Emme kohtaa mieheni kanssa henkisellä tasolla..

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Hassua haluta lapsia? Ehkä sinun mielestäsi. Noin yleisesti ottaen kuitenkin maailman luonnollisin ja normaalein asia.

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Niin ja jatkan vielä että oma isäni oli epävakaa, pelolla hallitseva perhe elämän pakoilija. Ei ikinä halunnut olla perheensä kanssa eikä koskaan kertonut rakastavansa. Ehkä siksi mulle tärkeintä omassa elämässä on aina ollut se, että mies on turvallinen ja haluaa viettää aikaansa kanssani ihan vapaaehtoisesti. Osaan arvostaa turvaa, hyväksyntää ja vakautta ihan eri tavalla mitä sellainen nainen, jolle ne on olleet aivan arkipäivää lapsuudessa. Henkinen yhteys mieheen on ihan toissijainen juttu näiden asioiden vierellä.

En nyt jaksa koko ketjua lukea, mutta ei turvallisessa ole mitään vikaa. Muutamien ap:n vastausten perusteella kuulostaa siltä, että nyt haetaan syytä lähteä tai jäädä. Te ette tee mitään erityistä yhdessä, joten niitä puheenaiheitakaan ei juuri ole.

Tämä voi jatkua samaa rataa, kunnes ehkä tulee ero tai sitten teette asialle jotain. Jos et ole sanonut niitä asioita miehellesi, joista tänne palstalle avauduit, ehkä olisi aika kertoa myös miehelle. Ehkä olisi aika hakea apua parisuhdeterapeutilta ennen kuin luovuttaa. Kuulostaa siltä, että olet kuitenkin onnistunut löytämään hyvän miehen.

Veikkaan, että se kipinäkin sieltä löytyy kunhan pääsette keskusteluyhteyteen ja teette vähän töitä parisuhteen eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Hassua haluta lapsia? Ehkä sinun mielestäsi. Noin yleisesti ottaen kuitenkin maailman luonnollisin ja normaalein asia.

Joskus sitä miettii onks näin typeriä ihmisiä oikeasti vai trollaako ne vaan.

hassua lukea haluamisesta vs hassua haluta

Vierailija kirjoitti:

En nyt jaksa koko ketjua lukea, mutta ei turvallisessa ole mitään vikaa. Muutamien ap:n vastausten perusteella kuulostaa siltä, että nyt haetaan syytä lähteä tai jäädä. Te ette tee mitään erityistä yhdessä, joten niitä puheenaiheitakaan ei juuri ole.

Tämä voi jatkua samaa rataa, kunnes ehkä tulee ero tai sitten teette asialle jotain. Jos et ole sanonut niitä asioita miehellesi, joista tänne palstalle avauduit, ehkä olisi aika kertoa myös miehelle. Ehkä olisi aika hakea apua parisuhdeterapeutilta ennen kuin luovuttaa. Kuulostaa siltä, että olet kuitenkin onnistunut löytämään hyvän miehen.

Veikkaan, että se kipinäkin sieltä löytyy kunhan pääsette keskusteluyhteyteen ja teette vähän töitä parisuhteen eteen.

Ei se mikään hyvä mies ole. Se on rauhallinen, tasapainoinen jne. Ei yhtään jännitystä tai vaaran tunnetta.

Mitä tommosella miehellä muka tekee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai siinä oli joku helppous.

Miehessä ja suhteessa, oli kiva olla yhdessä ja viettää aikaa. En ehkä hullaantunut hänestä jos niin voi sanoa.

Asiat ovat vain menneet omalla painollaan, jos joku pieni riita on ollut siitä on keskusteltu.

Tämä on siis turvallinen ja draamaton suhde josta ei ole syytä erota kun kaikki on ihan hyvin.

Aina aika ajoin tämä tylsyys käy mielessä tai ero, mutta sitten aina päätän että ei parisuhteen tarkoitus ole tarkota kaikkea elämän osa- alueen asioita. Tällä tarkoitan sitä että olen itse vastuussa tarpeistani ja niiden tyydyttämisestä : vietän aikaa ystävien kanssa keskustellen, ja olen sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin hän.

Ehkä tämä koronatilanne on myös osaltaan vaikuttanut tähän meidän suhteeseen että kaikki tekeminen on minimissä ja yhdessäolo korostuu.

Sen vielä totean ettei meillä ole oikein sellaista yhteistä onnistumisen / tekemisen kohdetta: kuten vaikka remontti, matkailu, ulkoilu, kulttuuri jne.

Mulla on hirmuisesti haluja mennä eteenpäin elämässä kaikilla osa-alueilla eli opiskelen työn ohella, olisin innokas remontoimaan kotia ja mökkiä, käymään teatterissa jne, hän ei

Tulihan se sieltä, mies ei siis käytä tarpeeksi rahaa sinuun ja unelmiisi. Kaikilla naisilla on tuo, ei riitä että on turvallinen mies vierellä vaan pitää koko ajan saada jotain uutta rahalla ostettavaa asiaa. Omat suhteeni kaatuvat tuohon, olen joutunut pettymään siihen miten materialistinen parisuhde naisen kanssa loppujen lopuksi on. Minun paikkani hoitaa yhtä hyvin naapurin Pena, jolla on lompakko höllemmässä.

