Vertaistukea yksinäiselle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varaa psykiatrille aika ja sano, että tarvitset sosiaalisten tilanteiden pelkoon apua. Harrastelijaryhmät ovat väärä kanava hakea apua traumoihin. Mt-seurojen vertaistukiryhmät toimivat paremmin. Minun ystävyyssuhteissa menee keskimäärin vuosia ennen kuin niissä voi puhua muusta kuin pinnallisista ongelmista.

Niin. Ehkä te, joilla on tuollainen kokemus, että hylätään, jos yhtään avautuu, avaudutte väärässä paikassa väärille ihmisille. Terapiaan kuuluvat asiat kuuluvat terapiaan, eivät tutuille tai harrastuskavereille. Tutut eivät ole teidän terapeuttejanne eikä harrastusryhmä ole terapiaa. Hyvin sanottu tuolla yllä tästä asiasta.

Joo tiedetään. Mutta nykyään se ongelma on siinä että myöskään täysin ongelmavapaalla small talkilla ei saa ystäviä. Ihmiset tykkää ilmeisesti kuitenkin puhua jotain syvällisiäkin asioita. Että jos joku tähän listaisi, että mitkä on hyväksyttäviä syvällisiä omaa elämää liippaavia keskustelunaiheita?

Ei tästä pitkää listaa tule. Omien kiinnostuksenkohteiden käsitteleminen yleisellä tasolla niin, ettei käytä itseään esimerkkinä?

Aika samat tuntemukset kuin AP:lla. Olen tylsä ja ruma ihminen, tai en oikeastaan enää niin paljoa vihaa ulkonäköäni kuin ennen, mutta olen siitä todella epävarma edelleen. En kuitenkaan pidä rumuutta syynä sille, että ei ole ystäviä. Olen niin kauan ollut yksin, että sosialisointi on vaikeaa ja epämukavaa. Kiusaaminen ja jatkuva vähättely on myös tehnyt sen, että en osaa luottaa oikein kehenkään, enkä koe seuraani halutuksi.

Ennen selvisin harrastusten avulla päivästä toiseen. Nykyään taas en oikein saa harrastuksistakaan mitään suurempia tuntemuksia, ja alkoholi on ottanut se paikan joka täyttää yksinäisyyttä ja jonkinlaista epäonnistumisen tunnetta.

Terveisin Naispelko28

Itse vähän samoista ongelmista kärsivänä, olisin helpotttonut jos saisin olla kaltaiseni seurassa. Sinun seurassa minulla olisi helpompi olla kuin niiden joilla ei ole tällaisia ongelmia.

Kaipaan kovasti samanhenkisiä ihmisiä elämääni .

Vierailija kirjoitti:

Aika samat tuntemukset kuin AP:lla. Olen tylsä ja ruma ihminen, tai en oikeastaan enää niin paljoa vihaa ulkonäköäni kuin ennen, mutta olen siitä todella epävarma edelleen. En kuitenkaan pidä rumuutta syynä sille, että ei ole ystäviä. Olen niin kauan ollut yksin, että sosialisointi on vaikeaa ja epämukavaa. Kiusaaminen ja jatkuva vähättely on myös tehnyt sen, että en osaa luottaa oikein kehenkään, enkä koe seuraani halutuksi.

Ennen selvisin harrastusten avulla päivästä toiseen. Nykyään taas en oikein saa harrastuksistakaan mitään suurempia tuntemuksia, ja alkoholi on ottanut se paikan joka täyttää yksinäisyyttä ja jonkinlaista epäonnistumisen tunnetta.

Terveisin Naispelko28

Alkoholi ei ole erityisen hyvä lääke masennukseen, koska se lisää sitä sekoittamalla aivojen serotoniinitasot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika samat tuntemukset kuin AP:lla. Olen tylsä ja ruma ihminen, tai en oikeastaan enää niin paljoa vihaa ulkonäköäni kuin ennen, mutta olen siitä todella epävarma edelleen. En kuitenkaan pidä rumuutta syynä sille, että ei ole ystäviä. Olen niin kauan ollut yksin, että sosialisointi on vaikeaa ja epämukavaa. Kiusaaminen ja jatkuva vähättely on myös tehnyt sen, että en osaa luottaa oikein kehenkään, enkä koe seuraani halutuksi.

