Mikä on ollut elämäsi vaikein asia hyväksyä, miten onnistuit?

Tai ei tuo vaikein ole, mutta tuli mieleen -3

Paskat välit isoveljeen. Meille ei ikinä sattunu mitään dramaattista, minkä takia ei oltais tultu toimeen, mutta lapsesta asti (kun lähestyin ala-asteikää) veli hoki, ettei sitten halua että kukaan tietää meidän olevan sisaruksia. Veli oli helvetin vihanen, kun ekaluokalla yks vanhempi poika kiusas mua koulussa ja äiti käski veljen puolustaa mua. Teini-iässä me ei enää ees puhuttu, veli vaan haukku päivittäin ja hoki miten ruma ja ällöttävä olen ja miten mun pitäis kuolla ja tappaa itteni, että muut ois onnellisia. Sano ettei kukaan voi rakastaa mua ikinä kun oon niin ruma ja läski ja vaikka mitä.

Ylläri et näin parinkympin jälkeen en oo erityisesti halunnu pitää välejä veljeen yllä millään tavalla. Veli on vähän kohentanu käytöstään et sukujuhlissa rupattelee small talkia ja joinain jouluina saan ihan lahjankin. Vastas synttärionnittelutekstariinki tänä vuonna, olin ihan liian ilonen jo semmosesta.

Jollain tavalla oon jo yli koko hommasta ja jollain lailla en. Musta on ok, ettei joku pidä musta, eikä se välttämättä oo mun syy. Kuitenkin kannan vähän kaunaa, miten paljon parempi itsetunto mulla voiskaan olla ilman sen paskaa käytöstä. Ei mulla oo oikein halua muuttaa tilannetta, mä elän omaa elämääni ja se saa elää omaansa. Tuntuu vaan tosi pahalta ku tutut puhuu miten niillä on hyvät välit sisaruksiin, ja ite huomaa ettei oo ees mitään välejä omaan veljeen, eikä varmaan ees tuu. Ja kun en vaan tiedä enkä ymmärrä että miksi se on aina ollu semmonen, äiti joskus sano etten ehkä oo semmonen sisko ku se ois halunnu, mut ei sekään kyl paljoo lohduta.

Nykyään ei auta ku jatkaa omaa elämää ja elää tän asian kanssa, ei se suremalla muutu.

Äitipuoli. En ole hyväksynyt enkä hyväksy. Emme ole tekemisissä.

Isän kuolema liian nuorena. Hyväksymisprosessi kesken..

En hyväksy kärpästä paskan päällä. En ole lande ihminen vaikka olen väärässä paikassa.

Äidillä ja minulla ei tule koskaan olemaan läheisiä välejä. Lapsuudessani on tiettyjä isoja ja vaikeita asioita mistä olisin halunnut keskustella, mutta äidille nuo asiat on niin vaikeita että kieltää niiden olemassaolon kokonaan. Nuorempana kun yritin ottaa asiat puheeksi, tuli riita joka kerta. Äiti väitti minun kuvittelevan tai muistavan asiat väärin. Nuo on asioita jotka myös lähisuku tietää, eivät ole minun mielikuvituksen tulosta.

Pitkään meni päästä yli siitä että hän haluaa lakaista kaikki maton alle. Nykyään olen luovuttanut tai jopa hyväksynyt asian. Olen päättänyt että en aio puhua äidilleni elämästäni mitään mitä ei voi puhua kenelle tahansa. En puhu iloista enkä suruista. Hän on viimeinen ihminen johon tukeutuisin tarvitessani apua. Välimme ovat kuitenkin hyvät kun pysytellään pinnallisissa keskustelunaiheissa. Välejä en halua katkaista kokonaan siskojeni vuoksi. Lapsilleni on ihan hyvä mummo.

Exän aiheuttama ulosottovelka. Vaikka summa on pieni, vain 6000€, niin yksinhuoltajana maksaminen ei onnistunut aikoinaan. Valmistun vuoden päästä, ja odotan kovasti sitä päivää kun velka on maksettu ja olen täysin velaton. On ollut vaikea paikka huomata miten sinisilmäinen ja hölmö olin, ja miten paljon helpommalla olisin voinut päästä jos olisin eronnut ajoissa. Tunnen kipua siitä, että typeryyteni aiheutti minulle maksuhäiriömerkinnän, joka on leimannut minut yhteiskunnan pohjasakaksi, siltä se ainakin on tuntunut. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että kyse on vain rahasta. Kukaan läheiseni ei ole vakavasti sairas, kukaan ei ole kuollut. Joskus tuo velkakin on vain kärpäsenpaska mun elämäni kartalla. :)

