Lue keskustelun säännöt.
Mikä on ollut elämäsi vaikein asia hyväksyä, miten onnistuit?
23.07.2015 |
minkä kanssa kipuilit kauiten, kauan kipuilu kesti, ja miten pääsit siitä yli?
Tarkoitan asiaa tai ihmistä elämässäsi, jota et elämääsi haluaisi, mutta sinulla ei ole vaihtoehtoa.
Kommentit (86)
Oman lapsen sairastuminen masennukseen. En ole vielä päässyt siitä yli ja huomaan, että osittain kiellänkin asiaa. Se on todella kova pala ja siitä kokee kalvavaa syyllisyyttä ajoittain. Luulen myös, että lapseni on homo ja sekin on tietyllä tasolla vaikeaa. Minulla ei ole mitään vastaan homoja, mutta suren tavallaan sitä, että tyttären elämä tulee olemaan aika vaikeaa lesbona. Varsinkin kun katsoo nyt tätäkin aito-avioliitto -keskustelua, mikä on meneillään. Olisi niin paljon helpompaa olla normaali hetero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epäonnistuminen avioliitossa. Sen hyväksymiseen on auttanut lähinnä aika - en tietenkään edelleenkään ole siitä innoissani, mutta todella monen vuoden kituutuksen jälkeen olen hyväksynyt sen ettei tämä lopu koskaan ellen ole valmis kestämään avioeroa.
Lapseni kuolema ja mieheni itsemurha
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 14:35"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 13:59"]
Että olen vahvasti narsismiin ja jopa sosiopatiaan taipuvainen. Osaan esittää kaikkia tunteita mutta en tunne juuri mitään aidosti, vaikkakin suren syvästi isäni kuolemaa. En siis ole toivoton tapaus, mutta en kykene esim. parisuhteeseen koska aiheutan vain sydänsurua ja aina jotenkin ajaudun manipuloimaan miesystäviäni, tai pettämään. Olen siis hyväksynyt ajatuksen yksinäisestä loppuelämästä, ellen löydä pysyvää avointa suhdetta. N30
[/quote]
Oletko yrittänyt saada ammattiauttajan tukea? Kyllähän narsistisista piirteistä (jos niistä tosiaan on kyse) voi jotenkin parantua, jos kerran itse tunnistaa ongelman. Narsistien parantumisen esteenä on ilmeisesti yleensä se, että eivät katso itsessään olevan mitään vikaa, koska vika on vain muissa.
[/quote]
Kiitos empatiasta. Olen käynyt terapiassa, sekä psykoterapiassa että kognitiivisessa ahdistuksen takia. Yritin vuosia muuttaa itseäni mutta epäonnistuin aina ja ahdistuin, kun muut joutuivat kärsimään masennuskausieni takia. Masennuin ja ahdistuin niin pahasti, että lakkasin yrittämästä olla ns. normaali ja sen sijaan elää elämääni niin, etten enää onnistu satuttamaan ihmisiä.
Joitakin asioita en tosin saa "kytkettyä pois päältä", esim. mulle on hirveän vaikeaa olla neutraali ja kylmä uusille miestuttavuuksille koska he ihastuvat aina valloittavuuteeni. Tämä valloittavuus tulee siis luonnostaan (jo lapsena hurmasin kaikki aikuiset) ja sitten joudun hankaliin tilanteisiin kun miehet luulevat että olen oikeasti kiinnostunut. Nautin suunnattomasti huomiosta ja pienestä jännityksestä, mutta oikeasti en ole erityisen seksuaalinen enkä missään nimessä halua vakavaa suhdetta. Hullua on se, etten ole edes hoikka enkä mikään klassinen kaunotar, vaan enemmänkin hiukan erikoisen näköinen.
