70-luvun kasvatus ja vihamielinen suhtautuminen lapsiin

1974 syntynyt, enkä kasvanut missään tunnekylmässä narsistiperheessä, kuten ap ilmeisesti teki.

Olen pahoillani puolestasi, mutta en osaa yhtään samaistua.

Minulla oli rakastava perhe ja suku, joka kannusti ja oli tukena koko ajan.

70-luvullahan opetettiin aina ettei "haukku haavaa tee".

- Äiti, yks tyyppi on koulussa tosi ilkeä!

- Hyvä lapsi, ei haukku haavaa tee

Tunnistan oman lapsuuteni täysin joka kohdassa.

Olen syntynyt 70-luvun lopulla ja itkettävän tuttuja tarinoita täällä.

Äitini oli kovin mieltynyt henkiseen väkivaltaan; lapselta piti ottaa luulot pois ja tämä olikin äitini lempilausahdus. Kaikki piti arvostella ja lytätä, ihan kaikki, ulkonäöstä alkaen.

Isälläni oli myös terävä kieli, mutta sitäkin terävämmin tarttui fyysiseen väkivaltaan. Tätä se oli, eikä sillä ollut mitään tekemistä kasvatuksen tai edes kurin kanssa. Isä suorastaan haki tilaisuuksia käydä käsiksi ja syyksi riitti leikeissä sotkeentuneet lenkkarit, keitto, jota läikähti hieman pöydälle, väärä ilme, tai sitten syytä ei vain ollut.

Olin täysin näkymätön, hiljainen, varovainen koko ajan, tietoinen pienistäkin ilmapiirin värähdyksistä.

Aikuisena olen miettinyt näitä ajoittain paljonkin ja tullut siihen tulokseen, että hyvä kun osasin varoa. Isästäni huokui sellainen pahuus ja hulluus, että jos todella olisi jotain naksahtanut, jälki olisi ollut rumaa.

Vuosikausiin en ole nähnyt kumpaakaan vanhempaani.

Olen myös miettinyt, että tälläiset perheet olivat aika yleisiä tuolloin.

Kouluni aloitin 80-luvun alkuvuosina, luokkakoot olivat isoja ja meno luokassa oli aivan hirvittävää. Kiusaamista, alistamista, jollain opettajilla oli muinaisia käsityksiä kurista ja toiset antoivat lasten olla vapaasti.

Kummastakaan tyylistä ei tullut hyvää tulosta, aika moni poika oli tottunut kuritusväkivaltaan kotonaan ja piti kunnia-asianaan päästä/joutua koulussa heitetyksi ulos luokasta ns niska-perse-otteella tms. Ja lepsut opettajat olivat sillä kannalla, että kaikki kiusaaminen oli vain nahistelua.

Olen myös miettinyt, että kun niin monen koti-olot olivat mitä olivat, osa oppi kiusaamaan ihan vanhempiensa esimerkistä ja osa oli niin lannistettuja ja alistettuja jo kotona, että kiusaajille olivat ihan hopeatarjottimella.

Kasvoin pienellä paikkakunnalla pohjoisessa, kouluttamattomia ja juurettomia, vanhempiensa sotatraumoilla, köyhyydella, niin aineellisella kuin henkiselläkin, kyllästettyjä taisivat olla lähes kaikki aikuiset tuolloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Löperö kasvatus kirjoitti:

70-luvullahan oli vapaa kasvatus. Lapset saivat tehdä mitä vain, toisin kuin aiemmin. Se näkyy kyllä nyt ihmisten käytöksessä.

Minä en muista mitään vapaata kasvatusta. Sen sijaan muistan kavereita, joilla oli pelko katseessa, kun olivat tehneet jonkun naurettavan pienen lapsimokan (lenkkarien kastelu lätäkössä, kotiavaimen unohtaminen, myöhästyminen 10 minuuttia kotiintuloajasta tms.) ja pelotti mennä omaan kotiin omien vanhempien luo, kun siellä saattoi siitä seurata aivan mitä tahansa.

Oma kasvatukseni ei ollut niin hirveää kuin monilla täällä on ollut (tosin joitakin pieniä poikkeuksia tästä jouduin itsekin kokemaan). Mutta tunnistan todella hyvin sen yleisen ilmapiirin lapsiin suhtautumisessa jota monet ovat kuvanneet.