No avaa nyt ihmeessä enemmän tuota, että mitä se yhdessä tekeminen on johon ei rahaa saa kulua ollenkaan? Yhdessä kokkailu ei varmaan käy, uusien reseptien kokeilu, koska ruokatarvikkeet maksaa. Luonnossa liikkuminen ei myöskään onnistune, kun pitäisi olla hyvät kengät, jotka maksavat rahaa, ja jos siellä luonnossa kenties vielä paistaa makkaraa, joutuu sen makkaran ostamaan. Puhumattakaan siitä jos retkeilisi yön yli. Telttahan on jo ihan kamala investointi, ja makuupussit! 

Me kun tuossa remppasimme, meni alta satanen tapetteihin, pakkeliin ja liisteriin, mutta tämähän ei sinulle käy, koska rahaahan sekin on. Tai ehkä sinulla ei ole yhtään rahaa, eikä tuloja, tai kamalat pikavippivelat, joka pakottaa makaamaan sohvalle tv;n ääreen?

No avaan- olemme matkailleet ennen koronaa yhdessä ja jonkin verran toki rempanneetkin. Matkailu on useimmiten minun ehdottamaa, valitsen kohteita ja esittelen hotellit / reitit/ teen varaukset. Toinen tulee mukaan mutta on sellainen hieman perästä vedettävä. Tiedättekö?

Olisi kiva innostua yhdessä vaikka mahkareitin suunnittelusta mutta ei hän osaa.

Olemme tapetoineet ja sekin sujuu mutta näen että se on miehelle tehtäessä vastenmielistä. Siis kaikki: tapetin valinta, laittaminen jne.

Me olemme myös eri tempoisia: hän saattaa suunnitella oven kahvan uusimisia neljä viikkoa kun minä olen jo kaupassa tekemässä ratkaisuja. Tykkään että asiat tehdään loppuun ja kun ne on tehty, suunnitellaan seuraavaa.

Esimerkkinä sohvan ostaminen: sohva on rikki, kaupassa on käyty ja minä pulputan ja pohdin ja kerron mielipiteeni ja mies epäilee / keksii jotain negatiivista jokaisesta. Mitään päätöstä ei tule. Saattaa korkeintaan sanoa että ” sitä vaaleaa kulmasohvaa meille ei tule”, mutta ei koskaan itse ehdota että lähdetäänkö katselemaan toisesta paikasta jne.

Mun on vaikea ymmärtää tällaista.

Puoliksi toki ostamme näitä asioita sitten. Suoraan sanottuna en tiedä miten hän suhtautuisi jos vaan ostaisin sen sohvan ja ilmoittaisin että se saapuu. Voisi ehkä olla tyytyväinenkin.

Taidetta olemme käyneet katsomassa, mutta siitä ei Synny keskustelua ja mies kulkee perässä. Ts sanoen se ei ole juuri minullekaan mukavaa kun näkee että toisella ei ole hauskaa ja on siellä vain mun takia.

Minä taas rakastan tällaisia asioita ja olen tehnyt niitä yksin mutta se tuntuu ajoittain yksinäiseltä.

Huomaan että tämä vaikuttaa meihin siten että olen tyytymätön ja saatan sanoa rumastikin tai piilovittuilen asioista ja oikeasti en ole yhtään sellainen ihminen.

En ole mikään rikas, ihan tavallinen työssäkäyvä ihminen, ei velkaa , vähän säästöjä, opiskelen ja välillä viihdyn ihan sohvallakin.

Oli aivan pakko vastata tähän, kun erehdyin lueskelemaan näitä keskusteluita työpäivän keskellä: Veit sanat suustani. Tähän oli joku myös kommentoinut osuvasti jotain eri taajuudella värähtelystä, sekin hyvin sanottu. Itse tällaisena "hitaasti sykkivänä" miehenä voin allekirjoittaa nuo miehestäsi kertomat asiat. Puolisoni on juuri tuollainen sinun tyyppinen elohopean luonteen omaava nainen, joka kimpoilee joka suuntaan ja ei oikein malta olla paikallaan. Aina pitäisi olla jotain rautoja tulessa, ja jos ei ole, niin sitten koetaan oma käytös jotenkin laiskaksi ja epäonnistuneeksi ja keksitään kaksi kertaa enemmän tehtävää. Sen jälkeen, kun kalenteri on ladattu täyteen kaiken maailman tekemisiä ja projekteja, alkaa valittaminen siitä kun aika ei riitä ja välillä olisi vaan kiva olla. Eli jonkinlainen luonteenpiirre ja mahdollisesti mielisairaus *Vink*

Olemme olleet yhdessä lukioikäisestä asti, ja olemme muutenkin erilaisia persooniltamme. Sen takia uskonkin, että liittomme on toiminut, tänä vuonna tulee (muistaakseni) 18v täyteen. Kun seurailee hänen naispuolisten ystäviensä elämää sivusta niin siellä on välillä valittu ns. klassinen "tumma ja tulinen" mies, jonka kanssa riidellään ja rakastellaan rajusti mutta liitto ei kestä. Tämän jälkeen on törmätty sitten hieman perinteisempään mieheen, jonka kanssa perustetaan perhe. Me olemme eläneet tasaisen hyvää parisuhdetta omine pikku kriiseinemme, mutta uskon että yhdessä kasvaminen nuoresta aikuiseksi on auttanut purkamaan tilanteita. Kertaakaan emme (tietääkseni) ole tosissamme harkinneet eroa. Monesti puolisoni kovimpien riitojen höyryjen haihtuessa kiittelee parisuhdettamme, että olemme erilaisia. Hän kiihtyy nollasta sataan, mutta myös leppyy nopeasti. Minä taas olen enemmän tällainen lehmänhermoinen, mutta saatan huutaa kun oikein hermostun. Tähän hän yleensä reagoi itkemällä, joka melkein aina laukaisee tilanteen ja alkaa sovintovaihe.

