Hoidan taas täysin 24-vuotiasta poikaani. Yhteiskunta ei auta tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko poika tulla asumaan luoksesi joksikin aikaa niin olisi helpompi pitää silmällä ja huolehtia?

Tätä olen yrittänyt ehdottaa, mutta poika itse ei halua. Edelleen uskoo pärjäävänsä yksin ja jos soitan kysyäkseni kuulumisia niin aina sanoo että hyvin menee, vaikka äänestä kuulen, että ei mene. Sanoo itse, että pärjää kyllä, mutta jos en pariin päivään käy niin on jo kamala sotku, pissapulloja sängyn alla eikä ole välttämättä syönyt mitään. Olen yrittänyt saada apua ja kysyä että mitä muuta tuo on kuin hidasta i t s e m u r h a a. Ei poika pärjää yksin, mutta kai luonne ei anna periksi.

Ap

Ei millään pahalla, mutta minusta sinä teet liikaa poikasi puolesta. Olet ehkä itse jopa osittain syypää tuohon tilanteeseen. Anna pojan kasvaa ja ottaa vastuuta.

Minulla on ollut vakava masennus ja silloin halusin vain kyteä sitä yksin ja rauhassa. Olisi ollut hirveää jos joku olisi käynyt patistelemassa ja tekemässä oloa vielä epäonnistuneemmaksi sillä.

Vierailija kirjoitti:

Sitten ei auta kuin auttaa vuosikymmenestä toiseen. Minusta yksin jättäminen voisi olla hyvä herätys.

On kyllä oiva herätys, ooks koskaan nähny kun vanhemmat itkee lapsensa ruumiin äärellä kun alettiin auttaan hylkäämällä? Mä oon nähny sen kolmeen kertaan, kieltämättä siinä heräs aika moni mut ei ensimmäinenkään ruumis.

Vierailija kirjoitti:

Sitten ei auta kuin auttaa vuosikymmenestä toiseen. Minusta yksin jättäminen voisi olla hyvä herätys.

Ei masentunut paranemiseen "herää" hylkäämällä. Masennus on sairaus, jota hoidetaan mm. lääkkeillä ja terapialla. Kun ne lähtevät puremaan, potilas alkaa voida paremmin ja jaksaa taas tehdä asioita elämänsä ja hyvinvointinsa eteen. Siihen asti hän tarvitsee tukea päästäkseen jaloilleen ja saadakseen ravintoa. On niinkin pahaa masennusta, että ihmistä pitää syöttää, tai tämä kuolisi nälkään. Muistan kuinka sukulainen kertoi, että hän ymmärsi olevansa parantumassa, kun hän huomasi ensimmäisen kerran, että ulkona paistoi aurinko. Masentuneena maailma katosi johonkin ja kaikki positiivinen katosi mukana. 

Vakava psykoottinen masennus. Pojalle uudet lääkkeet/sähköhoitoa. Sairaalahoito osastolla kunnes vähän elpyy. Vaadi.

Tuo on varmasti rankkaa. Itselläni diagnosoitiin vaikea masennus ollessani alle 20-vuotias ja olen koko elämäni ollut melankolinen, vieläkin vaikken juuri tällä hetkellä itseäni masentuneeksi koekaan.

Käytännössä olin tuolloin vuoden tekemättä mitään. En käynyt töissä, en opiskellut enkä harrastanut. Psykiatrisella poliklinikalla kävin ehkä viikottain, mutta muuten en muista miten päiväni kulutin. Onneni oli tuolloin se että asuin vanhempien kanssa ja he pitivät minusta huolen eivätkä ainakaan heti minua painostaneet mihinkään. Pikkuhiljaa mielialani nousi ja menin lyhyeksi aikaa töihin ja siitä jonkin ajan kuluttua muutin pois kotoani. Nykyisin olen ammattikorkeakoulusta valmistunut ja kokopäiväisessä työssä.

Oma oloni on kuitenkin ollut niin usein hyvin, hyvin hankala. Ja sanotaan näin että ilman välittäviä ja tukevia vanhempiani olisin varmaan jossain ojan pohjalla tai tehnyt itsemurhan.

