Emme kohtaa mieheni kanssa henkisellä tasolla..

Täällä ihmetellään, miksi mennä tuppisuun kanssa yhteen. Minä ainakin menin aikoinaan siksi, kun olin jotenkin fyysisesti aivan hullaantunut (silloisesta)nuorukaisesta.

Yhdessä oltiin sitten aikamme. Karua sanoa, mutta hyvä kun erottiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa heti naistenlehtien kvasipsykologisten artikkeleiden lukeminen samoin kuin noiden ah-oih-voi-hömppäromaanien lukeminenkin. Ja riisukaa ne vaaleanpunaiset silmälasit nenältänne ja olkaa onnellisia, että teillä on hyvä mies. Vai olisiko parempi sittenkin näennäisen syvällisesti keskusteleva viinaan menevä sohvalla laiskana makaava ja itseään passuuttava haiseva äijä? Oma on valintanne.

Niin että nuoko ne vaihtoehdot sun elämässä ovat olleet, huhhuh :D käy sua sääliksi, missä ihmeen roskasakissa pyörit? Et taida itsekään olla kovin tasokas kun et ole kunnon miehiä tavannut. Mullapa on syvällinen, älykäs, alkoholia vain samalla tavalla sosiaalisesti kuin minä käyttävä, komea, lempeä ja upea aviomies. Mitäs siihen sanot? Meidän kaikkien ei tarvi valita noin huonoista vaihtoehdoista :)

En ole henkilö kelle vastasit, mutta toi oli julmaa vihjata, että ihmisessä täytyy olla vikaa jos tapaa vain huonoja miehiä/naisia. Itse suhtaudun kaikkiin ihmisiin ystävällisesti, olen korkeasti koulutettu ja ystäväpiirissäni hyvin pidetty. Siitä huolimatta ainuttakaan aidosti hyvää miestä en ole tavannut. Olen kiltti ja ujo ja vedän puoleeni itseäni kyykyttäviä ja huonosti kohtelevia miehiä. Tällä hetkellä olen suhteessa ihan kunnollisen, mutta aika kylmän ja etäisen miehen kanssa. En ole onnellinen, mutta en niin onnetonkaan että eroaisin. Elämä ei ole tarjonnut parempia valinnanmahdollisuuksia, vaikka pidän itseäni ihan hyvänä ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdin aikanaan hyvästä suhteesta. Mulla oli samanlainen olo kuin aloittajalla, vaikkei puoliso ollut tuppisuu tms. Vaikka osasimme keskustella, jokin ei silti mätsännyt. En alun alkaenkaan muista olleeni kovin hullaantunut häneen. En halunnut ruveta pettäjäksi - aloin kiinnostua muista. Lapsia ei ollut. Olin epävarma päätöksestä ja panikoin. Oliko tämä ihan hullua? Tämmöisiä mietin. En pystynyt keskittymään mihinkään enkä halunnut olla kotona ollenkaan. Kävelin vapaa-ajat ulkona ystäville kriisissä soitellen ja laihduin monta kiloa, kunnes lopetin suhteen ja muutin omilleni.

Löysin uuden puolison, johon hullaannuin aivan täysin. En ole koskaan ollut niin rakastunut. Olen vieläkin, vuosien jälkeen. Meillä on yhteys. Sen yhteyden ympärillä on monet kriisit käyty läpi. Kalpeita aikoja tietysti on, mutta ne eivät saa kyseenalaistamaan koko suhdetta.

Ajan myötä olen tajunnut, että vaikken olisi ketään uutta vieläkään löytänyt, niin päätökseni oli oikea. Joku intuitio sen minulle kertoi silloin ja minä kuuntelin, vaikka se pelotti ihan hirveästi.

Miten voit edes kuvailla tuota hyväksi suhteeksi jos sinua ahdisti noin paljon? Selvästi se oli väärä ihminen kun et halunnut edes kotiin mennä. Jos tuolta tuntuu, on ihan hyvä lähteä varsinkin jos ei ole lapsia. Hienoa kun löysit rakkauden, mutta sama ei tapahdu kaikille.

