Miten selviän karmeasta erosta - Ilman mitään varoitusmerkkiä???

Voimia hurjasti takaisinpäin sinulle nro 23! Kuulostaa niin hirmu samankaltaiselta.

Että ikään kuin miehemme olisivat tehneet jonkun aivan valtaisan yrittämällä yrittämisen loppuhuipentumisineen kaikkineen, ja sitten jotenkin todenneet, että "Hui, tämähän voi oikeasti olla näinkin vaativaa", ja sen jälkeen päättäneet kadota paikalta äkkiä.

Vaikka tuskinpa sinäkään sitä kissanpentua tai kynttiläillallista vaatimalla vaadit.

Miten kauan olet itse antanut itsellesi aikaa toipua? Mitä jos me voimmekin kaikesta huolimatta päästä koekemuksistamme yli, kun emme unohdu kertaamaan niitä päässämme uudelleen ja uudelleen. En tiedä, mutta niin kovasti toivon niin - myös Sinulle!

Ap

Erostahan selviää kun löydät uuden suhteen.

Mulla ei valitettavasti ole antaa neuvoa että miten tuosta selviää, sillä itse en selvinnyt koskaan.

Oltiin nuoria, ikää vasta 15v ja seurusteltiin vähän yli vuoden. Rakastin sitä poikaa enemmän kuin koskaan mitään, ja hän toi elämälleni tarkoituksen. Suunittelin tulevaisuutta eteenpäin hänen kanssaan; halusin aluksi seurustella normaalisti, sitten muuttaa yhteen, myöhemmin perustaa perheen. Ei ilmeisesti kovin yleistä teini-iässä, mutta sellainen minä olin. 

Meillä oli riitoja, mutta ne sovittiin. Ja kerran sitten ihan kuin salamana kirkkaalta taivaalta tuli se, että jätkä haluaa erota. Menin tilanteesta ihan shokkiin, jonka jälkeen iski jonkinmoinen maaninen psykoosi(?). Sen jälkeen en ole koskaan palannut entiselleni.

Olen nyt 23v. Kahdeksan vitun vuotta olen elänyt kärsien masennuksesta, itseinhosta, itsetuhosta ja muista mielenterveysongelmista. Ei ole mennyt päivääkään eten ole eroa muistellut. Välillä menee paremmin, mutta sitten se putkahtaa taas jostain mieleen ja alkaa alamäki jolloin vain sekoilen, viiltelen ja tuhoan itseäni (ja samalla muita). Ja musta tuntuu, että mä rakastan sitä tyyppiä vieläkin. Hullua, eikö? 

Olen vihainen ettei kukaan ottanut minua tosissaan silloin 15-kesäisenä kun yritin kertoa miten rankka asia se ero mulle oli. Kaikki sanoivat että se kuuluu teini-ikään. että se unohtuu parin kuukauden päästä, blaa blaa. Mutta mulle se oli enemmän kuin teinisuhteen päättyminen. Minusta tuntui silloin kun osa minusta olisi väkivaltaisesti revitty irti, jätetty haava vuotamaan ja tökitty sitä useita kertoja. Koko elämältä putosi pohja, ja itseltäni katosi minuus. En enää tiennyt mikä tai kuka olen, mitä elämälleni teen, mihin olen menossa ja miksi eläisin. Kaikki meni aivan sekaisin, ja on vieläkin. 

Myöhemmin toki jauhanut näistä asioista jos jonkinlaiselle ammattilaiselle, ja todettukin että tuo ero oli mulle selkeä trauma ja nyt mulla on traumaperäinen stressireaktio. Lisäksi liuta muita häiriöitä, ja hoito jatkuu edelleen. Välillä on toki helpompia päiviä, mutta välillä se ero/suhde valtaa taas mielen ja psyyke meinaa hajota. Tän aiheuttaa mm. tutut paikat, tuoksut, musiikit jne. 