Minä uskon että sinulla on hyvin rankkaa tällä hetkellä. Toivon että sinä kuitenkin muistat sen että sinä olet olet kuitenkin se jonka täytyy nyt vain jaksaa lastasi kannatella vaikka se onkin sinulle raskasta. Ikävä totuus on se että muut yhteiskunta ei siihen pysty. Poikasi on onneekkaassa asemassa siinä että hänellä on välittäviä ihmisiä. Kaikilla niitä ei ole. Voimia ja uskoa!

Miten vaikea se on ymmärtää et näin monimutkaseen aiheeseen ei ol olemassa kahden sanan ratkasuja niinku "hylkää se" ja muiden hylkääminen on se paska joka luo näitä tilanteita sen ratkasun sijaan.

Aina samat virheet ja aina samat tulokset ja ikinä ei voi ees harkita kun ääripäitä, kuvottavaa ja tyhmää itsekkyyttä.

Team Fortress foeva kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt sä kyllä ap valehtelet! ei sun pojalla mitään pissapulloja ole sängyn alla. Parempi tarina seuraavalla kerralla.

Tuota muuten tekevät he, jotka ovat todella sairaalloisesti koukussa tietokonepeleihin. 

Itsellä 20 vuotta sitten sama tilanne. Pelit antavat elämälle merkityksen ja tunteen että olet hyvä jossain.

Tilanne paheni kun kone hajosi pissapullon kaatuessa ja emolevyn tuhoutuessa.

Pätkätöillä ja palkalla ei uutta konetta säästetty mitenkään.

Pikkuhiljaa masennus vain paheni, koska tietokonepelit pitivät edes jotain rutiineja ja mielialaa yllä.

Koneen hajoaminen aiheutti totaalisen pudotuksen isoon mustaan.

Puolen vuoden päästä tästä en enää kyennyt tai muistanut käydä kuntouttavassa työtoiminnassa ja pätkätöissä postissa. Mikään ei enää tuntunut miltään, kun kotona ei odottanut se "harrastus" jonka vuoksi kävi töissä ja tienasi.

Tosiaan tienaaminenkin oli ja on monilla nykyään sellaista, ettei omalla työllä voi ostaa itselleen mitään hyödykästä. Palkasta ei jää käteen mitään. Eli työ ei kannusta käymään missään.

Jouduin parin kuukauden sisään osastolle psykoottisesta masennuksesta.

Olin lojunut parisen kuukautta syömättä sängyllä ilman tietokonetta, ilman yhteyttä ulkomaailmaan.

Oma isäni löysi minut langanlaihana kuin keskitysleirin vankina kalpeana ja apaattisena. Vuokrat oli maksamatta. Rahaa kyllä olisi ollut, mutta en ollut saanut itseäni ulos pankkiin maksamaan vuokraa.

Ilman konetta se ilmeisesti oli mahdotonta.

Koko sänky oli täynnä virtsaa ja ulostetta. Oli kesäkuuma ja isäni antoi ylen tullessaan asuntoon sorkkaraudalla. Hän pelasti henkeni. Osasto pelasti henkeni.

Se että vanhemmat ostivat minulle uuden tietokoneen, mitä en palkallani kyennyt hankkimaan, pelasti henkeni. Team Fortress pelasti henkeni.

Postissa käynti aiheutti taloudelleni tappiota ja menetin asumistukeni. Kävi selväksi että työssäkäynti ei kohdallani ollut oikea ja järkevä ratkaisu, minut oli kasvatettu kunnioittamaan työntekoa.

Nykyaikana pitää tarkoin miettiä valitseeko tietokoneen, kuntouttavan työpajatoiminnan vai meneekö tekemään taloudellista tappiota jonnekin firmaan hyödyttämään jotain muuta ihmistä.

Sekin voi masentaa ja laskea mielialaa rajusti, kun tajuaa että toinen panee sinua vain henkisesti halvalla peräaukkoon ja jäät työnilosta paitsi ja täysin peeaaksi.