Sorry, olin epäselvä. Varmaan siksi kun asia on itselle niin selvä omassa päässä. Eli ahdistus johtui eroajatuksista ja -aikeista, ei suhteesta. En tiennyt, olinko tekemässä elämäni huonointa päätöstä. Se ahdisti.

Vierailija kirjoitti:

Ap ja toinen ketjuun kirjoittanut: MIKSI te menette yhteen miehen kanssa, joihin teillä ei ole eikä ole koskaan ollut henkistä yhteyttä?

Sehän on se tärkein, jota ilman ei ole mitään. 

Itse en tuollaisessa suhteessa kestäisi hetkeäkään.

Noh, en ole ap, mutta voin vastata. Mulla oli nuorena seurustelukokemuksia miesten kanssa, joihin oli vahva henkinen yhteys. Oli hullaantumista, pitkiä keskusteluja, intohimoa... Toisaalta oli myös pettämistä, alkoholin liikakulutusta, epäluottamusta. Toisin sanoa mun "sielunkumppanit" tuppasit vain olemaan paskoja miehiä. Päätin, että haluan jotain aivan muuta, halusin löytää hyvän miehen. Aviomieheni oli (ja on edelleen) sellainen. Komea, urheilullinen, rehti diplomi-insinööri, kaikin tavoin kunnollinen. Seurusteluaika oli ihanan rauhallista, kuin lepoa sydämelle kaikkien epäonnistuiden suhteiden jälkeen. Siinä kohtaa ei haitannut, vaikka joka saralla ei säkenöinyt. Me viihdyimme yhdessä seurusteluaikana, ja viihdymme edelleen yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta sielunkumppaneita emme ole. Yhteys välillämme perustuu perheen, yhteisen arjen ja historian ympärille, ei niinkään henkiselle samankaltaisuudelle. Olen joskus miettinyt, että olisi pitänyt etsiä kauemmin sitä yhtä oikeaa, mutta koska elämä ei ole elokuvaa sellaista ei olisi välttämättä koskaan tullut. On oikeastaan todella harvinaista löytää oma sielunkumppani, jonka kanssa suhde luistaa vuosikymmenestä toiseen. Itse valitsin oman puolisoni järjellä, mutta pitkässä juoksussa se on kannattanut. Mitä enemmän ikää tulee lisää, sitä enemmän arvostaa turvallista ja vakaata parisuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Ap ja toinen ketjuun kirjoittanut: MIKSI te menette yhteen miehen kanssa, joihin teillä ei ole eikä ole koskaan ollut henkistä yhteyttä?

Sehän on se tärkein, jota ilman ei ole mitään. 

Itse en tuollaisessa suhteessa kestäisi hetkeäkään.

Ei minulla mitään miestä ole, kunhan haukuin miehiä

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa heti naistenlehtien kvasipsykologisten artikkeleiden lukeminen samoin kuin noiden ah-oih-voi-hömppäromaanien lukeminenkin. Ja riisukaa ne vaaleanpunaiset silmälasit nenältänne ja olkaa onnellisia, että teillä on hyvä mies. Vai olisiko parempi sittenkin näennäisen syvällisesti keskusteleva viinaan menevä sohvalla laiskana makaava ja itseään passuuttava haiseva äijä? Oma on valintanne.

Niin että nuoko ne vaihtoehdot sun elämässä ovat olleet, huhhuh :D käy sua sääliksi, missä ihmeen roskasakissa pyörit? Et taida itsekään olla kovin tasokas kun et ole kunnon miehiä tavannut. Mullapa on syvällinen, älykäs, alkoholia vain samalla tavalla sosiaalisesti kuin minä käyttävä, komea, lempeä ja upea aviomies. Mitäs siihen sanot? Meidän kaikkien ei tarvi valita noin huonoista vaihtoehdoista :)

