Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten lapsi on muuttanut elämääni (35-vuotiaan pohdintaa)
11.08.2015 |
Kuulun niihin, jotka miettivät tosi pitkään tehdäkö lapsi(a) vai ei, ja vietin pitkään kaupunkilaista DINK-elämää mieheni ja ystävieni kanssa. Käytiin brunsseilla, tapahtumissa, illallisilla, matkusteltiin. Tehtiin kuitenkin lapsi, koska halusin kokea elämästä myös sen toisenlaisen puolen. Nähdä millainen tyyppi meistä syntyy, olla raskaana, hoitaa vauvaa, kokea kaiken mitä lapsen saamiseen, hoitamiseen ja kasvattamiseen liittyy. Puntaroin asiaa miljoonalta kantilta ja vaikka kuinka kuvittelin olevani valmis, moni asia yllätti. Raskausaika oli vaikea, synnytys helppo. Toivuin synnytyksestä nopeasti ja imetys oli helppoa, mutta vauvavaiheen symbioosin sitovuus yllätti. Vauva ei suostunut juomaan maitoa pullosta joten olin vuoden sidottu vauvaan (jos lähdin esim. illaksi pois, vauva huusi kurkku suorana niin kauan että tulin kotiin imettämään), mikä ahdisti aika tavalla, koska jouduin luopumaan lähes koko aikaisemmasta elämästäni. Kun lapsi oli 1-vuotias (imetyksen loputtua) elämä helpottui, mieskin pystyi hoitamaan lasta täysipainoisesti ja pääsin taas harrastuksiini ja välillä tapaamaan ystäviäni ilman lasta. Nyt lapsi on 3-v ja hoidamme miehen kanssa lasta yhtä paljon, joten molemmilla on runsaasti myös omaa aikaa, vaikka ei tietenkään läheskään niin paljon kuin lapsettomana oli!
Tällä hetkellä, kun olen käynyt läpi nuo kokemukset, hankalan raskauden ja vauva-ajan sitovuuden ja niistä on jäänyt käteen ihana nauravainen tyttö, joka halaa ja käpertyy syliin ja osaa jo niin paljon kaikkea, tuntuu, että raskaus ja vauva-aika oli kuitenkin tosi lyhyt hetki elämässä (vaikka olikin haastavaa aikaa) ja miten paljosta olisin jäänyt paitsi jos en olisi niitä käynyt läpi. Ja niiden jälkeen KAIKKI kokemukset tuntuu jotenkin syvemmiltä: kahvihetki ystävän kanssa, musiikkielämys, luonnon kauneus, ja lisäksi nykyään tietää/tuntee jotenkin selvemmin mikä on (itselle) tärkeää ja mikä ei: kun saa vaikka kutsun johonkin tapahtumaan, tietää heti osallistuuko vai ei, kun aikasemmin oli jotenkin pakkomielle osallistua kaikkeen mahdolliseen siinä pelossa, että missaa jotakin tärkeää. Ja muutenkin kaikki "turha" on karissut elämästä. Sen sijaan tietynlaista läsnäoloa on enemmän. Kun olen ystävän kanssa, keskityn häneen 100 % (jos lapsi ei ole mukana...), kun olen konsertissa, en mieti työasioita jne. Kun tällaisia luksushetkiä on vähemmän, niistä nauttii enemmän ja tuntuu, että niissä on tietyllä tavalla enemmän sisältöä kuin joskus "aikaisemmassa elämässä".
Muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (56)
Sinulle uusperheen mies: Minä hyppäisin lapsen saamiseen kelkkaan epäröimättä uudelleen, jos se ihme tapahtuisi, että raskaus jatkuisi yli 10. viikon. Tiedän että mieheni,joka on nyt 40 v, ilahtuisi. Mutta ikää on jo 44 v, niin että ikä ja raskaushistoriani huomioon ottaen tuskin enää käy sitä tuuria. En todellakaan voi väittää tykkääväni väsyttävästä vauvavuodesta, vaikka se muksu on ihana, mutta se mitä tulee sen jälkeen, on kivaa.
Minulla on itseäni vain viisi vuotta vanhempi eno. Mummoni (äidinpuoleinen siis) kuoli 89-veenä seisovilta jaloiltaan. Väitän, että hän pysyi niin reippaana vanhanakin, kun vielä kuuskymppisenä osallistui aktiivisesti nuorten elämään ja lapsenlapsia pyöri jo siinä.
Harrastukset voi muuttua - tai sitten opetat ne harrastuksesi lapsellesi. Meillä se on urheilu ja taide.
Aika menee todella hämmästyttävän nopeasti.
Minulle on onnen hetki, kun 15 v. poika tulee halaamaan. Silloin tiedän tehneeni elämässäni jotain hyvää. Kun 12 v. istuu ja leikkii vielä legoilla, tiedän antaneeni lapsilleni hyvän lapsuuden.
Avainkysymys, johon pitää itselleen vastata, on lasten kanssa: annatko lapsillesi hyvän turvallisen lapsuuden, pystytkö huolehtimaan hänen tarpeistaan ja pystytkö näkemään asioista muiltakin kuin omalta kannaltasi? Voitko olla hyvä vanhempi, joka joustaa omasta ajastaan ja laittaa lapsen oman edun edelle? Onko lapsi rikkaus vai olisiko hän riesa? Voitko vaikka kuolla hänen vuokseen?