Sitä yleistä ilmapiiriä kutsuttiin kuriksi. Lapsi ei saanut rikkoa sääntöjä ja vanhempia piti totella.

Se ei ole mikään "sääntö", että lapsi ei saa tehdä virheitä, ja virheitä ei saa anteeksi edes pyytämällä anteeksi. Sekään ei ole mikään "sääntö", että jotain alle 10-vuotiasta vaaditaan käyttäytymään kuin aikuinen. Ei kukaan lapsi pysty sellaiseen vaikka haluaisikin.

Kuinka paljon kotiintuloajalta pitää saada myöhästyä ilman, että tulee rangaistusta?

Jotain on pahasti pielessä, jos lasta pelottaa rangaistus. Jostain kymmenestä minuutista nipottamninen on käsittämätöntä varsinkin silloin, jos lapsella ei ole kelloa, mistä seurata aikaa.

Rangaistuksen tulee siis olla kiva juttu jota ei saa pelätä?

Ei. Vaan omien vanhempien tulee olla ihmisiä joita ei saa pelätä.

Kyllä minä itsekin sain rangaistuksia vanhemmiltani, mutta minua ei silti ikinä pelottanut mennä omaan kotiini, koska sekä ne rangaistukset itse että ne tilanteet joissa niitä annettiin, olivat sellaisia että ne eivät hävittäneet tunnetta että minusta välitetään.

T: 133

Jos rangaistus on yhtään tuntuva, niin tietenkin lasta pelottaa se, että jää kiinni kielletystä asiasta (eli siis pelkää vanhempaansa) tai pelottaa mennä kotiin koska siellä on tiedossa rangaistus.

Siis ihan niin kuin autolla ylinopeutta ajavaa aikuista pelottaa poliisin kohtaaminen ja pelottaa se että saa sakon.

Minulla ei ole sakottavasta poliisista kokemuksia, mutta ainakin Poliisit-sarjassa poliisit ei huuda, solvaa eikä käy käsiksi vaan ihan asiallisesti sanovat, että nyt oli ylinopeutta, tuletko käymään tuossa poliisiautossa, niin kirjoitetaan sinulle sakko. Lopuksi toivottavat vielä hyvää päivänjatkoa.

Eikö vanhempi sitten voi rangaista lastaan ilman huutoa ja solvauksia?

Näköjään ei voi, jos lapsen pitää pelätä vanhempiaan ja tulevaa rangaistusta.

Meillä on nyt ollut jo vuosia Yhdysvalloista Eurooppaan tullut Rosseulainen kasvatus ja koulutus, tulos on nuorten väkivalta kaduilla ja kouluissa, jengit, vanhemmat eivät edes tiedä tai usko opettajiakaan, vaan kiukuttelevat ja uhkailevat opettajiakin ja koulutuksen taso putoaa koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmilla ei ole tarjota muuta rangaistusta kuin satuttaminen ja nöyryyttäminen, kuinka paljon tahansa.

Näin juuri kasvatetaan lapsia jotka eivät tottele mitään eivätkä ketään, koska mitään tuntuvaa ei heille seuraa,  tekivät he mitä tahansa. "Humaanilla" kasvatuksella on hintansa.

Palstalla on joka päivä ketjuja missä joku äiti tai isä valittaa, että ei mahda mitään lapsensa käytökselle. Tulee mieleen, että se entisaikojen remmi taisi sittenkin olla toimivampi kasvatuskeino kuin nykypäivänä käytetty "sanoitus".

Olen itse -85, mutta meillä taisi olla 70-luvun kasvatus. Puolustelet remmiä, mutta itse en koe, että siitä olisi ollut kohdallani hyötyä, mielestäni osasin olla oikeasti pahollani, kun tajusin tehneeni jotain väärin ja siitä sanottiin.

Esimerkki, olin 11 tai 12 vuotta silloin. Olin saanut uudet ihanat valkoiset kevätkengät ja halusin laittaa ne heti kouluun. Äiti kuitenkin kielsi, koska oli kurakeli ja sanoi, että vasta kun on kuivaa, ja nyt pitää laittaa kumisaappaat. Halusin kuitenkin kovasti kokeilla uusia kenkiä ja laitoin ne silti. Kengät kuraantuneita tulin kotiin ja äiti oli tietysti vihainen ja torui ja itsekin heti ymmärsin, että olin tehnyt tyhmästi, vaikka enhän tarkoittanut tietenkään uusia kenkiä liata, eli minua itsekin harmitti, että ne oli nyt likaiset.

