Emme kohtaa mieheni kanssa henkisellä tasolla..

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap hyvin. Kuvasit oikeastaan aloituksessasi pitkälti minunkin suhdettani.

Rakastan miestäni syvästi, teemme asioita yhdessä, keskustelemme (niin arkisista kuin esimerkiksi tunteista tai kipeistäkin asioista), mutta sellaisia maagisia, elämääluotaavia, syvällisiä keskusteluja emme saa aikaiseksi. Se ei vain tule luonnostaan, kuten joidenkin ihmisten kanssa. Luulen, että mieheni ei tällaisia elämän tarkoituksia sun muita sitten itsekseenkään tapaa pohtia.

Tämän olen jo hyväksynyt, ja vaikka aika ajoin tällaista myös mieheni kanssa kaipaisin, en vaihtaisi toimivaa ja turvallista parisuhdettamme - saati yhteistä perhettämme mihinkään.

Pelkään että olen naimisissa samankaltaisen naisen kanssa. Olen miettinyt mikä sen alkuhuuman jälkeen suhteen arkipäiväistää, mutta se voi olla että tietynlainen liika läheisyys. Joka ei kuitenkaan ole aitoa läheisyyttä sitten, vaan voi olla sitä "rakastumista läheisyyteen" eikä siihen aitoon haluun tuntea sitä ihmistä sitten kuitenkaan. Tässä se sitten, että jos itse kaipaa suhteelta sitä koskemista ja läheisyyttä jotta voi sitten keskittyä muuhun, ja toinen toimii luontaisesti eri tavalla.... Hän näkee sitten helposti läheisyydenkaipuun riippuvuutena. 

Ja toinen mitä mietin, on se että onko se alkuhuuman aikainen henkinen lähentyminen on tehty tarkoitushakuisesti jotenkin? Ja sitten kun se toinen ihminen onkin erilainen oikeasti, ei halutakaan enää tuntea lähemmin kun ei voi aidosti jakaa sisintään siten että omat mielipiteet eivät tule arvioiduiksi tai arvotetuiksi? 

Vierailija kirjoitti:

Vai onko ongelma se, että me ladataan liikaa odotuksia puolisoa kohtaan? Onko meille muodostunut epärealistinen odotus parisuhteesta kun on ikämme katsottu romanttisia elokuvia ja luettu kirjoja, joissa happily ever after -loput? Omaa oloani on helpottanut se kun tajusin, ettei yksi ihminen voi vastata kaikkiin tarpeisiini ihmissuhteissa. Jonkinasteisen henkisen yhteyden, puolisoni kanssa, lisäksi haen henkistä yhteyttä ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita kavereiltani. Tämän ymmärrettyäni suhteeni puolisoni on parantunut kun en ajattele vain hänen puutteitaan vaan niitä asioita joita hän tuo elämääni.

Tätä pakko kompata. Olin 31 v kun tapasin mieheni. Sitä ennen oli ollut monenlaista suhdetta ja suurta tunnetta.

Nykyisen miehen kanssa olemme olleet yhdessä 30 vuotta ja paljon on kumpikin rosvoja hionut, että olemme edelleen yhdessä. Olemme hyvin erilaisia, mutta elämä helpottui, kun tajusin, ettei parisuhteen tarvitse olla Harlekiini en yhteenliimautumusta. Hyväksyi, että harrastamme eri asioita ja tykkäämme eri asioista. Silti tykkäämme toisistamme.

Pois en antaisi, vaikka sitä ihmeellistä yhteyttä ei niin joka päivä ole. Aina joskus huomaan ajattelevani, että taidan minä vieläkin rakastaa ja rakastan enemmänkin, kun olen hyväksynyt toisen sellaisena, kuin hän on, enkä yritä muuttaa häntä minuksi.

Itseni kanssa eläminen olisikin aika tylsää. Paljon mielenkiintoisempaa on ollut opetella tuntemaan aivan outoa ihmistä ja elää hänen kanssaan

Joskus ei vaan ole varaa valita. Ikä ja terveydentila voivat olla syitä, joiden vuoksi ei ole enää turvallista asua yksin. Ja jos toinen on sinänsä kunnollinen, luotettava ja turvallinen, ei haittaa vaikkei henkistä yhteyttä aina niin saavuttaisikaan. Voihan henkistä puolta etsiä muista kuin parisuhteesta, esim. ystävistä.

N65v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinhän siinä usein käy. Itse asiassa useammin kuin haluatte edes myöntää.