Tarkkailen jatkuvasti ihmisiä ja näen paljon salattuja motiiveja ja tunteita. Joskus huvikseni teen psykologisia kokeita uhreillani näiden tietämättä. En satuttaakseni, vaan mielenkiinnosta. On jännää tarkkailla, miten ihmiset reagoivat kaikenlaiseen. Olen vahva johtajatyyppi mutta aidosti ilkeiden ihmisten edessä pelkään ja voin huonosti.
[quote author="shatteredK" time="23.07.2015 klo 15:30"]
Pedofilia. En varmaan koskaan pääse siitä täysin yli.
[/quote]
Tarkoitat varmaan omaa pedofiliaasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koulukiusaaminen. Kymmen vuotta myöhemmin pääsin terapiaan, jonne olisin kuulunut heti kouluikäisenä, estämään masennuksen ja pakko-oireet; jonkun kertomaan ettei vika ollut minussa. Kolme vuotta terapiaa ollut, enkä vieläkään ole valmis. Pitkälle olen kuitenkin päässyt
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:01"]
[quote author="shatteredK" time="23.07.2015 klo 15:30"]
Pedofilia. En varmaan koskaan pääse siitä täysin yli.
[/quote]
Tarkoitat varmaan omaa pedofiliaasi?
[/quote]
Niin. Kai sitä saa surra? Ei tämä mitään mukavaa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koulukiusaaminen. Koko koulu kiusasi, opettajat tiesivät eikä kukaan tehnyt yhtään mitään vaikka pyysin.
[quote author="shatteredK" time="23.07.2015 klo 16:08"]
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:01"]
[quote author="shatteredK" time="23.07.2015 klo 15:30"]
Pedofilia. En varmaan koskaan pääse siitä täysin yli.
[/quote]
Tarkoitat varmaan omaa pedofiliaasi?
[/quote]
Niin. Kai sitä saa surra? Ei tämä mitään mukavaa ole.
[/quote]
Mitä kaltaisesi hirviö tekee avlla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 12:12"]Paskat välit isoveljeen. Meille ei ikinä sattunu mitään dramaattista, minkä takia ei oltais tultu toimeen, mutta lapsesta asti (kun lähestyin ala-asteikää) veli hoki, ettei sitten halua että kukaan tietää meidän olevan sisaruksia. Veli oli helvetin vihanen, kun ekaluokalla yks vanhempi poika kiusas mua koulussa ja äiti käski veljen puolustaa mua. Teini-iässä me ei enää ees puhuttu, veli vaan haukku päivittäin ja hoki miten ruma ja ällöttävä olen ja miten mun pitäis kuolla ja tappaa itteni, että muut ois onnellisia. Sano ettei kukaan voi rakastaa mua ikinä kun oon niin ruma ja läski ja vaikka mitä.
Ylläri et näin parinkympin jälkeen en oo erityisesti halunnu pitää välejä veljeen yllä millään tavalla. Veli on vähän kohentanu käytöstään et sukujuhlissa rupattelee small talkia ja joinain jouluina saan ihan lahjankin. Vastas synttärionnittelutekstariinki tänä vuonna, olin ihan liian ilonen jo semmosesta.
Jollain tavalla oon jo yli koko hommasta ja jollain lailla en. Musta on ok, ettei joku pidä musta, eikä se välttämättä oo mun syy. Kuitenkin kannan vähän kaunaa, miten paljon parempi itsetunto mulla voiskaan olla ilman sen paskaa käytöstä. Ei mulla oo oikein halua muuttaa tilannetta, mä elän omaa elämääni ja se saa elää omaansa. Tuntuu vaan tosi pahalta ku tutut puhuu miten niillä on hyvät välit sisaruksiin, ja ite huomaa ettei oo ees mitään välejä omaan veljeen, eikä varmaan ees tuu. Ja kun en vaan tiedä enkä ymmärrä että miksi se on aina ollu semmonen, äiti joskus sano etten ehkä oo semmonen sisko ku se ois halunnu, mut ei sekään kyl paljoo lohduta.