Älä tee, jos oma napa on sinulle tärkein ja sietokykysi heikko. Luulenpa että tykkäisit siitä...Oma mies muistelee haikeasti hoitovapaata lasten kanssa. Katsoo vieläkin Pikku Kakkosta 10-veen kanssa.
terv. 4
(ja mitä tulee noihin erityislapsen ominaisuuksiin, niin niistäkin on kokemusta. Enkä peruuttaisi "tilausta" vaikka maksettais)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä sitten aina jaksan ihmetellä kuinka niin moni aina yllättyy siitä, että lapsi sitoo. Miten se voi yllättää??
Itse rakastan vapautta, siis myös henkistä vapautta. Ei tarvitse olla jatkuvasti huolissaan (jota olisin, jos mulla olisi lapsia, huolehdin nytkin liikaa läheisistäni ja eläimistäni). Tykkään ystävieni lapsista, mutta en halua itselleni lapsia. Nautin työstäni, ystävistäni, matkustelusta vapaasti, yksinolosta. Ei olla mitään superrikkaita uraihmisiä miehen kanssa, mutta lapset ei oo ikinä olleet listalla meidän elämässä. Asiaa on punnittu vuosia ja kaikenlaisilta kanteilta, mutta tosiasia on se, että kertaakaan mulle ei ole tullut tunnetta, että HALUAN lapsen, ja se on se ainoa oikea syy niitä hankkia mielestäni. :)
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 10:53"]
Mitäpä olette mieltä siitä, että haluaa perustaa oman perheen, koska lapsuudenperheessä on ollut alkoholiongelmaa ja perheväkivaltaa? Haluaa siis itselleen "oikeanlaisen", terveen perheen jollaista ei ole itse lapsena saanut. Onko se hyvä peruste tehdä lapsia? Kai siinä omia traumoja jotenkin hoitaa tms...?
[/quote]
Olen sitä mieltä, että traumoja ei hoideta lapsia tekemällä, vaan menemällä ensin terapiaan. Ne lapsuusperheen toimintamallit kun on usein sellaisia, että ne nousevat itsessäkin esilli kriisitilanteissa, vaikka olisi kuinka vannonut että tekee asiat eri tavalla. Jos niitä ei tiedosta, joko kopioi ne vanhempiensa toimintamallit, tai yrittää tehdä kaiken toisin kuin vanhempansa, mikä sekään ei ole toimiva keino. Ja usko pois, kun lapset on pieniä, molemmilla vanhemmilla stressiä ja univelkaa, niin se on todella vaativa tilanne. Pitää jaksaa olla hyvä äiti ja hyvä puoliso vaikka ei jaksaisi yhtään mitään.
Eli ensin terapiaan, että tiedostaa itsensä ja omat toimintamallinsa. Sitten kunnon parisuhde, jossa toiseen voi luottaa. Ja jos just sillä hetkellä on menossa elämässä joku kriisi joka pistää miettimään että kuka oikein on, eli opiskelut on alussa tai valmistuminen häämöttää (ja työelämään sijoittuminen pelottaa) tai on joku muu siirtymävaihe eämässä menossa, niin se alta pois. Ei ole hyvä tehdä lasta pakopaikaksi elämältä, sitten siinä on vaan sekä se kriisi että pieni lapsi ja toiseen käytetty energia on pois toisen asian hyvältä hoitamiselta.
Mutta siis, totta kai meistä äideistä jokainen on tehnyt lapset itsekkäistä syistä, joko hoitaakseen itseään, tehdäkseen itsensä onnelliseksi tai tehdäkseen jonkun muun onnelliseksi (ja saadakseen sitä kautta itselleen hyötyä). Maailma on täynnä lapsia jotka on tehty suojaksi elämää vastaan, oli se sitten oikein tai ei. Eihän rikkinäinen lapsuusperhe mitenkään vaikuta ihmisen oikeuteen tehdä lapsia ja saada nauttia vanhemmuudesta.
[quote author="Vierailija" time="12.08.2015 klo 23:23"]
Komppaan nelosta siinä, että lapsenhankkimispäätöksen ei soisi perustuvan lähinnä sille, että on saanut omassa mielessään muokattua valmiiksi mielikuvan itseä viehättävästä lapsiperhe-lifestylesta. Totta kai sekin on tärkeää, että voi sielunsa silmin nähdä itsensä lapsellisena, mutta onhan siinä vanhemmuudessa vähän eriasteisesta asiasta kyse kuin että millaisessa asunnossa asuu ja miten viettää lomansa. Kun ei niitä lapsen ominaisuuksia ja omiakaan voi tosiaan ennalta valita.
Myös voi käydä niin että lasten myötä huomaakin miksi niin monia muitakin joku tuttareimaomk-kiinnostaa :D (ikävä tosiasia, tuskin olet lopulta niin individuaali kuin nuorena ajattelet olevasi ;) ). Käytännön elämää sujuvoittavia asioita ehkä lasten myötä arvostaa eri tavalla, ei se sitä välttämättä tarkoita että koko ikänsä on haaveillut tyyliin kuivausrummusta ja kuoma-saappaista, ne hankkii koska ne on käytännölliset ja jossain toisessa elämän suuressa valinnassa sitten enemmän toteuttaa itseään.