En ole henkilö kelle vastasit, mutta toi oli julmaa vihjata, että ihmisessä täytyy olla vikaa jos tapaa vain huonoja miehiä/naisia. Itse suhtaudun kaikkiin ihmisiin ystävällisesti, olen korkeasti koulutettu ja ystäväpiirissäni hyvin pidetty. Siitä huolimatta ainuttakaan aidosti hyvää miestä en ole tavannut. Olen kiltti ja ujo ja vedän puoleeni itseäni kyykyttäviä ja huonosti kohtelevia miehiä. Tällä hetkellä olen suhteessa ihan kunnollisen, mutta aika kylmän ja etäisen miehen kanssa. En ole onnellinen, mutta en niin onnetonkaan että eroaisin. Elämä ei ole tarjonnut parempia valinnanmahdollisuuksia, vaikka pidän itseäni ihan hyvänä ihmisenä.

Parisuhteessa ei ole pakko olla jatkuvasti. Jos on tullut huonosti kohdelluksi niin kannattaa olla välillä yksin. Se on joskus ja aika useinkin parempi vaihtoehto kuin olla parempien vaihtoehtojen ja valinnan mahdollisuuksien puutteen vuoksi olla vain jonkun hiukan sinnepäin sopivan kanssa.

Tuntuu pahalta kuulla kun niin moni muukin sanoo, että ei ole onnellinen, mutta ei niin onnetonkaan, että haluaisi erota.

Jos elämä ei tarjoa sellaista vaihtoehtoa, että olisi onnellinen jonkun kanssa niin niin sitten se on niin.

Varsinkin kun tunnet olevasi hyvä ihminen niin ansaitset kumppanin joka kohtelee hyvin. Jos sitä ei löydy niin ei kannata kiltteyttään tai vain tavan vuoksi tms. olla parisuhteessa.

Sailytät ainakin itsetuntosi ja olet vapaa niin, että kenties hyvällä onnella kuitenkin se sopiva löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Mihin olet aluperin ihastunut tai peräti hullaantunut hänessä? Ei kai hän nyt sentään suhteenne alusta lähtien ole ollut tuppisuu.

Ihastuin miehen varakkuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Non Ducor, Duco!!

Joo, kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ja toinen ketjuun kirjoittanut: MIKSI te menette yhteen miehen kanssa, joihin teillä ei ole eikä ole koskaan ollut henkistä yhteyttä?

Sehän on se tärkein, jota ilman ei ole mitään. 

Itse en tuollaisessa suhteessa kestäisi hetkeäkään.

Noh, en ole ap, mutta voin vastata. Mulla oli nuorena seurustelukokemuksia miesten kanssa, joihin oli vahva henkinen yhteys. Oli hullaantumista, pitkiä keskusteluja, intohimoa... Toisaalta oli myös pettämistä, alkoholin liikakulutusta, epäluottamusta. Toisin sanoa mun "sielunkumppanit" tuppasit vain olemaan paskoja miehiä. Päätin, että haluan jotain aivan muuta, halusin löytää hyvän miehen. Aviomieheni oli (ja on edelleen) sellainen. Komea, urheilullinen, rehti diplomi-insinööri, kaikin tavoin kunnollinen. Seurusteluaika oli ihanan rauhallista, kuin lepoa sydämelle kaikkien epäonnistuiden suhteiden jälkeen. Siinä kohtaa ei haitannut, vaikka joka saralla ei säkenöinyt. Me viihdyimme yhdessä seurusteluaikana, ja viihdymme edelleen yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta sielunkumppaneita emme ole. Yhteys välillämme perustuu perheen, yhteisen arjen ja historian ympärille, ei niinkään henkiselle samankaltaisuudelle. Olen joskus miettinyt, että olisi pitänyt etsiä kauemmin sitä yhtä oikeaa, mutta koska elämä ei ole elokuvaa sellaista ei olisi välttämättä koskaan tullut. On oikeastaan todella harvinaista löytää oma sielunkumppani, jonka kanssa suhde luistaa vuosikymmenestä toiseen. Itse valitsin oman puolisoni järjellä, mutta pitkässä juoksussa se on kannattanut. Mitä enemmän ikää tulee lisää, sitä enemmän arvostaa turvallista ja vakaata parisuhdetta.