Nykyään ei auta ku jatkaa omaa elämää ja elää tän asian kanssa, ei se suremalla muutu.
[/quote]
Mun mielestä on kamalaa jos sun äiti on sanonut sulle noin. Siis sun veli on persoonallisuushhäiriöinen pentu ja sun äiti sanoo että se johtuu siitä että sinä, pieni lapsi, et ole sellainen kuin pitäisi olla?! Huh, sulla on varmasti ollut tosi rankkaa. Voimia sulle, toiottavasti löydät joskus murskatut itsetuntosi vaikka terapian avulla.
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:26"]
[quote author="shatteredK" time="23.07.2015 klo 16:08"]
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:01"]
[quote author="shatteredK" time="23.07.2015 klo 15:30"]
Pedofilia. En varmaan koskaan pääse siitä täysin yli.
[/quote]
Tarkoitat varmaan omaa pedofiliaasi?
[/quote]
Niin. Kai sitä saa surra? Ei tämä mitään mukavaa ole.
[/quote]
Mitä kaltaisesi hirviö tekee avlla?
[/quote]
Tapan aikaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 12:12"]
Paskat välit isoveljeen. Meille ei ikinä sattunu mitään dramaattista, minkä takia ei oltais tultu toimeen, mutta lapsesta asti (kun lähestyin ala-asteikää) veli hoki, ettei sitten halua että kukaan tietää meidän olevan sisaruksia. Veli oli helvetin vihanen, kun ekaluokalla yks vanhempi poika kiusas mua koulussa ja äiti käski veljen puolustaa mua. Teini-iässä me ei enää ees puhuttu, veli vaan haukku päivittäin ja hoki miten ruma ja ällöttävä olen ja miten mun pitäis kuolla ja tappaa itteni, että muut ois onnellisia. Sano ettei kukaan voi rakastaa mua ikinä kun oon niin ruma ja läski ja vaikka mitä.
Ylläri et näin parinkympin jälkeen en oo erityisesti halunnu pitää välejä veljeen yllä millään tavalla. Veli on vähän kohentanu käytöstään et sukujuhlissa rupattelee small talkia ja joinain jouluina saan ihan lahjankin. Vastas synttärionnittelutekstariinki tänä vuonna, olin ihan liian ilonen jo semmosesta.
Jollain tavalla oon jo yli koko hommasta ja jollain lailla en. Musta on ok, ettei joku pidä musta, eikä se välttämättä oo mun syy. Kuitenkin kannan vähän kaunaa, miten paljon parempi itsetunto mulla voiskaan olla ilman sen paskaa käytöstä. Ei mulla oo oikein halua muuttaa tilannetta, mä elän omaa elämääni ja se saa elää omaansa. Tuntuu vaan tosi pahalta ku tutut puhuu miten niillä on hyvät välit sisaruksiin, ja ite huomaa ettei oo ees mitään välejä omaan veljeen, eikä varmaan ees tuu. Ja kun en vaan tiedä enkä ymmärrä että miksi se on aina ollu semmonen, äiti joskus sano etten ehkä oo semmonen sisko ku se ois halunnu, mut ei sekään kyl paljoo lohduta.
Nykyään ei auta ku jatkaa omaa elämää ja elää tän asian kanssa, ei se suremalla muutu.
[/quote]
Sisarkateutta pahimmillaan eikä sun vanhemmat puuttuneet tohon ollenkaan D:
Olen käytökseltäni tuo ilkeä isoveli mutta vaan siskon muodossa, joskin meillä on onneksi välit korjaantuneet pikkusisarten kanssa. Paljon se kuitenkin otti aikaansa, ja pyysin monet kerrat anteeksi käytöstäni. Sinulle sanottakoon, että muista että isoveljesi on puhunut tuollaisia vain siksi että hän itse persläpi, ei sen takia että s eolisi totta.
