Emme kohtaa mieheni kanssa henkisellä tasolla..

Jomppe kirjoitti:

Meillä vaimoni kävi kai vieraissa työmieheni kanssa. Se hetki on ollut jotenkin käännekohta meidän elämässä. Ei ole tunnustanut, enkä ole liiemmin edes asiasta kysellyt.. Välit katkaisin työmieheeni.

Nyt 6 vuotta asiasta ja läheisyyttä ja seksiä 1-2kertaa vuoteen.. Asialla iso vaikutus ollut moneen asiaan meidän perhe-elämässä. Työ-asiat ei ole juurikaan enää kiinnostaneet ja seksi haetaan/ostetaan ammattilaisilta. Lapset myös asiassa sijaiskärsijöinä. Pitäis varmaan keskustella jossain vaiheessa. 

Keskustele nyt hyvä ihminen. Jos edes lasten vuoksi. Älä altista heitä omille parisuhdeongelmillesi. Miten aikuiset ihmiset voi olla noin itsekkäitä. Lapset pyörii sijaiskärsijöinä ja katsoo kun vanhemmat kyräilee toisiaan. Mikään muu ei hajota lasta tehokkaammin kuin se että joutuu katsomaan onnettomia ja riitaisia vanhempia, joiden energia kuluu parisuhdekriisistä selviämiseen. Ei lapset toivo muuta kuin että vanhemmat on kohtelee toisiaan ja lapsia hyvin ja rakkaudella. Mutta valitettavasti edes tuo on liikaa vaadittu monelta vanhemmaksi ryhtyneeltä. Mutta saapahan kokea olevansa hyödyllinen ja suku jatkuu. Niistä lapsista ja niiden tunteista niin väliä...

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Tästä erittelystä (saunassa juomme virkistävää juomaa ja teemme sitä ja tätä), tulee mieleen eräs vanha ketju, missä joku ylisti lapsetonta parisuhdetta kertoen, mitä tekevät viikonloppuisin kun mammat hoitaa räkäisiä lapsiaan.

Tuli tarkka selostus viinilasillisista ja henkevistä keskusteluista ja takajalka rakadtelusta takkatulen äärellä. Oli ihan kuin jostain roskaromaanista se aikataulutettu kertomus ihanasta lapsettomasta parisuhteesta.

AP.n aiheeseen ei mitään sanomista. Mutta tämä kommentti kuulosti vain niin samalta virkistävine saunajuomineen, kuin se joka viikonloppuisin spontaani karhuntaljalla rakastelu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Minä mieluummin rikkoisin illuusion, ollakseni hyödyllinen, ja jatkaakseni sukuani. Uhraisin sen vuoksi paljon, koska uskoisin saavani jotain muuta vastineeksi - ja ennen kaikkea uskoisin, että joku muu saisi. Lapsesta seuraavat ihmiselämät. Minulle ei riittäisi se kalastelu ja heilastelu 4-kymppisenä, koska tuntisin suurempaa velvollisuutta. En pystyisi vuosikymmeniä nauttimaan seurasta, joka ei ole kelpo ainesta lisääntymiseen. Ellen olisi tietyllä tavalla lapsuudestani katkeroitunut.

Rikkoisit illuusion? Voisitko avata vähän tarkemmin mitä tarkoitat sillä? Minä puolestani en koe minkäänlaista suurempaa velvollisuutta suvun jatkamiseen. En koe että hyödyllisyyteni olisi mitenkään sidoksissa lisääntymiseen. Meidän lähestymistavat lisääntymisasiaan näyttävät olevan perustavaa laatua erilaisia. Jos toisin lapsen tähän maailmaan, en odottaisi saavani vastineeksi yhtään mitään, enkä odottaisi että lapseni tulisi olla jotenkin erityisen hyödyllinen tai että hänestä pitäisi olla hyötyä minulle tai erityisesti jollekin muullekaan. Jos tekisin lapsen, ihan tärkein asia olisi se että lapsi oppisi arvostamaan itseään ja toisia ihmisiä ihan vain sen vuoksi että he ovat olemassa ollessaan arvokkaita ja hyödyllisiä ihmisiä. Oppisi että kenenkään velvollisuus ei ole olla osa mitään suurempaa, eikä jatkaa sukua ollakseen hyödyllinen. Ymmärtäisi että kenenkään hyödyllisyys tai ihmisarvo ei perustu mihinkään saavutukseen :)

Oletko sä sinkku? 

Eikun siis, ajattelen ihan samoin. Itselläni on lapsia, mutta suhteissani olen törmännyt siihen että aina itselle tulee olo että on olemassa jotain varten. Että ei kelpaa vain siksi kun on tällainen. 

Niin siksi toi kirjoittamasi puhutteli, se oli kauniisti kirjoitettu.

Vierailija kirjoitti:

Elämä varmasti olisi helpompaa ja yksinkertaisempaa jos pariutuminen tapahtuisi etusijassa ystävyyden kokemisen kautta. Mutta seksuaalisuus on monimutkaisempi juttu. Jos kyse olisi nimenomaan siitä että etsimme kumppania jonka kanssa on mahdollisimman syvä ymmärrys ja ystävyys, olisi fiksumpaa valita samansukupuolinen kumppaniksi. Yleisesti nainen ymmärtää naista paremmin ja päinvastoin.

Se mikä sytyttää seksuaalisesti on usein muunlaiset ominaisuudet. Myös tähän ymmärryksen ja yhteyden kokemiseen tarvitaan nimenomaan tunne siitä että esimerkiksi naisen kohdalla mies haluaa ja huomioi naista seksuaalisesti. Se että hän on mielestämme älykäs huomaamaan tarpeitamme ja älykäs siinä että ei loukkaa eikä käyttäydy typerällä tavalla. Silloin miestä voi kunnioittaa ja on helpompi pitää yllä yhteyttä, mitä ikinä se onkin. Yhteyttä löytyy monella tasolla. Parisuhteessa seksuaalinen intiimi yhteys ja turvallisuuden tunne on tärkeää. Muuten varmaan voisi olla paras ystävä vaikka homokumppanin kanssa.

Aika moni nainen valittaa kun ei ole kipinää vaikka mies on hyvä ystävä arjessa. Henkistä yhteyttä varmasti kompensoi esimerkiksi se että mies tuo hyvän taloudellisen turvan tai osaa luoda romantiikkaa. Siihen ei aina tarvita sitä että on bestis. Jos on liian bestis, se voi jopa sammuttaa kipinän. Mies ei ole mielestäni sitä varten olemassa että hän on paras ystävä henkisellä tasolla. Parisuhde ja perheen perustaminen vaatii todella paljon muutakin, ja se kipinä.

Ymmärrystä on aina opeteltava, mikään parisuhde ei ole valmis heti alusta. Naiset ja miehet ovat myös erilaisia. On helppo kunnioittaa miestä joka on älykäs ja on valmis oppimaan, tekee vaivaa naisensa eteen. Älyllisesti heikompi mies joka ei ymmärrä eikä opi vaikka koittaa selittää on varmasti huonompi tapaus.