Oman lapsen kuoleminen. Neljä vuotta aikaa kulunut. Pahimmat aallonpohjat on jo ohi, mutta kaipuu jäljellä.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:43"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:39"]

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:00"]

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 14:35"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 13:59"] Että olen vahvasti narsismiin ja jopa sosiopatiaan taipuvainen. Osaan esittää kaikkia tunteita mutta en tunne juuri mitään aidosti, vaikkakin suren syvästi isäni kuolemaa. En siis ole toivoton tapaus, mutta en kykene esim. parisuhteeseen koska aiheutan vain sydänsurua ja aina jotenkin ajaudun manipuloimaan miesystäviäni, tai pettämään. Olen siis hyväksynyt ajatuksen yksinäisestä loppuelämästä, ellen löydä pysyvää avointa suhdetta. N30 [/quote]   Oletko yrittänyt saada ammattiauttajan tukea? Kyllähän narsistisista piirteistä (jos niistä tosiaan on kyse) voi jotenkin parantua, jos kerran itse tunnistaa ongelman. Narsistien parantumisen esteenä on ilmeisesti yleensä se, että eivät katso itsessään olevan mitään vikaa, koska vika on vain muissa.  [/quote] Kiitos empatiasta. Olen käynyt terapiassa, sekä psykoterapiassa että kognitiivisessa ahdistuksen takia. Yritin vuosia muuttaa itseäni mutta epäonnistuin aina ja ahdistuin, kun muut joutuivat kärsimään masennuskausieni takia. Masennuin ja ahdistuin niin pahasti, että lakkasin yrittämästä olla ns. normaali ja sen sijaan elää elämääni niin, etten enää onnistu satuttamaan ihmisiä. Joitakin asioita en tosin saa "kytkettyä pois päältä", esim. mulle on hirveän vaikeaa olla neutraali ja kylmä uusille miestuttavuuksille koska he ihastuvat aina valloittavuuteeni. Tämä valloittavuus tulee siis luonnostaan (jo lapsena hurmasin kaikki aikuiset) ja sitten joudun hankaliin tilanteisiin kun miehet luulevat että olen oikeasti kiinnostunut. Nautin suunnattomasti huomiosta ja pienestä jännityksestä, mutta oikeasti en ole erityisen seksuaalinen enkä missään nimessä halua vakavaa suhdetta. Hullua on se, etten ole edes hoikka enkä mikään klassinen kaunotar, vaan enemmänkin hiukan erikoisen näköinen. Tarkkailen jatkuvasti ihmisiä ja näen paljon salattuja motiiveja ja tunteita. Joskus huvikseni teen psykologisia kokeita uhreillani näiden tietämättä. En satuttaakseni, vaan mielenkiinnosta. On jännää tarkkailla, miten ihmiset reagoivat kaikenlaiseen. Olen vahva johtajatyyppi mutta aidosti ilkeiden ihmisten edessä pelkään ja voin huonosti.

[/quote]

Mulla on samaa. Voimia sinulle. 

Olen myös käynyt paljon terapiassa, mutta siellä EI TAJUTA ongelman luonnetta, että sitä todella tarttis APUA, eikä jotain laimeaa lässytystä. Mut mä veikkaan, että narsismia ymmärtäviä terapeutteja on liian vähän. Ei ihme, ettei apua saa, kun se terapeutti kuvittelee, että meidän elämässä on päteneet jotkut normaalit lainalaisuudet. Kun ei ole. Vanhemmistahan tää on lähtöisin. Kun on vino malli niin mitä sitä sitten itse on :(

[/quote]

Onko se jotenkin patologista että tekee psykologisia testejä nähdäkseen miten ihmiset reagoivat? Siis ei mitään pahoja asioita, vaan lähinnä sellaisia joissa he näyttävät todelliset motiivinsa ja tunteensa... teen sellaisia aika usein esim. työkavereille, se on melkeinpä automaattista.
[/quote]

Osaatteko kertoa jonkun esimerkin tälläisestä käytöksestä? Luin nuo viestit ja tunsin ns. piston sydämessäni, siis selkeän syyllisyyden tunteen.. Mutta en millään keksi mistä johtui, kun en ole tiedostaen suunnitellut "testaamista" mutta jotenkin tiesin heti että auts tuotahan mäkin teen.

