Lue keskustelun säännöt.
Yksi sitkeä äitimyytti on että naisen pitäisi onnistua kasvattamisessa yksin.
15.08.2008 |
Päivähoito-, huonot isovanhemmat-, syyllisyys-, huono omatunto- keskusteluiden innoittamana laitanpa tänne muutamia lainauksia hiljattain lukemastani Väestöliiton julkaisemasta kirjasta "Äidin kielletyt tunteet". Kirjassa käsitellään mm. yleisiä äitimyyttejä
"Äitimyytti nro 10: Yksi äiti riittää
On väärinkäsitys, että äidit olisivat selvinneet lapsen kasvattamisesta yksin missään vaiheessa lajimme historian aikana. Ihminen syntyy moniin eläimiin verrattuna hyvin avuttomana ja tarvitsee useita vuosia tauotonta hoivaa. Äiti toki synnyttää ja useimmiten myös imettää, mutta lapsen hoivaaminen on paljon muutakin. Näihin hoivatehtäviin voivat osallistua kaikki ihmiset äidin lähipiiristä.
Äitiyden ja vanhemmuuden tunteet ja toimintataipumukset ovat todennäköisesti kehittyneet olosuhteissa, joissa äideillä on ollut muita yhteisön jäseniä tukemassa heitä. Inhimillinen lähtökohta on siten jaettu hoito- ja kasvatusvastuu. Nykyisin kehittyneissä maissa erilaiset hyvinvointipalvelut ja teknologia pyrkivät helpottamaan äitien arkea, mutta siitä huolimatta isät ja lähipiiristä erilaisiksi kummeiksi, apuäideiksi ja apuisiksi muovautuvat henkilöt ovat korvaamattomia.
---
Äitien asema ja lastenhoidon järjestelyt vaihtelevat suuresti eri yhteiskuntien ja aikakausien välillä. Silti lapsen äidillä on useimmiten päävastuu lapsesta. Tämän huomasi jo antropologian klassikko Bronislav Malinowski, joka ei aikoinaan uskonut, että lasten päivähoito "laimentaisi" äitiyttä. Hän sanoi äidin ja lapsen suhteen olevan "kaikista yksilöllisin sosiaalinen voima".
Äidit eivät kuitenkaan ole missään - tai olleet koskaan - yksin vastuussa lapsistaan. Sukulaiset, lapsen isä, äidin uusi kumppani tai palkatut hoivaajat ova aina kantaneet osia vanhemmuuteen ja kasvattamiseen kuuluvista tehtävistä. Sosiaaliset suhteet ovat olennainen osa äitiyttä ja harva äiti-lapsisuhde voi hyvin ilman niitä. Yksi sitkeä äitimyytti on että naisen pitäisi onnistua kasvattamisessa yksin. ---
---Yksi emon tärkeimmistä tehtävistä on auttaa jälkeläistään pärjäämään muiden poikasten sekä aikuisten parissa.--- Olennainen osa ihmistenkin äitiyttä on toimia siltana lapsen ja yhteisön välillä. Tähän kuuluu mm. lastenhoitoavun järjestäminen. Äitiyden jakaminen tai "ulkoistaminen" itseasiassa kuuluu äitiyteen!...."
Mielenkiintoinen kirja, suosittelen lämpimästi :)
Kommentit (41)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paratiisissa omaa lasta voi hoitaa niin, että lähellä on myös muita aikuisia ja lapsiperheitä. Eri-ikäiset lapset voivat leikkiä keskenään ja temmeltää vapaasti. Lapsen isä tai uusi kumppani on ymmärtäväinen ja auttava juuri sopivalla tavalla. Paratiisissa muiden äitien kanssa voi vaihtaa kokemuksia ja saada apua jos itsellä on kiireitä tai tarve nukkua jonkun tunnin. Joidenkin paratiisiin kuuluu ehkä myös omat sukulaiset, oma äiti, isä, sisarukset, tädit, serkut. Puolisonkin sukulaiset hyväksytään mikäli eivät määräile tai puutu liikaa. Toimivat lastentarhat ja ammattiauttajat ovat tarjolla silloin, kun heitä kaipaa, eivätkä maksa liikaa."