Tämä kaikki olisi riittänyt kyllä rangaistukseksi. Kuitenkin, koska olin ollut tottelematon, sain sitten, kun isä oli tullut kotiin vielä sen vyöllä kurituksen, mikä on mielestä aika kova rangaistus tällaisesta. Vai mitä mieltä olette? Kyllä itse olisin tajunnut ilman tätä kuritustakin olla enää toista kertaa kuraamatta kenkiä.

Omasta 70 -luvun lapsuudestani muistan sen, ettei pinnallisina pidetyistä asioista kehuttu. Esim. ulkonäköön liittyvistä asioista ei koskaan. Koulumenestys huomioitiin hillitysti ja pidettiin normaalina, että numerot olivat ja pysyivät yli kahdeksikon. Mikäli eivät, kovisteltiin jonkin verran ja moitiskeltiin laiskuudesta. 'Ei tehrä siitä ny mitään numeroo' kuvastaa loistavasti tamperelaista mentaliteettia myös kasvatuksen suhteen. Kaikki olivat yhtä tasapäistä massaa, kukaan ei noussut kovin paljon muita korkeammalle. Jos joku oli erityisen lahjakas, siitä ei puhuttu. Jos edes hymyilit kohteliaisuuden kuullessasi, olit heti leuhka ja sitä leimaa kannoit koko lapsuutesi ja nuoruutesi. 

Jos asuit kotona oppivelvollisuuden suorittamisen jälkeen, jatkoit opintoja opintolainan turvin tai menit töihin ja sait palkkaa. Molemmissa tapauksissa maksoit mukisematta reilua korvausta vanhemmillesi aiheuttamistasi kuluista niin, että tuli kiire muuttaa kotoa omilleen. Vuokra-asunnot valitettavasti olivat kiven alla, eikä niihin perheettömät tahtoneet päästä. Kotiin maksetun korvauksen lisäksi toimit ilmaisena piikana työ/koulupäivän jälkeen ja osoitit jatkuvaa kiitollisuutta katosta pääsi päällä.

Aikuistuttuani tein sen virheen tasan kerran, että mainitsin isälleni iloitsevani ensimmäisestä ulkomaanmatkastani, jonka sain hankituksi puhelinosakkeen myynnistä saamillani rahoilla. Vastaus oli töykeä: 'Mitäs siinä leuhkit?' Sanaakaan ei kysytty koko matkasta sen koommin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmilla ei ole tarjota muuta rangaistusta kuin satuttaminen ja nöyryyttäminen, kuinka paljon tahansa.

Näin juuri kasvatetaan lapsia jotka eivät tottele mitään eivätkä ketään, koska mitään tuntuvaa ei heille seuraa,  tekivät he mitä tahansa. "Humaanilla" kasvatuksella on hintansa.

Palstalla on joka päivä ketjuja missä joku äiti tai isä valittaa, että ei mahda mitään lapsensa käytökselle. Tulee mieleen, että se entisaikojen remmi taisi sittenkin olla toimivampi kasvatuskeino kuin nykypäivänä käytetty "sanoitus".

Olen itse -85, mutta meillä taisi olla 70-luvun kasvatus. Puolustelet remmiä, mutta itse en koe, että siitä olisi ollut kohdallani hyötyä, mielestäni osasin olla oikeasti pahollani, kun tajusin tehneeni jotain väärin ja siitä sanottiin.

Esimerkki, olin 11 tai 12 vuotta silloin. Olin saanut uudet ihanat valkoiset kevätkengät ja halusin laittaa ne heti kouluun. Äiti kuitenkin kielsi, koska oli kurakeli ja sanoi, että vasta kun on kuivaa, ja nyt pitää laittaa kumisaappaat. Halusin kuitenkin kovasti kokeilla uusia kenkiä ja laitoin ne silti. Kengät kuraantuneita tulin kotiin ja äiti oli tietysti vihainen ja torui ja itsekin heti ymmärsin, että olin tehnyt tyhmästi, vaikka enhän tarkoittanut tietenkään uusia kenkiä liata, eli minua itsekin harmitti, että ne oli nyt likaiset.

