Vertaistukea yksinäiselle?

"Millaisia syitä teillä on yksinäisyydelle ja miten selviätte siitä?"

Suurimpia syitä lienee se, että olen tylsä. Menen puheenaiheisiin jollain tavalla poikkeavasta suunnasta ja kaivaudun niihin liian syvälle. Se neuvo, että minun pitäisi hakeutua harrastusryhmiin muiden samanhenkisten kanssa, ei ole hyvä neuvo, koska en ole jostain tietystä asiasta innostunut spesialisti, vaan liian syvälle kaivautumisen ongelma koskee kaikkia puheenaiheita.

Toinen suuri syy on se, että vaikka töissä minusta pidettiinkin, en ole ollut töissä moneen moneen vuoteen. Ihmiskontaktit ovat kadonneet kaikkialta siinä määrin, että edellisen kalenterivuoden aikana puhuin yhden vanhan tuttavan kanssa puhelimessa kolme kertaa ja toisen vanhan tuttavan kanssa lähettelin silloin tällöin hauskoja nettikuvia. Siinä kaikki.

Kuinka selviän? Yksinäisyys on ongelmistani pienimpiä, suorastaan olematon muiden ongelmien rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta ihmisille valittaminen. Lopeta se alkuunsa. Jos alat heti kotkottamaan siitä kuinka rumana pidät itseäsi ja blaa blaa blaa, niin siinä vaiheessa minäkin katoaisin. En jaksa itseinhoa, en jaksa yleensäkään valittajia, sillä omassa elämässä on ihan tarpeeksi asioita, jotka eivät mene hyvin ja kaikki lisänegatiivisuus ärsyttää.

Voit sanoa, että et ole sinut ulkonäkösi kanssa, mutta yrität työstää asiaa koko ajan. Jos toinen haluaa asiasta puhua, niin hän kyllä ottaa asian uudelleen keskusteluun ja sitten voitte puhua siitä kiihkoilematta hetken, mutta et voi kaataa koko elämäsi tuskaa kenenkään niskaan. Muillakin on omat tuskansa ja sinä et ole ainutlaatuinen tuskasi kanssa, joten rajoita sen käsittelyä. Mene mielummin jonkun ammattilaisen kanssa puhumaan asiasta kuin syökset ne mahdollisen ystävän niskaan.

Jotenkin nyt tuntuu, että jos pärjäät asiallisesti jossain harrastelijateattereissa, niin sinun ongelmasi ei ole vain rumuuden kanssa, vaan täysin pään sisällä ja se pitäisi saada ulos todellakin ammattilaisen kanssa. Ehkä prosessi on pitkä, mutta aikaa on ja tuleva elämä voisi olla keveämpää sen takia.

Ap:kin varmaan tietää tämän, mutta kun ei ihmiset halua ystävyyssuhteelta tai parisuhteelta pelkkää small talkia ja hassutteluakaan, vaan "aitoutta, haavoittuvuutta, pitää olla oma rehellinen itsensä eikä feikata täydellistä". Kun ei vaan ole ohjekirjaa, että mikä se normaali, hyväksytty haavoittuvuuden taso on. Mistä tietää, että pitää totuuden sijaan sanoa että "minulla on ongelmia ulkonäön kanssa mutta työstän niitä"? Sillä eihän tuo minunkaan kohdalla pidä paikkaansa, vaan on täysin siloteltu totuus. Kumminkaan se kevyt chitchattikaan ei syvennä tuttavuussuhteita yhtään mihinkään.

Niin, ja itse olen niitä aitoja ongelmia käsitellyt vuosikausia ammattilaisten kanssa mutta niitä on niin paljon ja vaikeita että ei tule tilannetta jossa voisin niistä rehellisesti puhua kellekään pelästyttämättä kaikkia karkuun.

No jos sinä kippaat rekallisen sontaa toisen niskaan, niin totta mooses se toinen tukehtuu. Lanta levitetään peltoon talikollinen kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Sama täällä ja muotoilit tuon erittäin hyvin. Jos mä kerron jotain ihan oikeasti avoimesti, aiheutan lähinnä ihmetystä ihmisissä. Pitävät todella erikoisena ja alkavat kartella. Siksipä yleensä vedän melkeinpä jenkkityylisellä small talkilla sosiaaliset tilanteet ja senkin vuoksi jotkut pitävät jotenkin feikkinä tai outona. En osaa vaihtaa sulavasti sellaiseen aitoon ja haavoittuvaan.

