Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten lapsi on muuttanut elämääni (35-vuotiaan pohdintaa)
11.08.2015 |
Kuulun niihin, jotka miettivät tosi pitkään tehdäkö lapsi(a) vai ei, ja vietin pitkään kaupunkilaista DINK-elämää mieheni ja ystävieni kanssa. Käytiin brunsseilla, tapahtumissa, illallisilla, matkusteltiin. Tehtiin kuitenkin lapsi, koska halusin kokea elämästä myös sen toisenlaisen puolen. Nähdä millainen tyyppi meistä syntyy, olla raskaana, hoitaa vauvaa, kokea kaiken mitä lapsen saamiseen, hoitamiseen ja kasvattamiseen liittyy. Puntaroin asiaa miljoonalta kantilta ja vaikka kuinka kuvittelin olevani valmis, moni asia yllätti. Raskausaika oli vaikea, synnytys helppo. Toivuin synnytyksestä nopeasti ja imetys oli helppoa, mutta vauvavaiheen symbioosin sitovuus yllätti. Vauva ei suostunut juomaan maitoa pullosta joten olin vuoden sidottu vauvaan (jos lähdin esim. illaksi pois, vauva huusi kurkku suorana niin kauan että tulin kotiin imettämään), mikä ahdisti aika tavalla, koska jouduin luopumaan lähes koko aikaisemmasta elämästäni. Kun lapsi oli 1-vuotias (imetyksen loputtua) elämä helpottui, mieskin pystyi hoitamaan lasta täysipainoisesti ja pääsin taas harrastuksiini ja välillä tapaamaan ystäviäni ilman lasta. Nyt lapsi on 3-v ja hoidamme miehen kanssa lasta yhtä paljon, joten molemmilla on runsaasti myös omaa aikaa, vaikka ei tietenkään läheskään niin paljon kuin lapsettomana oli!
Tällä hetkellä, kun olen käynyt läpi nuo kokemukset, hankalan raskauden ja vauva-ajan sitovuuden ja niistä on jäänyt käteen ihana nauravainen tyttö, joka halaa ja käpertyy syliin ja osaa jo niin paljon kaikkea, tuntuu, että raskaus ja vauva-aika oli kuitenkin tosi lyhyt hetki elämässä (vaikka olikin haastavaa aikaa) ja miten paljosta olisin jäänyt paitsi jos en olisi niitä käynyt läpi. Ja niiden jälkeen KAIKKI kokemukset tuntuu jotenkin syvemmiltä: kahvihetki ystävän kanssa, musiikkielämys, luonnon kauneus, ja lisäksi nykyään tietää/tuntee jotenkin selvemmin mikä on (itselle) tärkeää ja mikä ei: kun saa vaikka kutsun johonkin tapahtumaan, tietää heti osallistuuko vai ei, kun aikasemmin oli jotenkin pakkomielle osallistua kaikkeen mahdolliseen siinä pelossa, että missaa jotakin tärkeää. Ja muutenkin kaikki "turha" on karissut elämästä. Sen sijaan tietynlaista läsnäoloa on enemmän. Kun olen ystävän kanssa, keskityn häneen 100 % (jos lapsi ei ole mukana...), kun olen konsertissa, en mieti työasioita jne. Kun tällaisia luksushetkiä on vähemmän, niistä nauttii enemmän ja tuntuu, että niissä on tietyllä tavalla enemmän sisältöä kuin joskus "aikaisemmassa elämässä".
Muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (56)
Minä olen 35-vuotias ja lapsi aloittaa kohta yläasteen viimeisen luokan. Kun sai lapsen nuorena, ei tarvinnut kauheasti miettiä työssä pärjäämistä, omista eduista luopumista tai sitä kenelle ostetaan ekana kengät ja ulkovaatteet. Nyt saa nauttia lapsen kasvusta kohti aikuisuutta. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole mikään hiekkalaatikkoäiti, ja lohdutin itseäni aina raskausaikana, että kyllä siitä hengissä selviää. Nyt kun lapset on 15 v, 12 v ja 10 v, niin suren jo sitä päivää, kun ne lähtee kotoa. Se alkaa olla jo lähellä tuon 15 veen kanssa. Vastikaan sukulaiseni lapsi meni armeijaan, ja tuntuu että siitä on niin vähän aikaa, kun pidin häntä sylissäni ristiäisissä ja aloin pohtia oman lapsen hankkimista.