Eli nainen kyllästyy siihen samaan mieheen, jonka kanssa tuli tutustumisvaiheessa naitua kuin puput ja jonka kanssa oli ihan sama, että hän oli vähän hiljainen eikä näyttänyt tunteitaan. Nyt siitä miehestä on sitten tullut "vain se sama oma mies, joka on aina siinä" eli mies edustaa naiselle arkea ja naista harmittaa. Nainen alkaa haaveilla jostain Tarzanista tai luolamiehestä, joka tulisi kaappaamaan seikkailulle. Se oma tylsä mies saa tehdä vaikka mitä taikatemppuja, mutta hänestä ei enää naisen silmissä ole ihastuksen sytyttämiseen. Se mies on nähty ja naisen silmissä tylsä. Tarzanilla kun ei ole varmasti niitä lainanlyhennyksiäkään, eikä lasten kurahousuja eteisessä levällään.

Niin että miesten kannattaa miettiä tarkkaan mitä tekevät kun aletaan puhua naimisiin menosta tai lasten hankkimisesta.

Ja sen jännän miehen kanssa löytyy sitten jostain syystä myös se syvä henkinen yhteyskin. Jos sillä on moottoripyörä, pahoinpitelytuomio ja kaulatatuointi.

Nämä naiset vaikuttavat itsekin aika tylsiltä.  Odottavat elämään sisältöä toisen kautta. 

Etkö ole saanut koulutettua siitä häntääheiluttavaa koiraa jolle voi huutaa komentoja.?

Aloitin  myos kevätsiivouksen ja ekana lensi akka pellolle

Vierailija kirjoitti:

Naisella, joka on ollut vaikeassa suhteessa, esim pettämistä tai väkivaltaa, on tapana ottaa sen jälkeen hyvin kiltti mies. Siinä mielessä viisasta, ettei toista virheitään. Mutta kiltteyden ja kunnollisuuden ollessa se kuningas kriteeri jää helposti syrjään sitten muut tärkeät kriteerit, kuten henkinen ja älyllinen samankaltaisuus ja yhteiset kiinnostuksen aiheet. Kun keskenään synkkaa henkisellä ja sanallisella tasolla, ihastuminen, rakastuminen ja intohimo syttyvät liekkeihin kuin itsestään.

Jäin miettimään eikö kiltteys ja kunnollisuus voi sisältää henkisyyttä ja älyllisyyttä, ja mielenkiinnon kohteet sen mukaisia.  Mutta jos naiselle pitää olla lähinnä kuviteltu synkkaaminen ja intohimon liekit,  niin kyllähän niitä narsisteilta saa.

Olin naimisissa miehen kanssa, joka alkoi pahoinpitelemään minua, kun oli itse pettänyt. Hain eroa ja muutin pois. Tapasin miehen, joka tuntui turvalliselta ja mukavalta. Muutaman vuoden seurustelun jälkeen olisi pitänyt muuttaa yhteen, mutta jokin kaihersi. En kokenut olevani onnellinen hänen kanssaan ja hän vaikutti liian ”värittömältä”. En muuttanut hänen kanssaan, vaan elelin yksin. Sitten törmäsin mieheen, johon rakastuin päätäpahkaa. No, olemme olleet nyt yhdessä 27 vuotta ja hän tuntuu edelleen siltä oikealta minulle. Olen kokemuksistani kiitollinen, siten tiesin mitä haen ja onneksi löysin hänet, joka tekee minut onnelliseksi ja jonka minä voin tehdä onnelliseksi. Tämä taitaa olla sitä Harlekiinia. ;-D

Ei avioliittoa ole alunperin luotu jonkinlaiseksi Hollywood-rakkauden ilmentymäksi, vaan kautta historian avioliitto on perustunut enemmän järkeen kuin tunteeseen. Avioliiton perimmäinen tarkoitus on olla kivijalka, jonka päälle voi perustaa perheen, jossa lapsilla on vakaa kasvuympäristö.

On tietenkin hyvä, jos puolisoon on vahva henkinen yhteys, mutta vaikka sitä ei olisi, niin avioliitto on onnistunut, jos pari pysyy yhdessä (ilman suurempaa draamaa ja perheväkivaltaa tms.), kunnes lapset ovat tarpeeksi vanhoja ollakseen henkisesti itsenäisiä. Jos sitten ei enää haluta yhdessä, niin ei se ole mikään katastrofi, eikä ole oikeasti syytä katua, että meni "väärän miehen/naisen" kanssa naimisiin. Tuo täydellisen parin välisen synergian ja onnellisuuden odotus on modernin rakkausviihteen ja hedonismin tuomaa hapatusta.

On tosi vaikea löytää mies, joka täyttäisi kaikki tarpeesi. Mieti ap, mitkä ominaisuudet ovat tärkeimmät. Itseäni miehessäni viehätti turvallisuus, luotettavuus, henkisesti kypsä aikuinen mies ja tasapainoinen. Ja vetosi myös seksikkyys, (jonka näen yhä kaljamahastaan huolimatta). Meilläkään ei keskustella paljoa, mies ei puhu tunteista, eikä yhteisiä mielenkiinnonkohteita ole juurikaan, esim. meillä on ihan erilainen maku elokuvien suhteen. 40 kriisissäni jo mietin, että olen valinnut väärän miehen. Mutta nyt 50 vuotiaana näen, että tuli valittua tosi hyvä mies. Edellä mainittujen lisäksi ahkera, jaksava ja minua aidosti rakastava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai siinä oli joku helppous.