Tämä kaikki olisi riittänyt kyllä rangaistukseksi. Kuitenkin, koska olin ollut tottelematon, sain sitten, kun isä oli tullut kotiin vielä sen vyöllä kurituksen, mikä on mielestä aika kova rangaistus tällaisesta. Vai mitä mieltä olette? Kyllä itse olisin tajunnut ilman tätä kuritustakin olla enää toista kertaa kuraamatta kenkiä.

No lähtökohtaisesti tietenkin kaikki ruumiillinen kurittaminen on väärin.

Sinua selvästi kiellettiin tekemästä jotain, asia vieläpä perusteltiin hyvin ja olit sen ikäinen, että varmasti ymmärsit, mitä sinulle sanottin, joten ymmärrän, että sait sen teillä käytössä olleen ankarimman rangaistuksen.

Olen -74 lopulla syntynyt ja ei mulla nyt pahinta mahdollista lapsuutta ollut, mutta kyllähän minäkin selkääni sain. Muistan myös yhden tietyn kerran, olisiko ollut 1982 kesäkuussa kun silloin satoi vähän lunta, isäni ja kummitätini mies lukivat lehdestä jonkun jutun missä joku oli nostanut lapsensa hiuksista ilmaan ja nämä nauroivat vaan kyseiselle jutulle... tämä kuvaa minusta hyvin sitä suhtautumista lapsiin siihen aikaan, aika välinpitämätöntä ja lapset oli suunnilleen jotain harminkappaleita joiden oli paras pysyä poissa aikuisten tieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmilla ei ole tarjota muuta rangaistusta kuin satuttaminen ja nöyryyttäminen, kuinka paljon tahansa.

Näin juuri kasvatetaan lapsia jotka eivät tottele mitään eivätkä ketään, koska mitään tuntuvaa ei heille seuraa,  tekivät he mitä tahansa. "Humaanilla" kasvatuksella on hintansa.

Palstalla on joka päivä ketjuja missä joku äiti tai isä valittaa, että ei mahda mitään lapsensa käytökselle. Tulee mieleen, että se entisaikojen remmi taisi sittenkin olla toimivampi kasvatuskeino kuin nykypäivänä käytetty "sanoitus".

Olen itse -85, mutta meillä taisi olla 70-luvun kasvatus. Puolustelet remmiä, mutta itse en koe, että siitä olisi ollut kohdallani hyötyä, mielestäni osasin olla oikeasti pahollani, kun tajusin tehneeni jotain väärin ja siitä sanottiin.

Esimerkki, olin 11 tai 12 vuotta silloin. Olin saanut uudet ihanat valkoiset kevätkengät ja halusin laittaa ne heti kouluun. Äiti kuitenkin kielsi, koska oli kurakeli ja sanoi, että vasta kun on kuivaa, ja nyt pitää laittaa kumisaappaat. Halusin kuitenkin kovasti kokeilla uusia kenkiä ja laitoin ne silti. Kengät kuraantuneita tulin kotiin ja äiti oli tietysti vihainen ja torui ja itsekin heti ymmärsin, että olin tehnyt tyhmästi, vaikka enhän tarkoittanut tietenkään uusia kenkiä liata, eli minua itsekin harmitti, että ne oli nyt likaiset.

Tämä kaikki olisi riittänyt kyllä rangaistukseksi. Kuitenkin, koska olin ollut tottelematon, sain sitten, kun isä oli tullut kotiin vielä sen vyöllä kurituksen, mikä on mielestä aika kova rangaistus tällaisesta. Vai mitä mieltä olette? Kyllä itse olisin tajunnut ilman tätä kuritustakin olla enää toista kertaa kuraamatta kenkiä.

Aloituksessa puhuttiin vihamielisestä suhtautumisesta lapsiin. Ei tuo kuulosta siltä, vaan "vain" kovalta kurilta.

Ihmettelen kyllä sitä, että ruumillista kuria puolustellaan vieläkin.

Se on kiellettyä, vastoin lakia ja hyvä niin.

Ruumilliseen kajoamiseen liittyy aina myös henkinen väkivalta, ruumiillinen kurittaminen aiheuttaa uhrissa syvää häpeää itseään kohtaan, se on alistamista ja vallankäyttöä.

Olen myös 70-luvulla syntynyt, eivätkä minunkaan vanhempani hetkeäkään epäröineet tukkapöllyjen, luunappejen, vaatteista repimisen ja ihan suoranaisen lyömisen kohdalla.