Mitä tässä siis yritän sanoa on se, että olemme erilaisia, luonteeltamme ja elämänrytmiltämme, mutta silti olemme onnellisesti yhdessä. Minä harrastan omia juttujani, ja hän omia. Välillä kohdataan, ja silloin ei ole mitään valittamista. Hän päättää suurimmaksi osaksi asioista, koska minua ei kiinnosta. En tarkoita tätä pahalla, vaan asialle ei vaan ole minulle mitään merkitystä. Joissain asioissa en sitten taivu, jos koen ne itsekin tärkeiksi. Minua ei esim. kiinnosta sohvatyynyjen väri pätkääkään ja hän saa ostaa meille sellaiset kun haluaa. Yhdessä kuitenkin asiat maksamme. Jos taas ryhdytään ostamaan telkkaria, niin minua rupeaa kiinnostamaan ihan eri lailla ja siinä kohtaa minä latelen vaatimuksia ynnä muita toiveita. Tämä tuntuu monesti olevan se asia, jota puolisoni ei ymmärrä. Voin antaa väkisin mielipiteitä sohvatyynyistä, mutta todellisuudessa niillä ei ole mitään väliä minulle, ja en niitä huomaa kun sohvalla pyörivät. Sellainen minä vain olen. Tällaisista asioista minun on mahdoton kiinnostua, tai ehdotella että mentäisiinkö ostamaan sohvatyynyjä. Välillä tämä varmasti näyttäytyy passiivisuutena suhteessa, ja semmoisena haluttomuutena, mutta en mahda itselleni mitään. En myöskään hirveästi suunnittele mitään reissuja yms. koska viihdyn todella hyvin kotona (plus puolisoni kalenteria on mahdoton ulkopuolisen dekoodata). Rakastan siis puolisoani silti, vaikka käyttäydynkin näin. Turvallinen arki on sitä, millä parisuhteet kestää. Välillä voi olla tylsää, mutta loppujen lopuksi sellainen kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Minä mieluummin rikkoisin illuusion, ollakseni hyödyllinen, ja jatkaakseni sukuani. Uhraisin sen vuoksi paljon, koska uskoisin saavani jotain muuta vastineeksi - ja ennen kaikkea uskoisin, että joku muu saisi. Lapsesta seuraavat ihmiselämät. Minulle ei riittäisi se kalastelu ja heilastelu 4-kymppisenä, koska tuntisin suurempaa velvollisuutta. En pystyisi vuosikymmeniä nauttimaan seurasta, joka ei ole kelpo ainesta lisääntymiseen. Ellen olisi tietyllä tavalla lapsuudestani katkeroitunut.

Viimeinen lause on turhanpäiväistä vihjailua. Itse 30v. nainen enkä ole koskaan halunnut lapsia enkä myöskään mistään lapsuudessa katkeroitunut ja ymmärrän aloituskommenttia täysin.

Miksi lapsia halutaan. Suvun jatkamiseksi? Miksi sitä pitää jatkaa? Mulla hyvä suku molemmin puolin ja hyvät geenit, mutta en silti halua hankkia lapsia siksi, että suku jatkuisi.

Ollakseni hyödyllinen? Tämä varmaan mielipide- ja itsetuntemusasia. En koe olevani hyödyttömämpi kuin lapselliset. Enkä hyödyllisempi. Hyödyllisyys ei itse asiassa liity koko asiaan millään tavalla mun mielessä.

Lapsesta seuraavat ihmiselämät. Tässä maailmassa on ihan tarpeeksi ihmisiä, ilman että lapsia haluamattomana seuraavien ihmiselämien takia niitä hankkisin.

Voi olla, että mieleni muuttuukin, ja haluan vielä joskus lapsia. Nykyisen puolisoni kanssa se on jo muuttunutkin totaalikieltäytymisestä ajatukseen, että jos lapsia joskus haluankin niin todellakin tämän kanssa. Jos se on jo silloin myöhäistä, niin omapa oli valintani.

Täällä on ollut hyvää keskustelua siitä, miten on todella tärkeää, että kaksi temperamentiltään tai "tempoltaan" samanlaista ihmistä on yhdessä.

Jos toinen on energinen, aktiivinen, multitaskaaja, itsensä kehittäjä ja innostuja ja toinen on pohdiskelija, introvertti, "pienten" asioiden parissa puuhastelija, tunnustelija, rauhallisuutta ja hiljaisuutta rakastava asioihin syventyjä, on parisuhteen pitkän aikavälin yleisennuste huono.

