanonut, että ap olisi syyllinen omaan tilanteeseensa. Mielenterveysongelma voi tulla kenen tahansa kohdalle.

Lisäksi mitä täällä yritetään neuvoa, on juuri sitä samaa mitä mitä kognitiivisessa terapiassa tehdään: muutetaan ajattetutapoja liittyen ongelmiin, skeemoihin ja muihin elämää rajoittaviin käsityksiin. Jos ap ei saa tällä hetkellä virallista apua, niin ainoa mitä voi tehdä on joko luovuttaa itsensä suhteen tai yrittää tehdä jotain.

Yllättäen ap ei ole enää vastannut mitään kysymykseen, jossa selviäisi mitä hän tekee jokapäiväisesti itsensä eteen...

[/quote]


Vastasin kyllä jo sellaiseen viestiin :0

-yritän työstää asioita sairauteni takana

-yritän tehdä uusia asioita

-yritän elää terveellisesti

-yritän käydä ulkona (aina ei onnistu)

Näin olen viime vuodet tehnyt. Sairaudet ovat kuitenkin sen verran vakavia, ettei ne ilman hoitoa parane. Tenttaatko muuten syöpäsairaaltakin mitä hän on tehnyt itsensä eteen? Vaaditko syöpäsairaaltakin jokapäiväistä ponnistelua? Tiesitkö, että jo pelkästään hengissä pysyminen on kovaa kamppailu jos on vakavia psyykkisiä sairauksia?

ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:02"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:58"]

Yritän käsitetellä sairauteni takana olevia asioita ja miettiä, mistä psyykkinen sairauteni johtuu. Yritän tehdä uusia asioita hiljalleen. Yritän elää terveellisemmin. Yritän löytää tapoja maksaa psykoterapia. yritän päästä ulos joka päivä (aina ei onnistu). ap

[/quote]

Tuo, että mietit joka päivä sairautesi syitä on enemmän tuhoa tekevää.

[/quote]


Ei itseasissa ole. Se on auttanut minua ymmärtämään sairauttani paremmin ja hyväksymään sen. Syyt täytyy tottakai löytää, jotta ne voi käsitellä. Juuri käsittelemättömät ristiriidat usein sairastuttavat. Psyykkisen sairauksien syitähän mietitään myös psykoterapiassa. ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:05"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:04"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]

Objektiivisesti ajatellen et voi olla niin ruma että kaikki vihaisivat tai nauraisivat sinulle sen vuoksi. Yliopistopiireissä ja muissakin korkeakouluissa on ns. rumempiakin naisia, mutta osa todella suosittuja. Se on kuitenkin paljon luonteesta kiinni miten suosittu. Pukeutumisen ja harrastusten avulla on helppo päästä johonkin tiettyyn ryhmään mukaan. Kaikki löytävät aina jotain kivaa seuraa lopulta. Yksinäisyyden tuntemukset ja muutkin negatiiviset tuntemukset ovat hyvin yleisiä nuorilla opiskelijoilla. Tästä on jotain tutkimuksiakin tehty. Eli jos sulla on jotain ongelmia ja epävarmuuksia opiskelijana, niin on muillakin.

Sulla ei ole nyt varmaan paljoa rahaa, mutta tyyliasioissa laihduttaminen, luonnollinen hiusväri ja suht perinteinen pukeutuminen (vaikka joku preppy tyyli) auttavat aina ulkonäköön. Tosin jos olet normaalipainoinen niin silloin ei tarvitse laihduttaa. Vaatteita saa halvalla ainakin opiskelijana yoox.com, selected femme ale netissä, zalando-lounge ja joskus zalando.fi ja nelly.com. Tiedän että on vaikeaa vaihtaa tyyliä jos on vain vähän rahaa, mutta periaatteessa tarvitset vain vähän hyvin istuvia vaatteita. Pidä meikki luonnollisena.

Kuka tahansa näyttää rumalta jos tyyli on huono (ei sovi omiin väreihin) ja vaatteet eivät istu.

[/quote]


Kaikki ei todellakaan löydä ystäviä yliopistolta. Siellä on monia yksinäisiä jotka eivät ole päässeet piireihin. Älä puhu asiasta josta sinulla ei ole tietoa. Toki yksinäisyyden tunnetta tuntee monikin, mutta se ei ole sama kuin todellinen yksinäisyys, jossa ei kertakaikkiaan ole KETÄÄN kelle jutella. Näin on monen opiskelija osalta.