Tämä sinun tarinasi oli todella masentava. Sinulla siis ei ole elämässä yhtään mitään muuta kuin pelaaminen? Ahdistavaa ja järkyttävää.

Jos ap juttusi on totta, eli poikasi vain makaa sängyssä ja kusee pulloihin, soita ambulanssi paikalle. Tilanne on jo vakava. Apua on saatava.

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsellani on vaikea masennus, ikää kohta 18 vuotta. Olin sairauslomalla tämän takia, koska jatkuva murehtiminen ja asioiden hoitaminen väsytti minutkin. Olen puhunut asiasta psykologin kanssa ja minulle on korostettu, että elämää ei voi elää toisen puolesta, joskus on annettava ottaa se pohjakosketus, että suunta parempaan kääntyy. Meillä esim. jo vuorokausirytmin vahtiminen on ollut työlästä. En voi nukkua itse, jos vahdin nukkuuko tyttö. Toisaalta taas pitäisi vahtia, ettei nuku päivällä ja että syö jotain, eli miten töissäkäyvä tämän vahtimisen tekee? Herättäminen aamulla ei riitä, jos menee takaisin nukkumaan. Kouluun ei jaksa mennä. Meillä myös lääkitys ja terapiat pyörii, mutta silti tuntuu, että aika paljon jää huolehdittavaa. Vastuuta on vaan pakko antaa, muuten tilanne jatkuu loputtomiin ja väsyttää hoitajan samaan kuntoon.

Anna täysi-ikäisen lapsesi päättää itse milloin nukkuu, et sinä voi päättää kenenkään toisen puolesta että on noustava aikaisin aamulla ylös ja nukuttava yöllä. Jotkut ovat sitä paitsi ilta- tai jopa yövirkkuja eikä sillä ole mitään tekemistä masennuksen kanssa, paitsi että voi masentaa kun yhteiskunta yrittää pakottaa väkisin sellaiseen muottiin joka ei itselleen sovi.

Oikeasti uskomatonta miten läheiset kuvittelevat että jos jollekulle on saatu lätkäistyä jokin mt-diagnoosi niin voi silloin kontrolloida täysin toista, aikuista ihmistä. Itse olen masentuneena juuri tästä syystä ottanut läheisiini etäisyyttä, koska vaikka olenkin ollut masentunut niin ärsyttää se holhoava suhtautuminen, aivan kuin minulla ei aikuisena ihmisenä olisi mitään päätäntävaltaa omasta elämästäni. Sellaisessa tilanteessa on mieluummin yksin, että saa elää kuten haluaa.

Onks tää taas jonkun keksimä tarina?

Vierailija kirjoitti:

Ikinä ei kuule että aikuiset naiset, tytöt, passattais tuolla lailla sänkyyn, vaikka olisivat kuinka sairaita.

Näitä aikuisia passattavia poikia sitten on koko suomi täynnä kun äidit niin rakastaa sitä kultamussukka poikaansa.

Tämä, hohhoijaa. Jos tää on totta niin saa mammuli ihan itse miettiä mikä on mennyt kasvatuksessa pieleen kun poika kuseksii lattioille ja pulloihin. Yritäpä ap samaa kuin tyttöjen äidit, eli lopeta se passaaminen ja ylläty. Ihan oksettaa kuulla tollasta miten mamma käy pissapullotkin siivoilemassa kun aikuinen mies on niin ”masentunut”. Saamaton ällötys se on, eikä siitä miksikään muutu ennen kuin lopetat passaamisen. Imetätkin varmaan vielä sitä velttoa sontakasaa?