Toisaalta ehkä sitä ei etukäteen tarvitse kaikkeen sitoutua. Sitä voi löysätä tai muuttaa periaatteitaan tilanteen mukaan. Se ehkä se tärkein päätös minusta on, pystynkö ja haluanko luopua siitä kontrollista mikä lapsettoman elämässä on, eikä niinkään se kiinnostaako minua hiekkalaatikot vs. taidenäyttely tai jotkut ranskalaisen lastenvaatemerkin syysmalliston kuosit. Jos uskoo että pystyy elämään elämää jossa vapaus ja itsemäärääminen voi olla ainakin ajoittain vähissä, niin eiköhän sitä sitten pärjää lapsen kanssa. Sen sijaan ajatus, että voin kyllä aina muokata sen lapsiperhe-elämän itselleni sopivaksi, on valitettavasti väärä. Mutta toki sen yleensä huomaa kyllä hyvin pian raskauden alettua (ja monet valitettavasti tietenkin jo sitä raskautta pitkään yrittäessään), että miten vähän valtaa ihmisellä lopulta on elämäänsä.
[/quote]
Tämä oli hyvin kirjoitettu. Sitä elämää ei voi ennustaa etukäteen. Pahimmassa tapauksessa voi vaikka sairastua vakavasti ja silloin saa heittää hyvästit taidenäyttelyille ja matkustamiselle ja keskittyä vain selviämään arjen pyykkirumbasta ja iltapuuron laitosta. t: ei se elämä mennyt sitten niinkuin sen suunnittelin
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 12:40"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 12:24"]
Minusta on aika elämälle vieras ajatus välttää kaikkea siksi, että se ehkä kuormittaa psyykeä. KAIKKI todella hieno ja arvokas kuormittaa!
[/quote]Enpä voisi olla enempää eri mieltä. Melkein kaikki hyvät asiat elämässäni ovat sellaisia, jotka eivät kuormita psyyketäni vaan päinvastoin rentouttavat, antavat energiaa ja tuovat hyvää mieltä. -34
[/quote]
Eihän suinkaan. Parisuhteessakin on aina ylämäen lisäksi alamäet. Rakastuessaan jännittää ja stressaa hirveästi sitä, millaisen vaikutuksen itse tekee siihen rakastumisensa kohteeseen. Uusi ja ihana työpaikkakin jännittää, jne.
Eli kyllä, mitä enemmän haluat jotain, sitä enemmän myös stressaat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 17:41"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 15:59"]
Se vielä piti sanoa, että erittäin suurta itsepetosta on kuvitella, että jos ei ole vanhempi, ei ole vastuussa kuin itsestään. Tätä säätelee jo lakikin: esimerkiksi on lain vastaista jättää vaikkapa loukkaantunut ihminen vaille apua. Olet siis vastuussa ympärillä olevista ihmisistä, jos et omasta mielestäsi moraalisesti, niin ainakin juridisesti. Samoin jos joskus menet naimisiin, sinulla on puolisoasi koskeva elatusvelvollisuus.
[/quote]
Sinun on vain hyvin vaikeaa myöntää totuus siitä, että ilman lapsia ihminen elää vapaata tahdonvaltaista elämää. Olet lapsesi myötä itse niin syvällä siinä ajattelussa, että aina muut määräävät kuinka sinun tulee toimia.
Sinua määrittävät olosuhteet, minä määritän omat olosuhteeni. Se on se ero mikä välillämme on.
[/quote]
Okei, eli mäkin voin nyt alkaa sitten sanoa, että elän todella vapaata elämää, kun mulla ei ole säännöllisiä työaikoja (olen yrittäjä) eikä mulla ole kuin ihan pieni asuntolaina. Sun logiikan mukaan se, että elämä poikkeaa yhdessä suhteessa jonkun toisen elämästä, tarkoittaa sitä, että on vapaa. (Edelleen, sä et ole vapaa, sä vain kuvittelet olevasi. Mahdollisesti olet myös llähes ukutaidoton ja argumentointikykysi on erittäin heikko. Nämä johtopäätökset teen keskustelutaitosi perusteella. Et ole nimittäin edes yrittänyt vastata argumentteihini muuta kuin hokemalla sitä, miten vapaa olet. Mutta ei se mitään, sun logiikkasi mukaan mäkin olen täydellisen vapaa ;)
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 13:11"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 12:24"]
Minusta on aika elämälle vieras ajatus välttää kaikkea siksi, että se ehkä kuormittaa psyykeä. KAIKKI todella hieno ja arvokas kuormittaa! Mutta pointtihan onkin, että JOS sen kokee ponnistelujen arvoiseksi, sitä ei kadu. Useimmat vanhemmat eivät kadu. Mutta tietenkään lapsia ei ole kenenkään pakko hankkia, jos ei halua - he eivät sitten ehkä näe sitä hienoutta siinä, että saa lapsen kautta elää tavallaan uudestaan monia asioita ja nähdä maailmaa toisin silmin. Ja kokea sen, mitä äidin ja lapsen välinen rakkaus ja tunneside on - se on jotain tsiljoona kertaa syvempää kuin miehen ja naisen välinen rakkaus. Näihin verrattuna koen kaiken psyykkisen murheen ja stressin puntareina pienemmiksi, ja minulla sentään on yksi autistinenkin lapsi, eli en ole missään mielessä päässyt helpolla.