Raiskaus. Tapahtumasta 3vuotta aikaa, edelleen olen aivan rikki. En pysty työelämään. Olen eristäytynyt, sulkeutunut, yksinäinen. Paranemistani voisi auttaa se, jos tuomio olisi ollut ehdoton, mutta ei, eipä tietenkään kun ehdollista ja yhdyskuntapalvelua. 

Oikeudenkäyntiprosessit olivat raskaita ja mitä niistä hyödyin? En juuri mitään. Tyyppi elelee vapaana ja mun elämä on särkynyt.

Välillä vaan tuntuu, että kumpa en olisi rikosilmoitusta koskaan tehnytkään, koska minun, naisen, ihmisarvo on näköjään niin mitätön.

Huoh.

Mies jota rakastan ei rakasta minua tarpeeksi halutakseen olla kanssani. Olen kohta 26.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 18:11"]

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:43"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:39"] [quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:00"] [quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 14:35"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 13:59"] Että olen vahvasti narsismiin ja jopa sosiopatiaan taipuvainen. Osaan esittää kaikkia tunteita mutta en tunne juuri mitään aidosti, vaikkakin suren syvästi isäni kuolemaa. En siis ole toivoton tapaus, mutta en kykene esim. parisuhteeseen koska aiheutan vain sydänsurua ja aina jotenkin ajaudun manipuloimaan miesystäviäni, tai pettämään. Olen siis hyväksynyt ajatuksen yksinäisestä loppuelämästä, ellen löydä pysyvää avointa suhdetta. N30 [/quote]   Oletko yrittänyt saada ammattiauttajan tukea? Kyllähän narsistisista piirteistä (jos niistä tosiaan on kyse) voi jotenkin parantua, jos kerran itse tunnistaa ongelman. Narsistien parantumisen esteenä on ilmeisesti yleensä se, että eivät katso itsessään olevan mitään vikaa, koska vika on vain muissa.  [/quote] Kiitos empatiasta. Olen käynyt terapiassa, sekä psykoterapiassa että kognitiivisessa ahdistuksen takia. Yritin vuosia muuttaa itseäni mutta epäonnistuin aina ja ahdistuin, kun muut joutuivat kärsimään masennuskausieni takia. Masennuin ja ahdistuin niin pahasti, että lakkasin yrittämästä olla ns. normaali ja sen sijaan elää elämääni niin, etten enää onnistu satuttamaan ihmisiä. Joitakin asioita en tosin saa "kytkettyä pois päältä", esim. mulle on hirveän vaikeaa olla neutraali ja kylmä uusille miestuttavuuksille koska he ihastuvat aina valloittavuuteeni. Tämä valloittavuus tulee siis luonnostaan (jo lapsena hurmasin kaikki aikuiset) ja sitten joudun hankaliin tilanteisiin kun miehet luulevat että olen oikeasti kiinnostunut. Nautin suunnattomasti huomiosta ja pienestä jännityksestä, mutta oikeasti en ole erityisen seksuaalinen enkä missään nimessä halua vakavaa suhdetta. Hullua on se, etten ole edes hoikka enkä mikään klassinen kaunotar, vaan enemmänkin hiukan erikoisen näköinen. Tarkkailen jatkuvasti ihmisiä ja näen paljon salattuja motiiveja ja tunteita. Joskus huvikseni teen psykologisia kokeita uhreillani näiden tietämättä. En satuttaakseni, vaan mielenkiinnosta. On jännää tarkkailla, miten ihmiset reagoivat kaikenlaiseen. Olen vahva johtajatyyppi mutta aidosti ilkeiden ihmisten edessä pelkään ja voin huonosti. [/quote] Mulla on samaa. Voimia sinulle.  Olen myös käynyt paljon terapiassa, mutta siellä EI TAJUTA ongelman luonnetta, että sitä todella tarttis APUA, eikä jotain laimeaa lässytystä. Mut mä veikkaan, että narsismia ymmärtäviä terapeutteja on liian vähän. Ei ihme, ettei apua saa, kun se terapeutti kuvittelee, että meidän elämässä on päteneet jotkut normaalit lainalaisuudet. Kun ei ole. Vanhemmistahan tää on lähtöisin. Kun on vino malli niin mitä sitä sitten itse on :( [/quote] Onko se jotenkin patologista että tekee psykologisia testejä nähdäkseen miten ihmiset reagoivat? Siis ei mitään pahoja asioita, vaan lähinnä sellaisia joissa he näyttävät todelliset motiivinsa ja tunteensa... teen sellaisia aika usein esim. työkavereille, se on melkeinpä automaattista. [/quote] Osaatteko kertoa jonkun esimerkin tälläisestä käytöksestä? Luin nuo viestit ja tunsin ns. piston sydämessäni, siis selkeän syyllisyyden tunteen.. Mutta en millään keksi mistä johtui, kun en ole tiedostaen suunnitellut "testaamista" mutta jotenkin tiesin heti että auts tuotahan mäkin teen.