Onneksi vastaan tuli hyvä mies, joka ymmärsi myös oman ajan tarvettani ja valvoi öitä lasten kanssa. Ja piti hoitovapaata. En kaipaa sinkkuelämääni, lapset ovat ystävineen ja harrastuksineen laajentaneet elämänpiiriäni ja olen saanut myös uusia ystäviä.
Kiva kuulla kokemuksiasi.
Ollaan itse miehen kanssa juuri tuollainen DINK-pariskunta ja pohdintaan parhaillaan sitä, että haluammeko lapsia vai emme. Itse alan kallistumaan vahvasti siihen, että haluan lapsia, onneksi olen vielä alle 30v joten kerkeän hetken asiaa pohtimaankin mielessäni.
Rakastan meidän elämän vapautta ja sitä, että saamme tehdä mitä haluamme. Kuitenkin olen alkanut kokemaan tämän ah-niin-urbaanin-kaupunkilaiselämän vähän puuduttavana ja se ei tarjoa minulle enää kovinkaan paljoa. Matkustella haluan paljon nyt ja tulevaisuudessa, mutta voihan sitä lapsenkin kanssa tehdä. Ehkä suurimpana käännekohtana ajatuksissani on ollut sen tajuaminen, että meidän perhe-elämän ei ole pakko olla tuttareimaomakotitaloa, vaikka joille se onkin ihan unelmien täyttymys. Vaan voi sen lapsen kanssa myös matkustaa ja tehdä asioita, mitä nyt muutenkin tehdään. Ehkä olen nimenomaan pelännyt sitä LAPSEN EHDOILLA-elämää. En siinä mielessä, että lapsi ei saisi muuttaa mitään/myönnytyksiä ei tehdä lainkaan, vaan olen ajatellut sen sellaisena, että lapsen jälkeen kaikki on sitten vaan sitä arjenpyöritystä ja paskavaippaa puiston jälkeen. Nyt kun on omassa lähipiirissä nähnyt toimivia erilaisia lapsiperheitä, niin se luo itsellekin uskoa siihen, että vaikka en ole "syntynyt äidiksi" niin ehkä minustakin olisi siihen silti..
[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 12:49"]
Kiva kuulla kokemuksiasi.
Ollaan itse miehen kanssa juuri tuollainen DINK-pariskunta ja pohdintaan parhaillaan sitä, että haluammeko lapsia vai emme. Itse alan kallistumaan vahvasti siihen, että haluan lapsia, onneksi olen vielä alle 30v joten kerkeän hetken asiaa pohtimaankin mielessäni.
Rakastan meidän elämän vapautta ja sitä, että saamme tehdä mitä haluamme. Kuitenkin olen alkanut kokemaan tämän ah-niin-urbaanin-kaupunkilaiselämän vähän puuduttavana ja se ei tarjoa minulle enää kovinkaan paljoa. Matkustella haluan paljon nyt ja tulevaisuudessa, mutta voihan sitä lapsenkin kanssa tehdä. Ehkä suurimpana käännekohtana ajatuksissani on ollut sen tajuaminen, että meidän perhe-elämän ei ole pakko olla tuttareimaomakotitaloa, vaikka joille se onkin ihan unelmien täyttymys. Vaan voi sen lapsen kanssa myös matkustaa ja tehdä asioita, mitä nyt muutenkin tehdään. Ehkä olen nimenomaan pelännyt sitä LAPSEN EHDOILLA-elämää. En siinä mielessä, että lapsi ei saisi muuttaa mitään/myönnytyksiä ei tehdä lainkaan, vaan olen ajatellut sen sellaisena, että lapsen jälkeen kaikki on sitten vaan sitä arjenpyöritystä ja paskavaippaa puiston jälkeen. Nyt kun on omassa lähipiirissä nähnyt toimivia erilaisia lapsiperheitä, niin se luo itsellekin uskoa siihen, että vaikka en ole "syntynyt äidiksi" niin ehkä minustakin olisi siihen silti..