On varmaan aika ikävä tunne jos vuosien jälkeen kokee että kumppani on vain ”kiva kaveri”. Jos kokee yhdessä elämän myrskyt ja vuodet, voiko sitä kutsua vain pinnalliseksi kaveriksi? Ehkä siinä on sitten laiminlyöty yhteydenpitoa. Ilman yhteydenpitoa ei ole yhteyttä, vaikka joskus oliskin ollut.

Ymmärrän oikein hyvin, että miehet ei enää halua naimisiin ja perustaa perheitä. Jos koko ajan pitää luoda naiselle romantiikkaa ja yhteyttä ja vipinää ja kaikkea mahdollista, että nainen olisi onnellinen.

Tai mistä minä tiedän. Omassa pitkässä avioliitossa ollaan ajateltu, että onnen avaimet on itsessä ja kumpikin rakennetaan suhdetta. En ole mikään avuton neitsykäinen, jolle miehen pitää luoda 50 vuotta jotain, että olisin onnellinen ja viihtyisin sivteessa

Vierailija kirjoitti:

Mulle ei kyllä riittäisi sellainen parisuhde, jossa ei kunnollista keskustelua voida käydä. Mitä ihmettä siinä sitten olisi yhteistä? Seksi? Ei se nyt oikein riitä. Lähimmältä ihmissuhteelta voi minusta syystäkin vaatia aika paljon, eikä vain "kunhan joku on siinä, eikä hakkaa". 

Toisaalta ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Joillekin riittää että on kämppis, jolta saa seksiä tai joka osallistuu kotitöihin. Sosiaaliset tarpeet tyydytetään muualla.

Ei kaikilla ole kummoista mallia kotoa. Omani oli täysi perhehelvetti ja olen vain koettanut olla toistamatta sitä. Mikä tarkoittaa että aika ohuita suhteet ovat intiimiydessä olleet, puhuttu asioista mutta tunnepuhe on ollut joko neuroottista vatkaamista tai olematonta.

Nyt yksin ja tuntuu että saatan näin elääkin. Apn ongelma kuulostaa yleiseltä. Toisillä on kykyä ja halua muuttua ja kasvaa. Ei läheskään kaikilla. Turha kiusata itseään suhteessa missä suurin osa sinusta jää mykäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Tästä erittelystä (saunassa juomme virkistävää juomaa ja teemme sitä ja tätä), tulee mieleen eräs vanha ketju, missä joku ylisti lapsetonta parisuhdetta kertoen, mitä tekevät viikonloppuisin kun mammat hoitaa räkäisiä lapsiaan.

Tuli tarkka selostus viinilasillisista ja henkevistä keskusteluista ja takajalka rakadtelusta takkatulen äärellä. Oli ihan kuin jostain roskaromaanista se aikataulutettu kertomus ihanasta lapsettomasta parisuhteesta.

AP.n aiheeseen ei mitään sanomista. Mutta tämä kommentti kuulosti vain niin samalta virkistävine saunajuomineen, kuin se joka viikonloppuisin spontaani karhuntaljalla rakastelu

Tämä oli ihan normaalia kuvausta meidän ihan normaalista elämästä. Halusin vain tuoda esiin sen mikä tässäkin keskustelussa on monta kertaa noussut esille: kaikkea ei voi saada. Ja mielestäni mikään muu ei muuta parisuhteensa luonnetta yhtä paljon kuin lapset. Toisilla se muuttaa parempaan suuntaan ja toisilla huonompaan. Meidän suhde on takuulla parempi ilman, jollain toisella toisin.

Vastauksessani myös kerroin ap:lle kuinka itse suhtaudun tuohon henkinen yhteys -asiaan, siksi että ap voisi saada toisenlaisia näkökulmia ja suhtautumiskeinoja. Pahoittelut että se meni sinulta ohi :)

Minusta on aika itsekästä mennä yhteen pelkästään oman helppouden, turvallisuuden, siis saadakseen itselleen helpon ja turvatun elämän ja perheen, siis lasten ja perheen saamisen vuoksi. No, perhe perustetaan helpon ja kunnollisen kumppanin kera lapsien ja muiden tykötarpeiden. Eli puitteet ovat saatu.

Sitten huomaa, ettei oikein olekaan mitään yhteistä kumppanin kanssa, ei henkistä eikä oiken muutakaan, virikkeet haetaan ulkopuolelta, seksikin ehkä kuihtuu.

Joku hankaa ja hiertää omaa oloa, haikaillaan jotain muuta, mutta jatketaan silti.

Kun se on kumminkin kunnollinen ja helppo ja kun on tämä perhekin tässä tullut tehtyä. Lapset kyllä huomaavat ja myös varmaan se kumppani, että kaikki ei ole hyvin.

Oikeastaan kukaan ei ole onnellinen ja tunnelma saattaa olla painostava.

Mutta mitäs siitä, onhan joku saanut haluamansa parisuhteen, perheen, ja helpon ja kunnollisen kumppanin. Sen vuoksi kannattaa hiukan kärvistelläkin.

Moni näköjään siis ihan omista, itsekkäistä syistä menee yhteen "ihan kunnollisen ja helpon kanssa" vain lapsien saannin vuoksi ja saadakseen perheen.

Sitten pitää tyytyä siihen. Itsehän on valintansa tehnyt, siis syyt valintaansa. On saanut sen perheen ja lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä varmasti olisi helpompaa ja yksinkertaisempaa jos pariutuminen tapahtuisi etusijassa ystävyyden kokemisen kautta. Mutta seksuaalisuus on monimutkaisempi juttu. Jos kyse olisi nimenomaan siitä että etsimme kumppania jonka kanssa on mahdollisimman syvä ymmärrys ja ystävyys, olisi fiksumpaa valita samansukupuolinen kumppaniksi. Yleisesti nainen ymmärtää naista paremmin ja päinvastoin.

Se mikä sytyttää seksuaalisesti on usein muunlaiset ominaisuudet. Myös tähän ymmärryksen ja yhteyden kokemiseen tarvitaan nimenomaan tunne siitä että esimerkiksi naisen kohdalla mies haluaa ja huomioi naista seksuaalisesti. Se että hän on mielestämme älykäs huomaamaan tarpeitamme ja älykäs siinä että ei loukkaa eikä käyttäydy typerällä tavalla. Silloin miestä voi kunnioittaa ja on helpompi pitää yllä yhteyttä, mitä ikinä se onkin. Yhteyttä löytyy monella tasolla. Parisuhteessa seksuaalinen intiimi yhteys ja turvallisuuden tunne on tärkeää. Muuten varmaan voisi olla paras ystävä vaikka homokumppanin kanssa.