Samaa itsekin olen miettinyt. Tulen aika huonoista lähtökohdista ja elämässäni on ollut paljon epävakautta ja rikkinäisyyttä. Siksi varmaan miehet keitä nuorena kohtasin olivat huonoja, vaikka ehkä iän myötä heistä on saattanut kasvaa parempia kumppaneita jollekin. Oli kyllä kemiaa ja yhteyttä vaikka ei sellaista sielunkumppanuutta kuitenkaan. Silti ehkä koin samankaltaisuutta koska lähtökohdat olivat samankaltaiset.

Nyt olen miehen kanssa joka on aivan erilaisesta maailmasta. Hyvin koulutettu ja tavoitteellinen, enemmän käytännöllinen kuin filosofinen. Joskus mietin onko tämä oikea, kun en koe syvää sielun yhteyttä ja ymmärrystä joillakin tasoilla. Mutta toisaalta mietin että haenko jotain joka resonoisi oman rikkinäisyyteni kanssa. Ehkä en vain itse osaa olla tyytyväisempi tai normaalimpi arjessa. Ehkä kaipaan jotain mikä ei kuitenkaan olisi sen arvoista. Elämä toisen rikkinäisen kanssa olisi todella haastavaa. Miehessäni on omat ongelmansa, kohtaamme joissakin asioissa joita olemme molemmat kokeneet. Mutta ehkä kukaan ei voi ymmärtää minua syvällä tasolla, kukaan joka ei ole kokenut samanlaisia asioita.

Olen kiitollinen että hän hyväksyy minut vaikka en itse ole mikään unelmanainen joka on tasapainoinen ja omaa värikkään elämän. Jos mietin unelmamiestä, en usko että sellainen kelpuuttaisi minua. Aina ei todellakaan käy kuten saduissa. Kaikkea ei voi saada. Kuitenkin tämä mies voi tarjota minulle paljon elämään, paljon enemmän kuin kukaan entinen. Ja on varmasti hyvä isä lapsille. Ehkä sielunkumppanini olisi surumielinen. Jospa se ei ole sitä mitä tarvitsen. Elämä voi yllättää. Kuitenkin tärkein on että rakastan häntä. Intohimoa on. On erittäin mukavaa olla yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa heti naistenlehtien kvasipsykologisten artikkeleiden lukeminen samoin kuin noiden ah-oih-voi-hömppäromaanien lukeminenkin. Ja riisukaa ne vaaleanpunaiset silmälasit nenältänne ja olkaa onnellisia, että teillä on hyvä mies. Vai olisiko parempi sittenkin näennäisen syvällisesti keskusteleva viinaan menevä sohvalla laiskana makaava ja itseään passuuttava haiseva äijä? Oma on valintanne.

Niin että nuoko ne vaihtoehdot sun elämässä ovat olleet, huhhuh :D käy sua sääliksi, missä ihmeen roskasakissa pyörit? Et taida itsekään olla kovin tasokas kun et ole kunnon miehiä tavannut. Mullapa on syvällinen, älykäs, alkoholia vain samalla tavalla sosiaalisesti kuin minä käyttävä, komea, lempeä ja upea aviomies. Mitäs siihen sanot? Meidän kaikkien ei tarvi valita noin huonoista vaihtoehdoista :)

En ole henkilö kelle vastasit, mutta toi oli julmaa vihjata, että ihmisessä täytyy olla vikaa jos tapaa vain huonoja miehiä/naisia. Itse suhtaudun kaikkiin ihmisiin ystävällisesti, olen korkeasti koulutettu ja ystäväpiirissäni hyvin pidetty. Siitä huolimatta ainuttakaan aidosti hyvää miestä en ole tavannut. Olen kiltti ja ujo ja vedän puoleeni itseäni kyykyttäviä ja huonosti kohtelevia miehiä. Tällä hetkellä olen suhteessa ihan kunnollisen, mutta aika kylmän ja etäisen miehen kanssa. En ole onnellinen, mutta en niin onnetonkaan että eroaisin. Elämä ei ole tarjonnut parempia valinnanmahdollisuuksia, vaikka pidän itseäni ihan hyvänä ihmisenä.