Muistan ikäni erään harrastusteatterikurssin, kun olin parikymppinen. Siellä piti kehitellä joku alter ego -tyyppinen hahmo itsestä ja esitellä se. Mä kehitin sellaisen itseinhoisen ja itseään rumana pitävän. Ne naispuoliset kurssin jäsenet olivat olleet ihan mukavia aiemmin, mutta suhtautuivat *todella* erikoisesti sen jälkeen, kun esittelin sen oman hahmoni. Oikeastaan kukaan ei puhunut mulle enää mitään sen jälkeen (aiemmin olivat jotain jutelleet). Sen sijaan yksi alkoi nälviä siitä, miten heiluttelin jalkaa istuessani piirissä ja vihjaili, että mulla ois adhd, kun en istu levollisesti paikallani. Musta tuli hetkessä silmätikku ikävällä tavalla.

Sama oli yhdessä keskusteluryhmässä, jossa kävin parikymppisenä. Kun avauduin siitä, miten rumana pidin itseäni, ne ryhmän muut jäsenet alkoivat karttaa mua ja suhtautuivat ihmeellisesti sen jälkeen.

Ap

Mitäpä jos et olekaan oikeasti ruma? Nimittäin se että joku ihan nätti alkaa kutsua itseään rumaksi voi saada aikaiseksi tuollaisen reaktion.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta ihmisille valittaminen. Lopeta se alkuunsa. Jos alat heti kotkottamaan siitä kuinka rumana pidät itseäsi ja blaa blaa blaa, niin siinä vaiheessa minäkin katoaisin. En jaksa itseinhoa, en jaksa yleensäkään valittajia, sillä omassa elämässä on ihan tarpeeksi asioita, jotka eivät mene hyvin ja kaikki lisänegatiivisuus ärsyttää.

Voit sanoa, että et ole sinut ulkonäkösi kanssa, mutta yrität työstää asiaa koko ajan. Jos toinen haluaa asiasta puhua, niin hän kyllä ottaa asian uudelleen keskusteluun ja sitten voitte puhua siitä kiihkoilematta hetken, mutta et voi kaataa koko elämäsi tuskaa kenenkään niskaan. Muillakin on omat tuskansa ja sinä et ole ainutlaatuinen tuskasi kanssa, joten rajoita sen käsittelyä. Mene mielummin jonkun ammattilaisen kanssa puhumaan asiasta kuin syökset ne mahdollisen ystävän niskaan.

Jotenkin nyt tuntuu, että jos pärjäät asiallisesti jossain harrastelijateattereissa, niin sinun ongelmasi ei ole vain rumuuden kanssa, vaan täysin pään sisällä ja se pitäisi saada ulos todellakin ammattilaisen kanssa. Ehkä prosessi on pitkä, mutta aikaa on ja tuleva elämä voisi olla keveämpää sen takia.

Itse asiassa elämä on helpompaa, jos opettelen pitämään ne mölyt mahassani itseinhoni suhteen. Onnistuin jopa feikkaamaan "kaunista naista" toiselle elämäni seurustelukumppaneista. En vain kertonut epävarmuuksistani koskaan, vaikka ne mielessäni kävivätkin. Se mies piti mua oikeasti kauniina, eikä tajunnut rumuuttani ennen kuin kerroin todellisista ajatuksistani itseäni kohtaan joskus eromme jälkeen.

Sen suhteen jälkeenkin itsetuntoni oli koholla ja aloin itsekin uskomaan siihen feikkaukseeni. Ehkä oikeastikin näytin paremmalta, kun hymyilin rennosti ja pukeuduin nätisti ja kuljin ryhdikkäästi. Häntä seuraava seurustelukumppani tosin tuhosikin sitten parin vuoden kuluessa itsetuntoni täysin.

Harmillista, kun ei oikein olisi varoja tai aikaakaan paneutua terapiaprosessiin. Ehkä voisin kyllä hyötyä sellaisesta oikeasti. En tiedä, voisiko asiaa työstää jotenkin kevyemmin.

Ap

P.S. Silloin aikoinaan jätin sen harrastajateatteriryhmän melko pian sen minut nolanneen tehtävän jälkeen. Tuli jotenkin kolkko olo, kun se suhtautuminen muuttui niin radikaalisti. Jätin sen keskusteluryhmänkin kesken pian sen toisen itseni häpäisyn jälkeen myös. Nolotti ja alkoi vain jännittää enemmän, kun tajusin, että minua ei oikein hyväksytä siellä tai pitivät outona.

Minäkin olen esittänyt miehille "kaunista naista", koska jos olen oma itseni eli ulkonäöstään epävarma tärisevä hermokimppu niin ei kiinnostu kuin alistavat, ilkeät miehet..

Ei se ongelma todellakaan ole empatiakyvyn puute. Olen näes ollut myös se tyyppi, joka kuuntelee kaikkien muiden murheita ensitapaamisesta lähtien. Ei nämäkään lopulta ystävyyssuhteisiin ole kehittynyt, kun se toinen on prosessoinut pulmansa.