Aika moni nainen valittaa kun ei ole kipinää vaikka mies on hyvä ystävä arjessa. Henkistä yhteyttä varmasti kompensoi esimerkiksi se että mies tuo hyvän taloudellisen turvan tai osaa luoda romantiikkaa. Siihen ei aina tarvita sitä että on bestis. Jos on liian bestis, se voi jopa sammuttaa kipinän. Mies ei ole mielestäni sitä varten olemassa että hän on paras ystävä henkisellä tasolla. Parisuhde ja perheen perustaminen vaatii todella paljon muutakin, ja se kipinä.

Ymmärrystä on aina opeteltava, mikään parisuhde ei ole valmis heti alusta. Naiset ja miehet ovat myös erilaisia. On helppo kunnioittaa miestä joka on älykäs ja on valmis oppimaan, tekee vaivaa naisensa eteen. Älyllisesti heikompi mies joka ei ymmärrä eikä opi vaikka koittaa selittää on varmasti huonompi tapaus.

On varmaan aika ikävä tunne jos vuosien jälkeen kokee että kumppani on vain ”kiva kaveri”. Jos kokee yhdessä elämän myrskyt ja vuodet, voiko sitä kutsua vain pinnalliseksi kaveriksi? Ehkä siinä on sitten laiminlyöty yhteydenpitoa. Ilman yhteydenpitoa ei ole yhteyttä, vaikka joskus oliskin ollut.

Ymmärrän oikein hyvin, että miehet ei enää halua naimisiin ja perustaa perheitä. Jos koko ajan pitää luoda naiselle romantiikkaa ja yhteyttä ja vipinää ja kaikkea mahdollista, että nainen olisi onnellinen.

Tai mistä minä tiedän. Omassa pitkässä avioliitossa ollaan ajateltu, että onnen avaimet on itsessä ja kumpikin rakennetaan suhdetta. En ole mikään avuton neitsykäinen, jolle miehen pitää luoda 50 vuotta jotain, että olisin onnellinen ja viihtyisin sivteessa

Ai, meillä kyllä molemmat tekevät asioita, jotta toinen viihtyisi parisuhteessa. Mutta meillä onkin onnellinen parisuhde, ei mikään kämppissuhde.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on aika itsekästä mennä yhteen pelkästään oman helppouden, turvallisuuden, siis saadakseen itselleen helpon ja turvatun elämän ja perheen, siis lasten ja perheen saamisen vuoksi. No, perhe perustetaan helpon ja kunnollisen kumppanin kera lapsien ja muiden tykötarpeiden. Eli puitteet ovat saatu.

Sitten huomaa, ettei oikein olekaan mitään yhteistä kumppanin kanssa, ei henkistä eikä oiken muutakaan, virikkeet haetaan ulkopuolelta, seksikin ehkä kuihtuu.

Joku hankaa ja hiertää omaa oloa, haikaillaan jotain muuta, mutta jatketaan silti.

Kun se on kumminkin kunnollinen ja helppo ja kun on tämä perhekin tässä tullut tehtyä. Lapset kyllä huomaavat ja myös varmaan se kumppani, että kaikki ei ole hyvin.

Oikeastaan kukaan ei ole onnellinen ja tunnelma saattaa olla painostava.

Mutta mitäs siitä, onhan joku saanut haluamansa parisuhteen, perheen, ja helpon ja kunnollisen kumppanin. Sen vuoksi kannattaa hiukan kärvistelläkin.

Moni näköjään siis ihan omista, itsekkäistä syistä menee yhteen "ihan kunnollisen ja helpon kanssa" vain lapsien saannin vuoksi ja saadakseen perheen.

Sitten pitää tyytyä siihen. Itsehän on valintansa tehnyt, siis syyt valintaansa. On saanut sen perheen ja lapset.

Mutta miksi olisi itsekästä mennä yhteen helppouden, turvan ja kunnollisuuden takia? Miksi olisi vähemmän itsekästä mennä yhteen kun kokee palavaa ihastumista ja rakastumista ja täten "saa" sitä tunnetta ja fiilistä? Pariutuminen on aina itsekästä, haluaa itselleen hyvää ja mahdollisimman parasta. Epäitsekästä olisi nimenomaan mennä yhteen lasten onnen takia, tai toisen onnen takia vaikka se ei itseä niin onnelliseksi tekisikään. Kumppanin valinta on aina siitä kiinni että punnitaan mistä saa eniten itselle ja elämälleen jotakin. Toki siinä itsekin antaa itsestään, toisella on ihan yhtä paljon omat itsekkäät syyt pelissä. 

Teki niin tai näin, lopputulos on aina epävarma ja suhde voi muuttua ajan kanssa yllättäviin suuntiin. Kaikkea ei voi itse hallita. Myös moni unohtaa olla itse hyvä kumppani. Suhteen kuihtumisen huomaa aina vasta sitten kun sen aika on. Tuskin moni perustaa perheen tietäen että tästä ei tule mitään ja surkeaa tulee olemaan tämän ihmisen kanssa. Kyllä se tunne ja yhteys helposti järkkyy ja väljähtyy kun arki astuu kuvaan ja varsinkin jos jatkuvasti pitää taistella köyhyydessä tai käytännön asioissa jos mies ei osaa ottaa vastuuta ja tuppaa tekemään tyhmiä valintoja. Siinä loppuu kunnioitus, vaikka kuinka rakastaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ja toinen ketjuun kirjoittanut: MIKSI te menette yhteen miehen kanssa, joihin teillä ei ole eikä ole koskaan ollut henkistä yhteyttä?

Sehän on se tärkein, jota ilman ei ole mitään. 

Itse en tuollaisessa suhteessa kestäisi hetkeäkään.

Noh, en ole ap, mutta voin vastata. Mulla oli nuorena seurustelukokemuksia miesten kanssa, joihin oli vahva henkinen yhteys. Oli hullaantumista, pitkiä keskusteluja, intohimoa... Toisaalta oli myös pettämistä, alkoholin liikakulutusta, epäluottamusta. Toisin sanoa mun "sielunkumppanit" tuppasit vain olemaan paskoja miehiä. Päätin, että haluan jotain aivan muuta, halusin löytää hyvän miehen. Aviomieheni oli (ja on edelleen) sellainen. Komea, urheilullinen, rehti diplomi-insinööri, kaikin tavoin kunnollinen. Seurusteluaika oli ihanan rauhallista, kuin lepoa sydämelle kaikkien epäonnistuiden suhteiden jälkeen. Siinä kohtaa ei haitannut, vaikka joka saralla ei säkenöinyt. Me viihdyimme yhdessä seurusteluaikana, ja viihdymme edelleen yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta sielunkumppaneita emme ole. Yhteys välillämme perustuu perheen, yhteisen arjen ja historian ympärille, ei niinkään henkiselle samankaltaisuudelle. Olen joskus miettinyt, että olisi pitänyt etsiä kauemmin sitä yhtä oikeaa, mutta koska elämä ei ole elokuvaa sellaista ei olisi välttämättä koskaan tullut. On oikeastaan todella harvinaista löytää oma sielunkumppani, jonka kanssa suhde luistaa vuosikymmenestä toiseen. Itse valitsin oman puolisoni järjellä, mutta pitkässä juoksussa se on kannattanut. Mitä enemmän ikää tulee lisää, sitä enemmän arvostaa turvallista ja vakaata parisuhdetta.