Että näin voi käydä. Ero voi olla pahimmillaan raiskausta pahempi trauma, josta ei selviä ikinä. Ei koskaan pitäisi aliarvioida rakkauden ja ihmisten välisen kiintymyksen voimaa. Se nimittäin on suurin ja koukuttavin päihde mitä maailma päällään kantaa. Ja kyllä, teinierokin voi olla helvetin traumaattinen ja kamala kokemus, eikä suinkaan aina "jokaisen elämään kuuluva pikku takapakki".

Mulla ei valitettavasti ole antaa neuvoa että miten tuosta selviää, sillä itse en selvinnyt koskaan.

Oltiin nuoria, ikää vasta 15v ja seurusteltiin vähän yli vuoden. Rakastin sitä poikaa enemmän kuin koskaan mitään, ja hän toi elämälleni tarkoituksen. Suunittelin tulevaisuutta eteenpäin hänen kanssaan; halusin aluksi seurustella normaalisti, sitten muuttaa yhteen, myöhemmin perustaa perheen. Ei ilmeisesti kovin yleistä teini-iässä, mutta sellainen minä olin. 

Meillä oli riitoja, mutta ne sovittiin. Ja kerran sitten ihan kuin salamana kirkkaalta taivaalta tuli se, että jätkä haluaa erota. Menin tilanteesta ihan shokkiin, jonka jälkeen iski jonkinmoinen maaninen psykoosi(?). Sen jälkeen en ole koskaan palannut entiselleni.

Olen nyt 23v. Kahdeksan vitun vuotta olen elänyt kärsien masennuksesta, itseinhosta, itsetuhosta ja muista mielenterveysongelmista. Ei ole mennyt päivääkään eten ole eroa muistellut. Välillä menee paremmin, mutta sitten se putkahtaa taas jostain mieleen ja alkaa alamäki jolloin vain sekoilen, viiltelen ja tuhoan itseäni (ja samalla muita). Ja musta tuntuu, että mä rakastan sitä tyyppiä vieläkin. Hullua, eikö? 

Olen vihainen ettei kukaan ottanut minua tosissaan silloin 15-kesäisenä kun yritin kertoa miten rankka asia se ero mulle oli. Kaikki sanoivat että se kuuluu teini-ikään. että se unohtuu parin kuukauden päästä, blaa blaa. Mutta mulle se oli enemmän kuin teinisuhteen päättyminen. Minusta tuntui silloin kun osa minusta olisi väkivaltaisesti revitty irti, jätetty haava vuotamaan ja tökitty sitä useita kertoja. Koko elämältä putosi pohja, ja itseltäni katosi minuus. En enää tiennyt mikä tai kuka olen, mitä elämälleni teen, mihin olen menossa ja miksi eläisin. Kaikki meni aivan sekaisin, ja on vieläkin. 

Myöhemmin toki jauhanut näistä asioista jos jonkinlaiselle ammattilaiselle, ja todettukin että tuo ero oli mulle selkeä trauma ja nyt mulla on traumaperäinen stressireaktio. Lisäksi liuta muita häiriöitä, ja hoito jatkuu edelleen. Välillä on toki helpompia päiviä, mutta välillä se ero/suhde valtaa taas mielen ja psyyke meinaa hajota. Tän aiheuttaa mm. tutut paikat, tuoksut, musiikit jne. 

Että näin voi käydä. Ero voi olla pahimmillaan raiskausta pahempi trauma, josta ei selviä ikinä. Ei koskaan pitäisi aliarvioida rakkauden ja ihmisten välisen kiintymyksen voimaa. Se nimittäin on suurin ja koukuttavin päihde mitä maailma päällään kantaa. Ja kyllä, teinierokin voi olla helvetin traumaattinen ja kamala kokemus, eikä suinkaan aina "jokaisen elämään kuuluva pikku takapakki".

Ja kyllä, olen huomannut, että tunnesekamelskani kääntyy hyvinkin helposti myös siihen suuntaan, että tunnen suunnatonta vihaa (ehkä raivoakin) miestä kohtaan. Mutta kun se viha nousee käytännössä vain sen viimeisen päivän ajalta. Kaikki sitä ennen tapahtunut tuntuu hyvältä ja miehessä oli niin hurjasti hyviäkin puolia.

