Synnytys, mikä olisit halunnut tietää etukäteen?

Ennen ensimmäistä synnytystä olisin halunnut tietää, että ensisynnytyskin voi olla siististi ohi 7tunnissa, eikä välttämättä ole yli vuorokauden painajainen.

Ennen toista synnytystä olisin halunnut tietää, että ei ole pakko aloittaa ponnistusvaihetta silloin kun kunnon ponnistamisentarve alkaa tuntua, vaan voi pidättää pari supistusta (5 min välein) ja odottaa että pudendaalipuudutus alkaa vaikuttaa.

Ennen kolmatta synnytystä olisin halunnut tietää, että synnytyksen jälkeen voi kärsiä ohimenevästä virtsarakon hermotushäiriöastä, joka aiheutti pakkoinkontinenssia eli sitä, että ajattelin lähteväni vessaan ja samantien virtsa alkoi valua tai vessassa vedin housut alas ja pissasin lattialle. Meni kokonaan ohi parissa viikossa, mutta kyllä katkerat itkut ehdin itkeä, että minä, liikunnallinen 26-v olen inkontinenssisuojissa loppu ikäni..
Syynä oli ilmeisesti 4kg vauva, joka syntyi kasvot edellä..

Voiko kukaan koskaan tietää kaikkea? Jokainen synnytys on erilainen.

Enemmän synnytyksen kivunlievityksestä... toki olisin itsekin voinut ottaa selvää, mutta ajattelin, että olisi autettu enemmän niiden kanssa synnärillä...

Synnytys meni oikein mallikkaasti, niin että ei siitä sen ihmeempää. Mutta miksi ei kukaan kertonut ennakkoon, kuinka kamalaa on ensimmäinen vessassa asioiminen synnytyksen jälkeen??? Pissaaminen toosa tikattuna on asia sinänsä, mutta se ensimmäinen kakka, voi luoja!

Yllätyksenä tuli: supistusten välissä ei sattunut, epiduraalin jälkeen ei sattunut, verta tuli järkyttävän paljon, kohdun painelu jälkeenpäin sattui tajuttomasti, en "kakannut pöydälle" vaikka sillä oli peloteltu, en revennyt vakkka siitäkin oli varoitettu. Ei ollut realistinen käsitys, synnytyskipu on kauheampaa kuin ikinä voi kuvitella. Tietoa oli ennalta tarpeeksi.

Minua olisi helpottanut aivan loputtomasti jos olisin tiennyt, ettei synnyttäminen vaadi lihasvoimaa. Pelkäsin ihan hulluna että tällaisena "yhtään leukaa en vedä" -heikkiksenä en selviäisi synnytyksestä vaan lopulta päätyisin siihen että kätilöt olisivat minuun ihan raivona ja lopulta päädyttäisiin puukottamaan maha auki hätäsektossa siksi että äiti on niin heikko ja laiska ettei jaksa ponnistaa vauvaa ulos...

Luojan kiitos se oli väärä käsitys. Olisin voinut olla koomassa ja vauva olisi silti syntynyt alakautta. Ehkä jopa nopeammin, kun en olisi kivun takia ollut niin jumissa, eikä olisi ollut niin huolta repeämisestä.

Kivuliasta jne. joo, mutta teknisen osaamisen suhteen synnyttäminen oli kyllä hyvinkin "helppoa".

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 10:28"]

Ok, ehkä se sitten tavallaan on luonnollista siinä tilanteessa.. mutta hurjalta silti kuulostaa! Olen erittäin yksityinen ja haluaisin pitää intiimit asiat mahd. paljon itselläni. Tämä ketju kyllä tosiaan asetti lapsen hankkimiseni uuteen valoon!! Ehkä en niin kovasti sitten lasta haluakaan kun en pysty nöyrtymään kaikkeen..

[/quote]

Jos haluaa kivuttoman synnytyksen, se tarkoittaa piikkejä, katetreja ja toimenpiteitä. Joku voi kokea ne nöyryyttävinä, toisen mielestä taas hallitsematon kipu on nöyryyttävämpää. Mutta ei se henkilökunta siellä ketään tahallaan nöyryytä.