Samaa itsekin olen miettinyt. Tulen aika huonoista lähtökohdista ja elämässäni on ollut paljon epävakautta ja rikkinäisyyttä. Siksi varmaan miehet keitä nuorena kohtasin olivat huonoja, vaikka ehkä iän myötä heistä on saattanut kasvaa parempia kumppaneita jollekin. Oli kyllä kemiaa ja yhteyttä vaikka ei sellaista sielunkumppanuutta kuitenkaan. Silti ehkä koin samankaltaisuutta koska lähtökohdat olivat samankaltaiset.

Nyt olen miehen kanssa joka on aivan erilaisesta maailmasta. Hyvin koulutettu ja tavoitteellinen, enemmän käytännöllinen kuin filosofinen. Joskus mietin onko tämä oikea, kun en koe syvää sielun yhteyttä ja ymmärrystä joillakin tasoilla. Mutta toisaalta mietin että haenko jotain joka resonoisi oman rikkinäisyyteni kanssa. Ehkä en vain itse osaa olla tyytyväisempi tai normaalimpi arjessa. Ehkä kaipaan jotain mikä ei kuitenkaan olisi sen arvoista. Elämä toisen rikkinäisen kanssa olisi todella haastavaa. Miehessäni on omat ongelmansa, kohtaamme joissakin asioissa joita olemme molemmat kokeneet. Mutta ehkä kukaan ei voi ymmärtää minua syvällä tasolla, kukaan joka ei ole kokenut samanlaisia asioita.

Olen kiitollinen että hän hyväksyy minut vaikka en itse ole mikään unelmanainen joka on tasapainoinen ja omaa värikkään elämän. Jos mietin unelmamiestä, en usko että sellainen kelpuuttaisi minua. Aina ei todellakaan käy kuten saduissa. Kaikkea ei voi saada. Kuitenkin tämä mies voi tarjota minulle paljon elämään, paljon enemmän kuin kukaan entinen. Ja on varmasti hyvä isä lapsille. Ehkä sielunkumppanini olisi surumielinen. Jospa se ei ole sitä mitä tarvitsen. Elämä voi yllättää. Kuitenkin tärkein on että rakastan häntä. Intohimoa on. On erittäin mukavaa olla yhdessä.

Tämä olisi voinut minunkin kirjoittama. Juuri näin itselläkin. Tiedostan, että itselläkin on sielussa jotain sellaista rikkinäisyyttä, mikä sai minut nuorena hakeutumaan vääränlaisten miesten luo. Edelleenkin tunnen vetoa tietyntyyppisiä miehiä kohtaan ja herkästi heidän kanssaan muodostuu "magneettinen yhteys", vaikka pettämään en lähtisikään. Heikkouteni on siis hallitsevat "päällepäsmärimiehet", jotka ovat taitavia puhumaan ja ottamaan tilanteen haltuun. Nuoruudessa tämä miestyyppi on kuitenkin moneen kertaan nähty ja koettu, ja olen varma, että jos olisin päätynyt sellaisen kanssa naimisiin olisin taatusti jo eronnut. 

Nykyinen mieheni on ihan toisenlainen, hiljaisempi, harkitseva, ujohko, mutta samalla hirmuisen luotettava ja tasainen. Yllätyksettömyys on vahvuus, kun pyörittää perhettä yhdessä. Perheen olen aina halunnut ja usein onnittelen itseäni siitä, että valitsin lapsilleni niin hyvän isän. 

Onko teillä intohimoa ja seksiä? Haluaako hän olla kanssasi noista samoista syistä? 

Mieheni on pragmaattinen, hänelle tärkeintä on toimiva arki ja meidän arki toimii, kaikesta voimme keskustella ja sopia. Kumpikin kannattelee vastuuta perheestä. Mieheni on ainakin omien sanojensa mukaan todella tyytyväinen, eikä kaipaa räiskyvämpää intohimoa. Meillä ei siis ole kovinkaan intohimoista, mutta olemme olleet pian 13 vuotta yhdessä jo, suhteesta on tullut toverillinen. Seksiä kyllä on, mutta ei se ole sellaista kuin parhaimmillaan voisi olla. Elämässä pitää tehdä valintoja, harvinaista saada kaikkea samassa paketissa. 

Eli on tyytyväinen, kun palvelu pelaa? Seksistä tai mistään yhteenkuuluvuudesta viis. Minä olisin mieluummin yksin kuin tuollaisessa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ja toinen ketjuun kirjoittanut: MIKSI te menette yhteen miehen kanssa, joihin teillä ei ole eikä ole koskaan ollut henkistä yhteyttä?

Sehän on se tärkein, jota ilman ei ole mitään. 

Itse en tuollaisessa suhteessa kestäisi hetkeäkään.

Noh, en ole ap, mutta voin vastata. Mulla oli nuorena seurustelukokemuksia miesten kanssa, joihin oli vahva henkinen yhteys. Oli hullaantumista, pitkiä keskusteluja, intohimoa... Toisaalta oli myös pettämistä, alkoholin liikakulutusta, epäluottamusta. Toisin sanoa mun "sielunkumppanit" tuppasit vain olemaan paskoja miehiä. Päätin, että haluan jotain aivan muuta, halusin löytää hyvän miehen. Aviomieheni oli (ja on edelleen) sellainen. Komea, urheilullinen, rehti diplomi-insinööri, kaikin tavoin kunnollinen. Seurusteluaika oli ihanan rauhallista, kuin lepoa sydämelle kaikkien epäonnistuiden suhteiden jälkeen. Siinä kohtaa ei haitannut, vaikka joka saralla ei säkenöinyt. Me viihdyimme yhdessä seurusteluaikana, ja viihdymme edelleen yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta sielunkumppaneita emme ole. Yhteys välillämme perustuu perheen, yhteisen arjen ja historian ympärille, ei niinkään henkiselle samankaltaisuudelle. Olen joskus miettinyt, että olisi pitänyt etsiä kauemmin sitä yhtä oikeaa, mutta koska elämä ei ole elokuvaa sellaista ei olisi välttämättä koskaan tullut. On oikeastaan todella harvinaista löytää oma sielunkumppani, jonka kanssa suhde luistaa vuosikymmenestä toiseen. Itse valitsin oman puolisoni järjellä, mutta pitkässä juoksussa se on kannattanut. Mitä enemmän ikää tulee lisää, sitä enemmän arvostaa turvallista ja vakaata parisuhdetta.

