7 vuoden (nuorten) parisuhde, kokemuksia?

Täällä myös tällä hetkellä n. viisi vuotta kestänyt parisuhde, oltiin 17- ja 19-vuotiaat, kun alettiin seurustelemaan. Ajatuksesi ovat tuttuja, olen joskus itsekin miettinyt, mistä sen tietää, kuinka tyydyttävään parisuhteeseen oikeasti olisi potentiaalia ja voiko jäädä ikäänkuin vahingossa puolityydyttävään suhteeseen, jossa molemmat mukautuu toistensa tapoihin, vain koska ei ole tarpeeksi painavaa syytä erotakaan. 

Hassua on mun mielestä myös se, etten todellakaan olis osannut suhteen alussa valita tietoisesti miestä, joka sopii yhteen mun aikuisen "minän" kanssa. Ollaan molemmat kasvettu ihan valtavasti ja kriiseiltykin suhteen aikana sen takia, suurimmat kriisit tähän mennessä käytiin siellä suhteen alkupuolella. Ollaan varmasti aika monesta asiasta tehty kivuttomia kompromisseja ja jos ei päästä jostain yhteisymmärrykseen, suhtaudutaan asiaan huumorilla.

Molemmat ollaan itteemme ja elämään ylipäätään paljon tyytyväisempiä kuin koskaan ennen suhdetta, mikä on varmasti paljolti myös meijän parisuhteen ansiota. Ei siis ihme, että tuntuu, että ollaan oikeastaan hitsauduttu toisiimme kiinni - ei kuitenkaan sillä tapaa, ettei olisi elämää parisuhteen ulkopuolella. Samalla ei voi olla miettimättä, että oltaiskohan erilaisia tai löydetty itsestä paljonkin toisenlaisia piirteitä, jos oltais seurusteltu joidenkin toisten ihmisten kanssa. Sitähän tietenkään ei koskaan voi tietää.

Arki todellakin on juuri sitä arkea. Miehessä ärsyttää asia jos toinenkin. Joskus unohtuu pitämään sitä toista itsestäänselvyytenä ja "ollaan vaan", keskitytään ehkä enemmän niihin omiin ajatuksiin ja pussataan ja halaillaan ihan tavan vuoksi. Mutta toisaalta koetaan myös niitä ihania hetkiä. Alkuhuumaa ei ole, mutta sen tilalle on tullut tunne siitä, että toinen oikeasti tuntee minut aikalailla läpikotaisin ja silti rakastaa ja haluaa jakaa elämänsä juuri mun kanssa. Niin ja seksi on pysynyt ihan yhtä maagisena. Voisi jopa sanoa, että se on koko ajan entistä parempaa. 

Takana 11 vuotta yhdessä. Ollaan menty aikuisina yhteen eikä olla toistemme ensirakkauksia. On mulla edelleenkin perhosia vatsassa. Toki suhde on arkea, mutta myös intohimoa ja suurta rakkautta. Minusta on tyhmää väittää, että on täysin normaalia tuntea elävänsä kämppiksen kanssa. Ei se ole. Pitkäänkin suhteeseen kuuluu intohimoa ja varsinkin nuorena. Jos on tunne, että elää kämppiksen kanssa, niin kannattaa olla hetki yksin ja katsoa vieläkö toista ikävöi ja rakastaa. Sitä paitsi jokaisen pitäis jossain vaiheessa elää yksin. Se on tervettä ja kasvattavaa.