Ja jos miettii, haluaako lasta, kannattaa muistaa että synnytyksestä se varsinainen duuni vasta alkaa.

Itseni yllätti se ettei synnytys sattunut niin paljon kuin olin ehtinyt koko elämäni lapsesta asti pelätä! Olin pelännyt kun puhutaan "tuntuu että kuolee" ja nähnyt vain kirkumista tv-ohjelmissa. Avautumisvaihe todella SATTUU, ja ponnistusvaihe tuntuu mahdottomalta (vauva liikahti aina millin ja ponnistus kesti tunnin), mutta kyllä minä sen kivun kestin vaikka olen todella kipuherkkä. Yllätti kuinka upea kokemus synnytys oli parisuhteelle, en ole ikinä ollut mieheeni niin äärettömän rakastanut ja ihastunut kuin neljä vuorokautta kestäneen synnytyksen jälkeen, en pystynyt tietenkään nukkumaan koko aikana (paitsi tunnin pätkiä epiduraalin saatua) ja mieheni tuki oli sanoinkuvaamatonta, synnytys todella käänsi uuden vaihteen taas suhteellemme! En tiennyt että se synnytys voisi olla sellaista tiimityötä miehen kanssa :)
Synnytyksen kesto yllätti, rankinta oli se että lopussa olin niin loppu kuin ihminen vaan voi olla unenpuutteen ja ravinnottomuuden vuoksi ja yllätti etten jaksanut olla edes kovin kiinnostunut vauvastani ennenkuin olin taas jossain järjissäni. Jouduin myös vielä istukan käsinirrotukseen leikkaussaliin sillä kohtuni ei urakan jälkeen enää jaksanut supistella istukkaa ulos.
Myös se yllätti äärettömän rankan synnytyksen jälkeen että tänänkin päivänä kun ajamme kyseisen synnytyssalin ohi, minut valtaa aina mielettömän lämmin ja ihana tunne ja kaipaan jollain tavalla takaisin siihen hetkeen. Rankka mutta äärettömän kallisarvoinen ja rakas kokemus!
Älkää turhaan pelätkä synnytystä suunnattomasti etukäteen, minä pelkäsin koko ikäni ja se osottautui täysin turhaksi. Synnytys on kaikista letkuistaan ja repeämisistä ja ulosteita huolimatta äärettömän kaunis kokemus. Ja minulle todella sattui tuo kaikki mahdollinen mitä synnytyksessä voi sattua/tehdään. Yllätin itseni kuinka kestinkin kaiken kuin leijona-emo!

Yllätys on ollut se, miten ronskeja ja epäkohteliaita voivat synnytyssairaalassa työskentelevät olla. Suomalaisissa sairaaloissa en ole paljon tavannut yritystä luoda miellyttävä tunnelma. 

Ekalla kerralla olisin halunnut tietää, ettei kaikilla ole voimakkaat supistukset ja että sairaalan ohje "ole kotona niin kauan kuin pystyt" voi johtaa lapsen syntymiseen kotona. Luulin synnnytyksen olevan pitkä ja äärimmäisen kivulias. Se olikin nopea ja helppo, kiitos melko mietojen mutta tehokkaasti avaavien supistusten ja epiduraalin. Olisin halunnut myös etukäteen tietää, ettei kaikki hullaannu ja rakastu vauvaan ensi kertaa nähdessä; tunsin syyllisyyttä, etten tuntenut "pakahduttavaa äidinrakkautta", kun punainen, limainen ja hieman verinen pikkuihminen tökättiin mun syliini. Olin helpottunut, kun vauva otettiin pois sylistäni ja pestiin. Ja tästä koin lisää syyllisyyttä. Rakkaus ja hullaantuminen vauvaan nousi vasta parin viikon jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa pystynyt nukkumaan hieman enemmän, eikä väsynys enää turruttanut tunteita.
-
Ennen toista synnytystä olisin halunnut tietää, että ison vauvan synnytystä ei tarvitse pelätä ja että ihan hyvin reilu 4-kiloinen mahtuu tulemaan. Olisin halunnut myös tietää, että vaikka ponnistus sattuu nii mielettömästi, että yritän vain pysyä tajuissani, pystyn siihen ja vauva tulee kyllä ulos ja lopulta kaikki on hyvin.
-
Ennen kolmatta synnytystä olisin halunnut tietää, että kukin synnytys on erilainen ja vaikka kaksi edellistä vauvaa syntyi parissa tunnissa samalla kaavalla, kolmannen synnytykseen voikin mennä tuntikausia.