Miehessä ja suhteessa, oli kiva olla yhdessä ja viettää aikaa. En ehkä hullaantunut hänestä jos niin voi sanoa.

Asiat ovat vain menneet omalla painollaan, jos joku pieni riita on ollut siitä on keskusteltu.

Tämä on siis turvallinen ja draamaton suhde josta ei ole syytä erota kun kaikki on ihan hyvin.

Aina aika ajoin tämä tylsyys käy mielessä tai ero, mutta sitten aina päätän että ei parisuhteen tarkoitus ole tarkota kaikkea elämän osa- alueen asioita. Tällä tarkoitan sitä että olen itse vastuussa tarpeistani ja niiden tyydyttämisestä : vietän aikaa ystävien kanssa keskustellen, ja olen sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin hän.

Ehkä tämä koronatilanne on myös osaltaan vaikuttanut tähän meidän suhteeseen että kaikki tekeminen on minimissä ja yhdessäolo korostuu.

Sen vielä totean ettei meillä ole oikein sellaista yhteistä onnistumisen / tekemisen kohdetta: kuten vaikka remontti, matkailu, ulkoilu, kulttuuri jne.

Mulla on hirmuisesti haluja mennä eteenpäin elämässä kaikilla osa-alueilla eli opiskelen työn ohella, olisin innokas remontoimaan kotia ja mökkiä, käymään teatterissa jne, hän ei

Tyytymällä ok-suhteeseen samalla estät itseltäsi mahdollisuudeen upeaan suhteeseen, jossa olisi myös sen henkinen yhteys ja yhteiset kiinnostuksen kohteet ja tavoitteet. Yleensä ihmiset ovat juuri sen takia onnettomia elämäänsä kun tyytyvät siihen tuttuun ja turvalliseen, eivätkä oikeasti uskalla lähteä tavoittelemaan sitä mitä oikeasti haluavat.

Yhteisiä tavoitteita ja mielenkiinnon kohteita voi harjoittaa työelämässä. Vai miten vedät  jonkun randomin mukaan juttuihisi? Vai naisapulaisena?  Harrastuspiireissä toki, muuten melko harvinaista.

Vierailija kirjoitti:

Lähdin aikanaan hyvästä suhteesta. Mulla oli samanlainen olo kuin aloittajalla, vaikkei puoliso ollut tuppisuu tms. Vaikka osasimme keskustella, jokin ei silti mätsännyt. En alun alkaenkaan muista olleeni kovin hullaantunut häneen.....

Mikä ihme tuossa suhteessä oli niin hyvää? Ja miksi ylipäätään ryhdyit tuollaiseen suhteeseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai siinä oli joku helppous.

Miehessä ja suhteessa, oli kiva olla yhdessä ja viettää aikaa. En ehkä hullaantunut hänestä jos niin voi sanoa.

Asiat ovat vain menneet omalla painollaan, jos joku pieni riita on ollut siitä on keskusteltu.

Tämä on siis turvallinen ja draamaton suhde josta ei ole syytä erota kun kaikki on ihan hyvin.

Aina aika ajoin tämä tylsyys käy mielessä tai ero, mutta sitten aina päätän että ei parisuhteen tarkoitus ole tarkota kaikkea elämän osa- alueen asioita. Tällä tarkoitan sitä että olen itse vastuussa tarpeistani ja niiden tyydyttämisestä : vietän aikaa ystävien kanssa keskustellen, ja olen sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin hän.

Ehkä tämä koronatilanne on myös osaltaan vaikuttanut tähän meidän suhteeseen että kaikki tekeminen on minimissä ja yhdessäolo korostuu.

Sen vielä totean ettei meillä ole oikein sellaista yhteistä onnistumisen / tekemisen kohdetta: kuten vaikka remontti, matkailu, ulkoilu, kulttuuri jne.

Mulla on hirmuisesti haluja mennä eteenpäin elämässä kaikilla osa-alueilla eli opiskelen työn ohella, olisin innokas remontoimaan kotia ja mökkiä, käymään teatterissa jne, hän ei

Tyytymällä ok-suhteeseen samalla estät itseltäsi mahdollisuudeen upeaan suhteeseen, jossa olisi myös sen henkinen yhteys ja yhteiset kiinnostuksen kohteet ja tavoitteet. Yleensä ihmiset ovat juuri sen takia onnettomia elämäänsä kun tyytyvät siihen tuttuun ja turvalliseen, eivätkä oikeasti uskalla lähteä tavoittelemaan sitä mitä oikeasti haluavat.