[/quote]

Asiaan kyllä voi itse vaikuttaa. Jos ei ole aktiivisesti mukana, niin ei kai sitä koskaan ketään löydä.

[/quote]


Mutta ei sitä kaikki löydä vaikka olisi aktiivisesti mukanakin! Yritä nyt hyvä ihminen ymmärtää, että kaikki eivät koskaan löydä ystäviä tai seurustelukumppania.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu.
Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin.

N26
[/quote]

Kauneus on katsoja silmissä. Lyön vetoa, ettet ole ruma ensinkään.

T:mies 25v

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:08"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]


Tässä tyypillinen hlö joka ei ymmärrä mistä psyykkisestä sairaudesta on kyse. Jos altistaa itseään liikaa ahdistukselle, voi joutua sellaiseen tilaan että valkotakkiset tulevat hakemaan pois. Itsellä on pakko-oireita ja joskus kun olen liikaa altistanut iteäni niin tilanne on mennyt psykoottiseksi.

[/quote]

Vaikka tilanne eskaloituisi muutaman kerran ahdistuksen vuoksi ihan sinne hulluuden puolelle asti, niin tuskin muutaman kerran jälkeen reaktio olisi enää yhtä voimakas.

[/quote]


Psykoosi on tuhoisaa aivoille. Siitä ei noin vain toivuta. Lisäksi harva menisi enää sellaiseen opiskelupaikkan josta olisi jo kertaalleen haettu pakkohoitoon...Vai menisitkö sinä työpaikallesi josta sinut olisi haettu pakkohoitoon samalla kun huudat, itket, revit hiuksiasi, ulvot, kiljut...??

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:11"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:19"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

Pelkkä lääkehoito tai terapia ei auta, jos jumittaa kotona 6 viikkoa putkeen. Mielenterveysongelmissa on tärkeätä liikkua ulkona, käydä paikoissa joissa on muita ihmisiä ja etsiä arkeensa säännöllistä tekemistä. Olen nyt ollut murtuneen jalan kanssa kotona jumissa 2 kuukautta ja vaikka minulla ei ole (tällä hetkellä) mielenterveysongelmia, on mielialani laskenut selvästi. Koen olevani ulkona kaikesta mitä muut voivat tehdä, kauppaan pääseminen aiheuttaa sydämentykytyksiä, koska en ole tottunut "suuriin ihmisjoukkoihin" eli muihin kauppareissulla oleviin ja kassatyöntekijöihin, päivät valuvat sormien välistä kun en saa mitään fiksua aikaiseksi ja elämäni tuntuu turhalta. Jos ihan normaalipäinen, työkykyinen ihminen putoaa parissa kuukaudessa tällaiseen suohon, niin mielenterveysongelmiaan selvittävän tulisi ehdottomasti päästä kotoa pois ja elämään kiinni.

[/quote]

Näinhän se on, mutta mt-ongelmista (nyt lähinnä masennus, ahdistus) kärsivälle se lähteminen on usein hyvin vaikeaa. Siihen tarvittaisiin tosi paljon ystävien apua. Sitten taas niitä ystäviä ei masentuneella välttämättä ole tai ei vain jaksa pitää heihin yhteyttä. Yksin voi olla äärimmäisen vaikeaa lähteä ja niiltä ystäviltäkin vaaditaan paljon, että jaksavat houkutella sinnikkäästi. Se on noidankehä, pitäisi lähteä ulos, mutta kun ei jaksa eikä uskalla eikä saa aikaiseksi. Ja mitä vähemmän lähtee, sitä vaikeampaa se on koko ajan.

[/quote]

Juuri niin, mutta pitäisi tiedostaa se lähtemisen tärkeys. Jos jättää tämän huomioimatta, on se ihan sama juttu kuin jättäisi lääkkeet ottamatta ja terapiakäynnit väliin. Sitäpaitsi tekemällä itse saa kohotettua omanarvontuntoa, mitä ei pelkkiä lääkkeitä syömällä saa aikaan.