Samaa itsekin olen miettinyt. Tulen aika huonoista lähtökohdista ja elämässäni on ollut paljon epävakautta ja rikkinäisyyttä. Siksi varmaan miehet keitä nuorena kohtasin olivat huonoja, vaikka ehkä iän myötä heistä on saattanut kasvaa parempia kumppaneita jollekin. Oli kyllä kemiaa ja yhteyttä vaikka ei sellaista sielunkumppanuutta kuitenkaan. Silti ehkä koin samankaltaisuutta koska lähtökohdat olivat samankaltaiset.

Nyt olen miehen kanssa joka on aivan erilaisesta maailmasta. Hyvin koulutettu ja tavoitteellinen, enemmän käytännöllinen kuin filosofinen. Joskus mietin onko tämä oikea, kun en koe syvää sielun yhteyttä ja ymmärrystä joillakin tasoilla. Mutta toisaalta mietin että haenko jotain joka resonoisi oman rikkinäisyyteni kanssa. Ehkä en vain itse osaa olla tyytyväisempi tai normaalimpi arjessa. Ehkä kaipaan jotain mikä ei kuitenkaan olisi sen arvoista. Elämä toisen rikkinäisen kanssa olisi todella haastavaa. Miehessäni on omat ongelmansa, kohtaamme joissakin asioissa joita olemme molemmat kokeneet. Mutta ehkä kukaan ei voi ymmärtää minua syvällä tasolla, kukaan joka ei ole kokenut samanlaisia asioita.

Olen kiitollinen että hän hyväksyy minut vaikka en itse ole mikään unelmanainen joka on tasapainoinen ja omaa värikkään elämän. Jos mietin unelmamiestä, en usko että sellainen kelpuuttaisi minua. Aina ei todellakaan käy kuten saduissa. Kaikkea ei voi saada. Kuitenkin tämä mies voi tarjota minulle paljon elämään, paljon enemmän kuin kukaan entinen. Ja on varmasti hyvä isä lapsille. Ehkä sielunkumppanini olisi surumielinen. Jospa se ei ole sitä mitä tarvitsen. Elämä voi yllättää. Kuitenkin tärkein on että rakastan häntä. Intohimoa on. On erittäin mukavaa olla yhdessä.

Tämä olisi voinut minunkin kirjoittama. Juuri näin itselläkin. Tiedostan, että itselläkin on sielussa jotain sellaista rikkinäisyyttä, mikä sai minut nuorena hakeutumaan vääränlaisten miesten luo. Edelleenkin tunnen vetoa tietyntyyppisiä miehiä kohtaan ja herkästi heidän kanssaan muodostuu "magneettinen yhteys", vaikka pettämään en lähtisikään. Heikkouteni on siis hallitsevat "päällepäsmärimiehet", jotka ovat taitavia puhumaan ja ottamaan tilanteen haltuun. Nuoruudessa tämä miestyyppi on kuitenkin moneen kertaan nähty ja koettu, ja olen varma, että jos olisin päätynyt sellaisen kanssa naimisiin olisin taatusti jo eronnut. 

Nykyinen mieheni on ihan toisenlainen, hiljaisempi, harkitseva, ujohko, mutta samalla hirmuisen luotettava ja tasainen. Yllätyksettömyys on vahvuus, kun pyörittää perhettä yhdessä. Perheen olen aina halunnut ja usein onnittelen itseäni siitä, että valitsin lapsilleni niin hyvän isän. 

Onko teillä intohimoa ja seksiä? Haluaako hän olla kanssasi noista samoista syistä? 

Mieheni on pragmaattinen, hänelle tärkeintä on toimiva arki ja meidän arki toimii, kaikesta voimme keskustella ja sopia. Kumpikin kannattelee vastuuta perheestä. Mieheni on ainakin omien sanojensa mukaan todella tyytyväinen, eikä kaipaa räiskyvämpää intohimoa. Meillä ei siis ole kovinkaan intohimoista, mutta olemme olleet pian 13 vuotta yhdessä jo, suhteesta on tullut toverillinen. Seksiä kyllä on, mutta ei se ole sellaista kuin parhaimmillaan voisi olla. Elämässä pitää tehdä valintoja, harvinaista saada kaikkea samassa paketissa. 

Eli on tyytyväinen, kun palvelu pelaa? Seksistä tai mistään yhteenkuuluvuudesta viis. Minä olisin mieluummin yksin kuin tuollaisessa suhteessa.

Jos suhteessa ei ole henkistä yhteyttä, se ei ole kenenkään vika. Se on sitten taas puhtaasti yksilöllistä miten paljon se ketäkin häiritsee. Väittäisin, että on myös ihmisiä jotka eivät tarkalleen edes tiedä mitä henkisellä yhteydellä tarkoitetaan. Tai se voi merkitä eri ihmisille eri asioita. Toisille yhteys on pragmaattista arjen toimivuutta ja toisille jotain mystistä sielunkaksosuutta. Kumpikaan ei ole oikein eikä väärin, on vain eri käsityksiä.  ...Ja minä olin se, jolla oli hyvä mies vaikkemme saamaa ymmärrystä yhteydestä jaetakaan. Mieheni palvelee minua ja perhettä ihan samalla tavoin minä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on aika itsekästä mennä yhteen pelkästään oman helppouden, turvallisuuden, siis saadakseen itselleen helpon ja turvatun elämän ja perheen, siis lasten ja perheen saamisen vuoksi. No, perhe perustetaan helpon ja kunnollisen kumppanin kera lapsien ja muiden tykötarpeiden. Eli puitteet ovat saatu.

Sitten huomaa, ettei oikein olekaan mitään yhteistä kumppanin kanssa, ei henkistä eikä oiken muutakaan, virikkeet haetaan ulkopuolelta, seksikin ehkä kuihtuu.

Joku hankaa ja hiertää omaa oloa, haikaillaan jotain muuta, mutta jatketaan silti.

Kun se on kumminkin kunnollinen ja helppo ja kun on tämä perhekin tässä tullut tehtyä. Lapset kyllä huomaavat ja myös varmaan se kumppani, että kaikki ei ole hyvin.

Oikeastaan kukaan ei ole onnellinen ja tunnelma saattaa olla painostava.

Mutta mitäs siitä, onhan joku saanut haluamansa parisuhteen, perheen, ja helpon ja kunnollisen kumppanin. Sen vuoksi kannattaa hiukan kärvistelläkin.

Moni näköjään siis ihan omista, itsekkäistä syistä menee yhteen "ihan kunnollisen ja helpon kanssa" vain lapsien saannin vuoksi ja saadakseen perheen.

Sitten pitää tyytyä siihen. Itsehän on valintansa tehnyt, siis syyt valintaansa. On saanut sen perheen ja lapset.