Vanhemmat toimivat sellaisen 'knee-jerk'-reagoimisen pohjalta, jos itseä otti päähän, luunappia ja tukkapöllyä vaan lapsille, oppivathan olemaan. Ja jos tuon käsittelyn jälkeen itketti, niin haukut päälle, mitäs siinä märiset.

Helppoja lapsiahan me sitten oltiin, hyvä kun uskallettiin hengittää. Ja hengittää voi väärinkin ja siitäkin voi saada tukistusta. Voi elämä.

Se häpeän tunne, kun luunappi napsahtaa otsaan, etkä edes tiedä miksi, 'kun olet semmoinen ja tämmöinen' tai tulee vahinko, kaadut pyörällä ja housun polvessä on reikä tai maitolasi kaatuu tai naurat...

Tämä jää ikuisesti mieleen, jokin aika sitten puistelin eteisen mattoa ulkona ja pieni kivi tms osui minua otsaan. Eka tunne oli hirvittävä häpeän tunne, kyyneleet nousivat silmiin.

Jonnekin syvemmälle on sitten haudattuna vaatteista repimisen ja lyömisen jättämät jäljet. Toivon, että ne pysyvätkin siellä, syvälle haudattuina.

Päänsilitykselle STOP kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli työnarkomaani, joka vapaa-aikansa ryyppäsi, kunnes lähti toisen naisen matkaan kun olin 9v. Siksi puhun vain äidistä tässä, kun joku aiemmin isien roolia jo kyseli. Nyt isä on jo kuollut.

Äitini on syntynyt 50-luvulla, ja saanut ensimmäiset lapsensa 70-luvulla. Kyllä monet tämänkin ketjun kokemukset kuulostavat tutuilta, sitä samaa saimme minä ja siskonikin kokea vaikka ikäeroa meillä on yli 10 vuotta. Tyypillistä oli sellainen tunnetason kylmyys, ei koskaan mitään rohkaisevaa, välittävää tai lämmintä sanaa tai tekoa tullut äidin suunnalta. Jos laitoin oven liian lujaa kiinni tai olin pahalla päällä, äiti uhkaili että antaa pois lastenkotiin. Selkään sain usein, tukkapöllyä myös. En vieläkään osaa kunnolla näyttää tunteitani tämän takia.

Mitään ei meille opettanut, ei saatu itse edes opetella vaan heti oltiin haukkumassa "ette kuitenkaan osaa" ja äiti marttyyrina teki sitten itse. Sitten haukkui tutuille kun kakarat ei siivoa. Mikä helvetin logiikka tossakin on?! Kaikesta epäonnistumisesta oltiin nälvimässä, kaikki ideat ja unelmat piti tuhota tuolla "et kuitenkaan onnistu" -mantralla. Vaan jos jossain onnistui, se oli heti äidin ansiota. Nyt kun olemme aikuisia, haukkuu silti selän takana, ainoastaan kun olimme lapsia äiti uskalsi haukkua päin naamaa. Nykyään ne haukut on aika samanlaisia, mitään ei osata, opiskelemani ala yliopistossa on turha, siskon työura on täyttä paskaa jne. Äiti itse käynyt pelkän kansakoulun ja maannut työttömänä 20 vuotta ennen kuin eläkkeen sai, kova vaan on muita kritisoimaan. Tuttua on myös tuo, että jos jossain asiassa on eri mieltä, se on heti henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Jos äiti tekee jossain väärin, vaikka valehtelee päin naamaa isoista ja vakavista asioista, hän onnistuu uhriutumaan tilanteessa kuin tilanteessa jos jää kiinni. Syyllistäminen, uhriutuminen, marttyyri-itku, itsemurhauhkaukset... Tuttua.