Ennen selvisin harrastusten avulla päivästä toiseen. Nykyään taas en oikein saa harrastuksistakaan mitään suurempia tuntemuksia, ja alkoholi on ottanut se paikan joka täyttää yksinäisyyttä ja jonkinlaista epäonnistumisen tunnetta.

Terveisin Naispelko28

Alkoholi ei ole erityisen hyvä lääke masennukseen, koska se lisää sitä sekoittamalla aivojen serotoniinitasot.

Ohis. Kyllä minulla oli keskimäärin huomattavasti helpompi olo, kun minulla oli mahdollisuus juoda pullo viiniä iltaisin tai ainakin odottaa sitä, että viikonloppuna voin turruttaa kaiken juomalla. En koskaan juonut itselleni krapulaa tai esimerkiksi ollut tekemisissä muiden ihmisten kanssa sen jälkeen, kun olin ottanut ensimmäisen siemauksen.

Nyt olen pakon edessä ollut pari vuotta kokonaan ilman alkoholia. Mikään ei ole muuttunut paremmaksi fyysisesti sen enempää kuin henkisestikään. Viinin tuomaa keskittymiskyvyn hetkellistä kaventumista kaipaan kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varaa psykiatrille aika ja sano, että tarvitset sosiaalisten tilanteiden pelkoon apua. Harrastelijaryhmät ovat väärä kanava hakea apua traumoihin. Mt-seurojen vertaistukiryhmät toimivat paremmin. Minun ystävyyssuhteissa menee keskimäärin vuosia ennen kuin niissä voi puhua muusta kuin pinnallisista ongelmista.

Niin. Ehkä te, joilla on tuollainen kokemus, että hylätään, jos yhtään avautuu, avaudutte väärässä paikassa väärille ihmisille. Terapiaan kuuluvat asiat kuuluvat terapiaan, eivät tutuille tai harrastuskavereille. Tutut eivät ole teidän terapeuttejanne eikä harrastusryhmä ole terapiaa. Hyvin sanottu tuolla yllä tästä asiasta.

Joo tiedetään. Mutta nykyään se ongelma on siinä että myöskään täysin ongelmavapaalla small talkilla ei saa ystäviä. Ihmiset tykkää ilmeisesti kuitenkin puhua jotain syvällisiäkin asioita. Että jos joku tähän listaisi, että mitkä on hyväksyttäviä syvällisiä omaa elämää liippaavia keskustelunaiheita?

Ei siitä mitään listaa voi tehdä. Voin yrittää jotenkin tiivistää. Tuntemattomille ihmisille ei ole hyvä avautua kaikkein kipeimmistä asioista. Niistä avaudutaan vain läheisille ihmisille ja heillekään ei voi ihan kaikkea valitettavasti kertoa suoraan. Olet kuitenkin oikeassa siinä, että jotain on hyvä jakaa ja näin näyttää sen haavoittuvan puolensa. Kultainen keskitie siis. Millaisia nämä asiat sitten ovat, joista voi keskustella vähän vieraamankin kanssa? Esimerkkinä vaikka huonosti nukuttu yö, viikonlopun sitkeä flunssa, häiriköivä naapuri, rikkoutunut pyykinpesukone, pialle mennyt kakku tms. Niissäkin sellainen humoristinen ote auttaa. Valitettavasti me ihmiset olemme sellaisia, että kiusaannumme, jos meille näytetään liikaa negatiivisia tunteita, surua ja tuskaa, varsinkin silloin, kun se toinen ihminen ei ole oikeasti läheinen.

Oletko koskaan hakenut ammattilaisen apua? Hyötyisit kunnon terapiasta, jossa voisit käsitellä niitä oikeita isoja ongelmiasi ja ehkä saisit sieltä vinkkiä, miten sosiaalisia taitoja voi harjoitella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Millaisia syitä teillä on yksinäisyydelle ja miten selviätte siitä?"