Mutta kuten sanoin, kaikki tuollainen on hyvin, hyvin yksilöllistä ja subjektiivista. Minä koen sen noin, joku muu toisin. Siksi en ala tyrkyttää lasten hankkimista kenellekään. Ideaalisti lasta haluaa ja toivoo, ennen kuin tulee raskaaksi. Lapsillakin on oikeus syntyä toivottuina ja rakastettuina.
Tämä nyt vaan siksi, että minua ärsyttää monien ainakin av-palstalla kommentoivien velojen tapa nähdä äitiys pelkästään negatiivisen kautta. Jos he eivät lapsia halua, fine, mutta se ei ole mikään universaali totuus sen enempää kuin äitiyden upeuskaan.
[/quote]
En huomannut että täällä olisi sellaista kommentoitu, että vältettäisi kaikkea, mikä kuormittaa psyykeä. Omassa elämässäni nautin suunnattomasti asioista, jotka eivät kuormita. Minulle lapset vain eivät ole koskaan olleet se asia, jota haluan tai jota kokisin tarvitsevani. Elämääni silti kuormittaa monta asiaa, ja mietinkin miksi ottaisin jotain vielä raskaampaa elämääni, vain kokeakseni kärvistelyjen kautta jotain, joka olisi ehkä sen kaiken kärvistelyn arvoista? Mun mielestä tosi moni arvostaa sitä kärsimystä enemmän kuin elämän helppoutta ja mukavuutta. Monen suusta olen kuullut että vasta se tekee elämästä arvokasta. Erikoista, mielestäni. Kyllä minä olen ponnistellut paljon asioiden eteen elämässäni, mutta en koe niitä kuormittaviksi.
Tosiasia on kuitenkin se, että ne jotka haluavat lapsia, hankkivat niitä ja sitten me toiset, jotka emme halua, emme hanki. :) Miksi jomman kumman elämä olisi yhtään enempää tai vähempää arvokasta? Minä en näe äitiyttä negaation kautta. Uskon, että jos lapsia haluaa ja niitä saa, voi olla hyvin onnellinen. Mutta ei lapsi aina automaattisesti tuo onnea kaikille. En näe omaa valintaani sen kummallisempana, mutta minulle oikeana.
Yllätyn aina myös kun kuulen että moni sanoo vasta lapsen saatuaan kykenevänsä nauttimaan pienistä asioista, ehkä se on ero minuun, olen jotenkin saanut aina aika paljon irti pienistäkin jutuista, eikä elämääni ole ehtinyt tulla sellaista koloa, joka olisin halunnut täyttää lapsella. :)
T:kommentoija 25
[/quote]
Ei, en minä koloista elämässä puhu, vaan erilaisesta tavasta nähdä asiat. Et voi tietää, mistä on kyse, koska et ole äiti. Pienistä asioista varmasti osaa moni nauttia lapsettakin, minähän en siitä puhunut, vaan erilaisesta, lapsen näkökulmasta.
Ja herranen aika, minähän juuri sanoin ihan samaa kuin sinä. Että kaikki haasteet on helppo kestää, jos kokee saavuttavansa jotain itselleen arvokasta. Jos äitiyttä ja lapsia ei pidä arvokkaana, ei tietenkään kannata lapsia hankkiakaan, koska silloin äitiyden arki olksi liian raskasta. Tietenkään mikään yksittäinen elämänvalinta ei takaa onnellisuutta - ei äitiys, ei lapsettomuus, ei omakotitalo tai asuminen Espanjassa...
Missään nimessä en väittäny, että äitiys olisi kaikille arvokasta tai että elämiä voisi sivusta arvioida äitiyden perusteella arvokkaammaksi.
Oikeasti, miten helvetin värittyneillä laseilla te näitä oikein luette...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 20:48"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 13:11"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 12:24"]
Minusta on aika elämälle vieras ajatus välttää kaikkea siksi, että se ehkä kuormittaa psyykeä. KAIKKI todella hieno ja arvokas kuormittaa! Mutta pointtihan onkin, että JOS sen kokee ponnistelujen arvoiseksi, sitä ei kadu. Useimmat vanhemmat eivät kadu. Mutta tietenkään lapsia ei ole kenenkään pakko hankkia, jos ei halua - he eivät sitten ehkä näe sitä hienoutta siinä, että saa lapsen kautta elää tavallaan uudestaan monia asioita ja nähdä maailmaa toisin silmin. Ja kokea sen, mitä äidin ja lapsen välinen rakkaus ja tunneside on - se on jotain tsiljoona kertaa syvempää kuin miehen ja naisen välinen rakkaus. Näihin verrattuna koen kaiken psyykkisen murheen ja stressin puntareina pienemmiksi, ja minulla sentään on yksi autistinenkin lapsi, eli en ole missään mielessä päässyt helpolla.
