Synnytys ilman kivunlievitystä

[quote author="Vierailija" time="22.08.2015 klo 00:12"]Kolme lääkkeetöntä synnytystä takana, ja tyytyväinen olen. Ei ole kipu mitenkään erikoista ollut milloinkaan, paitsi ekalla kerralla kun paikat repes niin pahasti että meni taju hetkeksi. Siitäkin herättiin ja ihan ok olo oli. Esim. käden murtuminen ja kielilävistys sattuivat minulla enemmän, puhumattakaan syövän aiheuttamista kivuista. 
[/quote]

Kielilävistys ei tununut mulla missään! Menkkakivut voittaa sen mennen tullen. Toivotaan että synnytys tuntuu sitten vielä vähemmän :)

[quote author="Vierailija" time="22.08.2015 klo 07:21"]

Kannattaa samalla viillellä itseään tai pyytää miehen mätkimään kun kerran rakastaa kipua. En voi muuta kuin ihmetellä tällaista hörhöilyä. Mitä oikein luulette saavuttavanne luomusynnytyksellä ? Luuletteko että lapsesta tulee viisaampi tai kauniimpi ?  Lääkkeillä varmaan yritetään myrkyttää lapsi ja äiti. Synnytyksen jälkeen kaduttaa se on 100% varma.

[/quote]


Kivunlievitys voi vaikuttaa haitallisesti synnytyksen etenemiseen ja ei ole tuntoa kunnolla. Keho on viisas ja toimii kuten pitää myös synnytyksessä. Mitä kipuhin tulee, niin joillakin kuukautiskivut ovat kivuliaampia kuin itse synnytys, joten kun joka kuukausi ne kuitenkin kärsii, niin ei se synnytys niiden rinnalla tunnu kummoiselta.

Mulla takana epiduraalisynnytys 2,5 vuotta sitten ja luomusynnytys pari viikkoa sitten. Tää jälkimmäinen oli vielä perätilassa. Olisin halunnut jotain myös tähän jälkimmäiseen, mutten ehtinyt kun aukean niin nopeasti (molemmissa n. 5h supistusten alkamisesta). Jos olisin tiennyt etten ehdi saamaan "mömmöjä", olisin panikoinut (vielä pahemmin). Mutta loppujen lopuksi synnytykset olivat kipuasteikoltaan samanlaiset, lääkkeetön ei siis mitenkään pahempi. En olis uskonut!

En ehtinyt saada, kipu oli helvetillistä (avautuminen), mutta kokonaisfiilis synnytyksestä todella positiivinen.

Minulla ainoana kivunlievityksenä ilokaasu koska muuta minulle ei voitu antaa, eihän se täysin luomuna siis mennyt, mutta ilman puudutteita pärjäsi ja jatkossakaan en muuta ota vaikka saisi..ihmisten kivunssietokyky on vaan niin erilainen niin vaikea neuvoa että kannattaako ottaa vaiko ei .. :)

[quote author="Vierailija" time="21.08.2015 klo 23:40"]

Te, jotka olette synnyttäneet luomuna ilman lääkkeellistä kivunlievitystä: olitteko valmistautuneet lääkkeettömään synnytykseen etukäteen vai syntyikö lapsi niin nopeasti, ettei kipulääkettä keritty antaa?

itsellä synnytys edessä noin kuukauden päästä ja minua on alkanut kiinnostaa lääkkeetön vaihtoehto. Kuulisin mielelläni kokemuksia luomusynnytyksistä ja niihin valmistautumisesta. Miten sairaalassa suhtaudutaan lääkkeettömään vaihtoehtoon? 

[/quote]

En ollut esikoisen aikaan suunnitellut etukäteen. Ajattelin, että mennään sen mukaan, kuin tuntuu. Synnytys kesti 9 tuntia ja en kokenut tarvitsevani puudutteita.

Lopuissa kolmessa jo tiesin sitten, millainen synnyttäjä olen, niin osasin jo sanoa etukäteen, että en tarvise kuin joko ammeeseen tai lämpimään suihkuun. Ne riittää minulle. Ei kai henkilökunnan suhtautumisessa mitään erikoista ollut. Töissähän he ovat siellä ja synnyttäjä on se, joka synnyttää.