Itse olen enemmän jälkimmäistä tyyppiä. En halua kokea jatkuvasti uusia asioita, en halua elämääni mitään elämysten jatkuvaa tykitystä, vaan etsin syvempiä ja syvällisempiä kokemuksia niiden muutamien itselleni tärkeiden asioiden parissa. Sama koskee aivan kaikkea toimintaa. Saatan nauttia äärimmäisen paljon esimerkiksi saman ruokalajin syömisestä päivästä ja viikosta toiseen. En kaipaa vaihtelua ruokalajista toiseen, vaan kaipaan syventymistä tämän yhden ruokalajin parissa esimerkiksi lisäten hieman erilaisia mausteita, nyansseja, tekstuuria ja muita pieniä asioita, jotta pystyn kokemaan tämän yhden ruokalajin kaikki vivahteet, aromit ja variaatiot täydellisesti. Luen paljon kirjallisuutta, mutta suosikkikirjoihini palaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, luen, analysoin ja arvioin uudelleenlukemalla aiempia lukukokemuksiani, luen teoksista kirjoitettuja arvioita ja analyyseja ja teen sellaisia itsekin. Varmaankaan ei tarvitse todeta, että olen myös parisuhteessa omistautuva, ja vaikka olemme olleet yhdessä kohta 20 vuotta, tuntuu siltä, että en ole vieläkään löytänyt kaikkia puolisoni hyviä puolia ja löytäessäni hänestä jotakin uutta, rakastun häneen yhä uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni hieman epäkypsä kokematon mies, varsinkin tunneasioissa ja niiden ilmaisemisessa. Mutta potentiaalia on runsaasti joten on jo oppinut paljon ja uskon että tulee oppimaan tulevaisuudessakin. Vikoja on kaikissa. Aina ei pidä heti luovuttaa koska seuraavan henkilön myötä saa uudet viat riesakseen.

Mutta oikeasti jos mies ei kiinnosta ihmisenä, ei kai siitä mitään hyvää seuraa. Toki suurin osa tykkää jos toinen osaa olla puhelias ja viihdyttävä, mutta ei niitä riitä kaikille ja monet suomalaiset ovat tässä juuri heikoilla. Tiedän esimerkiksi erään nelikymppisen miehen jolla on oma talo, tontti, on mukava ja hyvät arvot elämässä ja luotettava ja rehti. Naisen on saanut pariinkin otteeseen mutta ei ole kelvannut pidemmälle, hänet aina jätettiin vaikka ei ollut mitään suurempaa draamaa tapahtunut. Hän on hieman taidoton kommunikaatiossa, jopa asperger piirteitä, vaikka en voi olla varma. Hieman outo, mutta tavallinen. Ihan ok näköinen. Mutta ei kelpaa. Rehellisesti sanoen ymmärrän naisena että naiset hänet jättivät. Voin kuvitella että hänen kanssaan ei kovin syvää älykästä henkistä yhteyttä saa, vaikka eivät ne naisetkaan olleet mitään tohtoreita.

Tuossa voikin olla se ongelma. En sano että kaikki sulkeutuneet ovat mitään salattuja neroja, mutta jotkut ihmiset vain käsittelevät sellaisen kevyehkön maailman menon ihmettelyn aika nopeasti, se ei ole kovin kiinnostavaa jos kyselee että mitä jos ruoho olisi sinistä. Tai miettii elämän tarkoitusta tai ihmisten motiiveja erilaiseen käytökseen, mutta ei ole kuitenkaan riittävän älykäs muuta kuin ihmettelemään asioita. Että niitä ajatuskulkuja ei viedä sitten loppuun saakka kuitenkaan, vaan vaihdetaan vaan fokusta kun asia muuttu tylsäksi. 

Harva ihminen nimittäin pystyy tuottamaan jotain aidosti uusia näkökulmia itsenäisesti mihinkään, suurin osa toistaa jostain kuulemaansa. Eikä ole sitten useinkaan edes niin hauska tai itsekriittinen perusolemukseltaan. 

En ajattele niin että tässä pitäisi nyt keksiä elämän tarkoitus, vaan ehkä enemmänkin niin että saan kuulla mitä toinen ajattelee tällaisista tai muista aiheista. Mikä tämän minulle tärkeän ihmisen ajatus tästä elämän tarkoituksesta on?

Ei minuakaan nappaa se että vatvotaan jotain kauppalistaa aina vaan tai selostetaan jatkuvasti sitä minkälainen sää nyt on.

Ilmaisin itseni hieman huonosti, mutta jos se ongelma onkin siinä, että se toinen vain miettii ja ajattelee näitä, mutta ne ajatukset eivät ole loppuunvietyjä tai fiksuja? 

Silloinhan ainakin itsellä putoaa hanskat, jos toinen on simppeli. Ja sitten tapahtuu niin, että etäännytään tietenkin. 

Teoretisointia, mutta jos tuo kuvaamasi mies siis olisikin vaatinut jonkun joka oikeasti sytyttää hänetkin, eikä jotain ihan kivaa käytännön ihmistä. 

Jaahas, taas on päästy siihen pisteeseen, että mies on "liian kiltti" ja "liian turvallinen". Pitäisi olla joku viinapäissään vaimoa hakkaava sovinisti?

Ei kelpaa taas mammalle mikään. Liittonne on tullut siihen pisteeseen, että sinä olet kyllästynyt mieheesi ja mitä tahansa miehesi tekeekin niin sinulle se ei kelpaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Minä mieluummin rikkoisin illuusion, ollakseni hyödyllinen, ja jatkaakseni sukuani. Uhraisin sen vuoksi paljon, koska uskoisin saavani jotain muuta vastineeksi - ja ennen kaikkea uskoisin, että joku muu saisi. Lapsesta seuraavat ihmiselämät. Minulle ei riittäisi se kalastelu ja heilastelu 4-kymppisenä, koska tuntisin suurempaa velvollisuutta. En pystyisi vuosikymmeniä nauttimaan seurasta, joka ei ole kelpo ainesta lisääntymiseen. Ellen olisi tietyllä tavalla lapsuudestani katkeroitunut.

Tämä on tietysti omien arvojen mukaista ja ihan tavallista tietenkin. Mutta oletko varma että se toinen ajattelee juuri samoin, että haluaa olla kanssasi noista samoista syistä? Ja kelpaako hänelle asema, jossa hänellä on roolina olla vastuullinen ja tasainen? 