Ennen esikoisen synnytystä olisin halunnut tietää, että synnytysaliin saattaa yhtäkkiä tulla toistakymmentä ihmistä pällistelemään jalkoväliä eikä kukaan kerro mitä tapahtuu! Muutenkin asioita vain tapahtui eikä mitään kerrottu oma-alotteisesti enkä osannut kysyä. Vaikka esikoisen synnytys menikin periaatteessa hyvin, monet asiat mietityttivät vielä jälkikäteen.

Edelleen ihmettelen sitä miksi kätilö saa tikata synnytysvaurioita, mutta sairaanhoitaja taas ei yhtään mitään. Yksikään mies ei varmasti antaisi vehkeitään sairaanhoitajan ommeltavaksi!

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 10:28"]

Ok, ehkä se sitten tavallaan on luonnollista siinä tilanteessa.. mutta hurjalta silti kuulostaa! Olen erittäin yksityinen ja haluaisin pitää intiimit asiat mahd. paljon itselläni. Tämä ketju kyllä tosiaan asetti lapsen hankkimiseni uuteen valoon!! Ehkä en niin kovasti sitten lasta haluakaan kun en pysty nöyrtymään kaikkeen..

[/quote]

No ehkä et, mutta sitä synnytystä edeltää tavallisesti kuitenkin n. 9kk odotus neuvolakäynteineen, ettei sitä ihan kylmiltään joudu normaalitilasta synnytyssaliin. En tiedä miksi ämpäriin olisi ketään pissatettu, mutta siis kyllähän sairaalassa ihan tyypillisesti potilaat käyttää alusastioita, vaikka ei olisi synnyttäjäkään, jos ei jostain syystä ole helppo kulkea vessaan tai ole katetria kuitenkaan laitettu. Jos et ole ikinä ollut sairaalahoidossa niin varmaan moni asia voi tulla yllätyksenä.

Mutta sekin että kun synnytys on käynnissä, niin et ole ihan oma itsesi, etkä välttämättä mieti ympäristöä juurikaan. Toisen lapsen syntyessä ehdittiin juuri ja juuri sairaalaan ja ihan kenestäkään välittämättä potkin vaatteita pois päältä aulassa, kun lapsi oli tulossa. Olisin ilomielin synnyttänyt siihen paikkaan kun vain pääsin autosta ulos, vaikka huomasin että jotain ihmisiä, ehkä jopa lapsia istui siinä aulatilassa hämmentyneen näköisinä. Oli kuitenkin ihan arkipäivä ja aulasta kulkua muuallekin kuin synnyttämään... Onneksi kätilöt ehti kärrätä saliin. Toisaalta olihan se hyvin intiimi synnytys sikäli, että kukaan ei ehtinyt ropeltaa eikä käskyttää mitään kun tultiin karmit kaulassa sairaalaan, ihan sai liikkua loppuun asti miten halusi. Ja kun oli toinen lapsi ja kaikki hyvin, niin senkin jälkeen sai aika rauhassa olla ne pari päivää osastolla.