Yhteisiä tavoitteita ja mielenkiinnon kohteita voi harjoittaa työelämässä. Vai miten vedät  jonkun randomin mukaan juttuihisi? Vai naisapulaisena?  Harrastuspiireissä toki, muuten melko harvinaista.

Niin, miksi avioparilla pitäisi olla täydellinen henkinen yhteys? Koska rakkausromaaneissa ja Hollywood-elokuvissa annetaan ymmärtää niin?

Totta kai se on hyvä, jos yhdessä oleva pari on samalla aaltopituudella, mutta ei sen välillä tarvitse olla mitään täydellistä sielujen sympatiaa. Ja se, että mies ja nainen olisivat "samiksia", on harvinaista jo siksi, että sukupuolten välillä on luontaisia eroja aivojen toiminnankin tasolla.

Pitemmän päällä vähemmän intensiivisenä tai intohimoisena alkanut suhde voi myös hyvinkin olla kestävämpi ja parempi pohja perheen perustamiselle kuin kiihkeä romanssi, jossa parilla synkkaa täydellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Joskus ei vaan ole varaa valita. Ikä ja terveydentila voivat olla syitä, joiden vuoksi ei ole enää turvallista asua yksin. Ja jos toinen on sinänsä kunnollinen, luotettava ja turvallinen, ei haittaa vaikkei henkistä yhteyttä aina niin saavuttaisikaan. Voihan henkistä puolta etsiä muista kuin parisuhteesta, esim. ystävistä.

N65v.

Olen sinua hiukan vanhempi nainen ja asunut yksin jo yli kymmenen vuotta eron jälkeen. Välillä tulee itsellekin näitä mietteitä, että olisi turvallista ja olisi juttukaveri jos olisi joku tavallinen ja kunnollinen mies tässä seurana.

Mutta joka kerta asiaa mietittyäni tulen tulokseen, että vaikka se ajatuksena tuntuu mukavalta todellisuus voisi olla toista.

Itse kaipaan kyllä vieläkin, kaikesta huolimatta, parisuhteessa vetovoimaa, henkistä yhteyttä ja sitä, että olisi luontevaa ja leppoisaa olla yhdessä.

Myös olen oppinut "huonoille tavoille". Nukun aamulla niin kauan kuin nukuttaa, valvon niin kauan kuin huvittaa, köpsöttelen ja haahuilen tässä oman mielen mukaan.

Jos mies ei nappaa muussa mielessä kuin turvallisuuden takia, niin en usko, että meillä olisi kummallakaan tässä mukavaa.

Hermostuisin häneen ja hän minuun.

Siksi olen ollutkin niin kauan yksin ja tulen luultavasti olemaan edelleen kun en ole tavannut toisillemme sopivaa ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Ei avioliittoa ole alunperin luotu jonkinlaiseksi Hollywood-rakkauden ilmentymäksi, vaan kautta historian avioliitto on perustunut enemmän järkeen kuin tunteeseen. Avioliiton perimmäinen tarkoitus on olla kivijalka, jonka päälle voi perustaa perheen, jossa lapsilla on vakaa kasvuympäristö.

On tietenkin hyvä, jos puolisoon on vahva henkinen yhteys, mutta vaikka sitä ei olisi, niin avioliitto on onnistunut, jos pari pysyy yhdessä (ilman suurempaa draamaa ja perheväkivaltaa tms.), kunnes lapset ovat tarpeeksi vanhoja ollakseen henkisesti itsenäisiä. Jos sitten ei enää haluta yhdessä, niin ei se ole mikään katastrofi, eikä ole oikeasti syytä katua, että meni "väärän miehen/naisen" kanssa naimisiin. Tuo täydellisen parin välisen synergian ja onnellisuuden odotus on modernin rakkausviihteen ja hedonismin tuomaa hapatusta.

Ajatus romanttisesta rakkaudesta nimenomaan avioliiton perustana on syntynyt jo 1800-luvulla. Ja aikoina jolloin on painotettu avioliittoa käytännön sopimuksena, on yleensä hyväksytty sivusuhteet nykyistä laajemmin. Toisaalta elämä nyt on muuttunut muutenkin historian saatossa, vai perustelisitko yhteiskuntajärjestystä sillä että rikkaat miehet ne on vaan historiallisesti tehneet päätökset ja jos ei rytinöitä synny, tämä on onnistunut tapa toimia?

Rakastavan suhteen löytäneenä harmittaa kaikkien puolesta, joille saadaan myytyä tuota "ei sillä ny ni väliä ole" -hapatusta. Onhan sillä. Parisuhde on yksi isoimmista onnellisuuden tekijöistä silloin kun on. Toisille onnettomuuden.

Ja kuten monet ovat kertoneet tässäkin ketjussa, henkinen yhteys on se joka kantaa huuman loputtuakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei avioliittoa ole alunperin luotu jonkinlaiseksi Hollywood-rakkauden ilmentymäksi, vaan kautta historian avioliitto on perustunut enemmän järkeen kuin tunteeseen. Avioliiton perimmäinen tarkoitus on olla kivijalka, jonka päälle voi perustaa perheen, jossa lapsilla on vakaa kasvuympäristö.