[/quote]
Lapsenkin kanssa voi elää muunkinlaista kuin sitä perinteistä LAPSIPERHE-elämää, mutta paljon riippuu siitä, minkälainen lapsi on (esim. ADHD-lapsen kanssa tuskin käydään brunsseilla ja illallisilla) ja kuinka monta lasta ja minkälaisilla ikäeroilla on (esim. kolmen alle 5-vuotiaan kanssa on huomattavasti vaikeampi liikkua kuin yhden), ja sitten taas vaikka on lapsi/lapset, niin jos on kaksi vanhempaa, niin on suhteellisen helppo käydä harrastuksissa ja tapahtumissa myös ilman lasta. Jos on lisäksi muuta hoitoapua (esim. isovanhemmat), niin pääsee yhdessäkin välillä johonkin ilman lapsia. Mutta rajoittaahan lapset silti TOSI paljon. Mutta antaa myös paljon. Kaikki kiteytyy lopulta siihen, onko lapsen saaminen ja kasvattaminen sellainen kokemus, jonka haluaa elämässä kokea, kaikkine iloineen, suruineen ja vastuineen. Vai jääkö mieluummin paitsi tuosta kokemuksesta, mutta saa pitää vapautensa. (Näitä itsekin aikanaan pohdin)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota sekin huomioon, että elämää ei voi lopulta hallita. DINK-sukupolven luulo on, että aina voi valita miten elää. Mitään ei voi tässä maailmassa ennustaa, mutta tekemättä/yrittämättä jättämisen katumista, sitä voi harjoittaa paljonkin viisikymppisenä.......eikä se vie mihinkään.
Mun mieheni oli ainoa lapsi, ja asuivat aina jossain korvessa. Hän sanoi että kaipasi lapsena kovasti leikkikavereita, ja olisi halunnut 6 lasta, mutta me ollaan saatu vain nämä kolme mun laiskojen munasarjojeni takia (ei ehkäisyä koko aikana ja 4 keskenmenoa). Itse taas olen omien isovanhempieni kohdalla nähnyt, että lapset on todellakin vanhuudessa rikkaus, jos välit heihin on kunnossa. Minun 90-kymppisen mummoni syntymäpäiville piti vuokrata ravintola, kun sukua oli neljän lapsen jäljiltä paljon - ystäviä ei yhtään, kaikki kuolleet. Siellä me tanssittiin, mummukin intoutui valssaamaan suu onnellisessa hymyssä ja pikku hiprakassa. (Mummu asui lähellä lapsiaan, ja hänellä ei ollut sellaista päivää, ettei joku tullut käymään. Mummu kuoli hiljan, ja kyllä me hänen hautajaisissaan itkettiin ja naurettiin, kun katseltiin kotivideoita ja häntä muisteltiin....) mitähän mummun elämä olisi ollut ilman lapsia?
Ystäviä tulee ja menee, niitä ystävyyssuhteita sammuu ja syttyy. 60-kymppisen kaverit ei välttämättä ole samat, kuin kolmekymppisen. Mutta lapset, jos hengissä ovat, ovat samat.
Matkustelua ei lapset ole estäneet, jos ei ihan köyhä ole. Systeri oli juuri Korfulla ja lähtee helmikuussa Thaimaaseen ja työkaveri tuli Ranskasta lasten kanssa. Lapset ei ole mikään matkustelun este, vaan lähinnä kustannuskysymys kun kasvavat isommiksi. Pienten lasten kanssa matkustaminen on jopa halpaa. Meillä mies ei matkusta, kun pelkää lentämistä, mutta minä olen käynyt lasten kanssa Euroopan reissuilla. Inhoan rantalomia, pari kertaa on käyty. Yleensä meillä on kaupunkiloma. Juu, ravintolahengailut on jääneet pois ja festarit ja leffaan meno, mutta en edes kaipaa niitä. En saa niistä irti nykyisin mitään.
Ja lastenteatterissa on kivaa, ja Viiru ja Pesonen, Paavo Pesusieni ja Asterix on naurattaneet tällaista aikuistakin.....löydät vain uuden maailman, sen vauvavuoden sitovuuden jälkeen. Se ei ole sinun loppuelämäsi, se vauvavuosi.
terv. 4
Kaikkea ei voi saada, vaan on tehtävä valintoja. Lapsen kanssa vapaus ei ole enää täydellistä, koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki lasten kanssa voi matkustella ulkomailla. Mutta käyntikohteet on varmaan syytä valita lapsen mukaan. Eli huvipuistoja, hyppylinnoja, jätskikioskeja. Ei sellaista, mihin lapsi ei jaksa keskittyä, esim. käynti omaan tahtiin museossa tms.