Joillekin nuorena alkanut suhde voi toimia "aikuisenakin", joillekin ei. Mielestäni olennaisinta on se, haluaako ottaa riskin mahdollisesti pitkällä aikavälillä epäsopivasta kumppanista vai ei. Jos riskin näkee pienenä tai lähestulkoon olemattomana, sitten ei pitäisi olla mitään hätää. :)

Up

Sanoin ystäväni hääpuheessa pienessä sievässä, että se vankka ystävyys on se tekijä, joka teidät kannattaa vaikeiden aikojen ja kriisien yli. Voi olla vaikeaa, kun lapsi tulee kuvioihin. Voi olla vaikeaa, kun toinen masentuu. Tai voi olla vaikeaa vaan sen takia, että intohimo on kadonnut. Kun parisuhteen eteen tehdään töitä ja toista arvostetaan, jaksetaan muistaa miksi ollaan yhdessä ja ennenkaikkea kuinka paljon ollaan yhdessä koettu ja kasvettu, niin tulee aina se uusi parempi aika. Voi mennä vuosi, kaksi, tai jopa kolme. Meillä lapsen syntymä oli kova kasvun paikka ja koetinkivi, pitkään oltiin kämppiksiä, mutta nyt taas on löytynyt sitä kadotettua intohimoa kun lapsi on isompi (4.5v). Yhdessä olemme olleet nyt yhdeksän vuotta, seurustelemaan aloimme 16 ja 21-vuotiaina.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 21:13"]

Sanoin ystäväni hääpuheessa pienessä sievässä, että se vankka ystävyys on se tekijä, joka teidät kannattaa vaikeiden aikojen ja kriisien yli. Voi olla vaikeaa, kun lapsi tulee kuvioihin. Voi olla vaikeaa, kun toinen masentuu. Tai voi olla vaikeaa vaan sen takia, että intohimo on kadonnut. Kun parisuhteen eteen tehdään töitä ja toista arvostetaan, jaksetaan muistaa miksi ollaan yhdessä ja ennenkaikkea kuinka paljon ollaan yhdessä koettu ja kasvettu, niin tulee aina se uusi parempi aika. Voi mennä vuosi, kaksi, tai jopa kolme. Meillä lapsen syntymä oli kova kasvun paikka ja koetinkivi, pitkään oltiin kämppiksiä, mutta nyt taas on löytynyt sitä kadotettua intohimoa kun lapsi on isompi (4.5v). Yhdessä olemme olleet nyt yhdeksän vuotta, seurustelemaan aloimme 16 ja 21-vuotiaina.

[/quote]

Ja itse ajattelen niin, että koska tässä nyt olisi tarkoitus ja tavoite viettää loppuelämä yhdessä, niin väistämättä huonoja vuosia tulee olemaan niiden hyvien lomassa, ei vain yhtä tai kahta. Miten toisen kanssa voisi olla jatkuvasti onnellinen? Pelkät omat elämänvaiheet vaikuttavat jo niin paljon parisuhteeseen, että esimerkiksi stressi opiskeluista tai töistä syö parisuhdetta.

Totta kai on normaalia, että rakkaus arkipäiväistyy. Mutta minusta parisuhteeseen ei kuulu se tunne, että ero toisesta ei olisi mikään katastrofi. On ihan tavallista, että haluaa eri asioita ja eri ihmistä kuin teini-iässä. Itse seurustelin 5 vuotta ensirakkauden kanssa. Viimeinen vuosi oli selkeetä lopun alkua. Olin sitten vuosia yksin ennen kuin löysin puolisoni. Olen niin onnellinen, että erottiin ja sain mahdollisuuden onneen nykyisen mieheni kanssa. Totta kai vaikeuksia on jokaisessa suhteessa, mutta turhaa parikymppisenä yrittää koko alan paikata ja elvyttää jotain. Sitten, kun on lapset ja talot ja tavarat, niin on paljon vaikeampaa huomata elävänsä kämppiksinä.

Meillä vähän sama, tosin mies ei sitä myönnä. Johtuu varmaan seksittömyydestä, mulla on "alapää ongelmia", että ei pystytä ja sen vaivan hoitaminen vie kauan. Mutta, uskon että saan asian joskus kuntoon ja sitten meidän parisuhde muuttuu :)

N23

se on ohi. myönnä vaan, ei siin oo mitään noloa. ei kukaa odota että loppuun saakka oisittekaa yhessä.

