Emme kohtaa mieheni kanssa henkisellä tasolla..

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa heti naistenlehtien kvasipsykologisten artikkeleiden lukeminen samoin kuin noiden ah-oih-voi-hömppäromaanien lukeminenkin. Ja riisukaa ne vaaleanpunaiset silmälasit nenältänne ja olkaa onnellisia, että teillä on hyvä mies. Vai olisiko parempi sittenkin näennäisen syvällisesti keskusteleva viinaan menevä sohvalla laiskana makaava ja itseään passuuttava haiseva äijä? Oma on valintanne.

Itse haluaisin juurikin suositella romanttisia hömppäromaaneja, jos joku nainen on kyllästynyt liittoonsa. Tai vastaavia elokuvia. Jotakin, mistä tulee hetkeksi hyvä mieli.  Samalla voi vaikka muistella millaista oli alussa, kun oli rakastunut. En oikein usko, että omalta kumppanilta pystyy saamaan ihan kaiken, mitä ihminen toivoo. 100 % täydellistä suhdetta tuskin löytyy.   Jos suhde ei ole hirveän huono, lähteminen on riski. Jatkossa voi tulla vastaan jännittävä ja sytyttävä hurmuri, joka ei sitten arkielämässä olekaan kovin vakaa kumppani.

Oma suhteeni on juurikin noin pystyyn kuollut 30 vuoden jälkeen. Mies ei ole koskaan tajunnut, että hänenkin pitäisi yrittää ns. rakentaa suhdettamme, vaan on jotenkin loukkaantunut siitä, että minä olen vuosikymmenien saatossa muuttunut enkä ilmeisesti vastaa enää hänen haaveitaan. Mainittakoon, että hänkin on nykyisellään melko kaukana omista nuoruuden haaveistani siitä, millaista on elää ja vanheta kumppanin kanssa.

Kokemusta on... kirjoitti:

Suosittelen aloittamaan vakavan parisuhteen vasta sitten kun kumpikin osapuoli on elänyt aikuiselämää, sanotaan 15-20v. Siten kumpikin on kerennyt kokeilemaan tarpeeksi jotta tietää mitä oikeasti haluaa. Nuorena sitoutuminen tyhmintä ikinä, molemmat vasta kasvamassa ja usein kasvetaan eri suuntiin. Toki poikkeuksiakin on,mutta ne vahvistaa säännön.

Sinänsä viisasta, mutta tätä ei voi suositella naisille. Monet naiset toivovat lasta jossakin elämänvaiheessa.  Silloin ei voi odottaa loputtomiin. Realismia kehiin.  

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta on... kirjoitti:

Suosittelen aloittamaan vakavan parisuhteen vasta sitten kun kumpikin osapuoli on elänyt aikuiselämää, sanotaan 15-20v. Siten kumpikin on kerennyt kokeilemaan tarpeeksi jotta tietää mitä oikeasti haluaa. Nuorena sitoutuminen tyhmintä ikinä, molemmat vasta kasvamassa ja usein kasvetaan eri suuntiin. Toki poikkeuksiakin on,mutta ne vahvistaa säännön.

Sinänsä viisasta, mutta tätä ei voi suositella naisille. Monet naiset toivovat lasta jossakin elämänvaiheessa.  Silloin ei voi odottaa loputtomiin. Realismia kehiin.  

Paskan miehen kanssa lasta ei kannata tehdä, yksinkin pärjää paremmin. 

Mä ymmärrän ton niin hyvin. 

Tavatessa ihminen on uusi ja siinä on se 2-3 vuoden hullaantumisvaihe, jonka jälkeen alkaa arki. Lapsia tai ei, monesti se parisuhde on se joka tuo osan siitä elämän sisällöstä. Tai yleensä tuo, jos on hyvä suhde. Jossain vaiheessa ne keskustelun aiheet loppuu ja se elämä muuttuu äkkiä puuduttavaksi, jos joka päivä muistuttaa sitä edellistä päivää. Huolimatta siitä, pystyykö puhumaan tunteistaan tai ei, mieluummin kyllä. 