Tuo että sonta pitää levittää talikollinen kerrallaan on varmaan juuri sellainen useimmille ihmisille itsestäänselvä sosiaalisten tilanteiden toimintamalli, jota en ole todellakaan koskaan tiedostunut. Minullehan on sanottukin että olen liian aito, ja nykyään olen sitten ilmeisesti liian epäaito.

Tarvitsisin konkreettiset ohjeet siihen, että missä vaiheessa ihmissuhdetta sitä sontaa pitää alkaa lappamaan, millä intensiteetillä ja kuinka usein..ja mistä asioista ei kertakaikkiaan vaan tule koskaan kellekään puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Sama täällä ja muotoilit tuon erittäin hyvin. Jos mä kerron jotain ihan oikeasti avoimesti, aiheutan lähinnä ihmetystä ihmisissä. Pitävät todella erikoisena ja alkavat kartella. Siksipä yleensä vedän melkeinpä jenkkityylisellä small talkilla sosiaaliset tilanteet ja senkin vuoksi jotkut pitävät jotenkin feikkinä tai outona. En osaa vaihtaa sulavasti sellaiseen aitoon ja haavoittuvaan.

Muistan ikäni erään harrastusteatterikurssin, kun olin parikymppinen. Siellä piti kehitellä joku alter ego -tyyppinen hahmo itsestä ja esitellä se. Mä kehitin sellaisen itseinhoisen ja itseään rumana pitävän. Ne naispuoliset kurssin jäsenet olivat olleet ihan mukavia aiemmin, mutta suhtautuivat *todella* erikoisesti sen jälkeen, kun esittelin sen oman hahmoni. Oikeastaan kukaan ei puhunut mulle enää mitään sen jälkeen (aiemmin olivat jotain jutelleet). Sen sijaan yksi alkoi nälviä siitä, miten heiluttelin jalkaa istuessani piirissä ja vihjaili, että mulla ois adhd, kun en istu levollisesti paikallani. Musta tuli hetkessä silmätikku ikävällä tavalla.

Sama oli yhdessä keskusteluryhmässä, jossa kävin parikymppisenä. Kun avauduin siitä, miten rumana pidin itseäni, ne ryhmän muut jäsenet alkoivat karttaa mua ja suhtautuivat ihmeellisesti sen jälkeen.

Ap

Mitäpä jos et olekaan oikeasti ruma? Nimittäin se että joku ihan nätti alkaa kutsua itseään rumaksi voi saada aikaiseksi tuollaisen reaktion.

Aloin miettiä asiaa uudelleen ja voihan siinä olla tuollaistakin. Ehkä ulkopuoliset mielsivät minut jonkun muka "nätin" ensivaikutelman perusteella, sen tarkemmin analysoimatta kasvonpiirteitäni.

Tajusin juuri itsekin, että moni "nättinä" pidetty on sitä kokonaisuuden ja ensivaikutelman perusteella ja vähemmän kauniina pidetyllä saattaa olla vaikkapa aivan täydellisen suora ja kapea, pienehkö nenä tai kaunismuotoinen otsa, muttei se auta juurikaan, jos kokonaisuus on vähemmän kaunis. Itse mietin kaikkia pieniä yksityiskohtia eri kuvakulmista ja niiden + aiempien haukkumisten perusteella päättelin olevani nololla tavalla ruma.

Omille sukulaisilleni olen ollut pienestä pitäen vinoilun ja jonkinlaisen "oikeutetun" kiusaamisen kohde ulkonäköni vuoksi. Mutta voihan se olla, että olinkin ihan nuorena jonkun mielestä persoonallisella tavalla nätti. En ole sellainen koulukirjamaisella tavalla kiistämättömästi klassisesti kaunis (en ole koskaan ollutkaan), mutta saatoin olla joidenkin mielestä ihan persoonallisella tavalla nätin vaikutelman antava nuori nainen. Olin hoikka ja sopusuhtainen, mulla oli paksut pitkät hiukset ja persoonalliset kasvonpiirteet, ihan sileä iho, suurehkot silmät.

En tiedä edelleenkään, mikä oli/on oikea totuus. Eihän kaikkien "kauniina" pidettyjen tarvitse olla samasta muotista välttämättä, vaikka itse niin ajattelenkin. Mutta omasta ja sukulaisteni mielestä olin/olen oudon näköinen ja ruma kuikelo, jotenkin rikkinäinen ja nolo fyysisesti.

Ap

Minäkään en ole kaunis, mutta ikinä en ole ajatellut sen vaikuttavan ystävyyssuhteisiin. Aina on ollut ystäviä, eivät niin kauniita kaikki hekään. Varsinkin opiskeluaikana samanhenkisyys oli se juttu. Nätimpien kanssa oli joskus sitä ongelmaa että olivat vähän ylemmyydentuntoisia.