On tietenkin hyvä, jos puolisoon on vahva henkinen yhteys, mutta vaikka sitä ei olisi, niin avioliitto on onnistunut, jos pari pysyy yhdessä (ilman suurempaa draamaa ja perheväkivaltaa tms.), kunnes lapset ovat tarpeeksi vanhoja ollakseen henkisesti itsenäisiä. Jos sitten ei enää haluta yhdessä, niin ei se ole mikään katastrofi, eikä ole oikeasti syytä katua, että meni "väärän miehen/naisen" kanssa naimisiin. Tuo täydellisen parin välisen synergian ja onnellisuuden odotus on modernin rakkausviihteen ja hedonismin tuomaa hapatusta.

Ajatus romanttisesta rakkaudesta nimenomaan avioliiton perustana on syntynyt jo 1800-luvulla. Ja aikoina jolloin on painotettu avioliittoa käytännön sopimuksena, on yleensä hyväksytty sivusuhteet nykyistä laajemmin. Toisaalta elämä nyt on muuttunut muutenkin historian saatossa, vai perustelisitko yhteiskuntajärjestystä sillä että rikkaat miehet ne on vaan historiallisesti tehneet päätökset ja jos ei rytinöitä synny, tämä on onnistunut tapa toimia?

Rakastavan suhteen löytäneenä harmittaa kaikkien puolesta, joille saadaan myytyä tuota "ei sillä ny ni väliä ole" -hapatusta. Onhan sillä. Parisuhde on yksi isoimmista onnellisuuden tekijöistä silloin kun on. Toisille onnettomuuden.

Ja kuten monet ovat kertoneet tässäkin ketjussa, henkinen yhteys on se joka kantaa huuman loputtuakin.

Mitä tarkoitat henkisellä yhteydellä? Pitääkö olla täydellinen yhteisymmärrys, olla juuri ja tasan samalla aaltopituudella, olla "samiksia"? 

Se on kyllä totta, että suhteita on aina pidetty niiden järkiavioliittojen ohella, ja vielä nykyaikanakin ilmeisesti ainakin Ranskassa se on usein jopa sosiaalisesti hyväksyttyä tai normalisoitua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai siinä oli joku helppous.

Miehessä ja suhteessa, oli kiva olla yhdessä ja viettää aikaa. En ehkä hullaantunut hänestä jos niin voi sanoa.

Asiat ovat vain menneet omalla painollaan, jos joku pieni riita on ollut siitä on keskusteltu.

Tämä on siis turvallinen ja draamaton suhde josta ei ole syytä erota kun kaikki on ihan hyvin.

Aina aika ajoin tämä tylsyys käy mielessä tai ero, mutta sitten aina päätän että ei parisuhteen tarkoitus ole tarkota kaikkea elämän osa- alueen asioita. Tällä tarkoitan sitä että olen itse vastuussa tarpeistani ja niiden tyydyttämisestä : vietän aikaa ystävien kanssa keskustellen, ja olen sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin hän.

Ehkä tämä koronatilanne on myös osaltaan vaikuttanut tähän meidän suhteeseen että kaikki tekeminen on minimissä ja yhdessäolo korostuu.

Sen vielä totean ettei meillä ole oikein sellaista yhteistä onnistumisen / tekemisen kohdetta: kuten vaikka remontti, matkailu, ulkoilu, kulttuuri jne.

Mulla on hirmuisesti haluja mennä eteenpäin elämässä kaikilla osa-alueilla eli opiskelen työn ohella, olisin innokas remontoimaan kotia ja mökkiä, käymään teatterissa jne, hän ei

Tyytymällä ok-suhteeseen samalla estät itseltäsi mahdollisuudeen upeaan suhteeseen, jossa olisi myös sen henkinen yhteys ja yhteiset kiinnostuksen kohteet ja tavoitteet. Yleensä ihmiset ovat juuri sen takia onnettomia elämäänsä kun tyytyvät siihen tuttuun ja turvalliseen, eivätkä oikeasti uskalla lähteä tavoittelemaan sitä mitä oikeasti haluavat.

Yhteisiä tavoitteita ja mielenkiinnon kohteita voi harjoittaa työelämässä. Vai miten vedät  jonkun randomin mukaan juttuihisi? Vai naisapulaisena?  Harrastuspiireissä toki, muuten melko harvinaista.

Niin, miksi avioparilla pitäisi olla täydellinen henkinen yhteys? Koska rakkausromaaneissa ja Hollywood-elokuvissa annetaan ymmärtää niin?