Minulla kokemusta suhteessa missä oltiin yhdessä 13v-20v. Kun täysi-ikäistyttiin muutettiin yhteen. Aika pian tajuttiin, että ollaan vaan kavereita tai ihankuin sisko ja veli. Oltiin kasvettu yhdessä, mutta mitään romantiikkaa ei enää ollut. Erottiin ystävinä ja näin 10v jälkeen oli hyvä päätös. Yhä joskus kuulumisia vaihdetaan :)

Ei ne perhoset kestäkään kuin vain oman aikansa. Ikäkin vaikuttaa, nuorempana tuntee voimakkaammin. Eikä uusi suhdekaan ole alussa sellainen kuin ensimmäinen. Sille on syynsä, miksi ensirakkaudesta puhutaan niin paljon.

Pelottaako teitä erossa löydättekö enää uutta? Itse olen 24, erosin vuosi sitten ja nyt tapaillut 1/2 vuotta miestä kenen kanssa juttu ei taida toimia.
Pelottaa ajatus jäänkö yksin

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 12:07"]

Pelottaako teitä erossa löydättekö enää uutta? Itse olen 24, erosin vuosi sitten ja nyt tapaillut 1/2 vuotta miestä kenen kanssa juttu ei taida toimia. Pelottaa ajatus jäänkö yksin

[/quote]

Epäilen suuresti asiaa. Muutenkin pieni sinkkuelämä ei olisi pahitteeksi vai oletko riippuvainen läheisyydestä?

Mä olin 17-vuotias ja mies 19-vuotias, kun alettiin seurustelemaan. Ollaan oltu yhdessä 7 vuotta, joista naimisissa vähän yli 2 vuotta. Pieni lapsikin on ja toinen on tulossa. Mä ainakin rakastan mun miestä ja sekin mua. En voisi kuvitellakaan elämääni ilman häntä <3 Toki meillä on kausia, kun toinen ärsyttää mutta kuuluu pitkään parisuhteeseen mun mielestä. Me ei olla niinkuin paita ja peppu, tehdään kummatkin myös omia juttuja. Se on tärkeetä. Toista ei saa pitää itsestäänselvyytenä ja pitää nähdä vähän vaivaa toisen eteen :)

Ei se vaihtamalla parane, jos ei ole muita suurempia ongelmia. Se huuma kestää aikansa. Rakkaus on lopulta tosi arkista.

Moi!

Tutulta kuulostaa. Aloin seurustella ekan poikaystävän kanssa ennen kun täytin 16. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka koskaan päästin kunnolla lähelleni ja johon luotin kuin kiveen. Ihailin hänen asennetaan ja suhtautumistaan maailmaan. Koin oppivani häneltä paljon. Hän oli yksi lämpimimmistä ja ihanimmista ihmisistä, jonka olin koskaan tavannut.

Muutimme 3 vuoden seurustelun jälkeen yhteen kauas kotipaikkakunnastamme. Hiljakseen kotoota muuttamisen jälkeen aloin läpikäydä omia traumojani (narsistinen vanhempi) ja kenties omasta perheestä eristäytyminen ja seurusteluvuosien myötä tiettyyn suuntaan vahvasti kasvaminen alkoi pukata jos jonkinlaista kriisiä. Olimme melko eristäytyneitä poikaystäväni kanssa pieneen kaksioomme ja muutaman vuoden ajan kykenin uskottelemaan itselleni, että tämä on se tapa, miten haluan elää. Minä olin (ongelmistani huolimatta) melko ulospäin suuntautunut ja halusin nähdä maailmaa, poikaystäväni puolestaan viihtyi kotona eikö kaivannut ystäviä. Noin 5,5 vuoden jälkeen kriiseilyni huipentui. Tajusin, etten ole onnellinen enkä tee elämässäni oikeastaan mitään sellaista, mitä haluaisin, en tiedä enää kuka olen jne. Kahden viikon "pakollinen" kotoota kauas lähteminen auttoi näkemään lähelle.