Suurimpia syitä lienee se, että olen tylsä. Menen puheenaiheisiin jollain tavalla poikkeavasta suunnasta ja kaivaudun niihin liian syvälle. Se neuvo, että minun pitäisi hakeutua harrastusryhmiin muiden samanhenkisten kanssa, ei ole hyvä neuvo, koska en ole jostain tietystä asiasta innostunut spesialisti, vaan liian syvälle kaivautumisen ongelma koskee kaikkia puheenaiheita.

Toinen suuri syy on se, että vaikka töissä minusta pidettiinkin, en ole ollut töissä moneen moneen vuoteen. Ihmiskontaktit ovat kadonneet kaikkialta siinä määrin, että edellisen kalenterivuoden aikana puhuin yhden vanhan tuttavan kanssa puhelimessa kolme kertaa ja toisen vanhan tuttavan kanssa lähettelin silloin tällöin hauskoja nettikuvia. Siinä kaikki.

Kuinka selviän? Yksinäisyys on ongelmistani pienimpiä, suorastaan olematon muiden ongelmien rinnalla.

Kuten näkyy, olen yksin ihan syystä. Yllä olevaan puheenvuorooni olen saanut satunnaisen alapeukun, mutten yhtään kommenttia. Tällaista se on myös kasvotusten: parempaa (juttu)seuraa löytyy kyllä.

Kuvailemasi tilanne kuulostaa surulliselta kyllä. Millaisia muita ongelmia koet elämässäsi? Voivatko ne osin liittyä yksinäisyyteen?

Mulla on myöskin ongelmana sosiaalisissa tilanteissa se, että paneudun moniinkin asioihin keskivertoihmiseen verrattuna suuremmalla intensiteetillä.

Lähimpänä ongelmana on se, että reilun kuukauden kuluttua olen jälleen vailla vakituista osoitetta, jo tämä asuntola nyt vakituinen on ollutkaan muualla kuin viranomaisten kirjoissa.

Muita ongelmia on työttömyys, oman firman lama-ajan kaatumista seurannut rahattomuus ja luottokelvottomuss, kadulle joutumisesta suoraan johtunut vamma ja toista vuotta jatkunut liikuntakyvyttömyys (plus sarja muita fyysisiä oireita ja seurauksia), kaiken omaisuuden menettäminen, eläkkeen jääminen todella pieneksi ja varmaan kaikenlaista muutakin, mitä juuri nyt en muista mainita. PTSD lienee aikamoinen, mutta se on jo normaalitila, jolle ei mitään voida.

Yksinäisyyteeni liittyy se ongelma, että ensimmäisen empatia-aallon jälkeen ne harvatkin tuttavat kaikkosivat. Paperituttavat eli Facebookin ohut kaverilistallinen ovat hiljentyneet täysin. Mielenkiintoista on se, että yksikään ei kuitenkaan ole poistanut minua omalta listaltaan - he eivät ehkä ilkeä poistaa tai sitten heitä kiinnostaa se, tapahtuuko vielä jotain jännää. 

Kuulostan katkeralta, mutta ymmärrän hyvin sen, että ihmiset ovat häipyneet. En minäkään osaisi suhtautua luontevasti itseeni, jos olisin joku muu; ei ole kiva kertoa mökkisuunnitelmista ja koiranpennuista ja työelämän tapahtumista ihmiselle, jolla ei enää ole mitään edes odotettavissa. Aiempi kommenttini koskikin elämääni ennen yllämainittua onnettomuuksien ketjua, aikaa, jona yksinäisyys tuntui elämän suurimmalta ongelmalta.

 