Totta kai se on hyvä, jos yhdessä oleva pari on samalla aaltopituudella, mutta ei sen välillä tarvitse olla mitään täydellistä sielujen sympatiaa. Ja se, että mies ja nainen olisivat "samiksia", on harvinaista jo siksi, että sukupuolten välillä on luontaisia eroja aivojen toiminnankin tasolla.

Pitemmän päällä vähemmän intensiivisenä tai intohimoisena alkanut suhde voi myös hyvinkin olla kestävämpi ja parempi pohja perheen perustamiselle kuin kiihkeä romanssi, jossa parilla synkkaa täydellisesti.

Tuskin täydellistä yhteyttä nyt kukaan on hakemassa tai täydellisesti samiksia. Ei mitään siamilaisia kaksosia tarvitse olla. Ei siis Hollywoodia. Mutta jotain henkistä yhteyttä pitää olla.

Sen väliin, että olisi täydellinen yhteys tai ei mitään yhteyttä jää monta hyvää vaihtoehtoa.

Kyllä usein se intensiivisyys ja intohimo kantaa paremmin kuin joku haaleana alkanut . Kun tulee niitä arkisia päiviä niin se auttaa kun yhdessä muistellaan niitä alkuaikojen "roihuja" ja mitä kaikkea silloin oli. Silloin taas muisraa miksi ollaan menty yhteen ja miksi edelleen haluaa olla yhdessä. Ja mihin toisessa rakastui.

Mitä sitten muistelee jos ei ole mitään muisteltavaa?

"Niin, en kyllä nyt oikein muista mitä siinä alussa oli ihanaa ja kiihkeää, oliko siinä"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai siinä oli joku helppous.

Miehessä ja suhteessa, oli kiva olla yhdessä ja viettää aikaa. En ehkä hullaantunut hänestä jos niin voi sanoa.

Asiat ovat vain menneet omalla painollaan, jos joku pieni riita on ollut siitä on keskusteltu.

Tämä on siis turvallinen ja draamaton suhde josta ei ole syytä erota kun kaikki on ihan hyvin.

Aina aika ajoin tämä tylsyys käy mielessä tai ero, mutta sitten aina päätän että ei parisuhteen tarkoitus ole tarkota kaikkea elämän osa- alueen asioita. Tällä tarkoitan sitä että olen itse vastuussa tarpeistani ja niiden tyydyttämisestä : vietän aikaa ystävien kanssa keskustellen, ja olen sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin hän.

Ehkä tämä koronatilanne on myös osaltaan vaikuttanut tähän meidän suhteeseen että kaikki tekeminen on minimissä ja yhdessäolo korostuu.

Sen vielä totean ettei meillä ole oikein sellaista yhteistä onnistumisen / tekemisen kohdetta: kuten vaikka remontti, matkailu, ulkoilu, kulttuuri jne.

Mulla on hirmuisesti haluja mennä eteenpäin elämässä kaikilla osa-alueilla eli opiskelen työn ohella, olisin innokas remontoimaan kotia ja mökkiä, käymään teatterissa jne, hän ei

Tyytymällä ok-suhteeseen samalla estät itseltäsi mahdollisuudeen upeaan suhteeseen, jossa olisi myös sen henkinen yhteys ja yhteiset kiinnostuksen kohteet ja tavoitteet. Yleensä ihmiset ovat juuri sen takia onnettomia elämäänsä kun tyytyvät siihen tuttuun ja turvalliseen, eivätkä oikeasti uskalla lähteä tavoittelemaan sitä mitä oikeasti haluavat.

Yhteisiä tavoitteita ja mielenkiinnon kohteita voi harjoittaa työelämässä. Vai miten vedät  jonkun randomin mukaan juttuihisi? Vai naisapulaisena?  Harrastuspiireissä toki, muuten melko harvinaista.

Niin, miksi avioparilla pitäisi olla täydellinen henkinen yhteys? Koska rakkausromaaneissa ja Hollywood-elokuvissa annetaan ymmärtää niin?

Totta kai se on hyvä, jos yhdessä oleva pari on samalla aaltopituudella, mutta ei sen välillä tarvitse olla mitään täydellistä sielujen sympatiaa. Ja se, että mies ja nainen olisivat "samiksia", on harvinaista jo siksi, että sukupuolten välillä on luontaisia eroja aivojen toiminnankin tasolla.

Pitemmän päällä vähemmän intensiivisenä tai intohimoisena alkanut suhde voi myös hyvinkin olla kestävämpi ja parempi pohja perheen perustamiselle kuin kiihkeä romanssi, jossa parilla synkkaa täydellisesti.

Tuskin täydellistä yhteyttä nyt kukaan on hakemassa tai täydellisesti samiksia. Ei mitään siamilaisia kaksosia tarvitse olla. Ei siis Hollywoodia. Mutta jotain henkistä yhteyttä pitää olla.