Tunteissa ja ihmisen ajatuksissa piilee se persoonan syvyys. Aivan jokainen ilahtuu siitä, että kumppani pystyy ilahduttamaan ja hänestä löytyy uusia puolia vielä vuosienkin jälkeen. Että hänellä on ylipäätään persoona. Jos toinen muuttuu sen hullaantumisvaiheen jälkeen perunaksi, pysyttelee omissa ajatuksissaan, ei kunnolla näe edes välittääkö, eikä yhteisiä mielenkiinnon kohteita ole, alkaa koko homma kuivumaan kokoon hyvin nopeasti. 

Alkuvaiheessa toinen on saattanut hullaantuessaan olla esim. avoimempi, tunteellisempi, näyttää enemmän jonkinlaista luonnetta, joka on muuttunut flegmaattiseksi kökkimiseksi vuosien varrella. Vaikka on kiva voida olla oma itsensä suhteessa, vaatii mikä tahansa suhde silti molemmilta osapuolilta työtä. Jos minun puolisoa ei kiinnostaisi mikään, tai hän olisi liian sulkeutunut, alkaisi minusta tuntua että myös minun maailmani kaventuisi samalla ja muuttuisi vähitellen vankilaksi. Tulisi tukehtumisen tunne. 

Ei kaikkea yhteenkuuluvuutta voi hakea kavereista tai omista, suhteen ulkopuolisista harrastuksistakaan. Kummallakin on velvollisuus yrittää edes jotenkin koittaa päästä lähelle toista. Muuten en turha olla suhteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Niinhän siinä usein käy. Itse asiassa useammin kuin haluatte edes myöntää.

Eli nainen kyllästyy siihen samaan mieheen, jonka kanssa tuli tutustumisvaiheessa naitua kuin puput ja jonka kanssa oli ihan sama, että hän oli vähän hiljainen eikä näyttänyt tunteitaan. Nyt siitä miehestä on sitten tullut "vain se sama oma mies, joka on aina siinä" eli mies edustaa naiselle arkea ja naista harmittaa. Nainen alkaa haaveilla jostain Tarzanista tai luolamiehestä, joka tulisi kaappaamaan seikkailulle. Se oma tylsä mies saa tehdä vaikka mitä taikatemppuja, mutta hänestä ei enää naisen silmissä ole ihastuksen sytyttämiseen. Se mies on nähty ja naisen silmissä tylsä. Tarzanilla kun ei ole varmasti niitä lainanlyhennyksiäkään, eikä lasten kurahousuja eteisessä levällään.

Niin että miesten kannattaa miettiä tarkkaan mitä tekevät kun aletaan puhua naimisiin menosta tai lasten hankkimisesta.

Ja sen jännän miehen kanssa löytyy sitten jostain syystä myös se syvä henkinen yhteyskin. Jos sillä on moottoripyörä, pahoinpitelytuomio ja kaulatatuointi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju pitää säilyttää hyvänä esimerkkinä. Kun puhutaan siitä, miten naiset tekevät eroaloitteita ja oletetaan, että vika on aina miehessä, niin tässä on usein syy: ollaan vaan tyytymättömiä ihmisiä. Ei aina, mutta usein.

No kyllä miehetkin haluavat erota ja jotkut eroavat. Esimerkiksi paremman seksin toivossa, vaihtelun toivossa ja uuden rakastumisen toivossa. Joku tässä ketjussa toi esille, että ihmiset ja tilanteet muuttuvat ja että toinen osapuoli ei voi tuoda elämään täydellistä ihanuutta. Itse olen ollut yksin todella pitkään ja sen voin kertoa, että yksinäistä on. Kukaan toisen sukupuolen edustaja ei ole ilmaissut minkäänlaista kiinnostusta viimeisen 15 vuoden aikana.

Olen samaa mieltä, ei kaikkea yhteenkuuluvuutta voi hakea tai saada suhteen ulkopuolelta tai muista ihmisistä. Kyllä se vieraannuttaa kun ei voi puhua mistään yhteisista mielenkiinnon kohteista.

Kummallakin saa olla omia harrastuksia ja kaverisuhteita. Mutta minun mielestäni pitää olla myös jotain sellaista mistä molemmat ovat kiinnostuneita.