Täällä yksi pikkuhiljaa lähestulkoon kaiken menettänyt ja nyt viimeisimpänä meni väärästä lääkityksestä ulkomuoto etten enää edes kehtaa liikkua kodin ulkopuolella. Tai pimeällä käyn kävelyillä. Eli pitkään olin yritteliäs, myönteinen, urheilin, etsin töitä, yritin olla sosiaalinen jne mutta joka puolelta vaan satoi p***aa niskaan enkä vieläkään oikein tajua miksi näin tapahtui. Meni usko elämään, omiin kykyihin selvitä ja luottamus/kiinnostus ihmisiin ihan täysin nolliin. No. Joka tapauksessa ihmisiä ei ole kuka mun seurassa viihtyisi enkä itsekään enää viihdy juuri kenenkään kanssa. Ei ole enää mitään annettavaa ja tiedän että jokatapauksessa kaikki tuttavuudet kariutuu yleensä aika nopeasti enkä enää usko että toivun näistä tapahtumista ikinä. Pitkäaikaistyötön maalla, ei sukua, onneksi on vuokra-asunto ja pari vanhaa lemmikkiä. En haaveile enää mistään enkä enää saa nautintoakaan juuri mistään, joten periaatteessa mulle on jo aivan sama olenko edes elossa. Olen jotain näennäistä apua saanut fyysisiin ja psyykkisiin ongelmiini, mutta ilman mitään hyötyä. Yleensä lääkkeitä jotka sitten tuo lisää vain harmia. Siispä olen 45 vuotiaana ihan toivoton tapaus ja lähinnä päivät odotan iltaa että saa edes hetken nukkua enkä jaksa enää apuakaan hakea tähän tilanteeseen. Joo joskus terästäydyn jotain yrittämään, mutta plus miinus nolla. Musta ei vaan ole enää mihinkään ja huomannut että ihmiset suhtautuu muhun tosi kylmästi ja jopa tylysti nykyään, kun on varmaan kadonnut sos. taidot ja olemus on pelkkää negatiivisuutta jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varaa psykiatrille aika ja sano, että tarvitset sosiaalisten tilanteiden pelkoon apua. Harrastelijaryhmät ovat väärä kanava hakea apua traumoihin. Mt-seurojen vertaistukiryhmät toimivat paremmin. Minun ystävyyssuhteissa menee keskimäärin vuosia ennen kuin niissä voi puhua muusta kuin pinnallisista ongelmista.

Niin. Ehkä te, joilla on tuollainen kokemus, että hylätään, jos yhtään avautuu, avaudutte väärässä paikassa väärille ihmisille. Terapiaan kuuluvat asiat kuuluvat terapiaan, eivät tutuille tai harrastuskavereille. Tutut eivät ole teidän terapeuttejanne eikä harrastusryhmä ole terapiaa. Hyvin sanottu tuolla yllä tästä asiasta.

Joo tiedetään. Mutta nykyään se ongelma on siinä että myöskään täysin ongelmavapaalla small talkilla ei saa ystäviä. Ihmiset tykkää ilmeisesti kuitenkin puhua jotain syvällisiäkin asioita. Että jos joku tähän listaisi, että mitkä on hyväksyttäviä syvällisiä omaa elämää liippaavia keskustelunaiheita?

Ei siitä mitään listaa voi tehdä. Voin yrittää jotenkin tiivistää. Tuntemattomille ihmisille ei ole hyvä avautua kaikkein kipeimmistä asioista. Niistä avaudutaan vain läheisille ihmisille ja heillekään ei voi ihan kaikkea valitettavasti kertoa suoraan. Olet kuitenkin oikeassa siinä, että jotain on hyvä jakaa ja näin näyttää sen haavoittuvan puolensa. Kultainen keskitie siis. Millaisia nämä asiat sitten ovat, joista voi keskustella vähän vieraamankin kanssa? Esimerkkinä vaikka huonosti nukuttu yö, viikonlopun sitkeä flunssa, häiriköivä naapuri, rikkoutunut pyykinpesukone, pialle mennyt kakku tms. Niissäkin sellainen humoristinen ote auttaa. Valitettavasti me ihmiset olemme sellaisia, että kiusaannumme, jos meille näytetään liikaa negatiivisia tunteita, surua ja tuskaa, varsinkin silloin, kun se toinen ihminen ei ole oikeasti läheinen.

Oletko koskaan hakenut ammattilaisen apua? Hyötyisit kunnon terapiasta, jossa voisit käsitellä niitä oikeita isoja ongelmiasi ja ehkä saisit sieltä vinkkiä, miten sosiaalisia taitoja voi harjoitella.

Olen käynyt elämäni aikana terapiassa yht n 10 vuotta (ei putkeen), ja nykyään olen parhaimmassa kunnossa kuin koskaan...tästäkin voi siis päätellä, että ne ongelmani eivät taida olla *ihan* samoja kuin kaikilla muillakin, ja että en siis tarkoituksella vain yritä tehdä omista asioistani muitten asioita vaikeampia, kunpa näin olisikin niin ratkaisuhan olisi helppo.