Mutta kuten sanoin, kaikki tuollainen on hyvin, hyvin yksilöllistä ja subjektiivista. Minä koen sen noin, joku muu toisin. Siksi en ala tyrkyttää lasten hankkimista kenellekään. Ideaalisti lasta haluaa ja toivoo, ennen kuin tulee raskaaksi. Lapsillakin on oikeus syntyä toivottuina ja rakastettuina.
Tämä nyt vaan siksi, että minua ärsyttää monien ainakin av-palstalla kommentoivien velojen tapa nähdä äitiys pelkästään negatiivisen kautta. Jos he eivät lapsia halua, fine, mutta se ei ole mikään universaali totuus sen enempää kuin äitiyden upeuskaan.
[/quote]
En huomannut että täällä olisi sellaista kommentoitu, että vältettäisi kaikkea, mikä kuormittaa psyykeä. Omassa elämässäni nautin suunnattomasti asioista, jotka eivät kuormita. Minulle lapset vain eivät ole koskaan olleet se asia, jota haluan tai jota kokisin tarvitsevani. Elämääni silti kuormittaa monta asiaa, ja mietinkin miksi ottaisin jotain vielä raskaampaa elämääni, vain kokeakseni kärvistelyjen kautta jotain, joka olisi ehkä sen kaiken kärvistelyn arvoista? Mun mielestä tosi moni arvostaa sitä kärsimystä enemmän kuin elämän helppoutta ja mukavuutta. Monen suusta olen kuullut että vasta se tekee elämästä arvokasta. Erikoista, mielestäni. Kyllä minä olen ponnistellut paljon asioiden eteen elämässäni, mutta en koe niitä kuormittaviksi.
Tosiasia on kuitenkin se, että ne jotka haluavat lapsia, hankkivat niitä ja sitten me toiset, jotka emme halua, emme hanki. :) Miksi jomman kumman elämä olisi yhtään enempää tai vähempää arvokasta? Minä en näe äitiyttä negaation kautta. Uskon, että jos lapsia haluaa ja niitä saa, voi olla hyvin onnellinen. Mutta ei lapsi aina automaattisesti tuo onnea kaikille. En näe omaa valintaani sen kummallisempana, mutta minulle oikeana.
Yllätyn aina myös kun kuulen että moni sanoo vasta lapsen saatuaan kykenevänsä nauttimaan pienistä asioista, ehkä se on ero minuun, olen jotenkin saanut aina aika paljon irti pienistäkin jutuista, eikä elämääni ole ehtinyt tulla sellaista koloa, joka olisin halunnut täyttää lapsella. :)
T:kommentoija 25
[/quote]
Ei, en minä koloista elämässä puhu, vaan erilaisesta tavasta nähdä asiat. Et voi tietää, mistä on kyse, koska et ole äiti. Pienistä asioista varmasti osaa moni nauttia lapsettakin, minähän en siitä puhunut, vaan erilaisesta, lapsen näkökulmasta.
Ja herranen aika, minähän juuri sanoin ihan samaa kuin sinä. Että kaikki haasteet on helppo kestää, jos kokee saavuttavansa jotain itselleen arvokasta. Jos äitiyttä ja lapsia ei pidä arvokkaana, ei tietenkään kannata lapsia hankkiakaan, koska silloin äitiyden arki olksi liian raskasta. Tietenkään mikään yksittäinen elämänvalinta ei takaa onnellisuutta - ei äitiys, ei lapsettomuus, ei omakotitalo tai asuminen Espanjassa...
Missään nimessä en väittäny, että äitiys olisi kaikille arvokasta tai että elämiä voisi sivusta arvioida äitiyden perusteella arvokkaammaksi.
Oikeasti, miten helvetin värittyneillä laseilla te näitä oikein luette...?
[/quote]
Ensinnäkin en voi tietää mikä kaikista kommenteista on juuri sinun kirjoittamiasi, ja vastasinkin tuossa aika yleisesti. Joo, huomaan nyt että virheellisesti.. Kyllä sanoit samaa kuin minä, että haasteista selviää kun on hyvä palkinto päässä. Mutta elämässä on paljon asioita jotka ovat arvokkaita ilman sitä, että ne kuormittavat yhtä paljon kuin esim lapset.
Ymmärrän myös sen, mitä tarkoitat että näet asiat eri tavalla kun sait lapsen. miksi en ymmärtäisi? Olen tunteva ja empaattinen ihminen. Ymmärrän, että olet sannut elämääsi jotain arvokasta, syyn elää (huom tarkoitan tällä että yksi syy lisää, ei niin ettei niitä ole aikaisemmin ollut), jolloin näet asiat sen kautta toisin. Tajuan tämän hyvin, vaikka en olekaan äiti. Hiukan luen aggressiivista sävyä kirjoituksistasi, mutta jääköön se omaan arvoonsa. Ehkäpä olisi pitänyt jättää lainaamatta tekstiäsi kun hermostuit, mutta tehty mikä tehty. Mun lasini eivät ole värittyneet, en keksi miten ne olisivat. Ainakaan helvetin värittyneet ne ei oo. Tällä hetkellä ehkä jiukan kuumehuuruiset :)
Kommentoija 25
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 20:45"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 17:41"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 15:59"]
Se vielä piti sanoa, että erittäin suurta itsepetosta on kuvitella, että jos ei ole vanhempi, ei ole vastuussa kuin itsestään. Tätä säätelee jo lakikin: esimerkiksi on lain vastaista jättää vaikkapa loukkaantunut ihminen vaille apua. Olet siis vastuussa ympärillä olevista ihmisistä, jos et omasta mielestäsi moraalisesti, niin ainakin juridisesti. Samoin jos joskus menet naimisiin, sinulla on puolisoasi koskeva elatusvelvollisuus.