Tokassa synnytyksessä en ehtinyt saamaan mitään. Kaikki tapahtui niin äkkiä, kivut olivat alusta alkaen ihan järkyttävät, joten eipä siinä oikein edes ajatellut että antakaa lääkettä, halusi vain sen vauvan äkkiä pihalle. Ekassa synnytyksessä sain epiduraalin, ok sekin. Kolmannessa spinaali, tykkäsin kovasti. Kolmas synnytys oli helpoin, mutta kaikissa oli kyllä hyvät puolensa :)

Kuusi ilman lääkkeitä, kolme kotona. Vesisynnytys ollut aina haaveissa mutta ei ole ehditty.

Ensimmäinen synnytyksessä käytettiin epiduraalia ja ilokaasua, oli rankka synnytys, vauva tuli virhetarjonnassa

Epiduraali- ja lääkkeetön koettu. Lääkkeetön sujui pääasiassa autossa vöissä, ettei sitä oikein luomuksi voi sanoa kivunlievityksellisesti, mitään ei lievitetty :). Eka synnytys oli enimmäkseen lääkkeetön toisaalta sekin, epiduraalin saamisen jälkeen nukahdin ja ponnistusvaiheeseen heräsin ehkä 45 min myöhemmin, sekin oli nopeasti ohi.

 Joku sanoi että synnytyskipu ei voi olla positiivista, minusta voi kunhan se ei ole sietämätöntä eikä itse ole paniikissa. Minulle synnytyskipu ei ole ollut lähellekään sietämätöntä ja supistukset on olleet melko lyhyitä ja tulleet selvillä tauoilla. Synnytykset olleet nopeita, vauvat keskikokoisia ja raivotarjonnassa. Jos joku noista olisi toisin, olisi tilanne totta kai voinut olla ihan eri. Ymmärrän että monelle ihmiselle synnytyskipu on ihan hirveää ja traumaattista, ja on hyvä että siihen yleensä saa tehokkaita lääkkeitä. Minulle epiduraalisynnytyksessä kipumuistoina tulee mieleen ensimmäisenä ne muut toimenpiteet ja piikit, mitä siihen liittyi. Vaikka ne ei mitään kamalia olleet, niistä on jäänyt negatiivinen mielikuva, ärsyttäviä. Supistukset tietysti on mitä on, mieluummin kai sitä ei niitä ottaisi, muttei ne ole jääneet mieleen erityisesti kipeinä tai ikävinä vaan asiaankuuluvina. Raskausaikana sitä kokee monenlaista muutakin epämukavuutta ja kipuakin, jotka saattaa unohtaa kun vauva on maailmassa, sama minusta synnyttäessä. Toisessa synnytyksessä ei oikein ole kipumielikuvia lainkaan, ärsytyksen aiheetkin liittyy liikenneruuhkaan ja kengännauhoihin, jotka hidasti. Kolmas synnytys lähestyy,  saa nähdä miten se menee. Lääkkeettömänä toivoisin, mutta se riippuu kyllä myös kätilöstä. Jos ei ole tsemppaava vaan arvailee että kestää vielä pitkään jne., niin ei ehkä usko omiin voimiin riitä. Näen epiduraalin sellaisena levähdysmahdollisuutena, johon liittyy kuitenkin muutamia ikäviä juttuja, ja vaikka puudutteetta synnyttäessä olisi huonojakin hetkiä, uskon että omalla kohdalla se on kuitenkin helpompi. Asia on kuitenkin eri jos tulee komplikaatioita tai synnytys etenee ihan eri tavalla kuin tähän astiset. Epiduraali kai on myös rajuimmasta päästä, paikallisempi puudute voi tulla kyseeseen jos kätilö sellaista suosittelee.

Molempien synnytysten jälkeenolen ollut itse ja vauva myös virkeitä ja "reippaita", mutta lääkkeettömän jäljiltä vielä hivenen skarpimpia.

Kolme lasta ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Luin paljon kirjallisuutta aktiivisynnytyksestä ja kävin raskausjoogassa. Kaksi ekaa syntyivät kättärin haikaranpesässä. Molemmissa käytiin miehen kanssa vielä pitkällä puistokävelyllä ulkona avautumisvaiheessa. Välillä nojailin puihin ja hengittelin. Jumppapallo on ollut myös suuri apu kaikkien synnytyksien avautumisvaiheessa.

Ekassa oli tarkoitus synnyttää ammeeseen, mutta vauvalle tuli 'hätäkakka' eli vihreä lapsivesi ja minun piti tulehdusvaaran takia ponnistaa 'kuivalla maalla'. En jotenkin löytänyt hyvää ponnistusasentoa ja annoin aika päsmäröivän kätilön sitten ottaa ohjakset. Ponnistusvaiheessa tunsin ponnistavan ihan väärään suuntaan ja repesinkin muutaman tikin verran.