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 12:12"]
Paskat välit isoveljeen. Meille ei ikinä sattunu mitään dramaattista, minkä takia ei oltais tultu toimeen, mutta lapsesta asti (kun lähestyin ala-asteikää) veli hoki, ettei sitten halua että kukaan tietää meidän olevan sisaruksia. Veli oli helvetin vihanen, kun ekaluokalla yks vanhempi poika kiusas mua koulussa ja äiti käski veljen puolustaa mua. Teini-iässä me ei enää ees puhuttu, veli vaan haukku päivittäin ja hoki miten ruma ja ällöttävä olen ja miten mun pitäis kuolla ja tappaa itteni, että muut ois onnellisia. Sano ettei kukaan voi rakastaa mua ikinä kun oon niin ruma ja läski ja vaikka mitä.
Ylläri et näin parinkympin jälkeen en oo erityisesti halunnu pitää välejä veljeen yllä millään tavalla. Veli on vähän kohentanu käytöstään et sukujuhlissa rupattelee small talkia ja joinain jouluina saan ihan lahjankin. Vastas synttärionnittelutekstariinki tänä vuonna, olin ihan liian ilonen jo semmosesta.
Jollain tavalla oon jo yli koko hommasta ja jollain lailla en. Musta on ok, ettei joku pidä musta, eikä se välttämättä oo mun syy. Kuitenkin kannan vähän kaunaa, miten paljon parempi itsetunto mulla voiskaan olla ilman sen paskaa käytöstä. Ei mulla oo oikein halua muuttaa tilannetta, mä elän omaa elämääni ja se saa elää omaansa. Tuntuu vaan tosi pahalta ku tutut puhuu miten niillä on hyvät välit sisaruksiin, ja ite huomaa ettei oo ees mitään välejä omaan veljeen, eikä varmaan ees tuu. Ja kun en vaan tiedä enkä ymmärrä että miksi se on aina ollu semmonen, äiti joskus sano etten ehkä oo semmonen sisko ku se ois halunnu, mut ei sekään kyl paljoo lohduta.
Nykyään ei auta ku jatkaa omaa elämää ja elää tän asian kanssa, ei se suremalla muutu.
[/quote]
Mikä tossu toi teidän äiti on muuten ollut? Sen olisi pitänyt tehdä selväksi veljellesi jo pienestä asti, että näillä mennään ja hyväksy se, eikä lässyttää tuollaista paskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mulla oo mitään sellaista. Kaikki on käsittelemättä ja kesken. Pahimpana ehkä sen vähittäinen tajuaminen, että äitini on tunnevammainen narsisti, eikä suinkaan väärinkäsitysten uhri.
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 15:45"]
Oman lapsen sairastuminen masennukseen. En ole vielä päässyt siitä yli ja huomaan, että osittain kiellänkin asiaa. Se on todella kova pala ja siitä kokee kalvavaa syyllisyyttä ajoittain. Luulen myös, että lapseni on homo ja sekin on tietyllä tasolla vaikeaa. Minulla ei ole mitään vastaan homoja, mutta suren tavallaan sitä, että tyttären elämä tulee olemaan aika vaikeaa lesbona. Varsinkin kun katsoo nyt tätäkin aito-avioliitto -keskustelua, mikä on meneillään. Olisi niin paljon helpompaa olla normaali hetero.
[/quote]
Miten se aito avioliitto keskustelu siihen vaikuttaa? Sinuako häiritsee se, että suomalaisista on jälkeenjääneitä retardeja joilla ei ole arvoja? (Eivät kunnioita muita eivätkä arvosta rakkautta)
Elämäni mies löysi kahden vuoden jahkailuni ja kissahiirileikin jälkeen toisen naisen, meni nopeasti kihloihin ja naimisiin. En ole harrastanut seksiä kenenkään kanssa 4 vuoteen hänen jälkeensä. Sitä ennen mulla oli n. 60 miestä (anteeksi epäolennainen tieto..)
Ei, en ole selvinnyt.