No eikö sinun vikasi sitten ole juuri tuo liika kiltteys? Tietynlainen rajattomuus. Et varmaan ole saanut hyvää mallia lapsuudenperheessäsi. Minkälainen lapsuutesi oli? Oliko perheessä kenties väkivaltaa?

Minäkin kohtaan mieheni kanssa henkisesti ehkä vain 65%.

Hän ei ole elämäni rakkaus.

Elämäni rakkaus on toinen ihminen jonka olen menettänyt. Kun on menettänyt elämänsä rakkauden, se 65% on ihan tarpeeksi hyvä sen jälkeen. Mikään ei voi olla samaa, lähelläkään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ja toinen ketjuun kirjoittanut: MIKSI te menette yhteen miehen kanssa, joihin teillä ei ole eikä ole koskaan ollut henkistä yhteyttä?

Sehän on se tärkein, jota ilman ei ole mitään. 

Itse en tuollaisessa suhteessa kestäisi hetkeäkään.

Noh, en ole ap, mutta voin vastata. Mulla oli nuorena seurustelukokemuksia miesten kanssa, joihin oli vahva henkinen yhteys. Oli hullaantumista, pitkiä keskusteluja, intohimoa... Toisaalta oli myös pettämistä, alkoholin liikakulutusta, epäluottamusta. Toisin sanoa mun "sielunkumppanit" tuppasit vain olemaan paskoja miehiä. Päätin, että haluan jotain aivan muuta, halusin löytää hyvän miehen. Aviomieheni oli (ja on edelleen) sellainen. Komea, urheilullinen, rehti diplomi-insinööri, kaikin tavoin kunnollinen. Seurusteluaika oli ihanan rauhallista, kuin lepoa sydämelle kaikkien epäonnistuiden suhteiden jälkeen. Siinä kohtaa ei haitannut, vaikka joka saralla ei säkenöinyt. Me viihdyimme yhdessä seurusteluaikana, ja viihdymme edelleen yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta sielunkumppaneita emme ole. Yhteys välillämme perustuu perheen, yhteisen arjen ja historian ympärille, ei niinkään henkiselle samankaltaisuudelle. Olen joskus miettinyt, että olisi pitänyt etsiä kauemmin sitä yhtä oikeaa, mutta koska elämä ei ole elokuvaa sellaista ei olisi välttämättä koskaan tullut. On oikeastaan todella harvinaista löytää oma sielunkumppani, jonka kanssa suhde luistaa vuosikymmenestä toiseen. Itse valitsin oman puolisoni järjellä, mutta pitkässä juoksussa se on kannattanut. Mitä enemmän ikää tulee lisää, sitä enemmän arvostaa turvallista ja vakaata parisuhdetta.

Samaa itsekin olen miettinyt. Tulen aika huonoista lähtökohdista ja elämässäni on ollut paljon epävakautta ja rikkinäisyyttä. Siksi varmaan miehet keitä nuorena kohtasin olivat huonoja, vaikka ehkä iän myötä heistä on saattanut kasvaa parempia kumppaneita jollekin. Oli kyllä kemiaa ja yhteyttä vaikka ei sellaista sielunkumppanuutta kuitenkaan. Silti ehkä koin samankaltaisuutta koska lähtökohdat olivat samankaltaiset.