No, etsin viime vuonna netistä uusia kavereita muuton takia ja tapasin yhden naisen joka katsoi minua kuin halpaa makkaraa eikä halunnut enää tavata. Eli ehkä ulkonäkö sitten hänelle oli ystävyyden kriteeri. Sen jälkeen on tullut vähän pelkoa torjutuksi tulemisesta.

Varaa psykiatrille aika ja sano, että tarvitset sosiaalisten tilanteiden pelkoon apua. Harrastelijaryhmät ovat väärä kanava hakea apua traumoihin. Mt-seurojen vertaistukiryhmät toimivat paremmin. Minun ystävyyssuhteissa menee keskimäärin vuosia ennen kuin niissä voi puhua muusta kuin pinnallisista ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en ole kaunis, mutta ikinä en ole ajatellut sen vaikuttavan ystävyyssuhteisiin. Aina on ollut ystäviä, eivät niin kauniita kaikki hekään. Varsinkin opiskeluaikana samanhenkisyys oli se juttu. Nätimpien kanssa oli joskus sitä ongelmaa että olivat vähän ylemmyydentuntoisia.

No, etsin viime vuonna netistä uusia kavereita muuton takia ja tapasin yhden naisen joka katsoi minua kuin halpaa makkaraa eikä halunnut enää tavata. Eli ehkä ulkonäkö sitten hänelle oli ystävyyden kriteeri. Sen jälkeen on tullut vähän pelkoa torjutuksi tulemisesta.

Ainakin pk-seudulla tuntuu siltä, että kaikki naiset ovat samasta puusta veistettyjä: sellaisia trendikkäitä ja tietyllä lailla stailattuja. Erikoisen näköisiä (ei kuitenkaan alakulttuurityyliin pukeutuvia) ei näy. Tunnen olevani jotenkin poikkeus naisten parissa. Tulee alemmuuskompleksi niiden trendikkäiden ja suosittujen perusblondien seurassa, varsinkin kun ei ole mulla itselläni kumppaniakaan. Sinkkujakin tuntuu olevan todella vähän. Kaikki naiset ja miehet tuntuvat olevan varattuja ja varattujenkin seurassa tunnen alemmuudentunnetta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en ole kaunis, mutta ikinä en ole ajatellut sen vaikuttavan ystävyyssuhteisiin. Aina on ollut ystäviä, eivät niin kauniita kaikki hekään. Varsinkin opiskeluaikana samanhenkisyys oli se juttu. Nätimpien kanssa oli joskus sitä ongelmaa että olivat vähän ylemmyydentuntoisia.

No, etsin viime vuonna netistä uusia kavereita muuton takia ja tapasin yhden naisen joka katsoi minua kuin halpaa makkaraa eikä halunnut enää tavata. Eli ehkä ulkonäkö sitten hänelle oli ystävyyden kriteeri. Sen jälkeen on tullut vähän pelkoa torjutuksi tulemisesta.

Ainakin pk-seudulla tuntuu siltä, että kaikki naiset ovat samasta puusta veistettyjä: sellaisia trendikkäitä ja tietyllä lailla stailattuja. Erikoisen näköisiä (ei kuitenkaan alakulttuurityyliin pukeutuvia) ei näy. Tunnen olevani jotenkin poikkeus naisten parissa. Tulee alemmuuskompleksi niiden trendikkäiden ja suosittujen perusblondien seurassa, varsinkin kun ei ole mulla itselläni kumppaniakaan. Sinkkujakin tuntuu olevan todella vähän. Kaikki naiset ja miehet tuntuvat olevan varattuja ja varattujenkin seurassa tunnen alemmuudentunnetta.

Ap

Ja jos joku etäisesti puolituttu kivan näköinen nainen on hetken sinkku, niin hän onkin hujauksessa varattu - näin korona-aikanakin. Eli eivät ne sinkut kauan ehdi olla sinkkuja nähtävästi.

Itse olen ollut nyt monta vuotta sinkkuna ja ihan selibaatissakin luonnollisesti. En ymmärrä, missä muut ihmiset kohtaavat toisiaan. Takki on tyhjä itselläni.

Ap

Lähtökohtasi ja perustasi on ihan hyvä. Ja tässä ajatuksia itsensä kehittämiseen ilmaiseksi ja nopeasti.

Ääntä voi vahvistaa laulamalla, hyräilemällä tai lukemalla ääneen. Ei tarvitse olla ns. nuottikorvaa. Tärkeintä on treenata ääntä ja puhetta, vaikka kotona siivotessa. Laulut tuovat myös mielihyvää ja kehittävät muistia. Esim. änkytystä ei juurikaan ilmene laulaessa.