Ja mitäpä sanoisite meille, 35v ja 40 v pariskunta, ja perheessä on minun (vaimon) kaksi teini-ikäistä lasta, ja nyt on mietinnässä että aloitetaanko vielä yhteisen vauvan yrittäminen?? Olemme olleet jo kymmenen vuotta kimpassa ja nuo lapset yhdessä kasvatettu, mutta nyt olisi ajankohtaista (kun kierukan vaihto tulee eteen) miettiä, halutaanko vielä yhteinen vauva tähän. Samoja mietteitä kuin ap:lla vaikkakin ne on tullut koettua, mutta nyt tämä helppo arki ja oma aika, omat opiskeluhaaveet, yhteinen parisuhdeaika versus ihanan kamala vauva-arki..
Toisaalta kyllä siis haluamme lapsen, muttta ei se nyt niin selvää ole.. kyllä tämä nykyinen hyvä elämäkin tuntuu ihanalta! Mies pohtii lähinnä kavereiden kommenttien perusteella sitä, että mitä menettää kun ei saa kokea omanlapsen syntymää, mitä kaverinsa ovat kertoneet maailman parhaana kokemuksena..
Vai onko tämä vain se hetki, kun tulee eteen, että Kaikkea ei voi saada, ja näillä mennään nyt eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Komppaan nelosta siinä, että lapsenhankkimispäätöksen ei soisi perustuvan lähinnä sille, että on saanut omassa mielessään muokattua valmiiksi mielikuvan itseä viehättävästä lapsiperhe-lifestylesta. Totta kai sekin on tärkeää, että voi sielunsa silmin nähdä itsensä lapsellisena, mutta onhan siinä vanhemmuudessa vähän eriasteisesta asiasta kyse kuin että millaisessa asunnossa asuu ja miten viettää lomansa. Kun ei niitä lapsen ominaisuuksia ja omiakaan voi tosiaan ennalta valita.
Myös voi käydä niin että lasten myötä huomaakin miksi niin monia muitakin joku tuttareimaomk-kiinnostaa :D (ikävä tosiasia, tuskin olet lopulta niin individuaali kuin nuorena ajattelet olevasi ;) ). Käytännön elämää sujuvoittavia asioita ehkä lasten myötä arvostaa eri tavalla, ei se sitä välttämättä tarkoita että koko ikänsä on haaveillut tyyliin kuivausrummusta ja kuoma-saappaista, ne hankkii koska ne on käytännölliset ja jossain toisessa elämän suuressa valinnassa sitten enemmän toteuttaa itseään.
Toisaalta ehkä sitä ei etukäteen tarvitse kaikkeen sitoutua. Sitä voi löysätä tai muuttaa periaatteitaan tilanteen mukaan. Se ehkä se tärkein päätös minusta on, pystynkö ja haluanko luopua siitä kontrollista mikä lapsettoman elämässä on, eikä niinkään se kiinnostaako minua hiekkalaatikot vs. taidenäyttely tai jotkut ranskalaisen lastenvaatemerkin syysmalliston kuosit. Jos uskoo että pystyy elämään elämää jossa vapaus ja itsemäärääminen voi olla ainakin ajoittain vähissä, niin eiköhän sitä sitten pärjää lapsen kanssa. Sen sijaan ajatus, että voin kyllä aina muokata sen lapsiperhe-elämän itselleni sopivaksi, on valitettavasti väärä. Mutta toki sen yleensä huomaa kyllä hyvin pian raskauden alettua (ja monet valitettavasti tietenkin jo sitä raskautta pitkään yrittäessään), että miten vähän valtaa ihmisellä lopulta on elämäänsä.
[quote author="Vierailija" time="12.08.2015 klo 12:13"]
Toki lasten kanssa voi matkustella ulkomailla. Mutta käyntikohteet on varmaan syytä valita lapsen mukaan. Eli huvipuistoja, hyppylinnoja, jätskikioskeja. Ei sellaista, mihin lapsi ei jaksa keskittyä, esim. käynti omaan tahtiin museossa tms.
[/quote]
En ole kyllä lainkaan samaa mieltä tästä asiasta. Me käydään paljon metsäretkillä, niin kuin käytiin ennen lastenkin syntymää. Just käytiin esikoisen kanssa taidenäyttelyssä. Ei mulla ole mitään puuhamaita ym. vastaan, ihan mieluusti voisin lapsia niihin viedä, mutta ei ole ollut oikein semmoista hetkeä, että olisi tullut käytyä. Mun mielestä tuo käsitys on aika rajoittunut ja mielikuvitukseton.