Nyt olen miehen kanssa joka on aivan erilaisesta maailmasta. Hyvin koulutettu ja tavoitteellinen, enemmän käytännöllinen kuin filosofinen. Joskus mietin onko tämä oikea, kun en koe syvää sielun yhteyttä ja ymmärrystä joillakin tasoilla. Mutta toisaalta mietin että haenko jotain joka resonoisi oman rikkinäisyyteni kanssa. Ehkä en vain itse osaa olla tyytyväisempi tai normaalimpi arjessa. Ehkä kaipaan jotain mikä ei kuitenkaan olisi sen arvoista. Elämä toisen rikkinäisen kanssa olisi todella haastavaa. Miehessäni on omat ongelmansa, kohtaamme joissakin asioissa joita olemme molemmat kokeneet. Mutta ehkä kukaan ei voi ymmärtää minua syvällä tasolla, kukaan joka ei ole kokenut samanlaisia asioita.

Olen kiitollinen että hän hyväksyy minut vaikka en itse ole mikään unelmanainen joka on tasapainoinen ja omaa värikkään elämän. Jos mietin unelmamiestä, en usko että sellainen kelpuuttaisi minua. Aina ei todellakaan käy kuten saduissa. Kaikkea ei voi saada. Kuitenkin tämä mies voi tarjota minulle paljon elämään, paljon enemmän kuin kukaan entinen. Ja on varmasti hyvä isä lapsille. Ehkä sielunkumppanini olisi surumielinen. Jospa se ei ole sitä mitä tarvitsen. Elämä voi yllättää. Kuitenkin tärkein on että rakastan häntä. Intohimoa on. On erittäin mukavaa olla yhdessä.

Tämä olisi voinut minunkin kirjoittama. Juuri näin itselläkin. Tiedostan, että itselläkin on sielussa jotain sellaista rikkinäisyyttä, mikä sai minut nuorena hakeutumaan vääränlaisten miesten luo. Edelleenkin tunnen vetoa tietyntyyppisiä miehiä kohtaan ja herkästi heidän kanssaan muodostuu "magneettinen yhteys", vaikka pettämään en lähtisikään. Heikkouteni on siis hallitsevat "päällepäsmärimiehet", jotka ovat taitavia puhumaan ja ottamaan tilanteen haltuun. Nuoruudessa tämä miestyyppi on kuitenkin moneen kertaan nähty ja koettu, ja olen varma, että jos olisin päätynyt sellaisen kanssa naimisiin olisin taatusti jo eronnut. 

Nykyinen mieheni on ihan toisenlainen, hiljaisempi, harkitseva, ujohko, mutta samalla hirmuisen luotettava ja tasainen. Yllätyksettömyys on vahvuus, kun pyörittää perhettä yhdessä. Perheen olen aina halunnut ja usein onnittelen itseäni siitä, että valitsin lapsilleni niin hyvän isän. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kohtaan mieheni kanssa henkisesti ehkä vain 65%.

Hän ei ole elämäni rakkaus.

Elämäni rakkaus on toinen ihminen jonka olen menettänyt. Kun on menettänyt elämänsä rakkauden, se 65% on ihan tarpeeksi hyvä sen jälkeen. Mikään ei voi olla samaa, lähelläkään

Kai se toinenkin tietää tuon prosentin? Aika kusipäisiä olette, jos se toinen ei tiedä että häneen vaan tyydytään, eikä oikeita tunteita ole.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni hieman epäkypsä kokematon mies, varsinkin tunneasioissa ja niiden ilmaisemisessa. Mutta potentiaalia on runsaasti joten on jo oppinut paljon ja uskon että tulee oppimaan tulevaisuudessakin. Vikoja on kaikissa. Aina ei pidä heti luovuttaa koska seuraavan henkilön myötä saa uudet viat riesakseen.