Sitten mahassani alkaa vain velloa kysymyksiä siitä, että teinkö oikeasti jotain väärin, ja olisiko sen voinut jättää tekemättä? Miksi mies ei halunnut selvittää mitään? Miksi en ollut sen arvoinen, että olisi edes puhunut minulle kuin normaalille ihmiselle vielä viimeisenäkin päivänä? Mistä kaikki tämä outous johtui?

Että olinko se vain minä, kun olin jo aiemminkin niin tolkuttoman sokea miehen huonoille puolille ja halusin nähdä vain hyvää? Ja tokihan minä näin muutakin, mutta mies oli valtavan hyvä selittämään sen kaiken vaikka joksikin lapsuuden traumaksi - Tämä miehen pettämisepäilykin johtui hänen mukaansa hänen ensimmäisestä parisuhteestaan, jossa ensirakkautensa meni ja petti, täysin puun takaa.

Ap

[quote author="Vierailija" time="19.07.2015 klo 02:38"]Tässä jutussa e nyt oikein kaikki stemmaa... Onko tätä kirjoitettu ihan selvin päin?
[/quote] Kuulostaa siltä nuo tekstit että joku haaveilee itsekseen tai viilata jo itseäkin linssiin noilla tarinoilla...mutta jos on totta kaikki niin täytyy todeta että vakaalla pohjalla teidän suhde ei kyllä nyt oo..

Tärkeintä on ettet ala vihaamaan kaikkia miehiä, sen takia että petyit johonkin mieheen. (varsinkaan minua)

JA VIELÄ: Kun en haluaisi sortua siihen vihaamiseen. Tiedän, että se on rakkauden kääntöpuoli ja että niin kauan kun tuntee toista kohtaan vihaa, ei ole päässyt yli eikä ympäri ko. ihmisestä. Vasta, kun tuntee välinpitämättömyyttä, tai ihan vain neutraalia oloa, on ilmeisesti oikeilla jäljillä.

Mutta ilmeisesti odotan tässä suhteessa itseltäni nyt ihan liikoja, tai ainakin ihan liian äkkiä. Enkä hyväksy omaa vihaani.

Ap

Jooh, no minun nyt pakko mennä nukkumaan. Koittakaa jaksaa ja kaikkea hyvää AP:lle ja muillekkin.

Ikävä, että sulla on vaikeaa, mutta jos takana on kymmeniä eroja ja kaksi hajonnutta avioliittoa, niin ehkä kannattaisi katsoa peiliin. Joko sinussa on jotain korjattavaa tai sinulla on vaan järkyttävän huono miesmaku. Älä usko mihinkään typeriin korulauseisiin ja lopeta niiden suoltaminen itsekin! Nyt pistät ne jalat maanpinnalle ja aukaiset silmäsi sille, mikä on todellista. Luottamus on jokaisen suhteen A ja O. Jos mies ei suhun koskaan luottanut, niin ei se mikään pikkuvirhe ole, se on valtava ongelma! Ihan turha tuollaisessa sekopäässä on roikkua.

Onhan lääkitys kunnossa?

Ihan on totista totta. Ei kukaan varmana jaksaisi pitkin yöllä täällä puuta heinää tarinoida. Aikas oikea hätä on silloin, kun unikaan ei tule.

Mutta kuten sanoin, tajuan sen ettei tämä teille heti aukea, kun ei se minullekaan ole auennut tämän kummemmin. Ja ihan varmasti mukaan sävyttyy jo nyt sitä, että "aika kuultaa muistot", ja tuon shokki-eron jälkeen huimaan vain kaipaavani hullun lailla kaikkia miehen hyviä ja ihania puolia, sitä kuitenkin niin tukevaa harteikasta selkää, jota vasten sai nojata, lämmintä syliä, johon sai käpertyä. Hän osasi olla todella hyvä mies ja aviomies, ainakin halutessaan.