Minut yllätti synnytyksessä se, että unohdan kaikki ohjeet ja ajattelukyky häviää. Supistusten mittaaminen on vaikeaa jos aivot ei toimi (onneksi on nyt helppokäyttöinen aplikaatio puhelimessa) ja kun supistukset on tehokkaita mutta ei kovin kivuliaita, synnytys pääsee pitkälle eikä mikään "tule sairaalaan sitten kun et kotona kestä" ole hyödyllinen neuvo. Ohjeet on totta kai luotu keskivertotapausta ajatellen, mutta kaikki me ollaan yksilöitä. Ja se yllätti että kätilökään ei välttämättä osaa arvioida miten pitkällä synnytys on tai miten nopeasti etenee, vaan esikoisenkin kohdalla arvioi ensin minun käytöksen perusteella että tuskin on edes käynnissä, sitten ilmeisesti supistusten keston (melko lyhyitä) perusteella että hitaasti etenee, vaikka oltiin jo lähellä ponnistusvaihetta.

Myös se yllätti, että vaikka en ole hyväkuntoinen vaan ylipainoinen, ei ole ollut mitään ongelmaa jaksaa ponnistaa vauvoja ulos ja olen ollut virkeä heti synnytyksen jälkeen, hormonien ansiosta tavallistakin virkumpi. Itsekin pelkäsin etukäteen sitä, että aiheutan ongelmia vauvalle ja itselleni ja olen laiska ja heikko ja en selviä ja kuolen häpeällisellä tavalla laiskana lihavana synnyttäjänä. Totta kai vahva peruskunto ja normaalipaino olisi hyviä asioita, ja varmasti pitkittyneessä synnytyksessä tai etenkin komplikaatioiden/verenhukan kanssa auttaisivat pysymään toimintakykyisenä ja toipumaan. Mutta synnytys voi edetä hyvin ja itsestään ilman että se on sen suurempi rasitus huonokuntoisellekaan tai että siitä jää mitään erityistä toivuttavaa.

Yllätti myös se, että en tajunnut että vauva oli aika sininen, olin nähnyt tosi sinisiä vastasyntyneitä telkkarissa ja pelännyt että miten suhtaudun jos oma vauva on mustikkazombien näköinen. Omallakin oli napanuora kaulan ympärillä ja mies sanoi että oli sininen, mutta itse en huomannut sitä vaan olin ihan vilpittömästi sitä mieltä että onneksi tuli sellainen söpö vaaleanpunainen. Niin ja se yllätti että imetys sattui ensimmäiset viikot vaikka mitään vikaa ei ollut.

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 13:33"]

[quote author="Vierailija" time="02.08.2015 klo 10:28"]

Ok, ehkä se sitten tavallaan on luonnollista siinä tilanteessa.. mutta hurjalta silti kuulostaa! Olen erittäin yksityinen ja haluaisin pitää intiimit asiat mahd. paljon itselläni. Tämä ketju kyllä tosiaan asetti lapsen hankkimiseni uuteen valoon!! Ehkä en niin kovasti sitten lasta haluakaan kun en pysty nöyrtymään kaikkeen..

[/quote]

No ehkä et, mutta sitä synnytystä edeltää tavallisesti kuitenkin n. 9kk odotus neuvolakäynteineen, ettei sitä ihan kylmiltään joudu normaalitilasta synnytyssaliin. En tiedä miksi ämpäriin olisi ketään pissatettu, mutta siis kyllähän sairaalassa ihan tyypillisesti potilaat käyttää alusastioita, vaikka ei olisi synnyttäjäkään, jos ei jostain syystä ole helppo kulkea vessaan tai ole katetria kuitenkaan laitettu. Jos et ole ikinä ollut sairaalahoidossa niin varmaan moni asia voi tulla yllätyksenä.

Mutta sekin että kun synnytys on käynnissä, niin et ole ihan oma itsesi, etkä välttämättä mieti ympäristöä juurikaan. Toisen lapsen syntyessä ehdittiin juuri ja juuri sairaalaan ja ihan kenestäkään välittämättä potkin vaatteita pois päältä aulassa, kun lapsi oli tulossa. Olisin ilomielin synnyttänyt siihen paikkaan kun vain pääsin autosta ulos, vaikka huomasin että jotain ihmisiä, ehkä jopa lapsia istui siinä aulatilassa hämmentyneen näköisinä. Oli kuitenkin ihan arkipäivä ja aulasta kulkua muuallekin kuin synnyttämään... Onneksi kätilöt ehti kärrätä saliin. Toisaalta olihan se hyvin intiimi synnytys sikäli, että kukaan ei ehtinyt ropeltaa eikä käskyttää mitään kun tultiin karmit kaulassa sairaalaan, ihan sai liikkua loppuun asti miten halusi. Ja kun oli toinen lapsi ja kaikki hyvin, niin senkin jälkeen sai aika rauhassa olla ne pari päivää osastolla.