[/quote]
Sinun on vain hyvin vaikeaa myöntää totuus siitä, että ilman lapsia ihminen elää vapaata tahdonvaltaista elämää. Olet lapsesi myötä itse niin syvällä siinä ajattelussa, että aina muut määräävät kuinka sinun tulee toimia.
Sinua määrittävät olosuhteet, minä määritän omat olosuhteeni. Se on se ero mikä välillämme on.
[/quote]
Okei, eli mäkin voin nyt alkaa sitten sanoa, että elän todella vapaata elämää, kun mulla ei ole säännöllisiä työaikoja (olen yrittäjä) eikä mulla ole kuin ihan pieni asuntolaina. Sun logiikan mukaan se, että elämä poikkeaa yhdessä suhteessa jonkun toisen elämästä, tarkoittaa sitä, että on vapaa. (Edelleen, sä et ole vapaa, sä vain kuvittelet olevasi. Mahdollisesti olet myös llähes ukutaidoton ja argumentointikykysi on erittäin heikko. Nämä johtopäätökset teen keskustelutaitosi perusteella. Et ole nimittäin edes yrittänyt vastata argumentteihini muuta kuin hokemalla sitä, miten vapaa olet. Mutta ei se mitään, sun logiikkasi mukaan mäkin olen täydellisen vapaa ;)
[/quote]
Oletpa aggressiivinen. Oletko sitä myös lapsiasi kohtaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 10:29"]
No en pyöri lasten osalta. Lapsia ei ole pakko tehdä valintoja rajoittamaan. Lapsi myös kuormittaa psyykeä aivan eri tavoin kuin työt tmv. Kuten äitini sanoi:" lapsistasn kantaa aina huolta". Se on se vapaudenmenetys pahimmillaan.
[/quote]
Tästä olen äitinä samaa mieltä. Mulla on juuri toinen lapsi toista päivää ihan uudessa koulussa josta ei tunne ketään ja toinen lapsi uudessa pk-ryhmässä josta ei tunne ketään. Olen koko ajan huolissani heistä, ajatukset on vaan siinä että toivottavasti näillä menee hyvin siellä. Ja mitään huolta ei saa näyttää lapselle. Lisäksi toisella lapsella on tulossa tutkimuksia ja vaikka tiedän että tuskin ne mitenkään kuolemaksi on ja asia korjaantuu, niin jotenkin sitäkin miettii koko ajan. Ikinä en ennen äitiyttä kokenut tällaista emotionaalista stressiä kenenkään puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 11:41"]
Mä sitten aina jaksan ihmetellä kuinka niin moni aina yllättyy siitä, että lapsi sitoo. Miten se voi yllättää??
Itse rakastan vapautta, siis myös henkistä vapautta. Ei tarvitse olla jatkuvasti huolissaan (jota olisin, jos mulla olisi lapsia, huolehdin nytkin liikaa läheisistäni ja eläimistäni). Tykkään ystävieni lapsista, mutta en halua itselleni lapsia. Nautin työstäni, ystävistäni, matkustelusta vapaasti, yksinolosta. Ei olla mitään superrikkaita uraihmisiä miehen kanssa, mutta lapset ei oo ikinä olleet listalla meidän elämässä. Asiaa on punnittu vuosia ja kaikenlaisilta kanteilta, mutta tosiasia on se, että kertaakaan mulle ei ole tullut tunnetta, että HALUAN lapsen, ja se on se ainoa oikea syy niitä hankkia mielestäni. :)
[/quote]
En tiedä oliko tämä tarkoitettu mulle (olen aloittaja), mutta mut vauvavuoden sitovuus yllätti siten, että olin kuvitellut että voidaan miehen kanssa vuorotella vauvan hoidossa, mä voin pumpata äidinmaitoa, mies syöttää tuttipullosta ja mäkin pääsen välillä käymään jossain, mutta vauva ei sitten juonutkaan maitoa muusta välineestä kuin tissistä, joten enpäs päässytkään vuoteen kovin pitkäksi aikaa mihinkään. Ekan vuoden jälkeen onneksi olen päässyt, enää ei ole sitovaa (ja nyt tätäkin vapautta osaa TODELLA arvostaa) :)
ap
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 10:29"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 08:56"]
[quote author="Vierailija" time="12.08.2015 klo 12:13"]
Toki lasten kanssa voi matkustella ulkomailla. Mutta käyntikohteet on varmaan syytä valita lapsen mukaan. Eli huvipuistoja, hyppylinnoja, jätskikioskeja. Ei sellaista, mihin lapsi ei jaksa keskittyä, esim. käynti omaan tahtiin museossa tms.