Mutta olisiko se juuri tuo "halutessaan". Että mies halusi kenties varsin suuren osaa aikaa, lopun osaa aikaa annoimme anteeksi sen, ettemme osanneet jokaikinen päivä olla toisillemme ne parhaimmat mahdolliset kumppanit (ajattelin, ettei sellaista pariskuntaa ole edes olemassa, jolle kaikki aina olisi täydellistä), ja sitten oli tämä varsinainen "loppuosuus", jossa mies ei enää haluunutkaan yhtään mitään. Ja ikään kuin kaikkensa antaneena heivasi minut yli laidan.

- Mutta miksei mies puhunut mistään vaikeuksistaan, jos sellaisia oli? En minä ole ajatusten lukija! Jos hän jotakin minussa niin vihasi, niin eikö olisi kannattanut kertoa? Tämä oli varmaan ainut järkevä lausekokoelma, mitä onnistuin miehelle sinä viimeisenä aamuna sanomaan. Hän ei vaan ikinä vastannut muuta, kuin että "Kyl sä tiedät, että me ei sovittu toisillemme!".

???

Ap

[quote author="Vierailija" time="19.07.2015 klo 04:33"]Ihan on totista totta. Ei kukaan varmana jaksaisi pitkin yöllä täällä puuta heinää tarinoida. Aikas oikea hätä on silloin, kun unikaan ei tule.

Mutta kuten sanoin, tajuan sen ettei tämä teille heti aukea, kun ei se minullekaan ole auennut tämän kummemmin. Ja ihan varmasti mukaan sävyttyy jo nyt sitä, että "aika kuultaa muistot", ja tuon shokki-eron jälkeen huimaan vain kaipaavani hullun lailla kaikkia miehen hyviä ja ihania puolia, sitä kuitenkin niin tukevaa harteikasta selkää, jota vasten sai nojata, lämmintä syliä, johon sai käpertyä. Hän osasi olla todella hyvä mies ja aviomies, ainakin halutessaan.

Mutta olisiko se juuri tuo "halutessaan". Että mies halusi kenties varsin suuren osaa aikaa, lopun osaa aikaa annoimme anteeksi sen, ettemme osanneet jokaikinen päivä olla toisillemme ne parhaimmat mahdolliset kumppanit (ajattelin, ettei sellaista pariskuntaa ole edes olemassa, jolle kaikki aina olisi täydellistä), ja sitten oli tämä varsinainen "loppuosuus", jossa mies ei enää haluunutkaan yhtään mitään. Ja ikään kuin kaikkensa antaneena heivasi minut yli laidan.

- Mutta miksei mies puhunut mistään vaikeuksistaan, jos sellaisia oli? En minä ole ajatusten lukija! Jos hän jotakin minussa niin vihasi, niin eikö olisi kannattanut kertoa? Tämä oli varmaan ainut järkevä lausekokoelma, mitä onnistuin miehelle sinä viimeisenä aamuna sanomaan. Hän ei vaan ikinä vastannut muuta, kuin että "Kyl sä tiedät, että me ei sovittu toisillemme!".

???

Ap

 
[/quote] En osaa auttaa, toivottavasti saat lääkityksen kuntoon, ja lopetat turhat höpinät täällä. Selkeesti kirjoitettu nuo viestit, mutta se, että onko "jalat maassa" olen ihmisen kirjoituksia, on eri juttu. Lopeta nuo höpinät täällä ja mee nukkumaan.

Jep. Ei ole Ap:n lääkitys ainakaan kohdillaan - toteaa itse Ap. Oikeaanpa osuit. Anteeksi silti, kun en tämän keskellä nyt tämän kummempaan ilakointiin tuosta letkautuksesta lähde.

Mutta juurihan minä tuossa edellisellä sivulla kerroin, että en ole saanut unta pollaan muutamaan yöhön. Sain lääkäriltä eilen tabuja unentuloa avustamaan, mutta karsastan koko purkkia, kun en ole ikinä moisia aiemmin syönyt. Enkä halua mitään unilääkeriippuvuutta tähän kaiken kukkuraksi kehittää.

Mutta sinänsä ihan jees. Kyllä minä nyt aamun tullen puolikkaan lupaan napata, jos pää ei vieläkään rauhoitu. Että ei syytä huoleen - kunhan oma lääkityksesi on kunnossa myös.