Opettele hymyilemään. Hymy on suora yhteys toisen sydämeen, eikä maksa mitään.

Opettele kävelemään ja liikkumaan ryhdikkäästi esim kirja pään päälle ja menoksi. Keittiöstä eteiseen ja päin vastoin.

Harjoittele puhumaan lyhyitä, kivoja kommentteja lauseen ja parin verran vaikkapa kioskin myyjälle, kirjaston virkailijalla, kun kysyt hyviä kirjoja luettavaksesi.

Unohda, että sinun pitää heti ja nyt saada joku kumppani. Keskity siihen, että saat luotua mukavan yhteyden toiseen vaikka sekunneiksi. Voit ilahduttaa häntäkin.

Se mihin keskityt, se kehittyy.

Siitä vaan, rupeat antamaan vertaistukea muille. Ei sitä kukaan kiellä.

voin tulla panemaan perseeseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on aivan samat ongelmat ja ajatukset, ja sos tilanteissa tulee etenkin tuo oman ulkonäön kokeminen rumaksi pintaan, sekä useat siihen kohdistetut solvaukset nuorempana. Vaikka kun olen yksinäni tai ystävällisessä seurassa, niin ulkonäkö ei mietitytä yhtään..

Olen myös kehittänyt tuollaisen "pinnallista diipadaapaa" ystävällisesti ja kohteliaasti jauhavan kuoren, jonka luulin riittävän ihmissuhteiden saamiseen, mutta ilmeisesti näin ei olekaan. Ongelmahan on, että ne "aidot, inhimillistävät haavoittuvuudet" joita ihmisten kai kuuluu myös toisilleen jakaa, on poikkeavan sairaalloista tasoa että "joo ymmärrän sun parisuhdepulmia, musta tuntuu juuri nyt todella vastenmielisen näköiseltä ja rumalta ja ei hitto, nyt mua ahdistaa että saanko ikinä seuraa, kerro pliiiiiis mitä ajattelet musta ja pliiiis ole ikuisesti ystäväni jooko". Että en minä nyt voi ihan oma itsenikään olla..

Sama täällä ja muotoilit tuon erittäin hyvin. Jos mä kerron jotain ihan oikeasti avoimesti, aiheutan lähinnä ihmetystä ihmisissä. Pitävät todella erikoisena ja alkavat kartella. Siksipä yleensä vedän melkeinpä jenkkityylisellä small talkilla sosiaaliset tilanteet ja senkin vuoksi jotkut pitävät jotenkin feikkinä tai outona. En osaa vaihtaa sulavasti sellaiseen aitoon ja haavoittuvaan.

Muistan ikäni erään harrastusteatterikurssin, kun olin parikymppinen. Siellä piti kehitellä joku alter ego -tyyppinen hahmo itsestä ja esitellä se. Mä kehitin sellaisen itseinhoisen ja itseään rumana pitävän. Ne naispuoliset kurssin jäsenet olivat olleet ihan mukavia aiemmin, mutta suhtautuivat *todella* erikoisesti sen jälkeen, kun esittelin sen oman hahmoni. Oikeastaan kukaan ei puhunut mulle enää mitään sen jälkeen (aiemmin olivat jotain jutelleet). Sen sijaan yksi alkoi nälviä siitä, miten heiluttelin jalkaa istuessani piirissä ja vihjaili, että mulla ois adhd, kun en istu levollisesti paikallani. Musta tuli hetkessä silmätikku ikävällä tavalla.

Sama oli yhdessä keskusteluryhmässä, jossa kävin parikymppisenä. Kun avauduin siitä, miten rumana pidin itseäni, ne ryhmän muut jäsenet alkoivat karttaa mua ja suhtautuivat ihmeellisesti sen jälkeen.

Ap

Mitäpä jos et olekaan oikeasti ruma? Nimittäin se että joku ihan nätti alkaa kutsua itseään rumaksi voi saada aikaiseksi tuollaisen reaktion.

Aloin miettiä asiaa uudelleen ja voihan siinä olla tuollaistakin. Ehkä ulkopuoliset mielsivät minut jonkun muka "nätin" ensivaikutelman perusteella, sen tarkemmin analysoimatta kasvonpiirteitäni.

Tajusin juuri itsekin, että moni "nättinä" pidetty on sitä kokonaisuuden ja ensivaikutelman perusteella ja vähemmän kauniina pidetyllä saattaa olla vaikkapa aivan täydellisen suora ja kapea, pienehkö nenä tai kaunismuotoinen otsa, muttei se auta juurikaan, jos kokonaisuus on vähemmän kaunis. Itse mietin kaikkia pieniä yksityiskohtia eri kuvakulmista ja niiden + aiempien haukkumisten perusteella päättelin olevani nololla tavalla ruma.