Se suvun jatkaminenkin on pieni asia sen rinnalla, jos toinen pahoinpitelee henkisesti ja haluaa olla siksi mun kanssa että olen hyvä suorittamaan elämää kuten hän haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ja toinen ketjuun kirjoittanut: MIKSI te menette yhteen miehen kanssa, joihin teillä ei ole eikä ole koskaan ollut henkistä yhteyttä?

Sehän on se tärkein, jota ilman ei ole mitään. 

Itse en tuollaisessa suhteessa kestäisi hetkeäkään.

Noh, en ole ap, mutta voin vastata. Mulla oli nuorena seurustelukokemuksia miesten kanssa, joihin oli vahva henkinen yhteys. Oli hullaantumista, pitkiä keskusteluja, intohimoa... Toisaalta oli myös pettämistä, alkoholin liikakulutusta, epäluottamusta. Toisin sanoa mun "sielunkumppanit" tuppasit vain olemaan paskoja miehiä. Päätin, että haluan jotain aivan muuta, halusin löytää hyvän miehen. Aviomieheni oli (ja on edelleen) sellainen. Komea, urheilullinen, rehti diplomi-insinööri, kaikin tavoin kunnollinen. Seurusteluaika oli ihanan rauhallista, kuin lepoa sydämelle kaikkien epäonnistuiden suhteiden jälkeen. Siinä kohtaa ei haitannut, vaikka joka saralla ei säkenöinyt. Me viihdyimme yhdessä seurusteluaikana, ja viihdymme edelleen yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta sielunkumppaneita emme ole. Yhteys välillämme perustuu perheen, yhteisen arjen ja historian ympärille, ei niinkään henkiselle samankaltaisuudelle. Olen joskus miettinyt, että olisi pitänyt etsiä kauemmin sitä yhtä oikeaa, mutta koska elämä ei ole elokuvaa sellaista ei olisi välttämättä koskaan tullut. On oikeastaan todella harvinaista löytää oma sielunkumppani, jonka kanssa suhde luistaa vuosikymmenestä toiseen. Itse valitsin oman puolisoni järjellä, mutta pitkässä juoksussa se on kannattanut. Mitä enemmän ikää tulee lisää, sitä enemmän arvostaa turvallista ja vakaata parisuhdetta.

Samaa itsekin olen miettinyt. Tulen aika huonoista lähtökohdista ja elämässäni on ollut paljon epävakautta ja rikkinäisyyttä. Siksi varmaan miehet keitä nuorena kohtasin olivat huonoja, vaikka ehkä iän myötä heistä on saattanut kasvaa parempia kumppaneita jollekin. Oli kyllä kemiaa ja yhteyttä vaikka ei sellaista sielunkumppanuutta kuitenkaan. Silti ehkä koin samankaltaisuutta koska lähtökohdat olivat samankaltaiset.

Nyt olen miehen kanssa joka on aivan erilaisesta maailmasta. Hyvin koulutettu ja tavoitteellinen, enemmän käytännöllinen kuin filosofinen. Joskus mietin onko tämä oikea, kun en koe syvää sielun yhteyttä ja ymmärrystä joillakin tasoilla. Mutta toisaalta mietin että haenko jotain joka resonoisi oman rikkinäisyyteni kanssa. Ehkä en vain itse osaa olla tyytyväisempi tai normaalimpi arjessa. Ehkä kaipaan jotain mikä ei kuitenkaan olisi sen arvoista. Elämä toisen rikkinäisen kanssa olisi todella haastavaa. Miehessäni on omat ongelmansa, kohtaamme joissakin asioissa joita olemme molemmat kokeneet. Mutta ehkä kukaan ei voi ymmärtää minua syvällä tasolla, kukaan joka ei ole kokenut samanlaisia asioita.

Olen kiitollinen että hän hyväksyy minut vaikka en itse ole mikään unelmanainen joka on tasapainoinen ja omaa värikkään elämän. Jos mietin unelmamiestä, en usko että sellainen kelpuuttaisi minua. Aina ei todellakaan käy kuten saduissa. Kaikkea ei voi saada. Kuitenkin tämä mies voi tarjota minulle paljon elämään, paljon enemmän kuin kukaan entinen. Ja on varmasti hyvä isä lapsille. Ehkä sielunkumppanini olisi surumielinen. Jospa se ei ole sitä mitä tarvitsen. Elämä voi yllättää. Kuitenkin tärkein on että rakastan häntä. Intohimoa on. On erittäin mukavaa olla yhdessä.

Tämä olisi voinut minunkin kirjoittama. Juuri näin itselläkin. Tiedostan, että itselläkin on sielussa jotain sellaista rikkinäisyyttä, mikä sai minut nuorena hakeutumaan vääränlaisten miesten luo. Edelleenkin tunnen vetoa tietyntyyppisiä miehiä kohtaan ja herkästi heidän kanssaan muodostuu "magneettinen yhteys", vaikka pettämään en lähtisikään. Heikkouteni on siis hallitsevat "päällepäsmärimiehet", jotka ovat taitavia puhumaan ja ottamaan tilanteen haltuun. Nuoruudessa tämä miestyyppi on kuitenkin moneen kertaan nähty ja koettu, ja olen varma, että jos olisin päätynyt sellaisen kanssa naimisiin olisin taatusti jo eronnut. 