En osaa viipaloida niin, että on olemassa tyystin se oma elämä jollain osin ja sitten hypätään taas siihen omaan yhteiseen elämään jollain elämänosalla joka liittyy pelkästään tai suurelta osin kotiin ja siellä vietettyyn aikaan.

Se menee silloin helposti siihen, että keskustellaan vain kaupassakäynnistä, kotitöistä tai telkkariohjelmista. Ei niissäkään mitään vikaa ole ja ovat tarpeellisia, mutta juuri silloin se henkisyys, syvällisyys ja laajemmat ja monipolvisemmat yhteiset keskustelut puuttuvat.

Minua ainakin parisuhteessa elvyttää ja pitää yllä kiinnostusta kun voidaan tuntea yhteenkuuluvuutta ja on yhteistä myös muissa kuin kotiasioissa.

Silloin tuntuu kivalta myös vain olla lähekkäin tai pitää toisiaan kädestä.

Jos nämä puuttuu niin se olisi vaikeampaa. Tai ei vain enää läheisyyskään kiinnostaisi.

Minulle parisuhde on tavallaan paketti. Mitä runsaampi henkisesti se paketti on sitä miellyttävämpi.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että järkevän parisuhteen mallin saaneet eivät välttämättä oikein ymmärrä, millaisilla eväillä osa meistä parisuhteitaan rakentaa. Kun kotona on riidelty raivoisasti milloin mistäkin alkaen haarukan paikoista pöydässä, miten siinä oppisi mitä kohti pyrkiä?

Olin ap:n tapaan pitkään suhteessa, jossa oli paljon hyviä puolia, mutta tunnetasolla ei ikinä ymmärretty toisiamme kun oli niin erilaiset näkemykset. Samat asiat tuli aina vain vastaan, kun ei niitä ikinä saatu ratkaistua, lopulta ei jaksanut tai pystynyt enää ohittamaan. Mutta luulin että pitää vain ottaa "hyvä mies" jos se on tarjolla (niinkun täälläkin jo moni on sanonut). Oikeasti vähempien statuskriteerien mies riittää, kun vain on henkinen yhteys kohdillaan. Nykyisen kanssa onneksi on.

Ei ole mistään harlekiiniromantiikasta kyse, vaan siitä että usein ymmärtää sanoittakin, ja viimeistään puhumalla onnistuu.

Tämä on niin totta, tavalliset ja tarpeelliset asiat, joihin parisuhde perustuu leimataan harlekiiniromantiikaksi ja haihatteluksi.

Puhuminen muustakin kuin auton huollosta ja kauppalistasta on välttämätöntä, jos aikoo pitää parisuhteensa kasassa.

Kotitöiden tekeminen on ihan must molemmille osapuolille, ei mikään palvelus tai erikoinen huomion osoitus.

Ihan jokainen haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi, huomioiduksi, tuntea olevansa ihan erityinen ja tärkeä toiselle osapuolelle ja antaa samat kokemukset toisellekin.

Minulla on myös paperilla ns ihan hyvä mies, eli mies, joka käy töissä, kolaa pihan ja vie lapset harrastuksiin, mutta siinäpä se sitten olikin.

Eroa mietin usein ja olisin valmis vaikka sivusuhteeseen, haluaisin niin kovasti, että joku puhuisi minulle muustakin kuin siitä mitä huomenna syödään ja joko pitää käydä tankilla. Haluaisin, että kosketus on muutakin kuin minä parturoimassa miehen päätä ja että joku näkisi minut muunakin kuin kotitalouskoneena tai tylntekijänä töissä. Tai äitinä, jonka tehtävä on täyttää toisten tarpeet ikuisesti pyytettömänä, niin pyytettömänä, että kukaan ei edes tajua, että minulla mitään tarpeita edes voisi olla.

Inhoan syvästi näitä ilmaisuja kuten haihattelu, harlekiiniromantiikka tai prinsessaharha. Ne vain vähättelevät, pilkkaavatja mitätöivät todellisia tarpeita ja niiden laiminlyöntien seurauksia.