Mitä tulee siihen, että lasten saamisen jälkeen "täydellistä vapautta" ei enää ole, niin nyt herätys ja suomut silmiltä! Täydellisesti vapaata ihmistä ei olekaan. Kaikkia sitoo yhteiskunnan lait, käytännöt ja säännöt. Vaikka nyt se, että jostain pitää saada rahaa elämiseen ja jossain pitää asua. Semmoiset ihmiset, jotka eivät käytä rahaa eivätkä asu missään, ovat todella harvassa. Älkää pliis puhuko mistään "täydellisestä vapaudesta", kun pyöritte siinä ihan samassa oravanpyörässä kuin muutkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä on jotenkin hassua, että jotkut miettii lasten hankintaa ihan liikaa. Tottakai elämä muuttuu, mutta vaan parempaan suuntaan. Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa siitä, että en ole kokenut olevani pallo jalassa lasten saannin jälkeen, vaan ollaan tehty kaikenlaista yhdessä. Ei tarvitse elää tietyn muotin mukaan.
Lapset kasvaa, ei se elämä pyöri pelkästään hiekkalaatikon ympärillä vuosikausia. Aika menee nopeasti! meilläkin lapset jo 15v, 14v ja nuorin on jo 10v. Elämä on tosi kivaa ja antoisaa. En vaihtais lapsettomaan elämään ;)
Keskustelu vanhemmuudesta on usein hyvin lyhytnäköistä, eli se keskittyy siihen ensimmäiseen elinvuoteen jolloin lapsi on vauva. Ne loput 17 vuotta jolloin lapsen kanssa saa (ja nimenomaan saa) elää yhdessä, aivan loitaa poissaolollaan julkisessa keskustelussa. Aivan kuin lapsista tulisi näkymättömiä sen jälkeen kun taaperovaiheesta on selvitty. Vaikka silloinhan se hauskuus vasta alkaa.
Lapsen saamisen paradoksi on se, että lapset tehdään iässä jossa useimmilla on vielä mennyt elämä suurinpiirtein kuten sen on halunnut menevän. On vielä illuusio omasta kaikkivoipaisuudesta ja vapaudesta. Totta kai silloin vielä tuntuu siltä että menettää jotain. Mutta, ihminen menettää ikääntymisen myötä joka tapauksessa sekä hallinnan omaan kehoonsa että hallinnan mieleensä ja elämäänsä, ja jossain vaiheessa elämästä alkaa poistua enemmän ihmisiä kuoleman kautta kuin mitä siihen tulee ihmisiä lisää, ja siihen joka tapauksessa tulee hoivavastuuta tai huolta esimerkiksi omista vanhemmista jossain vaiheessa. Sen rinnalla uuden ihmisen syntymä ja hänen hoitamisensa nyt ei ollutkaan mikään kamala elämää pilaava juttu.
Olen sitä mieltä että nykyistä harvemman kannattaisi tehdä lapsia. Useimmilla ei ole tarjota lapselle mitään sen ihmeellisempää, että lapsen olisi kannattanut syntyä juuri siihen perheeseen. Ja jos yhtään epäröi, kannattaa jättää lapsi tekemättä lapsen itsensä vuoksi. Joskus suurinta rakkautta omaa lastaan kohtaan on se, että jättää hänet tekemättä jos tietää, tai edes epäilee, että ei voi antaa lapselle vilpittömästi kaikkea sitä mitä lapsi ansaitsee ja tarvitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.08.2015 klo 12:13"]
Toki lasten kanssa voi matkustella ulkomailla. Mutta käyntikohteet on varmaan syytä valita lapsen mukaan. Eli huvipuistoja, hyppylinnoja, jätskikioskeja. Ei sellaista, mihin lapsi ei jaksa keskittyä, esim. käynti omaan tahtiin museossa tms.
[/quote]
Höpönpöpön. Meillä on aina käyty myös museoissa ja taidenäyttelyissä lasten kanssa, siis ihan aina. Ja kas kummaa, hyvin on osattu ja tykätty. Lapsen kanssa istutaan välillä alas juttelemaan nähdystä ja tahti on verkkaisempi - samalla saa aikuinenkin paneutua paremmin ja syvällisemmin näkemäänsä. Lapsi on kiinnostunut pitkälti samoista asioista kuin vanhempansa, JOS vanhempi osaa ja viitsii selittää ja avata nähtyä.