Toka synnyts oli 'täydellinen'. Tiesin jo paremmin mitä odottaa ja olin itsevarmempi. Allasta ei saatu käyttöön, mutta suihku osottautui mahtavaksi kivunlievittäjäksi. Mies istui kylppärissä uikkareillaan jakkaralla ja mun eleistäni suihkutteli supistusten tahtiin joko lujaa alaselälle tai pehmeästi koko selälle. Roikuin lähes koko painolla suihkun tangosta ja heijasin itseäni. Kätilö oli aivan ihana. Ymmärsi minut jotenkin tosi hyvin ja sanoi, ettei tehdä mitään tutkimuksia jollei näytä olevan tarpeen. Tuli vain välillä katsomaan miten menee ja lähti taas hiljaa pois. Kerran kuunteli vatsan päältä ja kerran kokeili kuinka paljon olin avautunut. Hänellä oli sellainen todella positiivinen asenne, joka tuki luottamusta itseeni.

Ponnistusvaiheessa roikuin kainaloistani tuolissa istuvan mieheni reisistä. Kyykkien ja polvillani. Viimeisimmässä ponnistuksessa laskeuduin yhden polven varaan ja otin itse vauvan vastaan! Se oli todella ihana kokemus.

Kolmas syntyi ulkomailla kotisynnytyksenä -täällä yleistä ja hyvät, turvalliset systeemit sitä varten. Olin jo yliaikaa ja kätilö sanoi tulessaan katsomaan minua kotiin (lieviä, ei-tehokkaita supistuksia), että jollei synnytys käynnisty vuorokauden sisään, pitää minun mennä sairaalaan synnyttämään. Koska en halunnut sitä jos vain mahdollista, teki hän minulle kohtua stimuloivan tutkimuksen. Jos oikein ymmärsin, niin ikäänkuin melkein puhkaisi kalvot. Todella epämiellyttävän tuntuinen toimenpide. Pariin tuntiin ei tapahtunut mitään, mutta sitten yhtäkkiä synnytys käynnistyi toden teolla ja vauhdilla ja kivulla.Yhtenä hetkenä seisoin juttelemassa siskolleni, joka oli tullut hakemaan isompien lasten tavaroita, ja toisena hetkenä en saanut sanaa suusta kivuilta. Kömmin suihkuun ja mies perässä, enkä vain pystynyt puhumaan. Olin ihan kivun sumentamana. Mieheni sitten totesi, että taidan olla jo ponnistusvaiheessa ja soitti nopeasti kätilölle. Kätilön astuessa kylpyhuoneeseen ponnistin tyttäremme maailmaan! (Taas otin itse vastaan)

Jokaisessa synnytyksessä minulle on tullut vaihe, että luulen oikeasti kuolevani kipuun. Ja joka kerta olen silloin ollut siinä vaiheessa, että olen kädellä tuntenut vauvan päälaen (minulla on vieläkin 'tuntomuisti' oikean käden kämmenessä jokaisesta vauvasta) ja tuo kosketus on antanut valtavasti voimia siihen viimeiseen ponnistukseen.

Kaikkien synnytksien jälkeen olen ollut samantien jalkeilla ja todella virkeä. Jos olisi ollut pakko olisin voinut kävellä vaikka kotiin. Repeymä tuli vain ensimmäisessä ja verta vuotanut todella kohtuullisesti, sekä imetykset ilman mitään ongelmia. Ekassa vauvaa jouduttiin tarkkailemaan mahdollisen infektion varalta, mutta kaikki vauvat olen astettanut paljaalle vatsalleni, josta ne jonkin ajan kuluessa ovat 'ryömineet' kohti rintaa.

Minun neuvoni on: ota selvää aktiivisesta synnytksestä. Tieto auttaa todella paljon. Tee mielikuvaharjoituksia. Pohdi suhtautumistasi kipuun. Ja varsinkin tällaiseen kipuun johon ei liity mitään sairautta tai vaaraa (jos siis kaikki menee hyvin). Älä pelkää. Ole hetkessä. Synnytyshormoonit auttavat parhaimillaan tarkastelemaan tilannetta hieman ulkopuolelta. Anna kivun tulla, tarkastele sitä, ja anna sen taas mennä.