[/quote]

Esim. jos joku hakee kahvipöydässä mahdollisuutta väittelyyn esittämällä mielipiteen jonka olettaa edustavan aivan jotain muuta kuin minun näkemykseni saattaisi olla, niin reagoin siten ettei hän pysty luomaan asiasta minkäänlaista väittelyä vaikka on odottanut tilaisuutta siihen. Sitten katson, miten hän jatkaa. Esim. jaksaako vielä vängätä ja kärjistää yksikseen, häkeltyykö, luovuttaako, lähteekö vihaisena pois pöydästä vai kuittaako naurulla. 

Joskus taas saatan esittää hieman yksinkertaista keskustelussa nähdäkseni, kuka keskustelukumppaneista saa erityistä mielihyvää siitä että on mielestään hyvin paljon fiksumpi kuin toinen. Teen kuitenkin nämä aina huomaamattomasti siten, että asia menee täydestä. 

Olen siis tuo jolle tällainen on melkeinpä automaattista. Työyhteisössä kun on lähes aina joku kusipää, joka yrittää alistaa muita ja ylentää itsensä niin jotenkin nautin kun saan ohjailla tällaista henkilöä paljastamaan ne syvimmät motiivinsa minulle ja toki samalla muillekin. Reiluille ihmisille en tee näitä juttuja.

Kuka pölvästi lainaa suunnilleen joka keskusteluketjussa  kymmenen kirjoittajan sepustukset!? Vie puolet sivua, eikä kukaan lue kaikkia lainauksia. Rajoita hyvä ihminen!

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:50"]

Diagnoosina epävakaa personallisuushäiriö oli kova pala. Se siis, ettei kysymys ole mistään ohimenevästä masennuskaudesta tai elämäntilanteesta johtuvasta draamasta, vaan vika on KOKO persoonallisuudessani, enkä parane koskaan. Oireet ovat tasaantuneet kyllä iän myötä ja elän ihan "normaalia" elämää, mutta tämä sairaus tulee olemaan aina osa minua, samoin varmaan lääkityksen laita.

Toisaalta helpottavaa kun lukuisten eri diagnoosien jälkeen sain sen oikean diagnoosin. Eli kai tässä jossakin hyväksynnän rajamailla ollaan. Silti ottaa usein koville, kun täällä kuvaillaan epävakaita hirviöiksi ja kehotetaan pysymään erossa niin kaveruuden kuin parisuhteenkin kannalta. Ja ihan silkat kusipäät tulkitaan usein keittiöpsykologiassa joko epävakaiksi tai narsisteiksi. 

[/quote]

Toivottavasti et pahoita mieltäsi siitä mitä aion nyt kirjoittaa. Haluan vain että ymmärrät kuinka hankalaa voi olla epävakaan persoonallisuuden kanssa eläminen.

Luin kerran netistä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä ja tajusin että ex-avomiehelläni on tai oli niitä piirteitä. Seurustelimme 3 vuotta ja se aika oli rehellisesti sanottuna draamasta draamaan elämistä. Aina sattui ja tapahtui, hänen kanssaan piti elää varoen. Piti miettiä jokainen sana ja äänenpaino tarkkaan, ettei ex saanut siitä kimmoketta johonkin älyttömään päähänpistoon. Jos sanoin pari päivää olkkarin lattialla lojuneista sukista että voisihan ne joskus viedä pyykkikoriin eikä jättää joka kerta nurkkiin lojumaan, pum ja pam, ex alkoi raivoamaan ja pakkasi vaatteet pussiin. Halusi eron ja aikoi mennä vanhempiensa luokse asumaan. Sieltä sitten parin päivän päästä häntä koipien välissä takaisin. Tai töissä joku pikkujuttu vastusti, hermostui ja irtisanoi itsensä, eikä aikonut edes käydä irtisanomisaikaa töissä. Parin viikon päästä mietti mistä saa rahaa maksaa laskut. Tai lähti opiskelemaan, opettaja oli antanut jostain negatiivista palautetta, siihen loppui se koulunkäynti. Kerran meni kaverinsa kanssa sukset ristiin, ex meni ja käytti kaikki tilillään olleet rahat johonkin "kivaan". Laskut oli maksamatta.