Mutta oikeasti jos mies ei kiinnosta ihmisenä, ei kai siitä mitään hyvää seuraa. Toki suurin osa tykkää jos toinen osaa olla puhelias ja viihdyttävä, mutta ei niitä riitä kaikille ja monet suomalaiset ovat tässä juuri heikoilla. Tiedän esimerkiksi erään nelikymppisen miehen jolla on oma talo, tontti, on mukava ja hyvät arvot elämässä ja luotettava ja rehti. Naisen on saanut pariinkin otteeseen mutta ei ole kelvannut pidemmälle, hänet aina jätettiin vaikka ei ollut mitään suurempaa draamaa tapahtunut. Hän on hieman taidoton kommunikaatiossa, jopa asperger piirteitä, vaikka en voi olla varma. Hieman outo, mutta tavallinen. Ihan ok näköinen. Mutta ei kelpaa. Rehellisesti sanoen ymmärrän naisena että naiset hänet jättivät. Voin kuvitella että hänen kanssaan ei kovin syvää älykästä henkistä yhteyttä saa, vaikka eivät ne naisetkaan olleet mitään tohtoreita.

Tuossa voikin olla se ongelma. En sano että kaikki sulkeutuneet ovat mitään salattuja neroja, mutta jotkut ihmiset vain käsittelevät sellaisen kevyehkön maailman menon ihmettelyn aika nopeasti, se ei ole kovin kiinnostavaa jos kyselee että mitä jos ruoho olisi sinistä. Tai miettii elämän tarkoitusta tai ihmisten motiiveja erilaiseen käytökseen, mutta ei ole kuitenkaan riittävän älykäs muuta kuin ihmettelemään asioita. Että niitä ajatuskulkuja ei viedä sitten loppuun saakka kuitenkaan, vaan vaihdetaan vaan fokusta kun asia muuttu tylsäksi. 

Harva ihminen nimittäin pystyy tuottamaan jotain aidosti uusia näkökulmia itsenäisesti mihinkään, suurin osa toistaa jostain kuulemaansa. Eikä ole sitten useinkaan edes niin hauska tai itsekriittinen perusolemukseltaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin kohtaan mieheni kanssa henkisesti ehkä vain 65%.

Hän ei ole elämäni rakkaus.

Elämäni rakkaus on toinen ihminen jonka olen menettänyt. Kun on menettänyt elämänsä rakkauden, se 65% on ihan tarpeeksi hyvä sen jälkeen. Mikään ei voi olla samaa, lähelläkään

Olethan kertonyt tämän sille nykyiselle miehellesi? 

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama. Paitsi että mies ei ole tuppisuu eikä suomalainen, ja keskustellaan kyllä paljonkin, esim. lasten kasvatuksesta, politiikasta, elokuvista, mistä milloinkin. Mutta henkisellä tasolla ei kohdata eikä mun mielestä olla koskaan kohdattukaan.

Afrikkalaisen ÄO on keskimäärin 68.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni hieman epäkypsä kokematon mies, varsinkin tunneasioissa ja niiden ilmaisemisessa. Mutta potentiaalia on runsaasti joten on jo oppinut paljon ja uskon että tulee oppimaan tulevaisuudessakin. Vikoja on kaikissa. Aina ei pidä heti luovuttaa koska seuraavan henkilön myötä saa uudet viat riesakseen.

Mutta oikeasti jos mies ei kiinnosta ihmisenä, ei kai siitä mitään hyvää seuraa. Toki suurin osa tykkää jos toinen osaa olla puhelias ja viihdyttävä, mutta ei niitä riitä kaikille ja monet suomalaiset ovat tässä juuri heikoilla. Tiedän esimerkiksi erään nelikymppisen miehen jolla on oma talo, tontti, on mukava ja hyvät arvot elämässä ja luotettava ja rehti. Naisen on saanut pariinkin otteeseen mutta ei ole kelvannut pidemmälle, hänet aina jätettiin vaikka ei ollut mitään suurempaa draamaa tapahtunut. Hän on hieman taidoton kommunikaatiossa, jopa asperger piirteitä, vaikka en voi olla varma. Hieman outo, mutta tavallinen. Ihan ok näköinen. Mutta ei kelpaa. Rehellisesti sanoen ymmärrän naisena että naiset hänet jättivät. Voin kuvitella että hänen kanssaan ei kovin syvää älykästä henkistä yhteyttä saa, vaikka eivät ne naisetkaan olleet mitään tohtoreita.