Kiitos tuosta ohjeistuksesta, kieltämättä aika pienen kuuloisia ongelmia nuo, joista on ok "valittaa". En edes rekisteröi noita miksikään ongelmiksi itse, mutta kaippa ihmiset on niin pumpulissa kasvaneita (sori). Eli ei auta kuin jatkaa showta, ainoita aitoja ystäviä voisi varmaan saada vain samassa tilanteessa olevista..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varaa psykiatrille aika ja sano, että tarvitset sosiaalisten tilanteiden pelkoon apua. Harrastelijaryhmät ovat väärä kanava hakea apua traumoihin. Mt-seurojen vertaistukiryhmät toimivat paremmin. Minun ystävyyssuhteissa menee keskimäärin vuosia ennen kuin niissä voi puhua muusta kuin pinnallisista ongelmista.

Niin. Ehkä te, joilla on tuollainen kokemus, että hylätään, jos yhtään avautuu, avaudutte väärässä paikassa väärille ihmisille. Terapiaan kuuluvat asiat kuuluvat terapiaan, eivät tutuille tai harrastuskavereille. Tutut eivät ole teidän terapeuttejanne eikä harrastusryhmä ole terapiaa. Hyvin sanottu tuolla yllä tästä asiasta.

Joo tiedetään. Mutta nykyään se ongelma on siinä että myöskään täysin ongelmavapaalla small talkilla ei saa ystäviä. Ihmiset tykkää ilmeisesti kuitenkin puhua jotain syvällisiäkin asioita. Että jos joku tähän listaisi, että mitkä on hyväksyttäviä syvällisiä omaa elämää liippaavia keskustelunaiheita?

Ei siitä mitään listaa voi tehdä. Voin yrittää jotenkin tiivistää. Tuntemattomille ihmisille ei ole hyvä avautua kaikkein kipeimmistä asioista. Niistä avaudutaan vain läheisille ihmisille ja heillekään ei voi ihan kaikkea valitettavasti kertoa suoraan. Olet kuitenkin oikeassa siinä, että jotain on hyvä jakaa ja näin näyttää sen haavoittuvan puolensa. Kultainen keskitie siis. Millaisia nämä asiat sitten ovat, joista voi keskustella vähän vieraamankin kanssa? Esimerkkinä vaikka huonosti nukuttu yö, viikonlopun sitkeä flunssa, häiriköivä naapuri, rikkoutunut pyykinpesukone, pialle mennyt kakku tms. Niissäkin sellainen humoristinen ote auttaa. Valitettavasti me ihmiset olemme sellaisia, että kiusaannumme, jos meille näytetään liikaa negatiivisia tunteita, surua ja tuskaa, varsinkin silloin, kun se toinen ihminen ei ole oikeasti läheinen.

Oletko koskaan hakenut ammattilaisen apua? Hyötyisit kunnon terapiasta, jossa voisit käsitellä niitä oikeita isoja ongelmiasi ja ehkä saisit sieltä vinkkiä, miten sosiaalisia taitoja voi harjoitella.

Tämä just, että kun ei osaa sosiaalista normistoa niin on aina se ulkopuolinen tai sitten yritetään hyötyä. Milloin on liian etäinen ja kova, sitten taas avautuu liikaa ja on ikävä ihminen jne. Eikä ole vuodet tuoneet muuta kuin totaalisen ihmiskammon. Ja kuitenkin nämä narsistiset, valehtelevat ja teeskentelevät ihmiset ovat niitä suosituimpia ja pidetyimpiä mihin tahansa katsookaan. Se on mielestäni vähintäänkin kummallista, koska itse näen sen feikkiroolin läpi samantien.

Vierailija kirjoitti:

"oikeasti menen tavallaan paniikkiin, jos tapaan uusia ihmisiä. Jännitän aivan kamalasti, tunnen alemmuudentunnetta"

Vähän ohi aiheen, mutta oli kerran ihastunut yhteen naisihmiseen ja sain vaikutelman, että hänkin olisi ehkä ollut kiinnostunut, mutta aina jos yritin tehdä tuttavuutta, niin reaktio oli sellainen että "lähti karkuun" tai sanoi minulle jotain tylyä jne. Mutta kuitenkin edelleen "kauempaa" saattoi katsoa minua ja katseet kohtailivat jne.