Toi pissapullojuttu muuten paljasti että sontakasahan on ihan vaan peliriippuvainen kaulaparta, noi pullot liittyy nimenomaan näihin ”syrjäytyneisiin ja masentuneisiin” joilla riittää kuitenkin intoa hakata näppistä 20h vuorokaudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsellani on vaikea masennus, ikää kohta 18 vuotta. Olin sairauslomalla tämän takia, koska jatkuva murehtiminen ja asioiden hoitaminen väsytti minutkin. Olen puhunut asiasta psykologin kanssa ja minulle on korostettu, että elämää ei voi elää toisen puolesta, joskus on annettava ottaa se pohjakosketus, että suunta parempaan kääntyy. Meillä esim. jo vuorokausirytmin vahtiminen on ollut työlästä. En voi nukkua itse, jos vahdin nukkuuko tyttö. Toisaalta taas pitäisi vahtia, ettei nuku päivällä ja että syö jotain, eli miten töissäkäyvä tämän vahtimisen tekee? Herättäminen aamulla ei riitä, jos menee takaisin nukkumaan. Kouluun ei jaksa mennä. Meillä myös lääkitys ja terapiat pyörii, mutta silti tuntuu, että aika paljon jää huolehdittavaa. Vastuuta on vaan pakko antaa, muuten tilanne jatkuu loputtomiin ja väsyttää hoitajan samaan kuntoon.

Anna täysi-ikäisen lapsesi päättää itse milloin nukkuu, et sinä voi päättää kenenkään toisen puolesta että on noustava aikaisin aamulla ylös ja nukuttava yöllä. Jotkut ovat sitä paitsi ilta- tai jopa yövirkkuja eikä sillä ole mitään tekemistä masennuksen kanssa, paitsi että voi masentaa kun yhteiskunta yrittää pakottaa väkisin sellaiseen muottiin joka ei itselleen sovi.

Oikeasti uskomatonta miten läheiset kuvittelevat että jos jollekulle on saatu lätkäistyä jokin mt-diagnoosi niin voi silloin kontrolloida täysin toista, aikuista ihmistä. Itse olen masentuneena juuri tästä syystä ottanut läheisiini etäisyyttä, koska vaikka olenkin ollut masentunut niin ärsyttää se holhoava suhtautuminen, aivan kuin minulla ei aikuisena ihmisenä olisi mitään päätäntävaltaa omasta elämästäni. Sellaisessa tilanteessa on mieluummin yksin, että saa elää kuten haluaa.

No minun tyttöni ei ole vielä täysi-ikäinen. Ja on vaikea pitää sosiaalisia suhteita yllä tai mennä kouluun, jos ei ole edes hereillä. Kyllä sekä lääkärit että psykologit ovat nimenomaan korostaneet päivärytmin ja syömisen tärkeyttä tämän masennuksen hoidossa.

Jos haluat saada tietää miten pojalla oikeasti menee niin älä kysy "mitä kuuluu" tms. koska siihen varmasti vastaa aina vaan "ihan hyvää". Kysy tarkentavia kysymyksiä: Oletko noussut sängystä mihin aikaan, oletko syönyt tms.

Tsemppiä! Vaikka poika ei sitä ääneen sanoisi niin tiedän että varmasti arvostaa huolenpitoasi. Tosiaan kannattaa selvitellä onko lääkitys vääränlainen jos ei vaikuta helpottavan oloa mitenkään.

Vastuuta poikaasi enemmän. Passaat liikaa. Vähennä käyntejä, pakota tekemään edes jotain tai anna pojan olla ja selvitä vähän enemmän itse.

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsellani on vaikea masennus, ikää kohta 18 vuotta. Olin sairauslomalla tämän takia, koska jatkuva murehtiminen ja asioiden hoitaminen väsytti minutkin. Olen puhunut asiasta psykologin kanssa ja minulle on korostettu, että elämää ei voi elää toisen puolesta, joskus on annettava ottaa se pohjakosketus, että suunta parempaan kääntyy. Meillä esim. jo vuorokausirytmin vahtiminen on ollut työlästä. En voi nukkua itse, jos vahdin nukkuuko tyttö. Toisaalta taas pitäisi vahtia, ettei nuku päivällä ja että syö jotain, eli miten töissäkäyvä tämän vahtimisen tekee? Herättäminen aamulla ei riitä, jos menee takaisin nukkumaan. Kouluun ei jaksa mennä. Meillä myös lääkitys ja terapiat pyörii, mutta silti tuntuu, että aika paljon jää huolehdittavaa. Vastuuta on vaan pakko antaa, muuten tilanne jatkuu loputtomiin ja väsyttää hoitajan samaan kuntoon.