Ap - joka ei ole tosikko, ei edes tässä tilanteessa, joten ei tämä juttu siihen ainakaan kaatunut

[quote author="Vierailija" time="19.07.2015 klo 04:41"]Jep. Ei ole Ap:n lääkitys ainakaan kohdillaan - toteaa itse Ap. Oikeaanpa osuit. Anteeksi silti, kun en tämän keskellä nyt tämän kummempaan ilakointiin tuosta letkautuksesta lähde.

Mutta juurihan minä tuossa edellisellä sivulla kerroin, että en ole saanut unta pollaan muutamaan yöhön. Sain lääkäriltä eilen tabuja unentuloa avustamaan, mutta karsastan koko purkkia, kun en ole ikinä moisia aiemmin syönyt. Enkä halua mitään unilääkeriippuvuutta tähän kaiken kukkuraksi kehittää.

Mutta sinänsä ihan jees. Kyllä minä nyt aamun tullen puolikkaan lupaan napata, jos pää ei vieläkään rauhoitu. Että ei syytä huoleen - kunhan oma lääkityksesi on kunnossa myös.

Ap - joka ei ole tosikko, ei edes tässä tilanteessa, joten ei tämä juttu siihen ainakaan kaatunut
[/quote] Mihin kaipaat täältä apua? Tältä palstalta? Mulla ei itsellä oo mitään lääkityksiä , oon terve ku pukki :)

Mun isä jätti meidät aikuiset lapset lapsenlapsineen erottuaan äidistäni. Onhan se ihan käsittämätöntä, kun huomaa, että ihminen, jobka on luullut 30 vuotta tunteneensa, toimiikin odotuksenvastaisesti. Ihmisen pään sisälle ei näe.

SYÖ ja NUKU. Muu on toissijaista.

Sinulle nro 27/28 haluaisin sanoa, nyt kun luin koko kirjoituksesi läpi, että kirjoitit mielestäni ikäiseksesi varsin kypsän oloisesti ikäiseksesi. Tavallaan jo niin paljon kokeneena ihmisenä. Siis liian paljon. Mutta osa meistä vaan kerta kaikkiaan on herkempiä, kuin monet muut, eikä kukaan toinen voi kertoa yhdellekkään toiselle, että jonkun kokemus on "vääränlainen". Sinä olet hyvä ja ihana ihminen juuri itsenäsi!

Tuo on sinänsä aika hurja, että se lääkäri, jolla itse eilen kävin avautumassa tästä olostani, tutkaili oireitani joka kantilta, ja päätyi lopulta sanomaan, että kyseessä on jonkinlainen traumaperäinen stressireaktio tai post-traumaattinen vs. akuutti stressi.

Syke on itselläni aivan pilvissä, ihan kuin olisin juuri maratonin juossut. Elimistö käy ylikierroksilla, koska pelkotila on edelleen päällä elimistössäni. Ja voi kuulemma jatkua jopa psykoosiin asti, ellen oikeasti saa nyt jo tod. pian nukuttua.

Eli nyt yritän oikeasti nukkua.

Mutta ihan todella mielelläni luen kaikkien teidän kommenttejanne taas pian. Juuri tällä hetkellä minulla riittää ihan loputtomasti empatiaa kaikille samanmoista ikinä kokeneille!

Ap

Ps. Ai niin, olen siis tosiaan jo 45 v, joten omasta mielestäni olisi outoa, jos niitä suhteita miehiin ei olisi ollut jo se kymmenkunta. Jokunen suhde on kestänyt viikon tai kaksi, pari lähemmäs 5 v. En moiti miehiä, sillä tähän mennessä olin itse pääosin sen eronhaluajan roolissa. Mutta en ole haukkumasanoilla yhtään eroa säestänyt, enkä siten ymmärrä, miten ne kuuluisivat normaaliin täyspäiseen parisuhteeseen edes loppumetreillä.

