Lue keskustelun säännöt.
Ystävä kuoli yllättäen-koska tämä tuska helpottaa?
01.09.2015 |
On niiiiin kauhea ikävä!! Kuolemasta on vasta vajaa kuukausi, hän on mielessä aina kun tulee pikkuisenkin hiljaisempi hetki enkä ole menossa. Olen kyllä antanut itselleni luvan surra, itkeä, vihata, kiukuta, tuntea. Ikävä vaan on aivan kauhea!!!! En edes jäähyväisiä voinut jättää, kun oli yllättäen poissa.
Muita saman kokeneita?
Koska tää helpottaa?
Moni ei ymmärrä tuskaani yhtään, vaan vuodattanut päälle omia huoliaan, ja olen välillä ihan vihainen heille, kun heillä on kaikki rakkaat elossa kuitenkin!!
Kommentit (28)
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:39"]
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 10:33"]
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 09:36"]
Ikävä juttu mutta miksi sinun surusi on tärkeämpi kuin kaikkien muiden surut? Olkoonkin että se suru ei välttämättä ole juuri ystävän kuolemasta johtuvaa, se ei silti tee siitä vähäpätöisempää. Sitä paitsi aika monella niitä läheisiä on kuollut joten epätodennäköistä että olisit ainoa ystäväpiirissäsi, joka on menettänyt jonkun?
Ymmärrän että tuntuu pahalta mutta et voi olettaa että kaikille muillekin tämä olisi elämää suurempi asia. Voit kuitenkin puhua asiasta ystävillesi, että sinulla on nyt vähän vaikeaa ja haluaisit tukea tms.
[/quote]
Ei missään nimessä ole tärkeämpi. En tarkoita sitä!! Mulla vaan yksi kaveri joka tiesi kyllä mitä menetin vuodatti joka päivä huoliaan suhteeseen varattuun henkilöön vaikka itselläni suruaika päällä. Olen kuunnellut ja tukenut, mutta vastakaikua ei ole tullut. Tämä suututtaa.
ap
[/quote]
AP, ymmärrän täysin, että suutuit. Varatun kanssa suhteeseen lähteminen on kyllä niin itseaiheutettu ongelma kuin olla voi, ja kerrassaan mitätön kuolemaan verrattuna...
Ja olen hirveän pahoillani mentyksesi vuoksi, ota tästä virtuaalinen halaus! Ajan mittaan helpottanee, vaikka se kauhealta kliseeltä tuntuukin.
[/quote]
Kiitos ymmärryksestä <3
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:46"]
Itsekin menetin puoli vuotta sitten ystäväni. Vaikka tiesin syövän vievän voiton eli kuolema ei tullut puskista, niin voi luoja, mikä puolivuotinen on takana. Pahin on onneksi jo takana, mutta kyllä se suru seuraa vain mukana. Tsemppiä, ap
[/quote]
Joo kyllä se kamalaa on kun niin rakas ihminen on viereltä poissa. Kovasti voimia sinullekin, kai se aika helpottaa tätä tuskaa, ikävä vaan on hirvittävä :´(!
ap
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 11:48"]
Eikö sulla ole ketään läheistä, joka lohduttaa? Itse kaipasin todella paljon ihmisiä lähelle. Tuntui vaan, että he ottivat osan surusta pois. Siis vaan olemalla lähellä. Yksin ollessa päästin kaiken surun valloilleen. Kumpikin teki kai ihan hyvää. Nyt on noin vuosi kulunut ja kaipaan, mutta hyvin hiljaa.
[/quote]
Juurikin näin. On minulla muita ystäviä ja ihmisiä, heidän seurassaan tuska unohtuu. Sitten kun olen yksin, itken ja suren ja kaipaan. Aivan samoin kuin sinä :). Kiitos sanoistasi.
ap
Ensimmäinen vuosi on pahin. Itse kävin sairaanhoitajan ja spykologin juttusilla, ystävän äkillisen kuoleman takia. Surun ja menetyksen lisäksi olin vielä paikalla kun ystävä kuoli ja tilanne pyöri pitkään päässä, varsinkin iltaisin. Pitää vaan antaa kaikille tunteille tilaa ja täytyy olla joku johon niitä tuntoja purkaa.
Nyt kuolemasta on viisi vuotta ja suru ei ole mitään musertavaa vaan enemmänkin ihania muistoja ystävästä toisinaan.
[quote author="Vierailija" time="01.09.2015 klo 12:00"]
Ensimmäinen vuosi on pahin. Itse kävin sairaanhoitajan ja spykologin juttusilla, ystävän äkillisen kuoleman takia. Surun ja menetyksen lisäksi olin vielä paikalla kun ystävä kuoli ja tilanne pyöri pitkään päässä, varsinkin iltaisin. Pitää vaan antaa kaikille tunteille tilaa ja täytyy olla joku johon niitä tuntoja purkaa. Nyt kuolemasta on viisi vuotta ja suru ei ole mitään musertavaa vaan enemmänkin ihania muistoja ystävästä toisinaan.
[/quote]
Ihana kuulla, tottahan se on ja TIEDÄN että tästä todellakin selviää. Mutta silti se on samalla ihan kamalaa se oma tuska ja ikävä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harmittava paikka, ap. Otan osaa.
Anteeksi että en lukenut koko ketjua. Muistan että tuska oli musertava aluksi läheisen menetettyäni, mutta pahin ei minulla kestänyt kuin pari kuukautta, tosin tilanteeni on eri koska olin ehtinyt valmistautua. Kaikilta enemmin tai myöhemmin kuolee joku, ja kaipauksesta huolimatta pystyy menemään eteenpäin ja olemaan lopulta iloinenkin. Pärjäät varmaan hyvin, kun olet antanut itsesi surra ja käsitellä asiaa. Olen pahoillani menetyksestäsi ja toivotan voimia!
Eikö sulla ole ketään läheistä, joka lohduttaa? Itse kaipasin todella paljon ihmisiä lähelle. Tuntui vaan, että he ottivat osan surusta pois. Siis vaan olemalla lähellä. Yksin ollessa päästin kaiken surun valloilleen. Kumpikin teki kai ihan hyvää. Nyt on noin vuosi kulunut ja kaipaan, mutta hyvin hiljaa.