ap
...mistähän löytäisin oman paratiisini? Tällä hetkellä naapurustossa yksi lapsiperhe, jonka kanssa ollaan hiukan tekemisissä, ei muuta. Ystävät 300 km päässä, samoin minun perheeni, miehen perhe toisella puolella Eurooppaa. Onneksi sentään mies on tukena, muuten en kyllä jaksaisi pesueeni kanssa!
Ei tuo mistä puhut olekaan jaettua kasvattamista vaan täysin "ulkoistettua" kasvattamista. Jos joku oikeasti noin toimii, niin eiväthän vanhemmat siinä tapauksessa ole ollenkaan läsnä lapsilleen vaan jättävät kasvatustyön täysin muiden harteille.
kun taas on näitä päivähoito-kotihoito -keskusteluja käynnissä.
Tämä on yksi harha joka värittää päivähoitokeskustelua ja ns. virikehoidon osalta nimenomaan.
Toinen juttu on sitten se, miksi tuo lasten hoiva pitää meidän yhteiskunnassa ulkoistaa pois kodista - miksi kotona ei voi olla enemmän aikuisia? Siinä on yksi myytti lisää: yksityisyyden "tarve" - mistä ihmeestä se on tullut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kummit ja sukulaiset tulevat valmiille kakulle ristiäisiin
---sitten matkustavat sinne jonnekin,
ja ihmettelevät ÄIDIN burn out lomia
- ne eivät tule heti, mutta varmasti tulevat YKSIN äitiyttä suorittavalle äidille viimeistään, kun lapset menevät kouluun...
varsinkin, jos mieskin menee menojaan
t. ammattikasvattaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tästä asiasta puhuttaisiin enemmän.... Siis siitä kuinka uusi on tämä malli, missä lapsiperheet jäävät kovin yksin painimaan arjessa. Isovanhemmat saattavat asua satojen kilometrien päässä tai ihan lähelläkin, mutta silti olla niin kovin kaukana perheen arjesta.
Mä uskon siihen että lapsen kasvattamiseen tarvitaan enemmän kuin yksi perhe, lapsi tarvitsee myös muita tärkeitä aikuisia elämäänsä kuin isän ja äidin.
"It takes a village..."
Itse olen ihan samoilla linjoilla, mutta siltikin (töissäkäyvänä, ruokailut ja siivouksen joitavan, kahdenlapsen äitinä 3 ja 5v, joka ei harrasta mitään ennen kuin lapset ovat pedissä) painin tosi paljon riittämättömyyden tunteen kanssa. Vaikka ei pitäisi! Äitikin saa olla ihminen :) ja välillä on todella hyvä huolehtia itsestään ja antaa toisten kasvattaa lapsia sillä välin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli kyllä mahtavaa tekstiä ja selittää hyvin miksi yhteiskunnassamme äitiyteen on sisäänrakennettu jatkuva riittämättömyyden tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* hanki lisää aikuisia lastesi elämään ja huolehdi, että he huolehtivat lapsestasi. Puuh. Pääsen helpomalla tekemällä kaiken itse, kuten tähänkin asti.
T. nro 9
( kolmet lääkkeet ylirasituksen vuoksi)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
T. nro 9
( kolmet lääkkeet ylirasituksen vuoksi)
Hoidin jaksamisasiat jo etukäteen päättämällä, että teen lapset pitkillä ikäeroilla. Lisäksi olen järjestänyt arkeni niin, että saan tehdä töitä kotona, mikä helpottaa elämäämme aivan valtavasti.