Mutta miksi olisi itsekästä mennä yhteen helppouden, turvan ja kunnollisuuden takia? Miksi olisi vähemmän itsekästä mennä yhteen kun kokee palavaa ihastumista ja rakastumista ja täten "saa" sitä tunnetta ja fiilistä? Pariutuminen on aina itsekästä, haluaa itselleen hyvää ja mahdollisimman parasta. Epäitsekästä olisi nimenomaan mennä yhteen lasten onnen takia, tai toisen onnen takia vaikka se ei itseä niin onnelliseksi tekisikään. Kumppanin valinta on aina siitä kiinni että punnitaan mistä saa eniten itselle ja elämälleen jotakin. Toki siinä itsekin antaa itsestään, toisella on ihan yhtä paljon omat itsekkäät syyt pelissä. 

Teki niin tai näin, lopputulos on aina epävarma ja suhde voi muuttua ajan kanssa yllättäviin suuntiin. Kaikkea ei voi itse hallita. Myös moni unohtaa olla itse hyvä kumppani. Suhteen kuihtumisen huomaa aina vasta sitten kun sen aika on. Tuskin moni perustaa perheen tietäen että tästä ei tule mitään ja surkeaa tulee olemaan tämän ihmisen kanssa. Kyllä se tunne ja yhteys helposti järkkyy ja väljähtyy kun arki astuu kuvaan ja varsinkin jos jatkuvasti pitää taistella köyhyydessä tai käytännön asioissa jos mies ei osaa ottaa vastuuta ja tuppaa tekemään tyhmiä valintoja. Siinä loppuu kunnioitus, vaikka kuinka rakastaisi.

Se kunnioitus kannattaa ottaakin tässä heti esille, ja puhua nämä omat motiivinsa suhteelle auki sen kumppanin kanssa. Että hän pystyy tekemään valintansa myös niin halutessaan, eikä kuvittele mitään muuta.

Tuo kuulostaa musta hyvin tavalliselta suomalaiselta parisuhteelta. Kun katsoo tosi tvtä tuollaisilta juuri vaikuttavat. Ei liiemmin tunnereaktioita kummaltakaan ja asialliset hommat hoidetaan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on aika itsekästä mennä yhteen pelkästään oman helppouden, turvallisuuden, siis saadakseen itselleen helpon ja turvatun elämän ja perheen, siis lasten ja perheen saamisen vuoksi. No, perhe perustetaan helpon ja kunnollisen kumppanin kera lapsien ja muiden tykötarpeiden. Eli puitteet ovat saatu.

Sitten huomaa, ettei oikein olekaan mitään yhteistä kumppanin kanssa, ei henkistä eikä oiken muutakaan, virikkeet haetaan ulkopuolelta, seksikin ehkä kuihtuu.

Joku hankaa ja hiertää omaa oloa, haikaillaan jotain muuta, mutta jatketaan silti.

Kun se on kumminkin kunnollinen ja helppo ja kun on tämä perhekin tässä tullut tehtyä. Lapset kyllä huomaavat ja myös varmaan se kumppani, että kaikki ei ole hyvin.

Oikeastaan kukaan ei ole onnellinen ja tunnelma saattaa olla painostava.

Mutta mitäs siitä, onhan joku saanut haluamansa parisuhteen, perheen, ja helpon ja kunnollisen kumppanin. Sen vuoksi kannattaa hiukan kärvistelläkin.

Moni näköjään siis ihan omista, itsekkäistä syistä menee yhteen "ihan kunnollisen ja helpon kanssa" vain lapsien saannin vuoksi ja saadakseen perheen.

Sitten pitää tyytyä siihen. Itsehän on valintansa tehnyt, siis syyt valintaansa. On saanut sen perheen ja lapset.

Mutta miksi olisi itsekästä mennä yhteen helppouden, turvan ja kunnollisuuden takia? Miksi olisi vähemmän itsekästä mennä yhteen kun kokee palavaa ihastumista ja rakastumista ja täten "saa" sitä tunnetta ja fiilistä? Pariutuminen on aina itsekästä, haluaa itselleen hyvää ja mahdollisimman parasta. Epäitsekästä olisi nimenomaan mennä yhteen lasten onnen takia, tai toisen onnen takia vaikka se ei itseä niin onnelliseksi tekisikään. Kumppanin valinta on aina siitä kiinni että punnitaan mistä saa eniten itselle ja elämälleen jotakin. Toki siinä itsekin antaa itsestään, toisella on ihan yhtä paljon omat itsekkäät syyt pelissä. 

Teki niin tai näin, lopputulos on aina epävarma ja suhde voi muuttua ajan kanssa yllättäviin suuntiin. Kaikkea ei voi itse hallita. Myös moni unohtaa olla itse hyvä kumppani. Suhteen kuihtumisen huomaa aina vasta sitten kun sen aika on. Tuskin moni perustaa perheen tietäen että tästä ei tule mitään ja surkeaa tulee olemaan tämän ihmisen kanssa. Kyllä se tunne ja yhteys helposti järkkyy ja väljähtyy kun arki astuu kuvaan ja varsinkin jos jatkuvasti pitää taistella köyhyydessä tai käytännön asioissa jos mies ei osaa ottaa vastuuta ja tuppaa tekemään tyhmiä valintoja. Siinä loppuu kunnioitus, vaikka kuinka rakastaisi.

Vain silloin parisuhteeseen hakeutuminen on epäitsekästä, jos kumpikin haluaa naida toisensa aivot pihalle ja keskustella panojen välissä tuntikausia tunteista ja elämäntarkoituksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on aika itsekästä mennä yhteen pelkästään oman helppouden, turvallisuuden, siis saadakseen itselleen helpon ja turvatun elämän ja perheen, siis lasten ja perheen saamisen vuoksi. No, perhe perustetaan helpon ja kunnollisen kumppanin kera lapsien ja muiden tykötarpeiden. Eli puitteet ovat saatu.

Sitten huomaa, ettei oikein olekaan mitään yhteistä kumppanin kanssa, ei henkistä eikä oiken muutakaan, virikkeet haetaan ulkopuolelta, seksikin ehkä kuihtuu.

Joku hankaa ja hiertää omaa oloa, haikaillaan jotain muuta, mutta jatketaan silti.

Kun se on kumminkin kunnollinen ja helppo ja kun on tämä perhekin tässä tullut tehtyä. Lapset kyllä huomaavat ja myös varmaan se kumppani, että kaikki ei ole hyvin.

Oikeastaan kukaan ei ole onnellinen ja tunnelma saattaa olla painostava.

Mutta mitäs siitä, onhan joku saanut haluamansa parisuhteen, perheen, ja helpon ja kunnollisen kumppanin. Sen vuoksi kannattaa hiukan kärvistelläkin.

Moni näköjään siis ihan omista, itsekkäistä syistä menee yhteen "ihan kunnollisen ja helpon kanssa" vain lapsien saannin vuoksi ja saadakseen perheen.

Sitten pitää tyytyä siihen. Itsehän on valintansa tehnyt, siis syyt valintaansa. On saanut sen perheen ja lapset.

