Lue keskustelun säännöt.
arvet jääneet kontrolloivasta äidistä
05.08.2015 |
Onko täällä ketään muita äitejä, joilla oma äiti on ollut ns. kontrolloiva äiti. Ihan hiljattain ymmärsin luettuani erilaisista äitityypeistä, että oma äitini on sellainen ja minun lukuisat vuosikausia kestäneet selittämättömät käytökset yms. johtuvat juuri siitä!
Ensin ne ovat tulleet esille parisuhteessa..
Jatkuen nyt kun olen itse äiti useammalle lapselle..
Murrosiästä asti kun aloin laittamaan kontrollifriikille äidilleni vastaan, olen ajatellut että äidissäni on jotain outoa että olisipa äitini joku muu. Sanoipa hänkin minulle kerran että enpä olisi koskaan syntynytkään.
On joitain kertoja käynyt minullakin mielessä nyt omiata lapsiatani jotka olivat erittäin toivottuja ja kivisen tien kävin ennen kuin ne lopulta saimme.. että olisi niin helpompi elämä kun noita lapsia ei olisi ikinä tehnytkään!
Miten tulen jaksamaan koko lopun elämäni lasteni kanssa jos alkutaival jo tuntuu näin vaikealta ajoittain. En jaksa yhtään 2 vuotiasta uhmista. Tuntuu että saan hermoni riekaleiksi jo ihan pienestä. Oli vielä niin helppoa vauvan kanssa. Mutta ensimmäinen uhmaikä.. Minusta tämä on niin raskasta kun tuntuu että lapseni jotenkin irtaantuu minusta ja tekee juuri kaiken aina vasten miten yritän joko ohjata tai sitten lopulta ihan hermona kieltää.
Onko täällä ketään joka ymmärtäisi.
Jos tästä viestistäni sai edes mitään käsitystä asiasta..
Kommentit (46)
[quote author="Vierailija" time="06.08.2015 klo 01:21"]
Kiitos kolmonen, aion puhua nyt neuvolassa. En ole aikaisemmin edes oikein osannut kun en itsekkään ole ymmärtänyt mikä mättää.. On meidänkin perheessä tai oikeastaan ollut asioita, kipeitä asioita, mihin olisin tarvinut tukea ihan hirveästi ja kappas,äitini on viimeinen ihminen keneen tukeutuisin. Enkä ole tukeutunut. Sen sijaan on ollut todella kuormittavaa ja raskasta salata kaikki häneltä mutta olen kokenut sen paremmaksi vaihtoehdoksi . Ap
[/quote]
ihan hyvä, että olet salannut. Ja hyvä, puhu ihmeessä! Itse hain ja sain apua perhetyöstä ja minulla on siitä vain hyvää sanottavaa. Eli MITÄÄN syyllistämistä sinun EI tarvitse pelätä. Ja sä olet justiinsa fiksu ja ajatteleva äiti, ja sulla on sydän paikallaan, koska mietit näitä asioita. Ja vielä yksi juttu, rakasta itseäsi. Siitä alkaa muutosten vyöry ja kun rakastat itseäsi, sanot ei oikeille ihmisille ja myös kyllä oikeille ihmisille. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta itse oon tullut siihen tulokseen, että en rakasta itseäni mutta että se on tärkeää. Laitetaan yhdessä siemenet sille prosessille itämään.
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä kolmonen niin tehdään! Kiitos rohkaisusta! Ja samaa rohkaisua haluan puolestani sinulle antaa elämän kivisille poluille!