Olen läpi elämäni kannattanut vihreitä arvoja (rauha, naisten, lasten, vammaisten, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, mielipiteen- ja uskonnonvapaus, eläinten oikeudet).
Minun on ollut vaikea hyväksyä että sama vihreä aate haluaa levittää maahamme islaminuskoa, joka sotii kaikkia äsken mainittuja arvoja vastaan. Ratkaisuni on että suljen silmäni ja korvani ja ylistän aivottomasti monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden ihanuutta.
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:33"]
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 12:12"]
Paskat välit isoveljeen. Meille ei ikinä sattunu mitään dramaattista, minkä takia ei oltais tultu toimeen, mutta lapsesta asti (kun lähestyin ala-asteikää) veli hoki, ettei sitten halua että kukaan tietää meidän olevan sisaruksia. Veli oli helvetin vihanen, kun ekaluokalla yks vanhempi poika kiusas mua koulussa ja äiti käski veljen puolustaa mua. Teini-iässä me ei enää ees puhuttu, veli vaan haukku päivittäin ja hoki miten ruma ja ällöttävä olen ja miten mun pitäis kuolla ja tappaa itteni, että muut ois onnellisia. Sano ettei kukaan voi rakastaa mua ikinä kun oon niin ruma ja läski ja vaikka mitä.
Ylläri et näin parinkympin jälkeen en oo erityisesti halunnu pitää välejä veljeen yllä millään tavalla. Veli on vähän kohentanu käytöstään et sukujuhlissa rupattelee small talkia ja joinain jouluina saan ihan lahjankin. Vastas synttärionnittelutekstariinki tänä vuonna, olin ihan liian ilonen jo semmosesta.
Jollain tavalla oon jo yli koko hommasta ja jollain lailla en. Musta on ok, ettei joku pidä musta, eikä se välttämättä oo mun syy. Kuitenkin kannan vähän kaunaa, miten paljon parempi itsetunto mulla voiskaan olla ilman sen paskaa käytöstä. Ei mulla oo oikein halua muuttaa tilannetta, mä elän omaa elämääni ja se saa elää omaansa. Tuntuu vaan tosi pahalta ku tutut puhuu miten niillä on hyvät välit sisaruksiin, ja ite huomaa ettei oo ees mitään välejä omaan veljeen, eikä varmaan ees tuu. Ja kun en vaan tiedä enkä ymmärrä että miksi se on aina ollu semmonen, äiti joskus sano etten ehkä oo semmonen sisko ku se ois halunnu, mut ei sekään kyl paljoo lohduta.
Nykyään ei auta ku jatkaa omaa elämää ja elää tän asian kanssa, ei se suremalla muutu.
[/quote]
Mikä tossu toi teidän äiti on muuten ollut? Sen olisi pitänyt tehdä selväksi veljellesi jo pienestä asti, että näillä mennään ja hyväksy se, eikä lässyttää tuollaista paskaa.
[/quote]
Siis tarkoitan sitä, että äitisi kasvatustyyli kertoo jo paljon veljesi asenteesta. Vanhempien ei missään, ei siis missään olosuhteissa pidä hyväksyä moista käytöstä!