Luottamus itseesi on hyvin tärkeä ja siihen auttaa paljon luotettavien läsnäolevien tuki. Parhaimillaan lääkkeetön synnyts voi olla oikeasti hieno mahdollisuus löytää itsessään ja parisuhteessaan uusia voimavaroja. Mutta synnytys ei tietenkään ole mikään mindfulness kurssi itsessään, vaan lapsen ja sinun hyvinvointisi ovat ensisijassa, eikä mikään synnytys ole 'epäonnistunt' niin kauan kuin vauva ja sinä selviätte siitä ilman suurempia traumoja ja mustelmia -käytetyistä keinoista viis. Synnytys on vain hetki, lapsen kanssa eläminen on se todellinen (mindfulness) haaste...

[quote author="Vierailija" time="22.08.2015 klo 00:13"]Luomuna synnytin viime kuussa, ja hyvin meni. :) Näin koska mies kielsi lääkkeellisen kivunlievityksen, koska pelkäsi vauvan puolesta.
[/quote]

Tää on NIIN provo

[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 16:06"]

Kolme lasta ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Luin paljon kirjallisuutta aktiivisynnytyksestä ja kävin raskausjoogassa. Kaksi ekaa syntyivät kättärin haikaranpesässä. Molemmissa käytiin miehen kanssa vielä pitkällä puistokävelyllä ulkona avautumisvaiheessa. Välillä nojailin puihin ja hengittelin. Jumppapallo on ollut myös suuri apu kaikkien synnytyksien avautumisvaiheessa.

Ekassa oli tarkoitus synnyttää ammeeseen, mutta vauvalle tuli 'hätäkakka' eli vihreä lapsivesi ja minun piti tulehdusvaaran takia ponnistaa 'kuivalla maalla'. En jotenkin löytänyt hyvää ponnistusasentoa ja annoin aika päsmäröivän kätilön sitten ottaa ohjakset. Ponnistusvaiheessa tunsin ponnistavan ihan väärään suuntaan ja repesinkin muutaman tikin verran.

Toka synnyts oli 'täydellinen'. Tiesin jo paremmin mitä odottaa ja olin itsevarmempi. Allasta ei saatu käyttöön, mutta suihku osottautui mahtavaksi kivunlievittäjäksi. Mies istui kylppärissä uikkareillaan jakkaralla ja mun eleistäni suihkutteli supistusten tahtiin joko lujaa alaselälle tai pehmeästi koko selälle. Roikuin lähes koko painolla suihkun tangosta ja heijasin itseäni. Kätilö oli aivan ihana. Ymmärsi minut jotenkin tosi hyvin ja sanoi, ettei tehdä mitään tutkimuksia jollei näytä olevan tarpeen. Tuli vain välillä katsomaan miten menee ja lähti taas hiljaa pois. Kerran kuunteli vatsan päältä ja kerran kokeili kuinka paljon olin avautunut. Hänellä oli sellainen todella positiivinen asenne, joka tuki luottamusta itseeni.

Ponnistusvaiheessa roikuin kainaloistani tuolissa istuvan mieheni reisistä. Kyykkien ja polvillani. Viimeisimmässä ponnistuksessa laskeuduin yhden polven varaan ja otin itse vauvan vastaan! Se oli todella ihana kokemus.

Kolmas syntyi ulkomailla kotisynnytyksenä -täällä yleistä ja hyvät, turvalliset systeemit sitä varten. Olin jo yliaikaa ja kätilö sanoi tulessaan katsomaan minua kotiin (lieviä, ei-tehokkaita supistuksia), että jollei synnytys käynnisty vuorokauden sisään, pitää minun mennä sairaalaan synnyttämään. Koska en halunnut sitä jos vain mahdollista, teki hän minulle kohtua stimuloivan tutkimuksen. Jos oikein ymmärsin, niin ikäänkuin melkein puhkaisi kalvot. Todella epämiellyttävän tuntuinen toimenpide. Pariin tuntiin ei tapahtunut mitään, mutta sitten yhtäkkiä synnytys käynnistyi toden teolla ja vauhdilla ja kivulla.Yhtenä hetkenä seisoin juttelemassa siskolleni, joka oli tullut hakemaan isompien lasten tavaroita, ja toisena hetkenä en saanut sanaa suusta kivuilta. Kömmin suihkuun ja mies perässä, enkä vain pystynyt puhumaan. Olin ihan kivun sumentamana. Mieheni sitten totesi, että taidan olla jo ponnistusvaiheessa ja soitti nopeasti kätilölle. Kätilön astuessa kylpyhuoneeseen ponnistin tyttäremme maailmaan! (Taas otin itse vastaan)

Jokaisessa synnytyksessä minulle on tullut vaihe, että luulen oikeasti kuolevani kipuun. Ja joka kerta olen silloin ollut siinä vaiheessa, että olen kädellä tuntenut vauvan päälaen (minulla on vieläkin 'tuntomuisti' oikean käden kämmenessä jokaisesta vauvasta) ja tuo kosketus on antanut valtavasti voimia siihen viimeiseen ponnistukseen.