[/quote]


Kyllä minä ainakin tiedostan lähtemisen tärkeyden. Se pelkkä tiedostaminen ei kuitenkaan auta. Murtuneena jalan kanssa voi tiedostaa lähtemisen tärkeyden mutta ei silti pääse lähtemään. Rikkinäisen psyyken kanssa voi myös tiedostaa, että olisi hyvä ulkoilla, mutta ei pääse lähtemään. ap

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:39"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:08"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:58"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:55"]

Mulla täysin sama tilanne kuin sinulla Ap. Olen myös 26v ja kaikki tuntuu olevan ohitse. En tosin käy missään psykiatrisessa paikassa juttelemassa mitään, koska en miellä itseäni mt-ongelmaiseksi. Ja ei sieltä saa apua jota tarvitsisin. Apua elämäni lopettamiseen..ja miten järjestelen asiani ennenkö lähden. Se jutteluapu on niitä varten joilla vielä toivoa. Minä vain tiedostan asiat ja olen realistinen..en mt-potilas tai hullu. Olen jo pitkään halunnut kuolla. Elämä on mennyt täysin ohi. Jopa omat vanhempani vihaavat minua. Minulla ei ole ystäviä. Tällä hetkellä olen ollut kotona 3,5viikkoa täysin yksin ja näkemättä ketään. Ulos olen poistunut vain 6 kertaa viemään roskat yöllä ulos ja käynyt samalla kävelyllä yksin yönpimeydessä. Olen niin ruma etten kehtaa liikkua päiväsaikaan ihmistenilmoilla. Nyt en tosin ole muutamaan päivään käynyt missään kun olen viillellyt reiteni niin täyteen haavoja että koko jalkoja pakottaa ja kävely on tuskallista kun haavat meinaavat aukeilla koko ajan. Elokuun alussa mulla alkoi koulu, mutta jätin sen heti kesken koska ahdisti liikaa olla siellä. Tajusin olevani koko luokan rumin oppilas. En pystynyt menemään sinne enää toisena päivänä. Seuraavana aamuna vielä poliisi ja lanssimiehet hakivat minut lääkäriin väkisin koska olin aivan itkusta ja ahdistuksesta sekaisena kotona. Lääkäriin joutuminen siinä mielentilassa oli jotain niin nöyryyttävää että olin valnis tappamaan itseni koska vain. Sen pahempaa julkista nöyryytystä en ole saanut koskaan. Lääkärit ja hoitajat nauroivat minulle ja katsoivat halveksuen. Sieltä päästyäni meninkin myöhemmin kävelemään ja istuskelemaan radan varteen. Halusin nähdä kun juna menee mahdollisimman läheltä ohi ja halusin nähdä miltä se välittömän kuoleman aiheuttaja näyttää ihan läheltä..koska en näkisi sitä enää niin läheltä kuoltuani. Halusin tuntea sen ilmavirran ja voiman. Ja tunnustella josko uskaltaisin heittäytyä sen eteen. Ehkä ensi kerralla. En usko elämäni johtavan enää mihinkään. Toivottavasti tämä lohdutti sinua Ap..aina on joku jonka asiat on vielä hionommin. N26

[/quote]

Jos sait koulussa ahdistuskohtauksen ja lopetit sen vasta viime kuussa kesken, niin kerkeät kyllä yrittää uudelleen. Jos ottaisit sinne yhteyttä ja pyytäisit paikkaasi takaisin. Voisit jutella näistä syistä koulun terveydenhuoltoammattilaisen kanssa.  Kyllä ne kohtaukset aikanaan loppuu ja vähenee kun totuttelet vain siihen uuteen kouluun ja yhteisössä toimimiseen.

[/quote]


Tässä tyypillinen hlö joka ei ymmärrä mistä psyykkisestä sairaudesta on kyse. Jos altistaa itseään liikaa ahdistukselle, voi joutua sellaiseen tilaan että valkotakkiset tulevat hakemaan pois. Itsellä on pakko-oireita ja joskus kun olen liikaa altistanut iteäni niin tilanne on mennyt psykoottiseksi.

[/quote]

Vaikka tilanne eskaloituisi muutaman kerran ahdistuksen vuoksi ihan sinne hulluuden puolelle asti, niin tuskin muutaman kerran jälkeen reaktio olisi enää yhtä voimakas.

[/quote]


Psykoosi on tuhoisaa aivoille. Siitä ei noin vain toivuta. Lisäksi harva menisi enää sellaiseen opiskelupaikkan josta olisi jo kertaalleen haettu pakkohoitoon...Vai menisitkö sinä työpaikallesi josta sinut olisi haettu pakkohoitoon samalla kun huudat, itket, revit hiuksiasi, ulvot, kiljut...??