Omille sukulaisilleni olen ollut pienestä pitäen vinoilun ja jonkinlaisen "oikeutetun" kiusaamisen kohde ulkonäköni vuoksi. Mutta voihan se olla, että olinkin ihan nuorena jonkun mielestä persoonallisella tavalla nätti. En ole sellainen koulukirjamaisella tavalla kiistämättömästi klassisesti kaunis (en ole koskaan ollutkaan), mutta saatoin olla joidenkin mielestä ihan persoonallisella tavalla nätin vaikutelman antava nuori nainen. Olin hoikka ja sopusuhtainen, mulla oli paksut pitkät hiukset ja persoonalliset kasvonpiirteet, ihan sileä iho, suurehkot silmät.

En tiedä edelleenkään, mikä oli/on oikea totuus. Eihän kaikkien "kauniina" pidettyjen tarvitse olla samasta muotista välttämättä, vaikka itse niin ajattelenkin. Mutta omasta ja sukulaisteni mielestä olin/olen oudon näköinen ja ruma kuikelo, jotenkin rikkinäinen ja nolo fyysisesti.

Ap

Ongelmasi ovat nyt ihan muualla kuin ulkonäössäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en ole kaunis, mutta ikinä en ole ajatellut sen vaikuttavan ystävyyssuhteisiin. Aina on ollut ystäviä, eivät niin kauniita kaikki hekään. Varsinkin opiskeluaikana samanhenkisyys oli se juttu. Nätimpien kanssa oli joskus sitä ongelmaa että olivat vähän ylemmyydentuntoisia.

No, etsin viime vuonna netistä uusia kavereita muuton takia ja tapasin yhden naisen joka katsoi minua kuin halpaa makkaraa eikä halunnut enää tavata. Eli ehkä ulkonäkö sitten hänelle oli ystävyyden kriteeri. Sen jälkeen on tullut vähän pelkoa torjutuksi tulemisesta.

Ainakin pk-seudulla tuntuu siltä, että kaikki naiset ovat samasta puusta veistettyjä: sellaisia trendikkäitä ja tietyllä lailla stailattuja. Erikoisen näköisiä (ei kuitenkaan alakulttuurityyliin pukeutuvia) ei näy. Tunnen olevani jotenkin poikkeus naisten parissa. Tulee alemmuuskompleksi niiden trendikkäiden ja suosittujen perusblondien seurassa, varsinkin kun ei ole mulla itselläni kumppaniakaan. Sinkkujakin tuntuu olevan todella vähän. Kaikki naiset ja miehet tuntuvat olevan varattuja ja varattujenkin seurassa tunnen alemmuudentunnetta.

Ap

Okei, en jaksa lukea enempää. Kasvata itsetunto.

Vierailija kirjoitti:

"Millaisia syitä teillä on yksinäisyydelle ja miten selviätte siitä?"

Suurimpia syitä lienee se, että olen tylsä. Menen puheenaiheisiin jollain tavalla poikkeavasta suunnasta ja kaivaudun niihin liian syvälle. Se neuvo, että minun pitäisi hakeutua harrastusryhmiin muiden samanhenkisten kanssa, ei ole hyvä neuvo, koska en ole jostain tietystä asiasta innostunut spesialisti, vaan liian syvälle kaivautumisen ongelma koskee kaikkia puheenaiheita.

Toinen suuri syy on se, että vaikka töissä minusta pidettiinkin, en ole ollut töissä moneen moneen vuoteen. Ihmiskontaktit ovat kadonneet kaikkialta siinä määrin, että edellisen kalenterivuoden aikana puhuin yhden vanhan tuttavan kanssa puhelimessa kolme kertaa ja toisen vanhan tuttavan kanssa lähettelin silloin tällöin hauskoja nettikuvia. Siinä kaikki.

Kuinka selviän? Yksinäisyys on ongelmistani pienimpiä, suorastaan olematon muiden ongelmien rinnalla.

Kuten näkyy, olen yksin ihan syystä. Yllä olevaan puheenvuorooni olen saanut satunnaisen alapeukun, mutten yhtään kommenttia. Tällaista se on myös kasvotusten: parempaa (juttu)seuraa löytyy kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Millaisia syitä teillä on yksinäisyydelle ja miten selviätte siitä?"

Suurimpia syitä lienee se, että olen tylsä. Menen puheenaiheisiin jollain tavalla poikkeavasta suunnasta ja kaivaudun niihin liian syvälle. Se neuvo, että minun pitäisi hakeutua harrastusryhmiin muiden samanhenkisten kanssa, ei ole hyvä neuvo, koska en ole jostain tietystä asiasta innostunut spesialisti, vaan liian syvälle kaivautumisen ongelma koskee kaikkia puheenaiheita.