Kaikkien synnytksien jälkeen olen ollut samantien jalkeilla ja todella virkeä. Jos olisi ollut pakko olisin voinut kävellä vaikka kotiin. Repeymä tuli vain ensimmäisessä ja verta vuotanut todella kohtuullisesti, sekä imetykset ilman mitään ongelmia. Ekassa vauvaa jouduttiin tarkkailemaan mahdollisen infektion varalta, mutta kaikki vauvat olen astettanut paljaalle vatsalleni, josta ne jonkin ajan kuluessa ovat 'ryömineet' kohti rintaa.

Minun neuvoni on: ota selvää aktiivisesta synnytksestä. Tieto auttaa todella paljon. Tee mielikuvaharjoituksia. Pohdi suhtautumistasi kipuun. Ja varsinkin tällaiseen kipuun johon ei liity mitään sairautta tai vaaraa (jos siis kaikki menee hyvin). Älä pelkää. Ole hetkessä. Synnytyshormoonit auttavat parhaimillaan tarkastelemaan tilannetta hieman ulkopuolelta. Anna kivun tulla, tarkastele sitä, ja anna sen taas mennä.

Luottamus itseesi on hyvin tärkeä ja siihen auttaa paljon luotettavien läsnäolevien tuki. Parhaimillaan lääkkeetön synnyts voi olla oikeasti hieno mahdollisuus löytää itsessään ja parisuhteessaan uusia voimavaroja. Mutta synnytys ei tietenkään ole mikään mindfulness kurssi itsessään, vaan lapsen ja sinun hyvinvointisi ovat ensisijassa, eikä mikään synnytys ole 'epäonnistunt' niin kauan kuin vauva ja sinä selviätte siitä ilman suurempia traumoja ja mustelmia -käytetyistä keinoista viis. Synnytys on vain hetki, lapsen kanssa eläminen on se todellinen (mindfulness) haaste...

[/quote]

kiitos upeasta kertomuksestasi!

-ap

4 kertaa olen synnyttänyt ilman kivunlievitystä, ensimmäsellä kerralla sitä toivoin mutta avautumisen loppuvaiheessa olisin jotain puudutetta halunnut mutta oli jo liian myöhäistä.

Toisissa synnytyksissä tarkoituksena ottaa puudutus mutta koitin sinnitellä mahdollisimman pitkälle, myös näissä oli jo liian myöhäistä puuduttaa. Kerran oli mahdollisuus päästä altaaseen ja kätilö lähtikin sitä täyttämään, jouduin hälyttämään takaisin kun ponnistustarve alkoi. En ennättänyt siihenkään.

Kaikki synnytykset olleet nopeita, pisin 4h50min ja lyhyn 3h10min, ja edenneet melko pitkälle siedettävissä kivuissa. Muutamia todella kipeitä ja kestoltaan pitkiä supistuksia tullut vasta hieman ennen ponnistusvaihetta. Olen koittanut itseni pitää rentona, varsinkin kasvot ja leuan.

Mullahan ei ollut mitään havaintoa siitä miltä supistukset tuntuvat kun menin toista lasta tekemään. Esikoinen tuli suunnitellulla sektiolla hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa ja toisen lapsen kohdalla menin käynnistykseen aika hälläväliä-asenteella. Kuulostelin oloani ja pitkän aikaa tuntui että pärjään kokonaan ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, suihkuttelin selkää ja mies hieroi. Sitten supistukset alkoivat tuntua napakammin, sain kipupiikin lihakseen ja tokkuraisen olon. Kohta olin sellaisissa tuskissa etten niitä olisi toivonut edes pahimmalle vihamiehelleni. Supistuksia tuli aivan järjettömässä tahdissa niin että matkalla osastolta saliin jouduin vähän väliä pysähtymään roikkumaan miehen kaulaan ja volisemaan. Salissa kokeilin ilokaasua ja epiduraalinkin sain, ei vaan auttanut yhtään. Parissa tunnissa avauduin loput 6cm ja kipu oli jotain aivan hirveää. Hienoa ap että mietit synnytystä etukäteen ja haluat olla siinä aktiivinen. Sanoisin että kannattaa kuunnella itseään ja kokeilla miten sujuu. Takaporttina on tarjolla lääkkeitä (jos niitä ehtii saada ja jos ne toimivat) jos tuntuu ettei pärjää ilman.