Jäimme tauolle. Tuona aikana emme olleet lainkaan yhteydessä ja minä koitin osaltani saada jotain päätöstä aikaiseksi: erotako vai jatkaa yhdessä. En ollut koskaan asunut yksin, koskaan ollut toisen miehen kanssa, viettänyt villiä sinkkuelämää tai ylipäätänsä elänyt nuoruuttani. Elin vain vajaa 22-vuotiaana täysin keski-ikäistynyttä elämää. Palasimme yhteen vain erotaksemme kuukautta myöhemmin. Tällä kertaa tiedon, että tämä on sitä mitä haluan. Erilleen muuttaminen ja tavaroiden jakaminen tuntui kamalalta, toisen hylkääminen ja toiselta "kodin rikkominen" puolestaan siltä, että en selviä ikinä niistä tunnontuskista. Tajusin, että olin rakastanut jo vuosia vain, koska toinen tarvitsi minua - ja minäkin olin tarvinnut häntä, silloin aikanaan, kun persoonani ei ollut vielä muotoutunut. Mutta olin muuttunut liikaa hänen kaltaisekseen, ei ollut enää minua, vain osa "me"-nimistä yksikköä.

Nyt melkein 4 vuotta myöhemmin koen tehneeni elämäni palveluksen itselleni. Molemmat olemme paljon onnellisempia näin. Olemme edelleen hyvissä väleissä, molemmat uusissa suhteissa. Tai no, uusissa ja uusissa, olen ollut jo 3 vuotta saman miehen kanssa, mutta suhteessa ei ole vielä lainkaan havaittavissa sellaista "pitkän suhteen väljähtymistä :) tiedostan nyt paremmin oman osuuteni, että minä saan olla sellainen kuin haluan, yhdessä oleminen ei tarvitse tarkoittaa minuudesta tai omasta elämästä luopumista. Ero eksästä on ollut yksi vaikeimpia päätöksiä, jonka olen joutunut tekemään, mutta yksi opettavimpia kokemuksia mm. siitä, että MINÄ pärjään, yksinkin. En tarvitse toista ihmistä pitämään huolta minusta, mutta jos vierelläni se toinen on ja haluan hänen siinä olevan, se on onni.

Toisessa suhteessani olen oppinut myös paljon rakkaudesta ja ihmissuhteista. Ymmärrän, että vielä tulee vaihe, jolloin tämäkin suhde tuntuu "vain kaveruudelta", tylsältä arjesta, jossa se toinen ei saa enää sydäntä pamppailemaan. Mutta nyt olen sydämeltäni sitoutunut siihenkin. Olen valinnut tämän ihmisen, ei siksi, että hän oli ensimmäinen sopivanlainen, vaan siksi, että minä tiedän kuka olen, tiedän miten tehdä itseni onnelliseksi ja olen valmis ja halukas olemaan juuri tämän ihmisen kanssa. Eksässäni oli paljon ihania puolia ja meillä oli paljon yhteistä. Mutta kun viimein koin olemaan rehellinen itselleni, kykenin myöntämään, että sitä yhteistä ei ollut riittävästi. Olisin varmasti voinut mennä naimisiin ja perustaa perheen hänen kanssaan - sitähän hän halusi - mutta jotain olisi jäänyt puuttumaan.

Nuoren ihmisen mennessä parisuhteeseen persoona on usein vielä vaiheessa. Kuka 16-19-vuotias vielä osaa sanoa, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä viiden tai kymmenen vuoden tähtäimellä? Kyllä ne syyt pysyä parisuhteessa pitäisi olla yhtä suuria, kuin syyt aloittaa uusi suhde saman ihmisen kanssa: tarkoitan siis, että jos saa suhteesta ystävyyttä, emotionaalista tukea ja läheisyyttä, olisivatko ne riittävästi jos nyt alkaisi seurustelemaan? Vai kaipaisiko myös intohimoa ja yhteisiä unelmia jne. Jos niitä syitä käydä nyt uuteen suhteeseen niistä jo olemassaolevista syistä ei ole riittävästi, vastaus on melko selvä...