Minut yllätti synnytyksessä se, että unohdan kaikki ohjeet ja ajattelukyky häviää. Supistusten mittaaminen on vaikeaa jos aivot ei toimi (onneksi on nyt helppokäyttöinen aplikaatio puhelimessa) ja kun supistukset on tehokkaita mutta ei kovin kivuliaita, synnytys pääsee pitkälle eikä mikään "tule sairaalaan sitten kun et kotona kestä" ole hyödyllinen neuvo. Ohjeet on totta kai luotu keskivertotapausta ajatellen, mutta kaikki me ollaan yksilöitä. Ja se yllätti että kätilökään ei välttämättä osaa arvioida miten pitkällä synnytys on tai miten nopeasti etenee, vaan esikoisenkin kohdalla arvioi ensin minun käytöksen perusteella että tuskin on edes käynnissä, sitten ilmeisesti supistusten keston (melko lyhyitä) perusteella että hitaasti etenee, vaikka oltiin jo lähellä ponnistusvaihetta.

Myös se yllätti, että vaikka en ole hyväkuntoinen vaan ylipainoinen, ei ole ollut mitään ongelmaa jaksaa ponnistaa vauvoja ulos ja olen ollut virkeä heti synnytyksen jälkeen, hormonien ansiosta tavallistakin virkumpi. Itsekin pelkäsin etukäteen sitä, että aiheutan ongelmia vauvalle ja itselleni ja olen laiska ja heikko ja en selviä ja kuolen häpeällisellä tavalla laiskana lihavana synnyttäjänä. Totta kai vahva peruskunto ja normaalipaino olisi hyviä asioita, ja varmasti pitkittyneessä synnytyksessä tai etenkin komplikaatioiden/verenhukan kanssa auttaisivat pysymään toimintakykyisenä ja toipumaan. Mutta synnytys voi edetä hyvin ja itsestään ilman että se on sen suurempi rasitus huonokuntoisellekaan tai että siitä jää mitään erityistä toivuttavaa.

Yllätti myös se, että en tajunnut että vauva oli aika sininen, olin nähnyt tosi sinisiä vastasyntyneitä telkkarissa ja pelännyt että miten suhtaudun jos oma vauva on mustikkazombien näköinen. Omallakin oli napanuora kaulan ympärillä ja mies sanoi että oli sininen, mutta itse en huomannut sitä vaan olin ihan vilpittömästi sitä mieltä että onneksi tuli sellainen söpö vaaleanpunainen. Niin ja se yllätti että imetys sattui ensimmäiset viikot vaikka mitään vikaa ei ollut.

[/quote]

Kiitos vastauksestasi!

En todellakaan ole ollut ikinä edes sairaalassa hoidossa. En ole tuota tullut ajatelleeksikaan, että jo se on tavallaan siitä omasta itsestä ja tietyistä intiimeistäkin asioista luopumista.. Ja neuvolakäynti sisätutkimuksineen (niitä kaiketi tehdään) ja muine tutkimuksineen varmasti vie tiettyä yksityisyyden kokemusta jo valmiiksi pois.. Tarkoititko tätä?

Voiko ajatella, etä sillä hetkellä, kun se oma vauva on mahassa, tuollaiset ns.intimiteetin menetykset yms euvät enää tunnu niin loukkaavilta tai pahoilta? Vaikka tällä hetkellä ei-raskaanaolevana ja aina terveenä olleena ne kuulostavatkin.. no, hiukan nöyryyttäviltä!

Yllätyin tuskasta, jota tuntee peräpukamien vuoksi. Taju oli lähteä. Tuosta pitäisi puhua niin paljon enemmän!