Voisiko tämä olla miten sinä käyttäytyisit? Olen yrittänyt miettiä selitystä, miksi hän antoi niin ristiriitaisen vaikutelman.

t. miesihminen

Tämä kuulosti siltä, että olisit kirjoittanut minusta.

Jos olin se sinun kohtaama nainen, en voinut lähestyä, koska elämämme ei olisi sopinut yhteen.

Oma elämäni on ollut kaaottinen, vieläkin vähän. Joten sen takia elämät ei olisi sopineet yhteen.

En olisi kestänyt sitä, jos olisin liikaa kiintynyt sinuun ja sitten tullut ero.

Menetys olisi ollut liikaa.

Miss E

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varaa psykiatrille aika ja sano, että tarvitset sosiaalisten tilanteiden pelkoon apua. Harrastelijaryhmät ovat väärä kanava hakea apua traumoihin. Mt-seurojen vertaistukiryhmät toimivat paremmin. Minun ystävyyssuhteissa menee keskimäärin vuosia ennen kuin niissä voi puhua muusta kuin pinnallisista ongelmista.

Niin. Ehkä te, joilla on tuollainen kokemus, että hylätään, jos yhtään avautuu, avaudutte väärässä paikassa väärille ihmisille. Terapiaan kuuluvat asiat kuuluvat terapiaan, eivät tutuille tai harrastuskavereille. Tutut eivät ole teidän terapeuttejanne eikä harrastusryhmä ole terapiaa. Hyvin sanottu tuolla yllä tästä asiasta.

Joo tiedetään. Mutta nykyään se ongelma on siinä että myöskään täysin ongelmavapaalla small talkilla ei saa ystäviä. Ihmiset tykkää ilmeisesti kuitenkin puhua jotain syvällisiäkin asioita. Että jos joku tähän listaisi, että mitkä on hyväksyttäviä syvällisiä omaa elämää liippaavia keskustelunaiheita?

Ei siitä mitään listaa voi tehdä. Voin yrittää jotenkin tiivistää. Tuntemattomille ihmisille ei ole hyvä avautua kaikkein kipeimmistä asioista. Niistä avaudutaan vain läheisille ihmisille ja heillekään ei voi ihan kaikkea valitettavasti kertoa suoraan. Olet kuitenkin oikeassa siinä, että jotain on hyvä jakaa ja näin näyttää sen haavoittuvan puolensa. Kultainen keskitie siis. Millaisia nämä asiat sitten ovat, joista voi keskustella vähän vieraamankin kanssa? Esimerkkinä vaikka huonosti nukuttu yö, viikonlopun sitkeä flunssa, häiriköivä naapuri, rikkoutunut pyykinpesukone, pialle mennyt kakku tms. Niissäkin sellainen humoristinen ote auttaa. Valitettavasti me ihmiset olemme sellaisia, että kiusaannumme, jos meille näytetään liikaa negatiivisia tunteita, surua ja tuskaa, varsinkin silloin, kun se toinen ihminen ei ole oikeasti läheinen.

Oletko koskaan hakenut ammattilaisen apua? Hyötyisit kunnon terapiasta, jossa voisit käsitellä niitä oikeita isoja ongelmiasi ja ehkä saisit sieltä vinkkiä, miten sosiaalisia taitoja voi harjoitella.

Olen käynyt elämäni aikana terapiassa yht n 10 vuotta (ei putkeen), ja nykyään olen parhaimmassa kunnossa kuin koskaan...tästäkin voi siis päätellä, että ne ongelmani eivät taida olla *ihan* samoja kuin kaikilla muillakin, ja että en siis tarkoituksella vain yritä tehdä omista asioistani muitten asioita vaikeampia, kunpa näin olisikin niin ratkaisuhan olisi helppo.

Kiitos tuosta ohjeistuksesta, kieltämättä aika pienen kuuloisia ongelmia nuo, joista on ok "valittaa". En edes rekisteröi noita miksikään ongelmiksi itse, mutta kaippa ihmiset on niin pumpulissa kasvaneita (sori). Eli ei auta kuin jatkaa showta, ainoita aitoja ystäviä voisi varmaan saada vain samassa tilanteessa olevista..