[/quote]
En ole kyllä lainkaan samaa mieltä tästä asiasta. Me käydään paljon metsäretkillä, niin kuin käytiin ennen lastenkin syntymää. Just käytiin esikoisen kanssa taidenäyttelyssä. Ei mulla ole mitään puuhamaita ym. vastaan, ihan mieluusti voisin lapsia niihin viedä, mutta ei ole ollut oikein semmoista hetkeä, että olisi tullut käytyä. Mun mielestä tuo käsitys on aika rajoittunut ja mielikuvitukseton.
Mitä tulee siihen, että lasten saamisen jälkeen "täydellistä vapautta" ei enää ole, niin nyt herätys ja suomut silmiltä! Täydellisesti vapaata ihmistä ei olekaan. Kaikkia sitoo yhteiskunnan lait, käytännöt ja säännöt. Vaikka nyt se, että jostain pitää saada rahaa elämiseen ja jossain pitää asua. Semmoiset ihmiset, jotka eivät käytä rahaa eivätkä asu missään, ovat todella harvassa. Älkää pliis puhuko mistään "täydellisestä vapaudesta", kun pyöritte siinä ihan samassa oravanpyörässä kuin muutkin.
[/quote]
No en pyöri lasten osalta. Lapsia ei ole pakko tehdä valintoja rajoittamaan. Lapsi myös kuormittaa psyykeä aivan eri tavoin kuin työt tmv. Kuten äitini sanoi:" lapsistasn kantaa aina huolta". Se on se vapaudenmenetys pahimmillaan.
[/quote]
Juu, en mäkään pyöri siltä osalta, että mulla olisi 8-16-työpäivät, kesämökki tai hirvittävän suuri asuntolaina, mutta se ei tarkoita sitä, etten pyörisi, tai sitä, että olisin jotenkin vapaa. Ei kukaan pakota sua tekemään lapsia, eikä sun tarvitse erityisesti perustella sitä, ettet lapsia halua, mutta herättelen vain ihmisiä heräämään siitä kuvitelmasta, että lapseton ihminen on muka "täydellisen vapaa". Jos joku kuvittelee niin, pohdinta elämän realiteeteista on hyvin pahasti kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 10:29"]
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 08:56"]
[quote author="Vierailija" time="12.08.2015 klo 12:13"]
Toki lasten kanssa voi matkustella ulkomailla. Mutta käyntikohteet on varmaan syytä valita lapsen mukaan. Eli huvipuistoja, hyppylinnoja, jätskikioskeja. Ei sellaista, mihin lapsi ei jaksa keskittyä, esim. käynti omaan tahtiin museossa tms.
[/quote]
En ole kyllä lainkaan samaa mieltä tästä asiasta. Me käydään paljon metsäretkillä, niin kuin käytiin ennen lastenkin syntymää. Just käytiin esikoisen kanssa taidenäyttelyssä. Ei mulla ole mitään puuhamaita ym. vastaan, ihan mieluusti voisin lapsia niihin viedä, mutta ei ole ollut oikein semmoista hetkeä, että olisi tullut käytyä. Mun mielestä tuo käsitys on aika rajoittunut ja mielikuvitukseton.
Mitä tulee siihen, että lasten saamisen jälkeen "täydellistä vapautta" ei enää ole, niin nyt herätys ja suomut silmiltä! Täydellisesti vapaata ihmistä ei olekaan. Kaikkia sitoo yhteiskunnan lait, käytännöt ja säännöt. Vaikka nyt se, että jostain pitää saada rahaa elämiseen ja jossain pitää asua. Semmoiset ihmiset, jotka eivät käytä rahaa eivätkä asu missään, ovat todella harvassa. Älkää pliis puhuko mistään "täydellisestä vapaudesta", kun pyöritte siinä ihan samassa oravanpyörässä kuin muutkin.
[/quote]
No en pyöri lasten osalta. Lapsia ei ole pakko tehdä valintoja rajoittamaan. Lapsi myös kuormittaa psyykeä aivan eri tavoin kuin työt tmv. Kuten äitini sanoi:" lapsistasn kantaa aina huolta". Se on se vapaudenmenetys pahimmillaan.
[/quote]
Riippuu lapsista, niiden iästä ja lukumäärästä. Jos sulla on esim. yksi terve, järkevä esim. kouluikäinen lapsi niin tuskin se kuormittaa sun psyykeä kovin kauheasti. Tietysti välillä voi tulla jotain ongelmaa, silloin se kuormittaa sen hetken, siihen asti että se ongelma ratkeaa. Sitten elämä jatkuu taas. Samanlailla jos sulla on töissä joku kriisi. Tai sun oma äiti tai isä sairastuu. Ei se lapsi sen suurempi kuormittaja ole.
Esim. minä, jo aikuinen omillaan pärjäävä ainoa lapsi tuskin kuormitan äitini psyykeä juuri ollenkaan, luulen että tällä hetkellä häntä kuormittavat muun muassa kuolemansairas ystävä ja isäni pitkäaikaissairaus. Taitaa olla toisin päin, että olen voimavara äidilleni, apuna isäni hoidossa jne.