No sitten pitää erota. Mikä ihme siinä on, että naisten pitää ihan väkisin päästä suhteeseen sellaisen miehen kanssa, josta eivät pidä??? Mutta tietenkin on parempi vinkua täällä kuin tehdä asialle jotain.

Toisaalla täällä on tai oli ketju onko pitkä parisuhde joku takuu jostain.

No ei ole näköjään. Täälläkin on monia jopa kymmenien vuosien pystyynkuolleita suhteita joissa vain jostain syyssä ollaan.

Kun on jostain syystä menty yhteen niin sitä sitten jostain syystä jatketaan. En voi olla miettimättä onko taloudellinen hyöty kuitenkin yksi syy, asuminen ja muu on kallista. Omakotitalossa harvemmin yksin pystyy asumaan esimerkiksi. Toinen on ympäristön paine. Pariskuntana on helpompi elää kuitenkin ja on hyväksytty monin verroin paremmin muiden pariskuntien juttuihin.

Moni on erotessaan huomannut, että jää aika yksin, kiitos parisuhdekeskeisen ajattelutavan.

Ei ole aina helppoa olla yksin, mutta ei ole helppoa olla yhdessäkään. Varsinkin kun joku osa-alue suhteesta puuttuu. Hämmästyttävän moni tuntuu menevän vielä näinä aikoinakin parisuhteeseen kun se on ollut tapana.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten perustatte perheitä?

Just tää, tiedetään ettei sovita toisille ollenkaan ja lapsia pitää tehdä, lisää vettä myllyyn että saadaan huonosti olevat asiat täytee katastrofiin, ihmeen yleistä nykyään, mistä tämä on seurausta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinhän siinä usein käy. Itse asiassa useammin kuin haluatte edes myöntää.

Eli nainen kyllästyy siihen samaan mieheen, jonka kanssa tuli tutustumisvaiheessa naitua kuin puput ja jonka kanssa oli ihan sama, että hän oli vähän hiljainen eikä näyttänyt tunteitaan. Nyt siitä miehestä on sitten tullut "vain se sama oma mies, joka on aina siinä" eli mies edustaa naiselle arkea ja naista harmittaa. Nainen alkaa haaveilla jostain Tarzanista tai luolamiehestä, joka tulisi kaappaamaan seikkailulle. Se oma tylsä mies saa tehdä vaikka mitä taikatemppuja, mutta hänestä ei enää naisen silmissä ole ihastuksen sytyttämiseen. Se mies on nähty ja naisen silmissä tylsä. Tarzanilla kun ei ole varmasti niitä lainanlyhennyksiäkään, eikä lasten kurahousuja eteisessä levällään.

Niin että miesten kannattaa miettiä tarkkaan mitä tekevät kun aletaan puhua naimisiin menosta tai lasten hankkimisesta.

Ja sen jännän miehen kanssa löytyy sitten jostain syystä myös se syvä henkinen yhteyskin. Jos sillä on moottoripyörä, pahoinpitelytuomio ja kaulatatuointi.

Parempi sekin kuin vauvalla u li sija.

Kyllä ihminen kaipaa tosiaan parisuhteessa muutakin kuin vai "järkeviä" asioita. Sanoin ihminen, koska tarkoitin niin naisia kuin miehiäkin. Kummatkin niitä yleensä haluaa.

Ei sulje pois toisiaan, vaikka on ns. hyvä vaimo tai mies, että suhteessa on myös sitä henkisyyttä, haihattelua ja romantiikkaa.

Ein osaa ajatellä, että jos saan hyvän ja kunnollisen miehen niin silloin en saisi suhteessa myös muita, henkisiä ja tunteellisia asioita.

Tai jos saan romanttisen, tunteellisen ja henkisen miehen niin silloin hän ei ole kunnollinen ja hyvä mies.

Ehkä nämä, jotka mitätöivät niin henkisen kuin romanttisenkin puolen parisuhteessa, ovat itse jääneet niitä paitsi tai katsovat, että eivät niitä ansaitse. Vai onko sitten niin, että jotkut eivät vain ihan todella niitä asioita suhteessaan kaipaa. Toivottavasti ovat yhdessä samantyyppisen ihmisenn kanssa. Koska luulen, että eivät myöskään itse osaa tai ymmärrä niitä asioita kumppanilleen antaa.