Vaikutat hieman ylimieliseltä. Olet sitä mieltä, että sinun ongelmasi ovat ainutlaatuisia muiden ongelmiin verrattuna. Ei kukaan jaksa sellaisen ihmisen seuraa, joka ei osaa suhtautua muiden "vähäpätöisiin ongelmiin" empaattisesti vaan jauhaa vaan omista ongelmistaan katkerana. Minä saatan murehtia huonosti nukuttuja öitä, mutta minulla on taustalla myös isompia murheita. Veljeni on päihdekoukussa ja olen varma, että hä tulee menehtymään joko itsemurhaan tai yliannostukseen. Sitä puhelua odotellessa. Töissä olen burn outin partaalla ja miesystävä petti ja jätti. Kerronko näistä uusille ihmisille? En todellakaan. Ainoastaan läheisimmät ystävät ja perheenjäsenet tietävät. Valitettavaa, mutta näin maailma vaan pyörii. Ihmisillä on omat murheensa eivätkä jaksa kantaa muidenkin taakkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Millaisia syitä teillä on yksinäisyydelle ja miten selviätte siitä?"

Suurimpia syitä lienee se, että olen tylsä. Menen puheenaiheisiin jollain tavalla poikkeavasta suunnasta ja kaivaudun niihin liian syvälle. Se neuvo, että minun pitäisi hakeutua harrastusryhmiin muiden samanhenkisten kanssa, ei ole hyvä neuvo, koska en ole jostain tietystä asiasta innostunut spesialisti, vaan liian syvälle kaivautumisen ongelma koskee kaikkia puheenaiheita.

Toinen suuri syy on se, että vaikka töissä minusta pidettiinkin, en ole ollut töissä moneen moneen vuoteen. Ihmiskontaktit ovat kadonneet kaikkialta siinä määrin, että edellisen kalenterivuoden aikana puhuin yhden vanhan tuttavan kanssa puhelimessa kolme kertaa ja toisen vanhan tuttavan kanssa lähettelin silloin tällöin hauskoja nettikuvia. Siinä kaikki.

Kuinka selviän? Yksinäisyys on ongelmistani pienimpiä, suorastaan olematon muiden ongelmien rinnalla.

Kuten näkyy, olen yksin ihan syystä. Yllä olevaan puheenvuorooni olen saanut satunnaisen alapeukun, mutten yhtään kommenttia. Tällaista se on myös kasvotusten: parempaa (juttu)seuraa löytyy kyllä.

Kuvailemasi tilanne kuulostaa surulliselta kyllä. Millaisia muita ongelmia koet elämässäsi? Voivatko ne osin liittyä yksinäisyyteen?

Mulla on myöskin ongelmana sosiaalisissa tilanteissa se, että paneudun moniinkin asioihin keskivertoihmiseen verrattuna suuremmalla intensiteetillä.

Lähimpänä ongelmana on se, että reilun kuukauden kuluttua olen jälleen vailla vakituista osoitetta, jo tämä asuntola nyt vakituinen on ollutkaan muualla kuin viranomaisten kirjoissa.

Muita ongelmia on työttömyys, oman firman lama-ajan kaatumista seurannut rahattomuus ja luottokelvottomuss, kadulle joutumisesta suoraan johtunut vamma ja toista vuotta jatkunut liikuntakyvyttömyys (plus sarja muita fyysisiä oireita ja seurauksia), kaiken omaisuuden menettäminen, eläkkeen jääminen todella pieneksi ja varmaan kaikenlaista muutakin, mitä juuri nyt en muista mainita. PTSD lienee aikamoinen, mutta se on jo normaalitila, jolle ei mitään voida.

Yksinäisyyteeni liittyy se ongelma, että ensimmäisen empatia-aallon jälkeen ne harvatkin tuttavat kaikkosivat. Paperituttavat eli Facebookin ohut kaverilistallinen ovat hiljentyneet täysin. Mielenkiintoista on se, että yksikään ei kuitenkaan ole poistanut minua omalta listaltaan - he eivät ehkä ilkeä poistaa tai sitten heitä kiinnostaa se, tapahtuuko vielä jotain jännää. 