Minulla oli jo lapsena tunne, että äiti vihaa minua. Pyysin usein häneltä suoraan anteeksi olemassaoloani, eikä äiti koskaan sanonut mitään. Paistatteli varmaan ylemmyyden tunteessaan kun sai pienen lapsen alistettua. Tuntuu, että hän tahtoi vaan purkaa kaiken paskan olonsa minun niskaani, puolustuskyvyttömän lapsen joka kaipasi vain rakkautta ja huomiota. Jos halusin lapsena edes halausta, äiti väänsi naamansa niin kuvottuneeseen irvistykseen ja kavahti poispäin, ettei tehnyt mieli halailla enää. Mietin itsemurhaa ensimmäisen kerran 8-vuotiaana :( koska isä ei ollut läsnä oikein koskaan, sisko oli paljon minua vanhempi ja äiti oli onnistunut luonteellaan karkottamaan kaikki läheisensä, ei minulla ollut yhtäkään turvallista aikuista ympärillä kasvaessani. Tuli pahat ahdistukset ja masennukset käytyä läpi, myös rankka koulukiusaaminen. Joskus suren vielä nykyäänkin sitä, ettei minulla ole koskaan ollut ketään rakastavaa lähelläni lapsuudessani. Kun pienen elämänsä tunsi itsensä niin inhotuksi, vihatuksi ja epätoivotuksi, se jättää kyllä jälkensä. Sisälläni on ajoittain edelleen se pieni lapsi, joka kaipaisi hellyyttä ja rakkautta :') äitiin en ole enää väleissä. Kauhulla odotan, josko hän alkaa inistä apua vanhuuden vaivoihinsa lähivuosina.

N26

Voi hyvä luoja, mitä urputusta ja ruikutusta. Tuntuu, että kaikki on nykyään enemmän tai vähemmän traumatisoituneita, jos lapsena on moitittu tai saatu selkään. Mun perheessäni on lähdetty lähtökohdasta, että lapset on aikusisia alempana arvoasteikolla, sillä kun ei ole velvollisuuksia ei ole oikeuksiakaan. Lasten kuuluu saada käytöksestään palautetta ja KASVAA aikuisiksi; yrityksen ja erehdyksen kautta. Nykyään lapset paapotaan täysin pilalle. Kiitos ei lasta kasvata. En ole koskaan ymmärtänyt mitään lasten ja vanhempien välistä lääppismistä. Tissistä kasvetaan eroon ja siinä se.

Ja mitä tulee kasvatusmetoideihin, niin mielestäni on täysin ok vedellä lasta selkään, jos aihetta on. Se kasvattaa luonnetta ja kivun kautta muistaa erehdyksensä. Muistan kerran, kun olin 13 -vuotias ja tyhjensin kiireessä tiskikonetta ja hajoitin lasin vahingossa. Äiti veteli remmillä niin, että ei tehnyt mieli istua koulussa seuraavana päivänä. En myöskään tehnyt mieli rikkoa laseja.

Olen nykyään 22 -vuotias kunnon kansalainen ja opiskelen korkeakoulussa. Aikuisuuteen kasvaminen ei SAA olla päänsilittelyä.

Terv.

Vm. 1994

odota vielä 20v ja tule sitten nauramaan ja kertomaan kuinka hyvin sulla kaikki sujuu. Olet sen ikäinen ettet ole vielä kunnolla sisäistänyt asiaa. t. suorittanut elämää mallikkaasti melkein nelikymppiseksi.

En tuommoista muista ollenkaan. Tuntuu, että nykyään lapsia mielistellään niin, ettei niistä koskaan tule toisia kunnioittavia, ahkeria kansalaisia.

Vielä se, että 70-luvulla vanhemmat erosivat todella harvoin. Varmaankin juuri lasten takia, ja isommat riidat nieltiin..lasten takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmilla ei ole tarjota muuta rangaistusta kuin satuttaminen ja nöyryyttäminen, kuinka paljon tahansa.

Näin juuri kasvatetaan lapsia jotka eivät tottele mitään eivätkä ketään, koska mitään tuntuvaa ei heille seuraa,  tekivät he mitä tahansa. "Humaanilla" kasvatuksella on hintansa.

Palstalla on joka päivä ketjuja missä joku äiti tai isä valittaa, että ei mahda mitään lapsensa käytökselle. Tulee mieleen, että se entisaikojen remmi taisi sittenkin olla toimivampi kasvatuskeino kuin nykypäivänä käytetty "sanoitus".

Olen itse -85, mutta meillä taisi olla 70-luvun kasvatus. Puolustelet remmiä, mutta itse en koe, että siitä olisi ollut kohdallani hyötyä, mielestäni osasin olla oikeasti pahollani, kun tajusin tehneeni jotain väärin ja siitä sanottiin.