Mutta miksi olisi itsekästä mennä yhteen helppouden, turvan ja kunnollisuuden takia? Miksi olisi vähemmän itsekästä mennä yhteen kun kokee palavaa ihastumista ja rakastumista ja täten "saa" sitä tunnetta ja fiilistä? Pariutuminen on aina itsekästä, haluaa itselleen hyvää ja mahdollisimman parasta. Epäitsekästä olisi nimenomaan mennä yhteen lasten onnen takia, tai toisen onnen takia vaikka se ei itseä niin onnelliseksi tekisikään. Kumppanin valinta on aina siitä kiinni että punnitaan mistä saa eniten itselle ja elämälleen jotakin. Toki siinä itsekin antaa itsestään, toisella on ihan yhtä paljon omat itsekkäät syyt pelissä. 

Teki niin tai näin, lopputulos on aina epävarma ja suhde voi muuttua ajan kanssa yllättäviin suuntiin. Kaikkea ei voi itse hallita. Myös moni unohtaa olla itse hyvä kumppani. Suhteen kuihtumisen huomaa aina vasta sitten kun sen aika on. Tuskin moni perustaa perheen tietäen että tästä ei tule mitään ja surkeaa tulee olemaan tämän ihmisen kanssa. Kyllä se tunne ja yhteys helposti järkkyy ja väljähtyy kun arki astuu kuvaan ja varsinkin jos jatkuvasti pitää taistella köyhyydessä tai käytännön asioissa jos mies ei osaa ottaa vastuuta ja tuppaa tekemään tyhmiä valintoja. Siinä loppuu kunnioitus, vaikka kuinka rakastaisi.

Vain silloin parisuhteeseen hakeutuminen on epäitsekästä, jos kumpikin haluaa naida toisensa aivot pihalle ja keskustella panojen välissä tuntikausia tunteista ja elämäntarkoituksesta.

Itsekästä on se, että haluaa parisuhteen itselleen tärkeiden asioiden takia huomioimatta sitä mitä toinen haluaa.

Toinen saattaa kuvitella että olet siksi hänen kanssaan kun et halua ketään muuta. Ja todellinen syy onkin että toinen on hyvä isä ja luotettava.

Eli helppoa. Kerro kumppanillesi rehellisesti olet just hänen kanssaan. Jos hänestä on kiva olla se tasainen tuki ja turva, niin sitten hyvä. Mutta voi olla että hän haluaa olla jotain eritystä sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Lopettakaa heti naistenlehtien kvasipsykologisten artikkeleiden lukeminen samoin kuin noiden ah-oih-voi-hömppäromaanien lukeminenkin. Ja riisukaa ne vaaleanpunaiset silmälasit nenältänne ja olkaa onnellisia, että teillä on hyvä mies. Vai olisiko parempi sittenkin näennäisen syvällisesti keskusteleva viinaan menevä sohvalla laiskana makaava ja itseään passuuttava haiseva äijä? Oma on valintanne.

Välissä on myös vaihtoehto "ei miestä lainkaan", minkä aika moni nainen kokee poaremmaksi kuin parisuhteen ilman syvää tunneyhteyttä. Ja sillä tunneyhteydelä en tarkoita romanttista hömppää.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavan yleinen tilanne. Mies ei hirveästi välitä naisen harrastuksista, mutta on pakotettu mukaan taidenäyttelyihin yms ja kun ei hirveästi innostu, niin vika on toki aina miehessä. Tulee entisestä elämästä mieleen eräs New Yorkin matka, kun kävin silloisen tyttöystävän mieliksi taidenäyttelyissä ja brunsseilla yms, mutta kun tuli ne minun valitsemat luonnonhistorian museo ja New York Yankeesin peli, niin rouvalla oli pää kipiä ja makasi hotellihuoneessa. Yhteinen aika olikin vain häntä kiinnostavia asioita. Epäilen että ap on samanlainen.

Pitäisikin olla niin, että on aidosti yhteiset kiinnostuksen kohteet ja ettei mikään toisen kiinnostuksen kohde tuntuisi kuvottavalta. Mua ois kiinnostanut taidenäyttely, brunssi ja luonnonhistorian museo, mutta urheilun seuraaminen on niin paha turn off, että siitä kiinnostuneen miehen kanssa en ryhdy edes parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on aika itsekästä mennä yhteen pelkästään oman helppouden, turvallisuuden, siis saadakseen itselleen helpon ja turvatun elämän ja perheen, siis lasten ja perheen saamisen vuoksi. No, perhe perustetaan helpon ja kunnollisen kumppanin kera lapsien ja muiden tykötarpeiden. Eli puitteet ovat saatu.

Sitten huomaa, ettei oikein olekaan mitään yhteistä kumppanin kanssa, ei henkistä eikä oiken muutakaan, virikkeet haetaan ulkopuolelta, seksikin ehkä kuihtuu.

Joku hankaa ja hiertää omaa oloa, haikaillaan jotain muuta, mutta jatketaan silti.

Kun se on kumminkin kunnollinen ja helppo ja kun on tämä perhekin tässä tullut tehtyä. Lapset kyllä huomaavat ja myös varmaan se kumppani, että kaikki ei ole hyvin.

Oikeastaan kukaan ei ole onnellinen ja tunnelma saattaa olla painostava.

Mutta mitäs siitä, onhan joku saanut haluamansa parisuhteen, perheen, ja helpon ja kunnollisen kumppanin. Sen vuoksi kannattaa hiukan kärvistelläkin.

Moni näköjään siis ihan omista, itsekkäistä syistä menee yhteen "ihan kunnollisen ja helpon kanssa" vain lapsien saannin vuoksi ja saadakseen perheen.

Sitten pitää tyytyä siihen. Itsehän on valintansa tehnyt, siis syyt valintaansa. On saanut sen perheen ja lapset.

Mutta miksi olisi itsekästä mennä yhteen helppouden, turvan ja kunnollisuuden takia? Miksi olisi vähemmän itsekästä mennä yhteen kun kokee palavaa ihastumista ja rakastumista ja täten "saa" sitä tunnetta ja fiilistä? Pariutuminen on aina itsekästä, haluaa itselleen hyvää ja mahdollisimman parasta. Epäitsekästä olisi nimenomaan mennä yhteen lasten onnen takia, tai toisen onnen takia vaikka se ei itseä niin onnelliseksi tekisikään. Kumppanin valinta on aina siitä kiinni että punnitaan mistä saa eniten itselle ja elämälleen jotakin. Toki siinä itsekin antaa itsestään, toisella on ihan yhtä paljon omat itsekkäät syyt pelissä. 

Teki niin tai näin, lopputulos on aina epävarma ja suhde voi muuttua ajan kanssa yllättäviin suuntiin. Kaikkea ei voi itse hallita. Myös moni unohtaa olla itse hyvä kumppani. Suhteen kuihtumisen huomaa aina vasta sitten kun sen aika on. Tuskin moni perustaa perheen tietäen että tästä ei tule mitään ja surkeaa tulee olemaan tämän ihmisen kanssa. Kyllä se tunne ja yhteys helposti järkkyy ja väljähtyy kun arki astuu kuvaan ja varsinkin jos jatkuvasti pitää taistella köyhyydessä tai käytännön asioissa jos mies ei osaa ottaa vastuuta ja tuppaa tekemään tyhmiä valintoja. Siinä loppuu kunnioitus, vaikka kuinka rakastaisi.