Kaikkien ei tietenkään ole mahdollista tehdä näin kuten minä olen tehnyt, ja ymmärrän että työssäkäynti-lastenkuljetusrumba on raskasta, etenkin jos on monta pientä. Hyvä, että joillain on isovanhempia tai muita aikuisia apuna, ja ehdottomasti lapsillakin pitää olla muitakin aikuiskontakteja kuin pelkästään äiti. Silti toisinaan suren tuttujen lasten vuoksi, jotka ovat ensin päivähoidossa 8,5 h, illalla isovanhempien kanssa ja viikonloppuina kummien kanssa - okei, tämä on sitä jaettua kasvatusta, mutta koska lapsilla on oikeus olla vanhempiensa kanssa?
t: 10
Olen vankasti samaa mieltä siinä, että lähipiiri on tärkeä ja isän merkitys yhtä tärkeä kuin äidin.
MUTTA. Nykyään harvalla naisella on ainakaan kaupungissa kattavaa tukiverkkoa lähellään. Siksi suuntaisinkin tuollaisen enemmän yhteiskunnalle ja päättäjille. Missä viipyvät lisäpanostukset kunnallisiin kodinhoitajiin? Niitähän ei enää riitä lapsiperheiden avuksi kuin äärimmissä kriisitapauksissa jos niissäkään.
Minusta eivät nykynaiset itse asiassa tarvitse erityistä "synninpäästöä". Mentaalisella tasolla he yleensä ottaen kykenevät sallimaan itselleen omaa aikaa jne. oikein hyvin. He tarvitsevat tuollaisen "synninpäästön" tai ajatusmuutoksen sijasta KÄYTÄNNÖN APUA.
Ja jos puhutaan vähän isommista lapsista, epäilen, että uhrautuvan äiteyden sijasta paljon isompi ongelma ovat äidit, jotka katsovat, että vastuu lapsista on juuri sillä "kylällä", ei hänellä. Velvollisuus ja sitoutuminen tuppaavat olemaan nykyään kirosanoja.
"it takes a village, but it surely also takes a mother and a father"
käyttäkää äidit sitä surutta- se on lapsen ja äitien etu
t. nro 9
ja päivän puheenaiheena jälleen..... tattadaaaa....... kotihoito-päivähoito!
Katsokaas, kun olen tuo kirjoittaja nro 10, kirjoitin viestini elokuun 16. päivä viime syksynä.
Arvaatteko, mitä minulle on tapahtunut tässä kuluneen syksyn, talven ja kevään aikana? Sain diagnoosin vaikea masennus ja uupumus! Sairauslomalla olen ollut puoli vuotta, käyn terapiassa 2 x viikossa, ja syön masennuslääkettä. Lisäksi yritän selvitellä sitä asiaa, miten paljon esikoiseeni on vaikuttanut se, että olen vuosia ollut niin uupunut ja masentunut.
t: Se kaikentietävä nro 10. Että ottakaahan opiksi.
Lol, oli hauskaa lukea tämä keskustelu. :D Katsokaas, kun olen tuo kirjoittaja nro 10, kirjoitin viestini elokuun 16. päivä viime syksynä.
Arvaatteko, mitä minulle on tapahtunut tässä kuluneen syksyn, talven ja kevään aikana? Sain diagnoosin vaikea masennus ja uupumus! Sairauslomalla olen ollut puoli vuotta, käyn terapiassa 2 x viikossa, ja syön masennuslääkettä. Lisäksi yritän selvitellä sitä asiaa, miten paljon esikoiseeni on vaikuttanut se, että olen vuosia ollut niin uupunut ja masentunut.
t: Se kaikentietävä nro 10. Että ottakaahan opiksi.
Huh, toivottavasti vointisi helpottaa pian! Hienoa että olet löytänyt apua. Älä ajattele että esikoisesi suhteen olisi peli menetetty, aina voi yrittää korjata menneisyyden virheitä. Tärkeintä on että olet tunnistanut ongelmasi ja saat niihin apua. Syyllisyys on raskas tunne, mutta kuuluu vanhemmuuteen. Se on ikäänkuin poliisi muiden tunteiden joukossa. Syyllisyys pitää huolen että tulee tehtyä korjausliikettä tarvittaessa.