Tuommoiset kissanpennut ja kynttiläillalliset ei minusta kyllä tunnu viimeiseltä pontevalta yritykseltä, vaan lapsen tasolle jääneen miehen ajattelulta. Että voivoi kun pitää nyt tuo nainen jättää, mutta minäpä hyvittelen sitä näin. Ja kun sillä on kissa, niin ei sen tule niin paha mieli.

Voi olla että kuvailen tässä vain omaa kokemustani. Hän osasi myös halutessaan olla täydellinen. Ymmärsin sitten vähitellen, että hän siinä loi ihannekuvaa itsestään, ja se oli hänelle kaunis mielikuvitusleikki, jonka hän jotenkin maagisesti haaveili muuttuvan todeksi. Hän halusi olla aikuinen ja leikkiä kotia kanssani, mutta heti jos minusta löytyi piirteitä, jotka eivät vastanneet sen sadun prinsessaa, miehestä tuli panikoiva hermoraunio, jossa ei ollut lämmön häivääkään.

Esimerkiksi kun sain flunssan kuumeineen päivineen, hän yritti väkisin lähteä lenkittämään minua, että piristyisin, selvästi ärtyneenä. Minun piti olla hänen turvallinen äitihahmonsa, ja minut hukutettiin hellyyteen viisivuotiaan tyyliin, kun olin kuvan mukainen. Kun sitten huomautin käytöksestä sairasvuoteeni ääressä, hän sanoi ettei ole oppinut miten kuuluu käyttäytyä koska hänen äitinsä ei mitään lämpöä sairaille osoittanut. Kerroin miten kuuluu olla, ja sillä kertaa hän kiltisti yritti leikkiä minun kotileikkiäni, mutta ei se aitoa ollut.

Tämän miehen äiti oli narsisti, sellainen joka ilmoittaa anoreksiaan sairastuvalle tyttärelle, että sinähän syöt tai minä syötän väkisin, joten toisen piti sitten lähteä tappamaan itseään suoremmin keinoin. Jne. Mamman pojasta alkoi itsestään kuoriutua äitinsä piirteitä siihen tahtiin kuin hänen itsetuntonsa alkoi nousta kotileikissämme. Aika pian aloin miettiä, apinoiko hän äitinsä käytösmalleja vai ovatko ne se pohjimmainen totuus, jonka alistumispakko siihen asti peitti, ja ihmettelin, missä vaiheessa hän alkaa yrittää minun alistamistani. Onneksi äiti tuli mustasukkaisuuksissaan suhteeseen kolmanneksi pyöräksi ja poika ahdistui niin pahasti, että luovuin leikistä ennen kuin sain asiasta selvää.

Voisiko näissä jutuissa olla mitään yhteyttä omiin kokemuksiisi? Minusta tuntuu, että miehesi solahtaa yllättävän helposti tulkintamalliini, mutta ethän ole hänestä vielä paljon kertonut, ja näkökulma on sinulle aivan uusi.

27, oliko sinulla taustalla hylkäämiskokemuksia? Vanhempien ero, henkisesti hylkäävä äiti tai isä, läheisen isovanhemman äkkikuolema tms? Jos on haudannut alkuperäisen järkytyksen aiheuttamat tunteet, ne purskahtavat pintaan tulivuorenpurkauksena nuoren rakkauden loppuessa rumasti.

Sellainen selittäisi, miksi reagoit niin rajusti. Useimmat teinit ymmärtävät tuskansa keskelläkin, että siinä iässä rakkaus on uutta ja jännää ja herkkää, mutta myös haurasta ja vaarassa loppua nopeasti, koska ollaan vielä pentuiässä ja rakkauden kohteella on pennun taidot ihmissuhdeasioissa.

Ja ap, mitä unilääkettä sait? Ei kai ne kaikki niin koukuta nykymaailmassa. Parempi se kuitenkin taitaa olla ottaa pieni riippuvuusriski kuin joutua psykoosiin tai muuten menettää terveytensä.

koeta saada nyt unta :) ja laita netti pois niin se ei turhaan aktivoi ...ehdottoman tärkeää mennä nyt nukkumaan, hyvää unen tuloa vain sinne :)