Tuossa voikin olla se ongelma. En sano että kaikki sulkeutuneet ovat mitään salattuja neroja, mutta jotkut ihmiset vain käsittelevät sellaisen kevyehkön maailman menon ihmettelyn aika nopeasti, se ei ole kovin kiinnostavaa jos kyselee että mitä jos ruoho olisi sinistä. Tai miettii elämän tarkoitusta tai ihmisten motiiveja erilaiseen käytökseen, mutta ei ole kuitenkaan riittävän älykäs muuta kuin ihmettelemään asioita. Että niitä ajatuskulkuja ei viedä sitten loppuun saakka kuitenkaan, vaan vaihdetaan vaan fokusta kun asia muuttu tylsäksi. 

Harva ihminen nimittäin pystyy tuottamaan jotain aidosti uusia näkökulmia itsenäisesti mihinkään, suurin osa toistaa jostain kuulemaansa. Eikä ole sitten useinkaan edes niin hauska tai itsekriittinen perusolemukseltaan. 

En ajattele niin että tässä pitäisi nyt keksiä elämän tarkoitus, vaan ehkä enemmänkin niin että saan kuulla mitä toinen ajattelee tällaisista tai muista aiheista. Mikä tämän minulle tärkeän ihmisen ajatus tästä elämän tarkoituksesta on?

Ei minuakaan nappaa se että vatvotaan jotain kauppalistaa aina vaan tai selostetaan jatkuvasti sitä minkälainen sää nyt on.

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap.

En voi kun ihmetellä kaltaisiasi naisia. On pakko saada kumppani, niin otetaan joku joka tarjolla on. Sitten kun siitä miehestä ei ole leikkimään tyttöjen leikkejä kuten sisustusta tai teatteria, ei tee mieli seksiä ja katse suunnataan tulevaan.

Missä sinä tulet miestäsi vastaan? Mistä hänen mielenkiinnon kohteistaan sinä pidät? Oletko yrittänyt? Ihmeelliseltä kyllä tuntuu, että mennään yhteen ilman yhteisiä mielenkiinnon kohteita.

Tiedoksi, että hullaantuminen kestää vuoden-kaksi. Se on biologis-kemiallinen prosessi, jonka tarkoitus on turvata lisääntyminen. Sen jälkeen parisuhde on sen varassa, miten sitä on rakennettu. Te ette ole tainneet paljon töitä tehdä kumpikaan. Teit valinnan helppouden perusteella ja nyt maksat siitä. Ole hyvä.

N40 onnellisessa parisuhteessa

Mielenkiintoinen analyysi. Ei ollut pakko saada ketään, olen ollut elämässäni aikoja yksin ja korjaillut myös itseäni tuon pleijerin jäljiltä. Siitä ei ollut siis kyse.

Kun on elänyt suhteissa jossa on paljon draamaa, riitaa ja pettämistä tämä tuntui turvalliselta ja hyvältä.

Ok, tämä on se bipolaarinen parinvalinta: laidasta laitaan. Uusi kumppani valitaan suhteessa exään ("vastakohta"), ja sitten petytään, kun exän "peilikuva" ei sekään tyydytä... Se mitä suhteella haetaan, on lähtökohtaisesti kieroutunutta.

Todellisuudessa ex ei "määrännyt" seuraavaa kumppania. Hän määräytyi samalta pohjalta: äitisuhteestasi.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Minä mieluummin rikkoisin illuusion, ollakseni hyödyllinen, ja jatkaakseni sukuani. Uhraisin sen vuoksi paljon, koska uskoisin saavani jotain muuta vastineeksi - ja ennen kaikkea uskoisin, että joku muu saisi. Lapsesta seuraavat ihmiselämät. Minulle ei riittäisi se kalastelu ja heilastelu 4-kymppisenä, koska tuntisin suurempaa velvollisuutta. En pystyisi vuosikymmeniä nauttimaan seurasta, joka ei ole kelpo ainesta lisääntymiseen. Ellen olisi tietyllä tavalla lapsuudestani katkeroitunut.