Sen väliin, että olisi täydellinen yhteys tai ei mitään yhteyttä jää monta hyvää vaihtoehtoa.
Kyllä usein se intensiivisyys ja intohimo kantaa paremmin kuin joku haaleana alkanut . Kun tulee niitä arkisia päiviä niin se auttaa kun yhdessä muistellaan niitä alkuaikojen "roihuja" ja mitä kaikkea silloin oli. Silloin taas muisraa miksi ollaan menty yhteen ja miksi edelleen haluaa olla yhdessä. Ja mihin toisessa rakastui.

Mitä sitten muistelee jos ei ole mitään muisteltavaa?

"Niin, en kyllä nyt oikein muista mitä siinä alussa oli ihanaa ja kiihkeää, oliko siinä"?

Ja usein toisinpäin? Vai onkohan tuota tutkittu koskaan?

Kyllä minä sinänsä ymmärrän sen syvän henkisen yhteyden kaipuun, koska olen itse syvällinen tyyppi, mutta olen alkanut vähän kyseenalaistamaan sitä, että tarvitseeko parin välillä sittenkään olla niin paljon sitä syvää yhteyttä, jos on muitakin kanavia, joiden kautta täyttää henkisiä tarpeita. Ei puolison tarvitse välttämättä olla kaikkien henkisten tarpeiden täyttäjä, vaan liitto voi olla osittain myös pragmaattinen intohimoisellekin ihmiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai siinä oli joku helppous.

Miehessä ja suhteessa, oli kiva olla yhdessä ja viettää aikaa. En ehkä hullaantunut hänestä jos niin voi sanoa.

Asiat ovat vain menneet omalla painollaan, jos joku pieni riita on ollut siitä on keskusteltu.

Tämä on siis turvallinen ja draamaton suhde josta ei ole syytä erota kun kaikki on ihan hyvin.

Aina aika ajoin tämä tylsyys käy mielessä tai ero, mutta sitten aina päätän että ei parisuhteen tarkoitus ole tarkota kaikkea elämän osa- alueen asioita. Tällä tarkoitan sitä että olen itse vastuussa tarpeistani ja niiden tyydyttämisestä : vietän aikaa ystävien kanssa keskustellen, ja olen sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin hän.

Ehkä tämä koronatilanne on myös osaltaan vaikuttanut tähän meidän suhteeseen että kaikki tekeminen on minimissä ja yhdessäolo korostuu.

Sen vielä totean ettei meillä ole oikein sellaista yhteistä onnistumisen / tekemisen kohdetta: kuten vaikka remontti, matkailu, ulkoilu, kulttuuri jne.

Mulla on hirmuisesti haluja mennä eteenpäin elämässä kaikilla osa-alueilla eli opiskelen työn ohella, olisin innokas remontoimaan kotia ja mökkiä, käymään teatterissa jne, hän ei

Tyytymällä ok-suhteeseen samalla estät itseltäsi mahdollisuudeen upeaan suhteeseen, jossa olisi myös sen henkinen yhteys ja yhteiset kiinnostuksen kohteet ja tavoitteet. Yleensä ihmiset ovat juuri sen takia onnettomia elämäänsä kun tyytyvät siihen tuttuun ja turvalliseen, eivätkä oikeasti uskalla lähteä tavoittelemaan sitä mitä oikeasti haluavat.

Yhteisiä tavoitteita ja mielenkiinnon kohteita voi harjoittaa työelämässä. Vai miten vedät  jonkun randomin mukaan juttuihisi? Vai naisapulaisena?  Harrastuspiireissä toki, muuten melko harvinaista.

Niin, miksi avioparilla pitäisi olla täydellinen henkinen yhteys? Koska rakkausromaaneissa ja Hollywood-elokuvissa annetaan ymmärtää niin?

Totta kai se on hyvä, jos yhdessä oleva pari on samalla aaltopituudella, mutta ei sen välillä tarvitse olla mitään täydellistä sielujen sympatiaa. Ja se, että mies ja nainen olisivat "samiksia", on harvinaista jo siksi, että sukupuolten välillä on luontaisia eroja aivojen toiminnankin tasolla.

Pitemmän päällä vähemmän intensiivisenä tai intohimoisena alkanut suhde voi myös hyvinkin olla kestävämpi ja parempi pohja perheen perustamiselle kuin kiihkeä romanssi, jossa parilla synkkaa täydellisesti.

Mitä siinä suhteessa sitten on, jos siinä ei ole mitään? 

Mikähän se henkinen yhteys lopulta on? Ehkä samankaltaisuus, samat arvot, samankaltaiset mielipiteet asioista. Tulee juttuun, ymmärretään toisen huumoria. Kiinnostus toisen sielunelämään ja kiinnostusten kohteisiin puolin ja toisin. Tällaista tulee mieleen.

Ymmärrän että on vaikea olla sellaisen ihmisen kanssa joka ei ole mielenkiintoinen tai joka ei tuo haastetta omiin näkemyksiin. Tai jos yksinkertaisesti toinen ei avaudu. Ei huomioi. Ei ole läsnä.