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 16:00"]
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 14:35"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 13:59"] Että olen vahvasti narsismiin ja jopa sosiopatiaan taipuvainen. Osaan esittää kaikkia tunteita mutta en tunne juuri mitään aidosti, vaikkakin suren syvästi isäni kuolemaa. En siis ole toivoton tapaus, mutta en kykene esim. parisuhteeseen koska aiheutan vain sydänsurua ja aina jotenkin ajaudun manipuloimaan miesystäviäni, tai pettämään. Olen siis hyväksynyt ajatuksen yksinäisestä loppuelämästä, ellen löydä pysyvää avointa suhdetta. N30 [/quote] Oletko yrittänyt saada ammattiauttajan tukea? Kyllähän narsistisista piirteistä (jos niistä tosiaan on kyse) voi jotenkin parantua, jos kerran itse tunnistaa ongelman. Narsistien parantumisen esteenä on ilmeisesti yleensä se, että eivät katso itsessään olevan mitään vikaa, koska vika on vain muissa. [/quote] Kiitos empatiasta. Olen käynyt terapiassa, sekä psykoterapiassa että kognitiivisessa ahdistuksen takia. Yritin vuosia muuttaa itseäni mutta epäonnistuin aina ja ahdistuin, kun muut joutuivat kärsimään masennuskausieni takia. Masennuin ja ahdistuin niin pahasti, että lakkasin yrittämästä olla ns. normaali ja sen sijaan elää elämääni niin, etten enää onnistu satuttamaan ihmisiä. Joitakin asioita en tosin saa "kytkettyä pois päältä", esim. mulle on hirveän vaikeaa olla neutraali ja kylmä uusille miestuttavuuksille koska he ihastuvat aina valloittavuuteeni. Tämä valloittavuus tulee siis luonnostaan (jo lapsena hurmasin kaikki aikuiset) ja sitten joudun hankaliin tilanteisiin kun miehet luulevat että olen oikeasti kiinnostunut. Nautin suunnattomasti huomiosta ja pienestä jännityksestä, mutta oikeasti en ole erityisen seksuaalinen enkä missään nimessä halua vakavaa suhdetta. Hullua on se, etten ole edes hoikka enkä mikään klassinen kaunotar, vaan enemmänkin hiukan erikoisen näköinen. Tarkkailen jatkuvasti ihmisiä ja näen paljon salattuja motiiveja ja tunteita. Joskus huvikseni teen psykologisia kokeita uhreillani näiden tietämättä. En satuttaakseni, vaan mielenkiinnosta. On jännää tarkkailla, miten ihmiset reagoivat kaikenlaiseen. Olen vahva johtajatyyppi mutta aidosti ilkeiden ihmisten edessä pelkään ja voin huonosti.
[/quote]
Mulla on samaa. Voimia sinulle.
Olen myös käynyt paljon terapiassa, mutta siellä EI TAJUTA ongelman luonnetta, että sitä todella tarttis APUA, eikä jotain laimeaa lässytystä. Mut mä veikkaan, että narsismia ymmärtäviä terapeutteja on liian vähän. Ei ihme, ettei apua saa, kun se terapeutti kuvittelee, että meidän elämässä on päteneet jotkut normaalit lainalaisuudet. Kun ei ole. Vanhemmistahan tää on lähtöisin. Kun on vino malli niin mitä sitä sitten itse on :(
[quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 15:14"][quote author="Vierailija" time="23.07.2015 klo 15:12"]
Mun mielestä vaikeiden asioiden kanssa on helppo elää. Olen sairastanut melkein kuolemaan johtaneen taudin, perheenjäseneni on kuollut, on ollut köyhyyttä ja yksinäisyyttä, masennusta, sain miehen lapselle josta ei ollut isäksi... Suree vaan kunnes ei viitsi enää koko ajan olla suremassa. Kivojakin asioita on ja elämä loppuu joka tapauksessa muutaman vuosikymmenen päästä viimeistään.
[/quote]
eli vain päättää, ettei jaksa enää surra, ettei siitä ole hyötyä?
[/quote]
Ei, joskus voi tarvita paljonkin aikaa surra, voi tarvita terapiaa että traumat ei jää pinnan alle elämään jne. Mutta jossain vaiheessa voi päättää, että haluaa iloita vielä ennen kuolemaansa, vaikka jotain pahaa on tapahtunut esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Vaikka olisi tapahtunut tosi pahoja asioita, vaikka niitä olisi tapahtunut monta, vaikka se olisi ollut jonkun toisen vika. Jokaiselle tapahtuu jotain kamalaa joskus, ei niistä ehkä koskaan täysin yli pääsyä, mutta koitetaan nyt jostain joskus nauttia, kun kerran täytyy täällä olla.