Edellä oli mainittuna vain pari juttua, mutta sellaista se oli joka viikko. Erityisen tavallista oli minulle raivoaminen ja rahojen kuluttaminen johonkin. Jälkeenpäin suri miten saa elämän taas raiteilleen, kun laskutkin oli maksamatta ja jostain pitäisi saada lainaa. Aina minut jätettyään, itki seuraavana päivänä takaisin. Olin kuulemma maailman paras ja ihanin ja rakkain jne. Mielialat aina vaihteli laidasta laitaan, ihan sekunneissa ja joka päivä. Minulla oli silloin hyvin huono itsetunto ja nielin kaiken tapahtuneen. Lopulta väsyin itse, aloin näkemään että se ei ole normaalia. Tunteeni kuolivat ja erottiin.

Nykyään olen sitä mieltä että vaikka olisin jo tuolloin tiennyt ko. häiriöstä, en silti olisi jaksanut hänen kanssaan. Rehellisesti sanottuna, elämä oli helvetillistä, väsyttävää. Koskaan ei ollut kahta päivää peräkkäin tasaisen tappavan tylsää. Aina tapahtui. Toivon että exäni on ymmärtänyt ettei tuo ole helppoa hänellekään ja hakeutuu lääkäriin ja saisi apua kuten sinäkin olet ilmeisesti saanut.

Kaikkea hyvää sinulle.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 18:46"]

Kuka pölvästi lainaa suunnilleen joka keskusteluketjussa  kymmenen kirjoittajan sepustukset!? Vie puolet sivua, eikä kukaan lue kaikkia lainauksia. Rajoita hyvä ihminen!

[/quote]

Liioittelet hieman, tuossa oli vain viisi lainausta sisäkkäin.

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 18:33"]

Esim. jos joku hakee kahvipöydässä mahdollisuutta väittelyyn esittämällä mielipiteen jonka olettaa edustavan aivan jotain muuta kuin minun näkemykseni saattaisi olla, niin reagoin siten ettei hän pysty luomaan asiasta minkäänlaista väittelyä vaikka on odottanut tilaisuutta siihen. Sitten katson, miten hän jatkaa. Esim. jaksaako vielä vängätä ja kärjistää yksikseen, häkeltyykö, luovuttaako, lähteekö vihaisena pois pöydästä vai kuittaako naurulla. 

Joskus taas saatan esittää hieman yksinkertaista keskustelussa nähdäkseni, kuka keskustelukumppaneista saa erityistä mielihyvää siitä että on mielestään hyvin paljon fiksumpi kuin toinen. Teen kuitenkin nämä aina huomaamattomasti siten, että asia menee täydestä. 

Olen siis tuo jolle tällainen on melkeinpä automaattista. Työyhteisössä kun on lähes aina joku kusipää, joka yrittää alistaa muita ja ylentää itsensä niin jotenkin nautin kun saan ohjailla tällaista henkilöä paljastamaan ne syvimmät motiivinsa minulle ja toki samalla muillekin. Reiluille ihmisille en tee näitä juttuja.

[/quote]

Minäkin teen tällaista, ja nimenomaan vain ilkeille ihmisille, jotka yrittävät kohottaa omaa arvoaan käyttämällä muita hyväksi tavalla tai toisella. Olenko minäkin nyt sosiopaatti?

(Eri vastaaja)

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 17:09"]

Hampaiden terveyden menettäminen. En pääse siitä ikinä yli ja mietin joka päivä itsemurhaa.

[/quote]

Mitä hampaillesi on käynyt?

Tapailin varattua miestä useita vuosia. Suhde alkoi siten, että varattu mies valehteli olevansa eronnut. Sitten rakastuin, enkä päässyt eroon miehestä ja mies tietysti omalta osaltaan piti kiinni minusta. Todella rankkaa nyt hyväksyä tuo ajanjakso osaksi elämääni. EN hyväksy pettämistä alkuunkaan. 

Etten pysty estämään muita yksityisautoilemasta ja joudun siksi hengittämään likaista ilmaa joka ikinen päivä! >:((

[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 18:54"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 17:09"]

Hampaiden terveyden menettäminen. En pääse siitä ikinä yli ja mietin joka päivä itsemurhaa.

[/quote]

Mitä hampaillesi on käynyt?
[/quote]
Eroosio.