Kuulostan katkeralta, mutta ymmärrän hyvin sen, että ihmiset ovat häipyneet. En minäkään osaisi suhtautua luontevasti itseeni, jos olisin joku muu; ei ole kiva kertoa mökkisuunnitelmista ja koiranpennuista ja työelämän tapahtumista ihmiselle, jolla ei enää ole mitään edes odotettavissa. Aiempi kommenttini koskikin elämääni ennen yllämainittua onnettomuuksien ketjua, aikaa, jona yksinäisyys tuntui elämän suurimmalta ongelmalta.

 

Täällä yksi pikkuhiljaa lähestulkoon kaiken menettänyt ja nyt viimeisimpänä meni väärästä lääkityksestä ulkomuoto etten enää edes kehtaa liikkua kodin ulkopuolella. Tai pimeällä käyn kävelyillä. Eli pitkään olin yritteliäs, myönteinen, urheilin, etsin töitä, yritin olla sosiaalinen jne mutta joka puolelta vaan satoi p***aa niskaan enkä vieläkään oikein tajua miksi näin tapahtui. Meni usko elämään, omiin kykyihin selvitä ja luottamus/kiinnostus ihmisiin ihan täysin nolliin. No. Joka tapauksessa ihmisiä ei ole kuka mun seurassa viihtyisi enkä itsekään enää viihdy juuri kenenkään kanssa. Ei ole enää mitään annettavaa ja tiedän että jokatapauksessa kaikki tuttavuudet kariutuu yleensä aika nopeasti enkä enää usko että toivun näistä tapahtumista ikinä. Pitkäaikaistyötön maalla, ei sukua, onneksi on vuokra-asunto ja pari vanhaa lemmikkiä. En haaveile enää mistään enkä enää saa nautintoakaan juuri mistään, joten periaatteessa mulle on jo aivan sama olenko edes elossa. Olen jotain näennäistä apua saanut fyysisiin ja psyykkisiin ongelmiini, mutta ilman mitään hyötyä. Yleensä lääkkeitä jotka sitten tuo lisää vain harmia. Siispä olen 45 vuotiaana ihan toivoton tapaus ja lähinnä päivät odotan iltaa että saa edes hetken nukkua enkä jaksa enää apuakaan hakea tähän tilanteeseen. Joo joskus terästäydyn jotain yrittämään, mutta plus miinus nolla. Musta ei vaan ole enää mihinkään ja huomannut että ihmiset suhtautuu muhun tosi kylmästi ja jopa tylysti nykyään, kun on varmaan kadonnut sos. taidot ja olemus on pelkkää negatiivisuutta jne.

Minulle on ehdoteltu "jollekulle puhumista", käytännössä psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille menoa. Olen vastannut, että voin toki mennä, jos ko. sairaanhoitajalla on antaa minulle satatuhatta euroa ja työpaikka, joilla saan kotini takaisin, maksan elantoni ja kerään itselleni eläkettä vielä kymmenen vuotta. Leukojen jauhaminen ei auta, kun ongelma on yksinomaan rahallinen.

Lääkkeille olen myös sanonut kiitos ei. En näe mitään syytä turruttaa aivojani. Ehkä kemiallinen lobotomia saisi minut olemaan välittämättä loppuelämän mittaisesta helvetistä, mutta herää kysymys siitä, onko kenenkään kannalta mitään mieltä pitää minua hengissä vihanneksen asteella. Mutta asiaa ymmärtämättömillä nyt tuppaa olemaan se teorian tasolla oleva periaate, että "vaikka sinulla ei olekaan enää mitään, elämä voi silti olla hyvää" - ja sanoja itse tämän tokaisun jälkeen ajelee ruokakaupan kautta kotiin, lämmittää saunan ja viihtyy sitten omien tavaroidensa keskellä siihen asti, että on aika mennä omaan sänkyyn tutimaan ja odottelemaan lomaa, jonka saadakseen tietenkin on töissä ansaitsemassa rahaa, jolla voi ostaa muutakin kuin vain luottokelpoisuuden.