Esimerkki, olin 11 tai 12 vuotta silloin. Olin saanut uudet ihanat valkoiset kevätkengät ja halusin laittaa ne heti kouluun. Äiti kuitenkin kielsi, koska oli kurakeli ja sanoi, että vasta kun on kuivaa, ja nyt pitää laittaa kumisaappaat. Halusin kuitenkin kovasti kokeilla uusia kenkiä ja laitoin ne silti. Kengät kuraantuneita tulin kotiin ja äiti oli tietysti vihainen ja torui ja itsekin heti ymmärsin, että olin tehnyt tyhmästi, vaikka enhän tarkoittanut tietenkään uusia kenkiä liata, eli minua itsekin harmitti, että ne oli nyt likaiset.

Tämä kaikki olisi riittänyt kyllä rangaistukseksi. Kuitenkin, koska olin ollut tottelematon, sain sitten, kun isä oli tullut kotiin vielä sen vyöllä kurituksen, mikä on mielestä aika kova rangaistus tällaisesta. Vai mitä mieltä olette? Kyllä itse olisin tajunnut ilman tätä kuritustakin olla enää toista kertaa kuraamatta kenkiä.

No lähtökohtaisesti tietenkin kaikki ruumiillinen kurittaminen on väärin.

Sinua selvästi kiellettiin tekemästä jotain, asia vieläpä perusteltiin hyvin ja olit sen ikäinen, että varmasti ymmärsit, mitä sinulle sanottin, joten ymmärrän, että sait sen teillä käytössä olleen ankarimman rangaistuksen.

Kenkien sotkemista tulee ankarin rangaistus? No onpa tuo ollut sitten kovin kiltti lapsi, jos tuo oli pahinta, mitä hän teki.

Vierailija kirjoitti:

En tuommoista muista ollenkaan. Tuntuu, että nykyään lapsia mielistellään niin, ettei niistä koskaan tule toisia kunnioittavia, ahkeria kansalaisia.

Vielä se, että 70-luvulla vanhemmat erosivat todella harvoin. Varmaankin juuri lasten takia, ja isommat riidat nieltiin..lasten takia.

Huutonaurua! Silloin ei erottu, kun se oli sosiaalisesti paheksuttua. Lapsia siinä ei ajateltu ollenkaan, lapset saivat todistaa riidat ja pahoinpitelyt ja juoppohullun isän raivoamiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmilla ei ole tarjota muuta rangaistusta kuin satuttaminen ja nöyryyttäminen, kuinka paljon tahansa.

Näin juuri kasvatetaan lapsia jotka eivät tottele mitään eivätkä ketään, koska mitään tuntuvaa ei heille seuraa,  tekivät he mitä tahansa. "Humaanilla" kasvatuksella on hintansa.

Palstalla on joka päivä ketjuja missä joku äiti tai isä valittaa, että ei mahda mitään lapsensa käytökselle. Tulee mieleen, että se entisaikojen remmi taisi sittenkin olla toimivampi kasvatuskeino kuin nykypäivänä käytetty "sanoitus".

Olen itse -85, mutta meillä taisi olla 70-luvun kasvatus. Puolustelet remmiä, mutta itse en koe, että siitä olisi ollut kohdallani hyötyä, mielestäni osasin olla oikeasti pahollani, kun tajusin tehneeni jotain väärin ja siitä sanottiin.

Esimerkki, olin 11 tai 12 vuotta silloin. Olin saanut uudet ihanat valkoiset kevätkengät ja halusin laittaa ne heti kouluun. Äiti kuitenkin kielsi, koska oli kurakeli ja sanoi, että vasta kun on kuivaa, ja nyt pitää laittaa kumisaappaat. Halusin kuitenkin kovasti kokeilla uusia kenkiä ja laitoin ne silti. Kengät kuraantuneita tulin kotiin ja äiti oli tietysti vihainen ja torui ja itsekin heti ymmärsin, että olin tehnyt tyhmästi, vaikka enhän tarkoittanut tietenkään uusia kenkiä liata, eli minua itsekin harmitti, että ne oli nyt likaiset.

Tämä kaikki olisi riittänyt kyllä rangaistukseksi. Kuitenkin, koska olin ollut tottelematon, sain sitten, kun isä oli tullut kotiin vielä sen vyöllä kurituksen, mikä on mielestä aika kova rangaistus tällaisesta. Vai mitä mieltä olette? Kyllä itse olisin tajunnut ilman tätä kuritustakin olla enää toista kertaa kuraamatta kenkiä.

No lähtökohtaisesti tietenkin kaikki ruumiillinen kurittaminen on väärin.