Nykyinen mieheni on ihan toisenlainen, hiljaisempi, harkitseva, ujohko, mutta samalla hirmuisen luotettava ja tasainen. Yllätyksettömyys on vahvuus, kun pyörittää perhettä yhdessä. Perheen olen aina halunnut ja usein onnittelen itseäni siitä, että valitsin lapsilleni niin hyvän isän. 

Onko teillä intohimoa ja seksiä? Haluaako hän olla kanssasi noista samoista syistä? 

En tajua, mikseivät ihmiset osaa olla yksin ja tyytyvät mihin sattuu. Tarvitseeko oma henkinen minä jonkun, edes jonkun, kainalosauvaksi ja pönkittäjäksi? 

Lapset jäivät omalta osaltani väliin, kun sopivaa isää ei löytynyt ajoissa. Ei kaduta, elämä on ollut muuten rikasta ja hyvää, vaikka toki olisin halunnut sen sopivan puolison ja hänen kanssaan lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua lukea kuinka moni mainitsee lapset ja perheenperustamisen tässä keskustelussa syyksi Miksi ovat tyytyneet ei aivan niin sytyttävään puolisoon. Olen itse lapseton nainen ja ollaan oltu kohta 20 vuotta mieheni kanssa. Monet kerrat olen miettinyt, kuinka ihana suhde meillä on kun ollaan ihan vain kahdestaan. Tiedän että suurin osa tästä hyvästä tuhoutuisi lapsiperhearjen myötä. Meillä kipinää ylläpitää halukkuus ja himo. Seksi on aivan yhtä ihanaa kuin nuorempanakin ja näen edelleen miehen yhtä haluttavana kuin silloin kun olimme parikymppisiä. Tälläkin viikolla on rakasteltu kolmena iltana ja odotan viikonloppua innolla :) Toinen tärkeä asia on se että halutaan tehdä kaikkea yhdessä. Niin arkiset pakolliset askareet kuin rakkaimmat harrastukset.

Mukavaa esimerkiksi hoitaa puutarhaa yhdessä, juoda sen lomassa päiväkahvit yhdessä, mennä illalla ongelle yhdessä ja sen päälle saunaan juttelemaan ja nauttia samalla virkistävä juoma. Viihdytään parhaiten ihan kahdestaan, eikä toisen seuraan tunnu kyllästyvän ikinä. Joskus on mukava olla ystävien kanssa, mutta mukavinta ihan kahdestaan. Enkä edes odota mitään ihmeellistä henkistä yhteyttä mieheltä. Tärkeintä on että saan olla juuri sellainen kuin olen. Henkiset asiat hoidan itsereflektoimalla tai parhaan ystäväni kanssa. Jos tähän ilmestyisi lapsia huollettavaksi niin meidän leppoisa elämä olisi muisto vain ja varmasti alkaisin nopeasti haikailla vieraisiin pöytiin. Tiedän että lapsiperhe elämä kaivaisi meistä molemmista rauhallisista tuumailijoista stressin ja kiireen keskellä esille kaikista ikävimmät piirteet. Jos olisin halunnut lapsia, olisin ihan vääränlaisen miehen kanssa.

Minä mieluummin rikkoisin illuusion, ollakseni hyödyllinen, ja jatkaakseni sukuani. Uhraisin sen vuoksi paljon, koska uskoisin saavani jotain muuta vastineeksi - ja ennen kaikkea uskoisin, että joku muu saisi. Lapsesta seuraavat ihmiselämät. Minulle ei riittäisi se kalastelu ja heilastelu 4-kymppisenä, koska tuntisin suurempaa velvollisuutta. En pystyisi vuosikymmeniä nauttimaan seurasta, joka ei ole kelpo ainesta lisääntymiseen. Ellen olisi tietyllä tavalla lapsuudestani katkeroitunut.

Rikkoisit illuusion? Voisitko avata vähän tarkemmin mitä tarkoitat sillä? Minä puolestani en koe minkäänlaista suurempaa velvollisuutta suvun jatkamiseen. En koe että hyödyllisyyteni olisi mitenkään sidoksissa lisääntymiseen. Meidän lähestymistavat lisääntymisasiaan näyttävät olevan perustavaa laatua erilaisia. Jos toisin lapsen tähän maailmaan, en odottaisi saavani vastineeksi yhtään mitään, enkä odottaisi että lapseni tulisi olla jotenkin erityisen hyödyllinen tai että hänestä pitäisi olla hyötyä minulle tai erityisesti jollekin muullekaan. Jos tekisin lapsen, ihan tärkein asia olisi se että lapsi oppisi arvostamaan itseään ja toisia ihmisiä ihan vain sen vuoksi että he ovat olemassa ollessaan arvokkaita ja hyödyllisiä ihmisiä. Oppisi että kenenkään velvollisuus ei ole olla osa mitään suurempaa, eikä jatkaa sukua ollakseen hyödyllinen. Ymmärtäisi että kenenkään hyödyllisyys tai ihmisarvo ei perustu mihinkään saavutukseen :)

Vierailija kirjoitti:

Täällä on ollut hyvää keskustelua siitä, miten on todella tärkeää, että kaksi temperamentiltään tai "tempoltaan" samanlaista ihmistä on yhdessä.

Jos toinen on energinen, aktiivinen, multitaskaaja, itsensä kehittäjä ja innostuja ja toinen on pohdiskelija, introvertti, "pienten" asioiden parissa puuhastelija, tunnustelija, rauhallisuutta ja hiljaisuutta rakastava asioihin syventyjä, on parisuhteen pitkän aikavälin yleisennuste huono.