Koskaan en ole kokenut niin kovaa psyyken kuormitusta kuin opiskeluaikana, kun piti tasapainotella opiskelua ja työntekoa, ja tietty harrastuksia ja muuta vapaa-aikaa siinä sivussa. Sen lisäksi kauhea epävarmuus itsestä ja esim. omasta ulkonäöstä.
Kerrankin hyvää pohdintaa aiheesta! Itse sain lapseni jo 25-vuotiaana, ja juuri vauvavuosi oli rankka, kaikki muuttui. Opiskelijaparista kasvoi aikuisia samalla kun lapsi muuttui vauvasta taaperoksi. Koko kokemus on on ollut ihana ja kasvattava ja olen ikikiitollinen että sain tämän kokea elämässäni. Lapsien saaminenhan ei ole mikään itsestäänselvyys. Jotkut tuttavat säälittelevät mulle kun en saa olla niin "vapaa" kuin he, mutta totta puhuen en tunne että jään mistään paitsi, päin vastoin. Aivan niin kuin ap sanoin, oma aika tuntuu merkityksemmältä, ja lapsen kanssa taas saa kokea monia ihania asioita joita ei ehkä muuten tulisi tehtyä. Toki meillä on vain yksi lapsi, joten elämä on varmasti erilaista kuin monilapsisissa perheissä. Mutta ekan vuoden jälkeen tosiaan tuntuu että lapsi antaa paljon enemmän mulle kuin ottaa. En voi ehkä lähteä ihan kaikkiin tapahtumiin ja bileisiin tai tehdä extempore-reissuja vain aikuisseurassa, mutta voin valita mieleiset menot ja suunnitella sen mukaan. Myös lapsen kanssa tapahtumissa ja matkoilla käyminen on todella kivaa :) Enkä tarkoita nyt mitään muumimaailmaa ja titi-nallekonsertteja , kaikken ei ole pakko suostua vaikka lapsierhe olisikin :D
Minusta on aika elämälle vieras ajatus välttää kaikkea siksi, että se ehkä kuormittaa psyykeä. KAIKKI todella hieno ja arvokas kuormittaa! Mutta pointtihan onkin, että JOS sen kokee ponnistelujen arvoiseksi, sitä ei kadu. Useimmat vanhemmat eivät kadu. Mutta tietenkään lapsia ei ole kenenkään pakko hankkia, jos ei halua - he eivät sitten ehkä näe sitä hienoutta siinä, että saa lapsen kautta elää tavallaan uudestaan monia asioita ja nähdä maailmaa toisin silmin. Ja kokea sen, mitä äidin ja lapsen välinen rakkaus ja tunneside on - se on jotain tsiljoona kertaa syvempää kuin miehen ja naisen välinen rakkaus. Näihin verrattuna koen kaiken psyykkisen murheen ja stressin puntareina pienemmiksi, ja minulla sentään on yksi autistinenkin lapsi, eli en ole missään mielessä päässyt helpolla.
Mutta kuten sanoin, kaikki tuollainen on hyvin, hyvin yksilöllistä ja subjektiivista. Minä koen sen noin, joku muu toisin. Siksi en ala tyrkyttää lasten hankkimista kenellekään. Ideaalisti lasta haluaa ja toivoo, ennen kuin tulee raskaaksi. Lapsillakin on oikeus syntyä toivottuina ja rakastettuina.
Tämä nyt vaan siksi, että minua ärsyttää monien ainakin av-palstalla kommentoivien velojen tapa nähdä äitiys pelkästään negatiivisen kautta. Jos he eivät lapsia halua, fine, mutta se ei ole mikään universaali totuus sen enempää kuin äitiyden upeuskaan.
[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 12:29"]
Muilla samanlaisia kokemuksia?
[/quote]Tavallaan.
Meilläkin mietittiin pitkään, pitäisikö luopua dinkkuilusta ja hankkia lapsi, ettei vain menettäisi mitään oleellisia kokemuksia. Avasin itse asiassa ketjunkin aiheesta aikaa sitten. Pohdintamme päätyi siihen, että hankin sterilisaation, ja se on kyllä ollut tähänastisen elämäni parhaita päätöksiä. Se tarkoitti symbolisesti, että valitsemamme elämäntapa on hyväksyttävä, meille sopiva ja vähintään yhtä merkityksellinen kuin lapsiperhe-elämäkin olisi. Dinkkuilua pidetään usein mukavana välivaiheena, mutta se voi olla myös loppuelämän kestävä ratkaisu.
Aika usein näissä keskusteluissa kuitataan vanhemmuuden ikävät puolet lopulta todella kevyesti. Ne ovat jonkinlainen tabu jopa anonyymeissä keskusteluissa. Todellisuudessa vanhemmuus saattaa tehdä onnettomammaksi kuin työttömyys tai puolison kuolema. Ja kun tästä ei puhuta, asia tukee järkytyksenä yhä uusille ihmisille.
Alue: Aihe vapaa
Mitäpä olette mieltä siitä, että haluaa perustaa oman perheen, koska lapsuudenperheessä on ollut alkoholiongelmaa ja perheväkivaltaa? Haluaa siis itselleen "oikeanlaisen", terveen perheen jollaista ei ole itse lapsena saanut. Onko se hyvä peruste tehdä lapsia? Kai siinä omia traumoja jotenkin hoitaa tms...?