Ap
Oma kokemus: Mulla on jäänyt arvet äidistä. Ei tulla ollenkaan toimeen eikä olla ikinä tultukaan. Pelkäsin kuollakseni pienenä kun jäin sen kanssa kahdestaan, selittänyt mulle 6-vuotiaasta asti isänsä itsemurhasta ja hakenut musta aina tukea ja lohtua. Perus äiti-tytärsuhde itkeä huoneessa ja yrittää kaikin voimin pitää ovea kiinni ettei se hullu tuu selittää lisää tarinoitaan tai käy käsiks kun et enää jaksa kuunnella. Sit itkee faijalle miten kamala lapsi oot. Kun oot just 7 tuntii toiminut sen 6-vuotiaana terapeuttina. Jatkuvasti "mikset ole kuin sisaruksesi, miks sun pitää olla tollanen?" Ja samalla lohdutat taas sen uneen kun se kertoo jotain kauhutarinoitaan. Meijän suhde: se hakee musta lohtua tai vaihtoehtosesti ollaan riidoissa. Ei oo ikinä tehny mun eteen mitään. Ei oo osallistunut millään tavalla mun elämään eikä mistään olla ikinä puhuttu, mitään ei kysele, omista sukulaisistaan selittää, ei oikeestaan ees tunneta. Viimeset 5 vuotta sen elämän päätehtävä on pilata mun elämä. Sit se masentu ja vajos psykoosiin, mistä parani. Kun psykoosivaihe oli päällä ni koitin miettii jotain positiivisia muistoja, enkä saanu mieleeni yhtäkään. Ei oo ikinä ees tehty kahestaan mitään. Haukkunut mun kaikki kaverit. Mennyt yhen ovelle raivoamaan sen vanhemmille, kun olin toisella kaverilla. Haukkunut mut lyttyyn kaikille omille tuttavilleen, mukavaa kun ne tulee käymään tai kun näet naapureita pihalla (kun sun (virheellisii) asioita on levitelty niille). Haukkuu sua jopa sun omille kavereille, kun ne on täällä ja sä oot muualla. Meille ei tosiaan oo kehdannut sen käytöksen takia ikinä kavereita tuoda, jos tuo niin sitä saa katua. Suuttuu, huutaa, raivoo sanoo kauheit asioita ja sit ottaa ne kaikki ehkä joskus takasin. En mä oikeesti tarkottanu, anteeks et mä sanoin sua no vaikka huoraks, tulisitko kotiin. Ja sitten ollaan taas samassa helvetissä:D Vaikkei fyysistä väkivaltaa oo ikinä ollutkaan, niin oisin ehkä mieluummin ton kaiken tilalle sen ottanut. Nykyään ei pystytä keskustelee, ollaan näennäisesti ihan hyvissä väleissä (koska asun kotona niin pakko). Mä yritän saada meijän välejä jotenkin kuntoon tai ees rakentaa jotain suhdetta, esim. jotain yhteistä tekemistä vaikka Tallinnan risteily, kahvilla käyminen, leffailta kotona, mutta eipä tota oo ikinä kiinnostanut mun kanssa mitään tehdä. Enkä usko et enää onnistukaan minkään suhteen rakentaminen. Oon todella vakavasti harkinnut että katkaisisin välit siihen kokonaan. Ei se auta jälkikäteen itkeä ja laittaa TEKSTAREITA että voikun rakastan sua ja olet tärkeä, jos ei sitä ikinä ole 20 vuoden aikana näyttänyt. Jotenkin jääny "äitiä" kohtaan täydellinen epäkunnioitus ja halveksunta. En pysty keksii siitä mitään positiivista, vaikka miten yrittäisin. Tällasta. Ainakin oon oppinut et haluun tehdä kaiken toisin kuin se. Eli olen läsnä, en pura omia ongelmia mun lapsiin, olen niiden äiti eikä toisinpäin ja osallistun tekemisiin.
Surullista :( onneksi sinäkin oot ymmärtäny toimia toisin! Mä oon tän koko illan valutellu kyyneleitä ku nyt ihan oikeasti ymmärsin tän omanki homman mitä tää on se mun pma äitisuhde nyt oikeesti jotenki avautu mun mielessä.. ja kyllä se muutos lähtee nyt ihan oikeesti tästä.tähän omaan äitinä oloon.nyt kun tän on kunnolla ymmärtäny!
Olla sellanen äiti ettei mun omat lapset jälkeenpäin pahalla muistele.ainakaan tällä tavalla!
Ap
En todellakaan halua olla tulevaisuudessa äitini kaltainen.
Ettei lapseni luottaisi minuun vaikka olisi elämässä vaikka mitä kamalaa tapahtunut.
Tiedän että äiti on lapsilleen tärkein maailmassa.omasta äidistäni en ole vuosikausiin ajatellut niin.tuntuu vaikealta olla omilleen siinä roolissa. :(
Ap