Toinen suuri syy on se, että vaikka töissä minusta pidettiinkin, en ole ollut töissä moneen moneen vuoteen. Ihmiskontaktit ovat kadonneet kaikkialta siinä määrin, että edellisen kalenterivuoden aikana puhuin yhden vanhan tuttavan kanssa puhelimessa kolme kertaa ja toisen vanhan tuttavan kanssa lähettelin silloin tällöin hauskoja nettikuvia. Siinä kaikki.

Kuinka selviän? Yksinäisyys on ongelmistani pienimpiä, suorastaan olematon muiden ongelmien rinnalla.

Kuten näkyy, olen yksin ihan syystä. Yllä olevaan puheenvuorooni olen saanut satunnaisen alapeukun, mutten yhtään kommenttia. Tällaista se on myös kasvotusten: parempaa (juttu)seuraa löytyy kyllä.

Kuvailemasi tilanne kuulostaa surulliselta kyllä. Millaisia muita ongelmia koet elämässäsi? Voivatko ne osin liittyä yksinäisyyteen?

Mulla on myöskin ongelmana sosiaalisissa tilanteissa se, että paneudun moniinkin asioihin keskivertoihmiseen verrattuna suuremmalla intensiteetillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en ole kaunis, mutta ikinä en ole ajatellut sen vaikuttavan ystävyyssuhteisiin. Aina on ollut ystäviä, eivät niin kauniita kaikki hekään. Varsinkin opiskeluaikana samanhenkisyys oli se juttu. Nätimpien kanssa oli joskus sitä ongelmaa että olivat vähän ylemmyydentuntoisia.

No, etsin viime vuonna netistä uusia kavereita muuton takia ja tapasin yhden naisen joka katsoi minua kuin halpaa makkaraa eikä halunnut enää tavata. Eli ehkä ulkonäkö sitten hänelle oli ystävyyden kriteeri. Sen jälkeen on tullut vähän pelkoa torjutuksi tulemisesta.

Ainakin pk-seudulla tuntuu siltä, että kaikki naiset ovat samasta puusta veistettyjä: sellaisia trendikkäitä ja tietyllä lailla stailattuja. Erikoisen näköisiä (ei kuitenkaan alakulttuurityyliin pukeutuvia) ei näy. Tunnen olevani jotenkin poikkeus naisten parissa. Tulee alemmuuskompleksi niiden trendikkäiden ja suosittujen perusblondien seurassa, varsinkin kun ei ole mulla itselläni kumppaniakaan. Sinkkujakin tuntuu olevan todella vähän. Kaikki naiset ja miehet tuntuvat olevan varattuja ja varattujenkin seurassa tunnen alemmuudentunnetta.

Ap

Ja jos joku etäisesti puolituttu kivan näköinen nainen on hetken sinkku, niin hän onkin hujauksessa varattu - näin korona-aikanakin. Eli eivät ne sinkut kauan ehdi olla sinkkuja nähtävästi.

Itse olen ollut nyt monta vuotta sinkkuna ja ihan selibaatissakin luonnollisesti. En ymmärrä, missä muut ihmiset kohtaavat toisiaan. Takki on tyhjä itselläni.

Ap

Minulla on aivan sama tilanne, että kumppania ei myöskään ole. Sekin on taas omituista. Lisäksi luonnollisesti lapsuudenperheeni on täynnä eri tavoin häiriintyneitä sekopäitä ja esim veljeäni en ole tavannut vuosiin. Tämäkin taas yksi elämänalue josta ei ole mitään kivaa positiivista sanottavaa tai mitään semivaikeaa muttei liian vaikeaa sanottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Millaisia syitä teillä on yksinäisyydelle ja miten selviätte siitä?"

Suurimpia syitä lienee se, että olen tylsä. Menen puheenaiheisiin jollain tavalla poikkeavasta suunnasta ja kaivaudun niihin liian syvälle. Se neuvo, että minun pitäisi hakeutua harrastusryhmiin muiden samanhenkisten kanssa, ei ole hyvä neuvo, koska en ole jostain tietystä asiasta innostunut spesialisti, vaan liian syvälle kaivautumisen ongelma koskee kaikkia puheenaiheita.

Toinen suuri syy on se, että vaikka töissä minusta pidettiinkin, en ole ollut töissä moneen moneen vuoteen. Ihmiskontaktit ovat kadonneet kaikkialta siinä määrin, että edellisen kalenterivuoden aikana puhuin yhden vanhan tuttavan kanssa puhelimessa kolme kertaa ja toisen vanhan tuttavan kanssa lähettelin silloin tällöin hauskoja nettikuvia. Siinä kaikki.