Kolmen äiti olen.
Suosittelen kunnollista synnytysvalmennusta esim. Vauvantain järjestämää.
Siellä neuvotaan ihan käytännöllisesti harjoittelemalla kivunlievitystapoja ja keskustellen opitaan kaikesta synnytyksen edistämisestä vauvan asennon korjailuihin.
Itse synnytin kotona kolmannen vesialtaaseen ja kivunlievityksenä oli myös veden lisäksi akupainanta ja synnytyslaulu. Keskimmäisen synnytin luomuna sairaalassa, suihkusta kuumaa ja kylmää vettä lavuaarin kraanasta-ne oli kivunlievitykseni.
Kaiken avain on rentous ja rakkaudentunto, luottamus. Naisen keho on synnytystä varten luotu, naiset vuosi tuhansia ovat synnyttäneet! <3
Onnea matkaan! <3

Linkin takana on voimaannuttava tuore suomalainen kotisynnytys.

5 kertaa olen synnyttänyt. Ekalla kerralla otin epiduraalin ja koin sen todella hankalaksi. kivut kyllä meni mutta oli tosi hankala ponnistusvaihe kun en tuntenut supistuksia ollenkaan. toisella kerralla en kerennyt ottamaan mitään ja koin synnytyksen todella helppona ja mukavana. Olo oli hyvin kirkas ja selkeä ihan erilainen kuin ekassa. sen jälkeen olen synnyttänyt kolme kertaa ilman kivun lievitystä omasta tahdostani ja päätös on ollut oikea. 

Avautumisvaiheessa olen mahd.pitkään pystyssä ja supistaessa nojaan sänkyyn seisaallaan . alaselässä lämmin kauratyyny auttaa.  suosittelen kyllä edes kokeilemaankerran ilman lääkkeitä on se niin erilaista.

minna

Esikoisen synnytin ilman kivunlievitystä ihan omasta toiveesta. Tai no, otin mä panadolia ja buranaa vielä kun olin kotona niihin supistuksiin, kun sitä suositeltiin. Imukuppisynnytys. Kyllähän se sattui, muttei lähellekkään niin paljon että olisin voinut pyörtyä tai jotain. Kesto 12 h ja ponnistusvaihe jotain 30 min.

Avautumisvaiheessa juoksin ympäri synnytyssalia ja roikuin miehen kaulassa, lämpötyyny oli kyllä myös käytössä. Kyljellään ponnistin (paitsi imukuppivaiheessa, joka oli ne vikat 3 min).

Oma asenne auttoi paljon; tiesi, että supistukset ovat lyhytkestoisia ja niiden välissä ehti huoahtaa. Ponnistusvaiheessa keskittyminen ponnistamiseen vei ajatukset kivulta. Ja se oli mulle tärkeää, että tiesin että ns annan luvan itselleni ottaa kivunlievitystä, jos sitä tarvitsen. En mennyt väkipakolla siis ilman sitä synnyttämään hampaat irvessä.

[quote author="Vierailija" time="22.08.2015 klo 00:13"]Luomuna synnytin viime kuussa, ja hyvin meni. :) Näin koska mies kielsi lääkkeellisen kivunlievityksen, koska pelkäsi vauvan puolesta.
[/quote]

Sairasta..

Ensimmäisessä kaikki mahdolliset kivunlievitykset ja toinen ilman mitään. Ensimmäisen kesto 18h ja ponnistusvaihe 45min. Toisen kesto 1h,45min. Lapsi väärässä tarjonnassa, siksi kesti noinkin kauan. Sairaalaan tullessa 8cm auki. Lopuksi otettiin imukuppi käyttöön. Jos lapsi olisi ollut oikeassa tarjonnassa olisi synnytys ollut tosi helppo. Ensimmäisestäkin olisi kyllä selvinnyt ilman mitään. Oikeastaan muu kuin epiduraali ei suuremmin auttanut. Sen sain vasta juuri ennen ponnistusvaihetta. Suosittelen olemaan suunnittelematta liikaa ja menemään tilanteen mukaan.