[/quote]

Syrjäydy yhteiskunnasta sitten ja elä tuolla tavalla kunnes kuolet.

Jos asenteesi on tosiaan noin toivoton, niin terapia kanssasi on ajanhukkaa. Ei niillä lääkäreillä ole mitään taikasauvaa ja maagisia-aseita ongelmiasi vastaan, jos itse et ole valmis muuttamaan yhtään käyttäytymismallejasi.

Luulen että et ole niin uniikki ja mitenkään erityisen vaurioitunut. Uskottelet itsellesi että olet täysin toivoton tapaus, että sinun ei oikeasti tarvitse tehdä mitään elämäsi eteen parantaaksesi sitä. Se on jonkinlainen oikeutus sinulle olla täydellinen floppi ja elellä psyykelääkkeiden varassa tuettuna.

Kivaa loppuelämää.

Muut ovat parantuneet, koska ovat tehneet itse asioita elämänsä eteen ja päättäneet pärjätä epämiellyttävissäkin tilanteissa.

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:26"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:08"]

[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:09"]

Pelkkä lääkehoito tai terapia ei auta, jos jumittaa kotona 6 viikkoa putkeen. Mielenterveysongelmissa on tärkeätä liikkua ulkona, käydä paikoissa joissa on muita ihmisiä ja etsiä arkeensa säännöllistä tekemistä. Olen nyt ollut murtuneen jalan kanssa kotona jumissa 2 kuukautta ja vaikka minulla ei ole (tällä hetkellä) mielenterveysongelmia, on mielialani laskenut selvästi. Koen olevani ulkona kaikesta mitä muut voivat tehdä, kauppaan pääseminen aiheuttaa sydämentykytyksiä, koska en ole tottunut "suuriin ihmisjoukkoihin" eli muihin kauppareissulla oleviin ja kassatyöntekijöihin, päivät valuvat sormien välistä kun en saa mitään fiksua aikaiseksi ja elämäni tuntuu turhalta. Jos ihan normaalipäinen, työkykyinen ihminen putoaa parissa kuukaudessa tällaiseen suohon, niin mielenterveysongelmiaan selvittävän tulisi ehdottomasti päästä kotoa pois ja elämään kiinni.

[/quote]


Samaa mieltä! olisi hyvin tärkeää esim ulkoilla. Mutta tässä piileekin se oravanpyörä, jos ei pääse ovesta edes ulos ilman että joutuu soittamaan sen jälkeen psyk päivystykseen että on pakko tulla sinne, niin eihän siitä ulkoilusta tule mitään. Kerroit, että sulla oli murtunut jalka etkä päässyt ulos kotoa josta seuras mielialanlasku, sama juttu se on psyykkisesti sairaalla, hän ei pääse ulos koska hänellä on "päässään murtunut jalka" ja siitä seuraa mielialan laskua. Sinä et pääse ulos fyysisitä syistä, minä en psyykkisesti. Sama juttu.  ap

[/quote]

Kuten sanoin, niin _tällä hetkellä_ minulla ei ole mielenterveysongelmia, mutta olen itseni taistellut aikasemmin läpi vaikean masennuksen. Silloin tuli myös todettua, että kotiin jämähtäminen vain pahensi tilannetta ja oli pakko löytää voimia siihen että ei jäänyt vain kotiin. Etsin itselleni sopivia rutiineja, esim. päätin mitkä viikonpäivät olivat kaupapäiviä, kävin joka torstai kirjastolla lukemassa lehtiä, kävin vähintään kerran viikossa kävelyllä ja sitten vähitellen laajensin mm. kulttuuritarjontaan (kävin museossa ja sitten jopa konsertissa). Vaikka söin myös lääkkeitä ja tarjolla oli psykologin apua, niin pareneminen eteni vasta sitä mukaa kun itse pääsin kotoa pois ja sain elämääni sisältöä.

[/quote]

Rutiinit ovat hyväksi. Kuitenkin jos esim päätän, että torstai on kauppakäynti, niin voi olla en silloin pääse ulos. Aina voi toki yrittää. Mutta pelkällä "päätöksellä" se ei onnistu. Ja kuten sanoin, yritän joka päivä ulos, aina ei onnistu. ap