Kuinka selviän? Yksinäisyys on ongelmistani pienimpiä, suorastaan olematon muiden ongelmien rinnalla.

Kuten näkyy, olen yksin ihan syystä. Yllä olevaan puheenvuorooni olen saanut satunnaisen alapeukun, mutten yhtään kommenttia. Tällaista se on myös kasvotusten: parempaa (juttu)seuraa löytyy kyllä.

Kuvailemasi tilanne kuulostaa surulliselta kyllä. Millaisia muita ongelmia koet elämässäsi? Voivatko ne osin liittyä yksinäisyyteen?

Mulla on myöskin ongelmana sosiaalisissa tilanteissa se, että paneudun moniinkin asioihin keskivertoihmiseen verrattuna suuremmalla intensiteetillä.

Lähimpänä ongelmana on se, että reilun kuukauden kuluttua olen jälleen vailla vakituista osoitetta, jo tämä asuntola nyt vakituinen on ollutkaan muualla kuin viranomaisten kirjoissa.

Muita ongelmia on työttömyys, oman firman lama-ajan kaatumista seurannut rahattomuus ja luottokelvottomuss, kadulle joutumisesta suoraan johtunut vamma ja toista vuotta jatkunut liikuntakyvyttömyys (plus sarja muita fyysisiä oireita ja seurauksia), kaiken omaisuuden menettäminen, eläkkeen jääminen todella pieneksi ja varmaan kaikenlaista muutakin, mitä juuri nyt en muista mainita. PTSD lienee aikamoinen, mutta se on jo normaalitila, jolle ei mitään voida.

Yksinäisyyteeni liittyy se ongelma, että ensimmäisen empatia-aallon jälkeen ne harvatkin tuttavat kaikkosivat. Paperituttavat eli Facebookin ohut kaverilistallinen ovat hiljentyneet täysin. Mielenkiintoista on se, että yksikään ei kuitenkaan ole poistanut minua omalta listaltaan - he eivät ehkä ilkeä poistaa tai sitten heitä kiinnostaa se, tapahtuuko vielä jotain jännää. 

Kuulostan katkeralta, mutta ymmärrän hyvin sen, että ihmiset ovat häipyneet. En minäkään osaisi suhtautua luontevasti itseeni, jos olisin joku muu; ei ole kiva kertoa mökkisuunnitelmista ja koiranpennuista ja työelämän tapahtumista ihmiselle, jolla ei enää ole mitään edes odotettavissa. Aiempi kommenttini koskikin elämääni ennen yllämainittua onnettomuuksien ketjua, aikaa, jona yksinäisyys tuntui elämän suurimmalta ongelmalta.

Vierailija kirjoitti:

Varaa psykiatrille aika ja sano, että tarvitset sosiaalisten tilanteiden pelkoon apua. Harrastelijaryhmät ovat väärä kanava hakea apua traumoihin. Mt-seurojen vertaistukiryhmät toimivat paremmin. Minun ystävyyssuhteissa menee keskimäärin vuosia ennen kuin niissä voi puhua muusta kuin pinnallisista ongelmista.

Niin. Ehkä te, joilla on tuollainen kokemus, että hylätään, jos yhtään avautuu, avaudutte väärässä paikassa väärille ihmisille. Terapiaan kuuluvat asiat kuuluvat terapiaan, eivät tutuille tai harrastuskavereille. Tutut eivät ole teidän terapeuttejanne eikä harrastusryhmä ole terapiaa. Hyvin sanottu tuolla yllä tästä asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varaa psykiatrille aika ja sano, että tarvitset sosiaalisten tilanteiden pelkoon apua. Harrastelijaryhmät ovat väärä kanava hakea apua traumoihin. Mt-seurojen vertaistukiryhmät toimivat paremmin. Minun ystävyyssuhteissa menee keskimäärin vuosia ennen kuin niissä voi puhua muusta kuin pinnallisista ongelmista.

Niin. Ehkä te, joilla on tuollainen kokemus, että hylätään, jos yhtään avautuu, avaudutte väärässä paikassa väärille ihmisille. Terapiaan kuuluvat asiat kuuluvat terapiaan, eivät tutuille tai harrastuskavereille. Tutut eivät ole teidän terapeuttejanne eikä harrastusryhmä ole terapiaa. Hyvin sanottu tuolla yllä tästä asiasta.

Joo tiedetään. Mutta nykyään se ongelma on siinä että myöskään täysin ongelmavapaalla small talkilla ei saa ystäviä. Ihmiset tykkää ilmeisesti kuitenkin puhua jotain syvällisiäkin asioita. Että jos joku tähän listaisi, että mitkä on hyväksyttäviä syvällisiä omaa elämää liippaavia keskustelunaiheita?