Masentuneen/itsetuhoisen kanssa seurustelu

En tiedä onko sillä merkitystä, mutta olemme molemmat siis vajaa kolmikymppisiä.

Aloin puolisen vuotta sitten seurustelemaan lapsuudenystäväni kanssa, kun paljastui että romanttisia tunteita toisiamme kohtaan on ollut puolin ja toisin ties kuinka monta vuotta. Olemme siis olleet aina melko läheisiä ystäviä, ja hän on useat kerrat jo ennen seurusteluamme avautunut minulle kroonisesta masennuksestaan ja pyytänyt tukeani niinä muutamina hetkinä kun on ollut itsemurhan partaalla. Olen itse kuitenkin aiemmin ollut suhteissa masennuksesta kärsivien ihmisten kanssa ja saanut niistä hyvin huonoja kokemuksia, ja käynyt itsekin läpi vakavan masennuksen, joten en ikinä ajatellut häntä potentiaalisena kumppanina ennen kuin nyt kun tunteet ottivat lopulta vallan.

Hiljattain ennen seurustelumme alkamista mies oli viimein saanut monilta osin järjestettyä elämäänsä kuntoon ja vaikutti yleisestikin paljon hyvinvoivammalta. Tässä viime kuukausina hän on kuitenkin alkanut enenevissä määrin jälleen avautumaan, kuinka tietää kuolevansa nuorena ja nimenomaan oman käden kautta. Mies on ristiriitaisesti myös kertonut, että olen antanut hänelle syyn jatkaa eteenpäin ja etteihän sitä ikinä kuitenkaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan; on muun muassa vihjaillut naimisiinmenosta, vaikka ennen (kaveriaikoina) puhui että pitäisi moista systeemiä varsin turhana.

Hän käy avohoidossa juttelemassa terapeutille ja on suunnitellut tulevaisuuttaan ainakin toistaiseksi eteenpäin, mikä on toki hyvä merkki, mutta minua jotenkin ahdistaa tämä koko tilanne syystä jota on hyvin vaikea muodostaa sanoiksikaan. Rakastan poikaystävääni ja tällä hetkellä menee kaikki välillämme paremmin kuin hyvin, mutta niiden ihanien yhdessäolohetkien haihduttua jään aina vain miettimään, että mikä pointti tällä suhteella edes on kun toinen loppujen lopuksi haluaa vain kuolla nuorena. Tuntuu kuin tässä suhteessa ollessa koko oma tulevaisuuteni olisi määritelty toisen elämänhalun keston mukaan. 

Olen tietysti tukenut häntä parhaani mukaan ja haluaisin enemmän kuin mitään saada viettää hänen kanssaan loppuelämäni. On kuitenkin kusipäinen olo kyseenalaistaa suhdetta näin, koska eihän kukaan voi sairaudelleen mitään. Sitten taas samalla mieleeni tykyttävät ne naistenlehtien toitottamat faktat, että omaa hyvinvointiaan ei saisi uhrata seurustelun vuoksi, ja että tuhlaankohan vain aikaani roikkumalla tässä suhteessa jos tulevaisuutta ei ole?

Tämä oli nyt lähinnä oksennusavautuminen ja vertaistuen hakemista jos jollakulla vaikka olisi samankaltaisia kokemuksia. Osaisiko kukaan antaa mitään järkeviä neuvoja, miten suhtautua tilanteeseen?