Vain silloin parisuhteeseen hakeutuminen on epäitsekästä, jos kumpikin haluaa naida toisensa aivot pihalle ja keskustella panojen välissä tuntikausia tunteista ja elämäntarkoituksesta.

Itsekästä on se, että haluaa parisuhteen itselleen tärkeiden asioiden takia huomioimatta sitä mitä toinen haluaa.

Toinen saattaa kuvitella että olet siksi hänen kanssaan kun et halua ketään muuta. Ja todellinen syy onkin että toinen on hyvä isä ja luotettava.

Eli helppoa. Kerro kumppanillesi rehellisesti olet just hänen kanssaan. Jos hänestä on kiva olla se tasainen tuki ja turva, niin sitten hyvä. Mutta voi olla että hän haluaa olla jotain eritystä sinulle.

Juu, voi valita kumppanin, helppouden, turvan ja perheen takia. Mutta sitten ei pidä odottaakaan mitään muuta. Jos mies on helppo, turvallinen ja suostuu lastentekoon niin hänhän on juuri sellainen jonka halusi.

Ja pitää se oman valinnan syy myös rehellisyydennimissä kertoa sille valitsemalleen kumppanille. Muuten on aika itsekäs.

Jos minä menen kauppaan, ostan ja valitsen itselleni makkaraa, tummaa leipää ja rasvatonta maitoa. Niin en ala sitten hetken päästä ihmetellä, että miksi ne eivät maistukaan pihviltä, viineriltä ja kermalta.

Tunteen ja rakkauden kautta yhteen mennessä usein odotetaan ja oletetaan myös saatavan henkistä yhteyttä, samanhenkisiä ajatusmaailmoja, yhteistä tekemistä, ainakin jotain muuta sen lisäksi kuin sen perheen ja lapset.

Myös on silllon rehellinen sille valitulleen: olen sinuun rakastunut ja tunnen sinua kohtaan tunteita, tunnen, että olemme toisillemme sopivat jne.

Luultavasti rakastuneet ihmiset kummatkin ovat valinneet toisensa myös muiden syiden takia kuin saadakseen sen perheen.

Sillehän ei elämässä ole koskaan takuita mikä suhde kestää ja mikä ei. Mutta rehellinen alku on ainakin parempi lähtökohta kuin epärehellinen.

Menin naimisiin miehen kanssa vaikka meidän lähtökohdat eivät olleet terveet, mies vähän pakolla piti minut itsellään (oli uhkailua itsemurhasta kun ehdotin että me voisimme elää erillään). Suhde on ihan ok, mutta en ole ikinä ollut huumaantunut hänestä tai en tiedä olenko oikeasti rakastanutkaan... minulla on vain todella vahva yhteenkuulumisen tunne. Nyt tarkemmin ajateltuna ei kukaan muu mies minua kestäisikään kun olen ailahtelevainen introvertti joka siis vaatii paljon omaa aikaa. Mies antaa minulle tilaa josta pidän todella paljon. Minua ahdistaisi sellainen mies joka kokoajan olisi kyljessä kiinni ja käyttäisi jokaista liikettäni. Meillä on nyt yksi alakoululainen lapsi. Tätä halusinkin, oman perheen, missä on turvallista olla.

Silti joskus mietin että mitä jos asuisinkin yksin. Nyt on ollut vaikeuksia minun ja lapseni välillä (joka muistuttaa luonteeltaan paljon miestäni). On ollut paljon vakaviakin yhteenottoja... olen väsynyt kaikkeen tähän draamaan ja väärinkäsityksiin. Haluan kuitenkin pysyä vahvana vaikkei se helppoa ole. Mutta en tiedä onko se sen arvoista. Äitinä oleminen ei ole mitään kiitollisinta hommaa. Olen 35-vuotias mutta tunnen eläväni kuin joku 80-vuotias, kökötän vapaapäivinä vain kotona tv:ä katsellen. Ei meillä käy ikinä vieraita eikä lapsikaan ole saanut kavereita naapurustosta. Elämä tuntuu kuin se olisi pysähtynyt ja ihankuin unohtaisin jo kohta miten ihmisten kanssa kommikoidaan.

Vierailija kirjoitti:

Menin naimisiin miehen kanssa vaikka meidän lähtökohdat eivät olleet terveet, mies vähän pakolla piti minut itsellään (oli uhkailua itsemurhasta kun ehdotin että me voisimme elää erillään). Suhde on ihan ok, mutta en ole ikinä ollut huumaantunut hänestä tai en tiedä olenko oikeasti rakastanutkaan... minulla on vain todella vahva yhteenkuulumisen tunne. Nyt tarkemmin ajateltuna ei kukaan muu mies minua kestäisikään kun olen ailahtelevainen introvertti joka siis vaatii paljon omaa aikaa. Mies antaa minulle tilaa josta pidän todella paljon. Minua ahdistaisi sellainen mies joka kokoajan olisi kyljessä kiinni ja käyttäisi jokaista liikettäni. Meillä on nyt yksi alakoululainen lapsi. Tätä halusinkin, oman perheen, missä on turvallista olla.

Silti joskus mietin että mitä jos asuisinkin yksin. Nyt on ollut vaikeuksia minun ja lapseni välillä (joka muistuttaa luonteeltaan paljon miestäni). On ollut paljon vakaviakin yhteenottoja... olen väsynyt kaikkeen tähän draamaan ja väärinkäsityksiin. Haluan kuitenkin pysyä vahvana vaikkei se helppoa ole. Mutta en tiedä onko se sen arvoista. Äitinä oleminen ei ole mitään kiitollisinta hommaa. Olen 35-vuotias mutta tunnen eläväni kuin joku 80-vuotias, kökötän vapaapäivinä vain kotona tv:ä katsellen. Ei meillä käy ikinä vieraita eikä lapsikaan ole saanut kavereita naapurustosta. Elämä tuntuu kuin se olisi pysähtynyt ja ihankuin unohtaisin jo kohta miten ihmisten kanssa kommikoidaan.

Kuulostaa rankalta. Mutta älä vaivu synkkyyteen, aika monella on samankaltainen olo nyt kun ollaan kärsitty koronarajoitteista pari vuotta. Monet sinkut yhtä lailla möllöttävät kotona tv:n tai läppärin ääressä. Ei se ole herkkua yksinkään. Sinulla on mahdollisuus saada ystäviä kuten lapsellasikin tulevaisuudessa. Ehkä voisitte tehdä jotain uutta yhdessä miehen kanssa. Vaikka deitti ilta. Ja hotelliin yöksi. Kokeilkaa.