Itse olen enemmän jälkimmäistä tyyppiä. En halua kokea jatkuvasti uusia asioita, en halua elämääni mitään elämysten jatkuvaa tykitystä, vaan etsin syvempiä ja syvällisempiä kokemuksia niiden muutamien itselleni tärkeiden asioiden parissa. Sama koskee aivan kaikkea toimintaa. Saatan nauttia äärimmäisen paljon esimerkiksi saman ruokalajin syömisestä päivästä ja viikosta toiseen. En kaipaa vaihtelua ruokalajista toiseen, vaan kaipaan syventymistä tämän yhden ruokalajin parissa esimerkiksi lisäten hieman erilaisia mausteita, nyansseja, tekstuuria ja muita pieniä asioita, jotta pystyn kokemaan tämän yhden ruokalajin kaikki vivahteet, aromit ja variaatiot täydellisesti. Luen paljon kirjallisuutta, mutta suosikkikirjoihini palaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, luen, analysoin ja arvioin uudelleenlukemalla aiempia lukukokemuksiani, luen teoksista kirjoitettuja arvioita ja analyyseja ja teen sellaisia itsekin. Varmaankaan ei tarvitse todeta, että olen myös parisuhteessa omistautuva, ja vaikka olemme olleet yhdessä kohta 20 vuotta, tuntuu siltä, että en ole vieläkään löytänyt kaikkia puolisoni hyviä puolia ja löytäessäni hänestä jotakin uutta, rakastun häneen yhä uudelleen.

Kauniisti kiteytetty.

AP, jatka vain

1 mikäli koet, että suhde on sulle itsellesi (ja miehellesi) riittävän hyvä suhde

2 mikäli voit osan tarpeista täyttää miehesi kanssa ja loput sitten muiden ihmisten

3 mikäli teillä on sama näkemys tärkeimmistä arvoista

:)

Meillä vaimoni kävi kai vieraissa työmieheni kanssa. Se hetki on ollut jotenkin käännekohta meidän elämässä. Ei ole tunnustanut, enkä ole liiemmin edes asiasta kysellyt.. Välit katkaisin työmieheeni.

Nyt 6 vuotta asiasta ja läheisyyttä ja seksiä 1-2kertaa vuoteen.. Asialla iso vaikutus ollut moneen asiaan meidän perhe-elämässä. Työ-asiat ei ole juurikaan enää kiinnostaneet ja seksi haetaan/ostetaan ammattilaisilta. Lapset myös asiassa sijaiskärsijöinä. Pitäis varmaan keskustella jossain vaiheessa. 

Jomppe kirjoitti:

Meillä vaimoni kävi kai vieraissa työmieheni kanssa. Se hetki on ollut jotenkin käännekohta meidän elämässä. Ei ole tunnustanut, enkä ole liiemmin edes asiasta kysellyt.. Välit katkaisin työmieheeni.

Nyt 6 vuotta asiasta ja läheisyyttä ja seksiä 1-2kertaa vuoteen.. Asialla iso vaikutus ollut moneen asiaan meidän perhe-elämässä. Työ-asiat ei ole juurikaan enää kiinnostaneet ja seksi haetaan/ostetaan ammattilaisilta. Lapset myös asiassa sijaiskärsijöinä. Pitäis varmaan keskustella jossain vaiheessa. 

Olis pitänyt keskustella kuusi vuotta sitten. Tai oikeastaan jo seitsemän vuotta sitten niin tuota ei olisi sitten edes tapahtunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt jaksa koko ketjua lukea, mutta ei turvallisessa ole mitään vikaa. Muutamien ap:n vastausten perusteella kuulostaa siltä, että nyt haetaan syytä lähteä tai jäädä. Te ette tee mitään erityistä yhdessä, joten niitä puheenaiheitakaan ei juuri ole.

Tämä voi jatkua samaa rataa, kunnes ehkä tulee ero tai sitten teette asialle jotain. Jos et ole sanonut niitä asioita miehellesi, joista tänne palstalle avauduit, ehkä olisi aika kertoa myös miehelle. Ehkä olisi aika hakea apua parisuhdeterapeutilta ennen kuin luovuttaa. Kuulostaa siltä, että olet kuitenkin onnistunut löytämään hyvän miehen.

Veikkaan, että se kipinäkin sieltä löytyy kunhan pääsette keskusteluyhteyteen ja teette vähän töitä parisuhteen eteen.

Ei se mikään hyvä mies ole. Se on rauhallinen, tasapainoinen jne. Ei yhtään jännitystä tai vaaran tunnetta.

Mitä tommosella miehellä muka tekee?

Tekee lapsia, perustaa perheen ja elää perhe-elämää? Jos nuo asiat eivät kiinnosta, niin miksi edes mennä naimisiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ja toinen ketjuun kirjoittanut: MIKSI te menette yhteen miehen kanssa, joihin teillä ei ole eikä ole koskaan ollut henkistä yhteyttä?

Sehän on se tärkein, jota ilman ei ole mitään. 

Itse en tuollaisessa suhteessa kestäisi hetkeäkään.