Sinua selvästi kiellettiin tekemästä jotain, asia vieläpä perusteltiin hyvin ja olit sen ikäinen, että varmasti ymmärsit, mitä sinulle sanottin, joten ymmärrän, että sait sen teillä käytössä olleen ankarimman rangaistuksen.

Kenkien sotkemista tulee ankarin rangaistus? No onpa tuo ollut sitten kovin kiltti lapsi, jos tuo oli pahinta, mitä hän teki.

Ei sotkemisesta vaan siitä, että ei totellut.

Olen syntynyt 60- luvun alussa ja ikinä en ole kuullut lapsuudessa tai nuoruudessa kenenkään sanovan ketään idiootiksi. Ei tyhmäksikään. Nimittely on enemmänkin nykyajan keksintö. Puhetyyli oli paljon sivistyneempää ja hienotunteisempaa ennen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tuommoista muista ollenkaan. Tuntuu, että nykyään lapsia mielistellään niin, ettei niistä koskaan tule toisia kunnioittavia, ahkeria kansalaisia.

Vielä se, että 70-luvulla vanhemmat erosivat todella harvoin. Varmaankin juuri lasten takia, ja isommat riidat nieltiin..lasten takia.

Huutonaurua! Silloin ei erottu, kun se oli sosiaalisesti paheksuttua. Lapsia siinä ei ajateltu ollenkaan, lapset saivat todistaa riidat ja pahoinpitelyt ja juoppohullun isän raivoamiset.

No eipä ollut. Jos olisi, olisivat eronneet jo ajat sitten, mutta ei.

Yhtään tuommoista juoppohullutapausta en muista niiltä ajoilta omista piireistä. Olihan niitä silloinkin kuten 8 surmanluotia todistaa, mutta nykypäivänähän näitä vasta riittää. Jännää, kun pitää musta tehdä valkoiseksi tai toisinpäin, vaikka itsellä ei ole mitään kokemusta asioista. Siinähän naurat pölvästi.

No huh ei meillä vaan tuollaista ollut. Esimerkkiisi verrattuna todella välittävät ja kivat vanhemmat. Tietenkin riippuu mihin vertaa. Hirveän henkilökohtaisia kuvioita en ole ikinä itse halunnut puida vanhempien kanssa varsinkaan aikuisena. Siksi huvittavaa kun olen kuullut sivukorvalla (toivottavasti väärin) että huhut joistain huonista väleistä olisi liikkuneet, vaikka ei ole pätkääkään totta. Ei ole nyt huonot, eikä ole ikinä ollutkaan ja syy miksi ei tavata toisen vanhemman kanssa on, että muutti ulkomaille.

Ei tuo esimerkki kuvaa mielestäni 70-luvun vanhemmuutta hirveän hyvin noin yleisesti.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse -85, mutta meillä taisi olla 70-luvun kasvatus. Puolustelet remmiä, mutta itse en koe, että siitä olisi ollut kohdallani hyötyä, mielestäni osasin olla oikeasti pahollani, kun tajusin tehneeni jotain väärin ja siitä sanottiin.

Esimerkki, olin 11 tai 12 vuotta silloin. Olin saanut uudet ihanat valkoiset kevätkengät ja halusin laittaa ne heti kouluun. Äiti kuitenkin kielsi, koska oli kurakeli ja sanoi, että vasta kun on kuivaa, ja nyt pitää laittaa kumisaappaat. Halusin kuitenkin kovasti kokeilla uusia kenkiä ja laitoin ne silti. Kengät kuraantuneita tulin kotiin ja äiti oli tietysti vihainen ja torui ja itsekin heti ymmärsin, että olin tehnyt tyhmästi, vaikka enhän tarkoittanut tietenkään uusia kenkiä liata, eli minua itsekin harmitti, että ne oli nyt likaiset.

Tämä kaikki olisi riittänyt kyllä rangaistukseksi. Kuitenkin, koska olin ollut tottelematon, sain sitten, kun isä oli tullut kotiin vielä sen vyöllä kurituksen, mikä on mielestä aika kova rangaistus tällaisesta. Vai mitä mieltä olette? Kyllä itse olisin tajunnut ilman tätä kuritustakin olla enää toista kertaa kuraamatta kenkiä.

Tämähän se oli aina se uhkaus, odotahan kun isä tulee kotiin, kyllä remmi laulaa persposkilla...