Olen ollut kaksi kertaa suhteessa jossa hullaannuin. Ensimmäinen kesti kaksi vuotta ja vaikka alussa kaikki tuntui täydelliseltä ja olimme rakastuneita, tunne loppui täysin. Erilaiset arvot ja ajatusmaailma oli ongelma. Alussa sitä ei vaan huomannut. Olimme samalla alalla, hän oli hyvä mies ja kohteli hienosti, ja oli myös hyvännäköinen. Lopulta ahdisti ja koin hänet tylsäksi, todella tylsäksi, koska kiinnostus samaan alaan ja retkeilyyn ja kokkaamiseen ei riittänyt syvemmän tason kaipuuseen. Oli myös erimielisyyttä tulevien lasten kasvatuksesta.

Toinen oli arvomaailmalta samanlainen, hyvännäköinen, tavoitteet samat, mutta vähitellen paljastui kykenemättömyys kommunikointiin ja meni riidaksi kaikki. Tunne haihtui hyvin nopeasti ja loukkaantumiset ja riidat haavoittuvat.

Nyt on mies jonka kanssa en alussa tuntenut hullaantumista. Yhteisiä asioita on, mutta paljon vähemmän kuin edellisissä. Kuitenkin hän on fiksumpi, parempi kommunikoimaan ja on käytännöllinen arjessa. Olen tietyllä tavalla rakastunut enemmän ajan kanssa. Hän on monesti hiljainen ja tylsän oloinen, mutta kun avaa suunsa, hauska ja fiksu. Näen tulevaisuuden ja turvan perhettä ajatellen. Arvot kohtaavat. On paljon itsestäni kiinni että nielen ylpeyteni ja pyydän asioita joita kaipaan, tai alan itse keskustella jos toinen on hiljaa. Persoonana hän on kaukana tylsästä. Pitää vain hieman kaivaa häntä ulos kuoresta, mikä välillä ärsyttää ja tuntuu epäromanttiselta, mutta tiedän että monen muun kanssa joilla juttu luistaa, ei ole ominaisuuksia joita hänellä on. Molempien täytyy haluta rakentaa ja keskustella vaikeistakin asioista. Olla kyvykäs oppimaan. Silloin on mahdollisuus upeaan kumppanuuteen, uskon. Huuman perusteella ei kannata valita paria!

Lähdin aikanaan hyvästä suhteesta. Mulla oli samanlainen olo kuin aloittajalla, vaikkei puoliso ollut tuppisuu tms. Vaikka osasimme keskustella, jokin ei silti mätsännyt. En alun alkaenkaan muista olleeni kovin hullaantunut häneen. En halunnut ruveta pettäjäksi - aloin kiinnostua muista. Lapsia ei ollut. Olin epävarma päätöksestä ja panikoin. Oliko tämä ihan hullua? Tämmöisiä mietin. En pystynyt keskittymään mihinkään enkä halunnut olla kotona ollenkaan. Kävelin vapaa-ajat ulkona ystäville kriisissä soitellen ja laihduin monta kiloa, kunnes lopetin suhteen ja muutin omilleni.

Löysin uuden puolison, johon hullaannuin aivan täysin. En ole koskaan ollut niin rakastunut. Olen vieläkin, vuosien jälkeen. Meillä on yhteys. Sen yhteyden ympärillä on monet kriisit käyty läpi. Kalpeita aikoja tietysti on, mutta ne eivät saa kyseenalaistamaan koko suhdetta.

Ajan myötä olen tajunnut, että vaikken olisi ketään uutta vieläkään löytänyt, niin päätökseni oli oikea. Joku intuitio sen minulle kertoi silloin ja minä kuuntelin, vaikka se pelotti ihan hirveästi.

Minä haluan itselleni sellaisen miehen, että se on ymmärtäväinen ja hellä, pitää paljon kädestä kiinni. Viihtyy kotona. Voisimme keskustella syvällisesti kaikista asioista. Käy työssä ja hoitaa kotiaskareista puolet. Kaikinpuolin menevä ja ulospäinsuuntautunut ihminen. Omia harrastuksia molemmilla pitää olla ja omia menoja/kavereita, saadaan myös suhteen ulkopuolista aikaa. Ymmärtää, ettei seksi ole parisuhteessa tärkeintä, vaan toisen huomioiminen. Että suhteessa säilyisi se alkuaikojen kiihko ja jännitys.