Nyt meillä onkin sitten kaksi aktiivisesti kuvataidetta harrastavaa teiniä, kuvataidekoululaisia/kuvataidepainotteisella luokalla olevaa.
"a niiden jälkeen KAIKKI kokemukset tuntuu jotenkin syvemmiltä: kahvihetki ystävän kanssa, musiikkielämys, luonnon kauneus, ja lisäksi nykyään tietää/tuntee jotenkin selvemmin mikä on (itselle) tärkeää ja mikä ei: kun saa vaikka kutsun johonkin tapahtumaan, tietää heti osallistuuko vai ei, kun aikasemmin oli jotenkin pakkomielle osallistua kaikkeen mahdolliseen siinä pelossa, että missaa jotakin tärkeää. Ja muutenkin kaikki "turha" on karissut elämästä."
Tätä haluan kommentoida. Itse jäin lapsettomaksi koska en löytänyt miestä, mutta minulle neljänkympin iän lähestyessä on alkanut näin käydä ilman lapsiakin. Olen palannut nykyhetkeen ja sen pieniin nautintoihin ja yksinkertaistanut elämääni paljon. Itse asiassa elän aika erakon ja kotihiiren elämää nykyisin, mutta olen onnellisempi kuin koskaan levottomina menovuosinani.
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 10:15"]
"a niiden jälkeen KAIKKI kokemukset tuntuu jotenkin syvemmiltä: kahvihetki ystävän kanssa, musiikkielämys, luonnon kauneus, ja lisäksi nykyään tietää/tuntee jotenkin selvemmin mikä on (itselle) tärkeää ja mikä ei: kun saa vaikka kutsun johonkin tapahtumaan, tietää heti osallistuuko vai ei, kun aikasemmin oli jotenkin pakkomielle osallistua kaikkeen mahdolliseen siinä pelossa, että missaa jotakin tärkeää. Ja muutenkin kaikki "turha" on karissut elämästä."
Tätä haluan kommentoida. Itse jäin lapsettomaksi koska en löytänyt miestä, mutta minulle neljänkympin iän lähestyessä on alkanut näin käydä ilman lapsiakin. Olen palannut nykyhetkeen ja sen pieniin nautintoihin ja yksinkertaistanut elämääni paljon. Itse asiassa elän aika erakon ja kotihiiren elämää nykyisin, mutta olen onnellisempi kuin koskaan levottomina menovuosinani.
[/quote]
Niin, ikä tekee tehtävänsä oli lapsia tai ei, ja kaikki kypsyvät, kasvavat ja viisastuvat joka tapauksessa. Vaikka lapsen kanssa eläminen voi rikastuttaa sitä kokemusmaailmaa ja vaikuttaa moniin asioihin, niin joka tapauksessa sitä josain vaiheessa olisi muuttunut ihmisenä ja alkanut arvostaa eri asioita.
Minulla on lapseton veli, ja vaikka tajuan lapsista enemmän kuin hän, omien lapsieni kautta, en voi sanoa että tajuaisin elämästä enemmän kuin hän. Itse asiassa välillä hämmästyn sitä, miten olemme niin eri elämänkokemusten kautta päätyneet näkemään samat asiat samalla tavalla, ja olen alkanut ajatella, että samalla lailla kuin lapsen kasvu on pääosin enemmän sisäsyntyistä kuin ympäristön ohjaamaa, niin niin on aikuisenkin kasvu.
[quote author="Vierailija" time="11.08.2015 klo 13:18"]
Lapsenkin kanssa voi elää muunkinlaista kuin sitä perinteistä LAPSIPERHE-elämää, mutta paljon riippuu siitä, minkälainen lapsi on (esim. ADHD-lapsen kanssa tuskin käydään brunsseilla ja illallisilla) ---
ap
[/quote]
Ja jopa sen adhd-lapsenkin kanssa voi käydä brunsseilla ja illallisilla. Vaatii vain vähän mielikuvitusta itseltä, että tuntee lapsensa ja osaa pitää sen viihdytettynä, jotta myös muilla on kivaa siellä brunsseilla ja illallisilla. Ja hyvät ystävät tykkää myös sun adhd-lapsestasi, jolloin ne jopa kutsuu illallisille senkin jälkeen kun se adhd on energisenä häkkäränä vienyt mehut kaikista.
as-adhd-lapsen äiti
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 10:03"]
[quote author="Vierailija" time="12.08.2015 klo 12:13"]
Toki lasten kanssa voi matkustella ulkomailla. Mutta käyntikohteet on varmaan syytä valita lapsen mukaan. Eli huvipuistoja, hyppylinnoja, jätskikioskeja. Ei sellaista, mihin lapsi ei jaksa keskittyä, esim. käynti omaan tahtiin museossa tms.