Xandris: Samaa mieltä, että yhteiskunnan tukea tässä asiassa tarvitaan. Käytännön toimia, että lapsiperheillä olisi tukea saatavilla helpolla tarvittaessa, siis ilman että tuntevat itsensä sosiaalitapauksiksi kun sitä pyytävät.
Mitä synninpäästöä muuten tarkoitat? Miksi äideille ei saisi sellaista antaa?
Mä uskon siihen että aina on ääripäitä, toisessa päässä niitä, jotka kuvittelevat että pystyvät täysin YKSIN kasvattamaan lapsensa yhteiskuntakelpoisiksi ja toisessa päässä niitä jotka ajattelevat, että kyllä joku muu kasvattaa heidän lapsensa, päiväkoti, koulu jne. Ääripäitä molemmat... niiden välissä on ne tavalliset perheet, jotka ovat kovissa paineissa työelämän ja perhe-elämän välissä ja perinteiset tukiverkot usein hataria esim. isovanhemmat satojen kilometrien päässä. Miten auttaa ihan tavallisia perheitä niin että perheissä hyvinvointi lisääntyisi ja pahoinvointi vähentyisi.... kas siinä päättäjille pohdittavaa.
Mun henkilökohtainen mielipide on, että juuri tähän pitäisi yhteiskunnassa satsata, lapsiperheisiin. Pidemmän päälle siinä säästyy rahaa, koska jos ihmiselämän alkuvaiheessa lähtee menemään pieleen niin sitä on tosi vaikeaa korjata jälkikäteen.
Tähän loppuun vielä yksi lainaus kirjasta "Äidin kielletyt tunteet".
"Äitiyden ihanteellinen sosiaalinen ympäristö
Äitejä ei kannata tukea vanhemmuudessa vain siksi, että heillä itsellään olisi miellyttävämpi olla. Kokemus, että jää yksin eikä kukaan ymmärrä, arvosta tai auta johtaa helposti vaikeisiin, tuhoisinkiin tunteisiin, joiden vaikutukset ulottuvat myös äitien lähipiiriin.
Lopuksi on syytä korostaa, että äitiyden sosiaalista ihanneympäristöä ei ole mahdotonta toteuttaa. Sosiaalinen ihanneympäristö koostuu läheisten, ammattitahojen ja yhteiskunnan muodostamasta verkosta, josta äidillä ja lapsella ei ole vaaraa tipahtaa ulos. Vaikka jokaisen äidin henkilökohtaisen paratiisin yksityiskohdat vaihtelevat, kyseinen unelmien paikka lienee useimmille äideille sellainen, jossa äidillä ja lapsella on rikas ja vaihteleva sosiaalinen elämä, mielekästä tekemistä sekä mahdollisuus tukeen ja lepoon.
Paratiisissa omaa lasta voi hoitaa niin, että lähellä on myös muita aikuisia ja lapsiperheitä. Eri-ikäiset lapset voivat leikkiä keskenään ja temmeltää vapaasti. Lapsen isä tai uusi kumppani on ymmärtäväinen ja auttava juuri sopivalla tavalla. Paratiisissa muiden äitien kanssa voi vaihtaa kokemuksia ja saada apua jos itsellä on kiireitä tai tarve nukkua jonkun tunnin. Joidenkin paratiisiin kuuluu ehkä myös omat sukulaiset, oma äiti, isä, sisarukset, tädit, serkut. Puolisonkin sukulaiset hyväksytään mikäli eivät määräile tai puutu liikaa. Toimivat lastentarhat ja ammattiauttajat ovat tarjolla silloin, kun heitä kaipaa, eivätkä maksa liikaa."
ap