Moni rakastunut katselee vain toisiaan silmiin, muistamatta, että on tärkeää katsella myös samaan suuntaan.

Onnea elämän suuriin päätöksiin ja pahoittelut romaanista :) vaihtelen myös lisää ajatuksia, jos kiinnostusta löytyy, aihe on lähellä sydäntä.

No me alettiin seurustella kun oltiin 14-vuotiaita, nyt ollaan 24-vuotiaita ja naimisissa. Ei vielä lapsia, kun vasta päästiin työelämään opintojen jälkeen ja halutaan vähän aikaa olla töissä ennen kuin lapsia tulee.

Mutta siis tottakai parisuhde on tässä kymmenen vuoden aikana muuttunut. Aluksihan se oli sitä huumaa (meillä se kesti n.2-3 vuotta) ja perhosia ja tuntui ettei tarvinut syödäkään kun rakkaus vei. Sitten meille tuli etäsuhde ja erossa oleminen oli kamalaa. Sitten muutettiin yhteen ja nyt meillä on semmoinen vakaa parisuhde. Rakastetaan molemmat toisiamme, mutta eihän se rakkaus enää semmoista samantuntuista ole kuin silloin teininä. Nyt se on vakaata ja silti voimakasta. En voisi kuvitella elämää ilman miestäni, ikävä tulee siinä 1-2 päivän päästä (aluksi on mielissään kun saa kerrankin olla yksin). Ollaan silti välillä erossa esim. viikko ja se tekee aina hyvää, kun huomaa sitten kun nähdään, että miten ikävä sitä on ollutkaan. Koemme, että olemme toistemme parhaita kavereita, mutta lisänä on myös se romantiikka ja seksi. Seksin määrä on kyllä vähentynyt, mutta se nyt on aivan normaalia. Ehkä 1-2 kertaa viikossa on meidän keskiarvo, haluttaisiin molemmat enemmän, mutta miehen vuorotyö ja minun "toimistotuntityö"vaikeuttavat asiaa.

Mutta siis minusta kuulostaa, että olette kyllä erkaantuneet toisistanne. Ei sen rakkauden tunteen kuulu poistua, vaikka arkea elääkin. Tottakai joskus toinen tuntuu maailman vittumaisimmalta tyypiltä, mutta sitten kun riita on ohi, niin toinen on taas se tärkein ja rakkain maailmassa. Sinuna miettisin parisuhdettanne nyt kunnolla ja tekisin päätöksiä!

me oltu 17 ja 18 kun alettiin seurustella. välillä ollut aikoja kun toinen vaan tympii ja haluaisi erota. mutta sitten taas parempia aikoja. josksu jopa niitä intohimoisia mahankutkutus aikoja,mutta hyvin vähän.

vaikeudet on kasvattaneet kaikkein eniten mietä yhteen. vaikka ovatkin meinanneet meidät erottaa.

Sellaisia kausia on. Eivät ihmiset turhaan puhu ns. 7 vuoden kriisistä. 

Toisinaan toiseen on hulluna, toisinaan arki on tasaisempaa ja ns tylsää. Kuuluu elämään eikä huuma kestä kenenkään kanssa ikuisesti.

Erilainen tarina kuin minulla, mutta onneksi erilainen loppukin :) olen samaa mieltä kuin kirjoittaja 14, päätöksiä ja punnitsemista tuossa ny kaivataan, sillä vaikka jatkaisittekin yhdessä, tuo ei itsekseen ohi mene.

-13. Pahoittelut runsaasta kirjoitusvirheiden määrästä, puhelimella liikenteessä...