[/quote]
Höpönpöpön. Meillä on aina käyty myös museoissa ja taidenäyttelyissä lasten kanssa, siis ihan aina. Ja kas kummaa, hyvin on osattu ja tykätty. Lapsen kanssa istutaan välillä alas juttelemaan nähdystä ja tahti on verkkaisempi - samalla saa aikuinenkin paneutua paremmin ja syvällisemmin näkemäänsä. Lapsi on kiinnostunut pitkälti samoista asioista kuin vanhempansa, JOS vanhempi osaa ja viitsii selittää ja avata nähtyä.
Nyt meillä onkin sitten kaksi aktiivisesti kuvataidetta harrastavaa teiniä, kuvataidekoululaisia/kuvataidepainotteisella luokalla olevaa.
[/quote]
Kommentoin tätä. On jotensakin hoopoa, miten taidetta ja historiaa pidetään tylsänä ja lapselle mahdottomina juttuina, mutta sitten taas vaikkapa urheilutapahtumissa voisi hyvin olla lasten kanssa. Olen samaa mieltä 17:n kanssa, lapset ymmärtävät ja arvostavat asioita, joita vanhempi osaa tehdä kiinnostavaksi. Meillä esimerkiksi on lapsille luettu jo alle kouluiässä historiasta paljonkin. Suosittelen aloittamaan Koiramäki-sarjasta, ja jatkamaan vaikka tällä:
http://cdon.fi/kirjat/kaakinen,_jussi/suomen_lasten_historia-4316026
Historia ei todellakaan ole tylsää eikä museossa pitkästytä, jos sen ottaa tarinankertonnan kautta. Paitsi että historiassa ei ole kyse fantasiasta, vaan todellisesta elämästä!
[quote author="Vierailija" time="13.08.2015 klo 08:56"]
[quote author="Vierailija" time="12.08.2015 klo 12:13"]
Toki lasten kanssa voi matkustella ulkomailla. Mutta käyntikohteet on varmaan syytä valita lapsen mukaan. Eli huvipuistoja, hyppylinnoja, jätskikioskeja. Ei sellaista, mihin lapsi ei jaksa keskittyä, esim. käynti omaan tahtiin museossa tms.
[/quote]
En ole kyllä lainkaan samaa mieltä tästä asiasta. Me käydään paljon metsäretkillä, niin kuin käytiin ennen lastenkin syntymää. Just käytiin esikoisen kanssa taidenäyttelyssä. Ei mulla ole mitään puuhamaita ym. vastaan, ihan mieluusti voisin lapsia niihin viedä, mutta ei ole ollut oikein semmoista hetkeä, että olisi tullut käytyä. Mun mielestä tuo käsitys on aika rajoittunut ja mielikuvitukseton.
Mitä tulee siihen, että lasten saamisen jälkeen "täydellistä vapautta" ei enää ole, niin nyt herätys ja suomut silmiltä! Täydellisesti vapaata ihmistä ei olekaan. Kaikkia sitoo yhteiskunnan lait, käytännöt ja säännöt. Vaikka nyt se, että jostain pitää saada rahaa elämiseen ja jossain pitää asua. Semmoiset ihmiset, jotka eivät käytä rahaa eivätkä asu missään, ovat todella harvassa. Älkää pliis puhuko mistään "täydellisestä vapaudesta", kun pyöritte siinä ihan samassa oravanpyörässä kuin muutkin.
[/quote]
No en pyöri lasten osalta. Lapsia ei ole pakko tehdä valintoja rajoittamaan. Lapsi myös kuormittaa psyykeä aivan eri tavoin kuin työt tmv. Kuten äitini sanoi:" lapsistasn kantaa aina huolta". Se on se vapaudenmenetys pahimmillaan.
Alue: Aihe vapaa
Aika paljon samoja mietteitä. Just tuo, että se oma aika on paljon merkityksellisempää, niin kuin myös monet lasten kanssa tapahtuvat kokemuksetkin.