Kuitenkin pelkästään sillä yhteydellä ei pärjää pidemmän päälle. On oltava turva, kunnioitus, tahto, kyky rakentaa konfliktien keskellä. Jos rakkaus löytyy ja hyväksyntä, se on tärkeintä. Luulisi että rakkauteen kuuluu noita ominaisuuksia mitä mainitsin henkisestä yhteydestä. Mutta ihmiset muuttuvat ja loukkaantumisia tulee. Henkinen yhteys ei korjaa loukkaantumisia, vaan loukkaukset ja pettymykset voivat särkeä sen yhteyden.

Siksi lie yksi tärkeimmistä asioista on hyvä kohtelu puolin toisin ja tahto etsiä ratkaisuja ja myös antaa anteeksi. Kaikki eivät ole kestäviä pitkässä suhteessa. Vaikka yhteyttä löytyy, se voi kadota, toinen voi kyllästyä, pettyä, loukata, muuttaa ajatuksia ja jopa arvoja ajan myötä. Siksi pitkässä juoksussa varsinkin alussa koettu yhteys ei takaa hyvää parisuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei avioliittoa ole alunperin luotu jonkinlaiseksi Hollywood-rakkauden ilmentymäksi, vaan kautta historian avioliitto on perustunut enemmän järkeen kuin tunteeseen. Avioliiton perimmäinen tarkoitus on olla kivijalka, jonka päälle voi perustaa perheen, jossa lapsilla on vakaa kasvuympäristö.

On tietenkin hyvä, jos puolisoon on vahva henkinen yhteys, mutta vaikka sitä ei olisi, niin avioliitto on onnistunut, jos pari pysyy yhdessä (ilman suurempaa draamaa ja perheväkivaltaa tms.), kunnes lapset ovat tarpeeksi vanhoja ollakseen henkisesti itsenäisiä. Jos sitten ei enää haluta yhdessä, niin ei se ole mikään katastrofi, eikä ole oikeasti syytä katua, että meni "väärän miehen/naisen" kanssa naimisiin. Tuo täydellisen parin välisen synergian ja onnellisuuden odotus on modernin rakkausviihteen ja hedonismin tuomaa hapatusta.

Ajatus romanttisesta rakkaudesta nimenomaan avioliiton perustana on syntynyt jo 1800-luvulla. Ja aikoina jolloin on painotettu avioliittoa käytännön sopimuksena, on yleensä hyväksytty sivusuhteet nykyistä laajemmin. Toisaalta elämä nyt on muuttunut muutenkin historian saatossa, vai perustelisitko yhteiskuntajärjestystä sillä että rikkaat miehet ne on vaan historiallisesti tehneet päätökset ja jos ei rytinöitä synny, tämä on onnistunut tapa toimia?

Rakastavan suhteen löytäneenä harmittaa kaikkien puolesta, joille saadaan myytyä tuota "ei sillä ny ni väliä ole" -hapatusta. Onhan sillä. Parisuhde on yksi isoimmista onnellisuuden tekijöistä silloin kun on. Toisille onnettomuuden.

Ja kuten monet ovat kertoneet tässäkin ketjussa, henkinen yhteys on se joka kantaa huuman loputtuakin.

Mitä tarkoitat henkisellä yhteydellä? Pitääkö olla täydellinen yhteisymmärrys, olla juuri ja tasan samalla aaltopituudella, olla "samiksia"? 

Se on kyllä totta, että suhteita on aina pidetty niiden järkiavioliittojen ohella, ja vielä nykyaikanakin ilmeisesti ainakin Ranskassa se on usein jopa sosiaalisesti hyväksyttyä tai normalisoitua.

Eihän nyt kenenkään ihmisen kanssa ole aina täysin samalla aaltopituudella. Ihmiset on yksilöitä. Mutta uskon useimpien tunnistavan ne ihmiset -puhutaan sitten ystävistä tai kumppanista- joiden kanssa on aina turvallinen olo erimielisyyksissäkin, helppo keskustella niin ettei kaikkea tarvitse juurtajaksain selittää, huumori kohtaa, elämää katsotaan samasta kulmasta. Niitä tiettyjä on yleensä vain joitakin.

Sitten taas on paljon ihmisiä jotka voi olla kivoja ja joiden kanssa tulee kyllä toimeen, mutta se harvinainen luonnollinen yhteys ei vaan synny. Yleensä väärään suhteeseen päätyy juuri tällaisen kanssa, etenkin jos fyysinen kemia pääsee alussa sekoittamaan päätä luulemaan suhdetta muuksi kuin se on: melko pinnalliseksi kaveruudeksi.

Älyllisesti voi kohdata mutta tunnetasolla ei. Suhde voi jatkua pitkäänkin, mutta koko ajan taustalla on epäilys että jotain puuttuu. Niinkuin puuttuukin.