Ap:n kohdalla mieleeni tulee, että hän on vielä nuori ja haluaisi kokea elämän tuntua, täysillä elämistä, saavuttaa tavoitteita. Hän ei ilmeisesti kykene kunnioittamaan miestä koska hänestä puuttuu tavoitteellisuus ja kunnianhimo, sekä tietynlainen seikkailumieli. Ehkä pelkkä seikkailumieli riittäisi kompensoimaan tilannetta ja saisi aikaan romanttista tunnetta.

Oletko ap puhunut suoraan miehellesi mitä tunnet, kertonut mitä toivoisit? Ymmärrän että tilanne voi olla hankala jos mies on vetäytynyt tunnepuolella eikä osaa avautua. Mutta mitä jos yrittäisit? Luulen että ihminen voi myös oppia tiettyä seikkailumieltä ja katsoa asioita uudella tavalla. Prosessi ehkä ei ole romanttinen tosin. Ja ei aina toimi. Jos laitat kaiken peliin ja avaudut itse, se voi tuoda hedelmää. Älä vain odota että mies muuttuisi ja alkaisi viedä.

Onko lapsia? Ehkä silloin tasaisuus on valttia. Mutta täytyy kumppanistaan tykätä aidosti. Joko opetella tykkäämään tai sitten luovuttaa. Muuten siitä ei tule mitään.

Raaka realismi on, että vaikka teoriassa kaikilla on mahdollisuus löytää täydellinen kumppani, käytännössä elämä ei sitä kaikille tarjoa. Kumppanuus on arvokas asia. Päätökset vaikeita.

Vierailija kirjoitti:

Lähdin aikanaan hyvästä suhteesta. Mulla oli samanlainen olo kuin aloittajalla, vaikkei puoliso ollut tuppisuu tms. Vaikka osasimme keskustella, jokin ei silti mätsännyt. En alun alkaenkaan muista olleeni kovin hullaantunut häneen. En halunnut ruveta pettäjäksi - aloin kiinnostua muista. Lapsia ei ollut. Olin epävarma päätöksestä ja panikoin. Oliko tämä ihan hullua? Tämmöisiä mietin. En pystynyt keskittymään mihinkään enkä halunnut olla kotona ollenkaan. Kävelin vapaa-ajat ulkona ystäville kriisissä soitellen ja laihduin monta kiloa, kunnes lopetin suhteen ja muutin omilleni.

Löysin uuden puolison, johon hullaannuin aivan täysin. En ole koskaan ollut niin rakastunut. Olen vieläkin, vuosien jälkeen. Meillä on yhteys. Sen yhteyden ympärillä on monet kriisit käyty läpi. Kalpeita aikoja tietysti on, mutta ne eivät saa kyseenalaistamaan koko suhdetta.

Ajan myötä olen tajunnut, että vaikken olisi ketään uutta vieläkään löytänyt, niin päätökseni oli oikea. Joku intuitio sen minulle kertoi silloin ja minä kuuntelin, vaikka se pelotti ihan hirveästi.

Miten voit edes kuvailla tuota hyväksi suhteeksi jos sinua ahdisti noin paljon? Selvästi se oli väärä ihminen kun et halunnut edes kotiin mennä. Jos tuolta tuntuu, on ihan hyvä lähteä varsinkin jos ei ole lapsia. Hienoa kun löysit rakkauden, mutta sama ei tapahdu kaikille.

Varmaankin hyvä mittari on, että jos todella näkee hyvän tulevaisuuden toisen kanssa konkreettisesti ja järjellä, ja viihtyy toisen kanssa, se voi olla sen arvoista.

Jos jatkuvasti painaa mieltä eikä viihdy ja tulevaisuus ahdistaa, sitten aika miettiä eroa. Varsinkin jos myös järkisyyt puoltavat että ei ole hyvä kumppani. Ja varsinkin ne järkisyyt!