Noh, en ole ap, mutta voin vastata. Mulla oli nuorena seurustelukokemuksia miesten kanssa, joihin oli vahva henkinen yhteys. Oli hullaantumista, pitkiä keskusteluja, intohimoa... Toisaalta oli myös pettämistä, alkoholin liikakulutusta, epäluottamusta. Toisin sanoa mun "sielunkumppanit" tuppasit vain olemaan paskoja miehiä. Päätin, että haluan jotain aivan muuta, halusin löytää hyvän miehen. Aviomieheni oli (ja on edelleen) sellainen. Komea, urheilullinen, rehti diplomi-insinööri, kaikin tavoin kunnollinen. Seurusteluaika oli ihanan rauhallista, kuin lepoa sydämelle kaikkien epäonnistuiden suhteiden jälkeen. Siinä kohtaa ei haitannut, vaikka joka saralla ei säkenöinyt. Me viihdyimme yhdessä seurusteluaikana, ja viihdymme edelleen yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta sielunkumppaneita emme ole. Yhteys välillämme perustuu perheen, yhteisen arjen ja historian ympärille, ei niinkään henkiselle samankaltaisuudelle. Olen joskus miettinyt, että olisi pitänyt etsiä kauemmin sitä yhtä oikeaa, mutta koska elämä ei ole elokuvaa sellaista ei olisi välttämättä koskaan tullut. On oikeastaan todella harvinaista löytää oma sielunkumppani, jonka kanssa suhde luistaa vuosikymmenestä toiseen. Itse valitsin oman puolisoni järjellä, mutta pitkässä juoksussa se on kannattanut. Mitä enemmän ikää tulee lisää, sitä enemmän arvostaa turvallista ja vakaata parisuhdetta.

Samaa itsekin olen miettinyt. Tulen aika huonoista lähtökohdista ja elämässäni on ollut paljon epävakautta ja rikkinäisyyttä. Siksi varmaan miehet keitä nuorena kohtasin olivat huonoja, vaikka ehkä iän myötä heistä on saattanut kasvaa parempia kumppaneita jollekin. Oli kyllä kemiaa ja yhteyttä vaikka ei sellaista sielunkumppanuutta kuitenkaan. Silti ehkä koin samankaltaisuutta koska lähtökohdat olivat samankaltaiset.

Nyt olen miehen kanssa joka on aivan erilaisesta maailmasta. Hyvin koulutettu ja tavoitteellinen, enemmän käytännöllinen kuin filosofinen. Joskus mietin onko tämä oikea, kun en koe syvää sielun yhteyttä ja ymmärrystä joillakin tasoilla. Mutta toisaalta mietin että haenko jotain joka resonoisi oman rikkinäisyyteni kanssa. Ehkä en vain itse osaa olla tyytyväisempi tai normaalimpi arjessa. Ehkä kaipaan jotain mikä ei kuitenkaan olisi sen arvoista. Elämä toisen rikkinäisen kanssa olisi todella haastavaa. Miehessäni on omat ongelmansa, kohtaamme joissakin asioissa joita olemme molemmat kokeneet. Mutta ehkä kukaan ei voi ymmärtää minua syvällä tasolla, kukaan joka ei ole kokenut samanlaisia asioita.

Olen kiitollinen että hän hyväksyy minut vaikka en itse ole mikään unelmanainen joka on tasapainoinen ja omaa värikkään elämän. Jos mietin unelmamiestä, en usko että sellainen kelpuuttaisi minua. Aina ei todellakaan käy kuten saduissa. Kaikkea ei voi saada. Kuitenkin tämä mies voi tarjota minulle paljon elämään, paljon enemmän kuin kukaan entinen. Ja on varmasti hyvä isä lapsille. Ehkä sielunkumppanini olisi surumielinen. Jospa se ei ole sitä mitä tarvitsen. Elämä voi yllättää. Kuitenkin tärkein on että rakastan häntä. Intohimoa on. On erittäin mukavaa olla yhdessä.

Tämä olisi voinut minunkin kirjoittama. Juuri näin itselläkin. Tiedostan, että itselläkin on sielussa jotain sellaista rikkinäisyyttä, mikä sai minut nuorena hakeutumaan vääränlaisten miesten luo. Edelleenkin tunnen vetoa tietyntyyppisiä miehiä kohtaan ja herkästi heidän kanssaan muodostuu "magneettinen yhteys", vaikka pettämään en lähtisikään. Heikkouteni on siis hallitsevat "päällepäsmärimiehet", jotka ovat taitavia puhumaan ja ottamaan tilanteen haltuun. Nuoruudessa tämä miestyyppi on kuitenkin moneen kertaan nähty ja koettu, ja olen varma, että jos olisin päätynyt sellaisen kanssa naimisiin olisin taatusti jo eronnut. 

Nykyinen mieheni on ihan toisenlainen, hiljaisempi, harkitseva, ujohko, mutta samalla hirmuisen luotettava ja tasainen. Yllätyksettömyys on vahvuus, kun pyörittää perhettä yhdessä. Perheen olen aina halunnut ja usein onnittelen itseäni siitä, että valitsin lapsilleni niin hyvän isän. 

Onko teillä intohimoa ja seksiä? Haluaako hän olla kanssasi noista samoista syistä? 

Mieheni on pragmaattinen, hänelle tärkeintä on toimiva arki ja meidän arki toimii, kaikesta voimme keskustella ja sopia. Kumpikin kannattelee vastuuta perheestä. Mieheni on ainakin omien sanojensa mukaan todella tyytyväinen, eikä kaipaa räiskyvämpää intohimoa. Meillä ei siis ole kovinkaan intohimoista, mutta olemme olleet pian 13 vuotta yhdessä jo, suhteesta on tullut toverillinen. Seksiä kyllä on, mutta ei se ole sellaista kuin parhaimmillaan voisi olla. Elämässä pitää tehdä valintoja, harvinaista saada kaikkea samassa paketissa.