Tuo on aika uhkarohkeaa puhetta todeta, että pohjakosketus muka parantaa. Masennus paranee sitä helpommin, mitä aikaisemmin siihen tartutaan ja hoito aloitetaan, ettei kunto romahda. Johan sen järkikin sanoo, että pohjalta on kaikkein pisin matka ylös. Sitäpaitsi masentuneet saattavat löytää sen pohjakosketuksen tullessaan katolta alas.

Vierailija kirjoitti:

Asenteesta kiinni.

Vaikka tämä kuulostaakin ehkä tylyltä, vähän liian yksinkertaiselta ratkaisulta ja mustavalkoiselta ajattelulta, niin olen samaa mieltä.

Selvisin vuosien masennuskierteestä muuttamalla asennettani ja ajattelutapaani. Ennen asennemuutosta olin kyyninen, eristäytynyt pessimisti, jonka ajatukset sinkoutuivat aina asioiden negatiivisiin puoliin ilman masennustakin. Taustalla rankka ja traumaattinen lapsuus ja teini-ikä, jotka olivat muovanneet minusta ihmisen joka ei enää jaksanut uskoa mihinkään. Jäin jumiin omaan synkkyyteeni. Psykoterapiakaan ei auttanut, lääkkeistä puhumattakaan. Kävin pohjalla ja siellä ollessani päätin että nyt asiat muuttuvat tai sitten luovutan täysin ja lakkaan olemasta. Minulla ei ollut mitään menetettävää.

Aloin kasaamaan itseäni uudelleen siitä synkästä masennusmöykystä joksi olin muuttunut. Se elämäniloinen ja positiivinen asenne joka minulla oli lapsena, piti löytää uudestaan. Aloitin ensin itsetunnon ja itsevarmuuden vahvistamisesta. Päätin alkaa rakastamaan ja pitämään itsestäni. Tämä oli ensimmäinen ja vaikein askel, mutta sen jälkeen asiat alkoivat vyöryä eteenpäin omalla painollaan. Aloin oikeasti uskomaan itseeni ja unelmiini, sitten rohkaistuin tarttumaan niihin käytännössä.

Hain mieleistä opiskelupaikkaa ja sain sen! Pakkasin kamppeeni ja karistin ahdistavan tuppukylän tomut kannoiltani. Aloitin täysin alusta uudessa kaupungissa, uutena ihmisenä. Yllätyin miten kaikki tuntui sujuvan niin hyvin kun tajusin olla aidosti kannustava, ystävällinen ja rakastava itseäni kohtaan. Ei tämä muutos tietenkään hetkessä tapahtunut vaan siihen meni n. vuosi ja välillä tuli takapakkia, mutta päätin että minä menen eteenpäin enkä luovuta, kävi mitä kävi. Olen valmis nousemaan jaloilleni aina uudelleen.

Kaikki tämä lähti liikkeelle asennemuutoksesta.

Vierailija kirjoitti:

Onks tää taas jonkun keksimä tarina?

IHAN SATUA ON TÄMÄ KOKO JUTTU.

Vierailija kirjoitti:

Jos haluat saada tietää miten pojalla oikeasti menee niin älä kysy "mitä kuuluu" tms. koska siihen varmasti vastaa aina vaan "ihan hyvää". Kysy tarkentavia kysymyksiä: Oletko noussut sängystä mihin aikaan, oletko syönyt tms.

Tsemppiä! Vaikka poika ei sitä ääneen sanoisi niin tiedän että varmasti arvostaa huolenpitoasi. Tosiaan kannattaa selvitellä onko lääkitys vääränlainen jos ei vaikuta helpottavan oloa mitenkään.

Tämä on oikeasti hyvä neuvo. Itse ollessani masentunut, oli tuo mitä kuuluu yksi vaikeimmista kysymyksistä. Ei siihen osannut sanoa mitään kun oli niin lukossa. Silti aina sisimmässäni toivoin, että joku kysyisi noita tarkentavia kysymyksiä, sillä oli myös kova tarve päästä puhumaan, mutta oma-aloitteisesti se voi olla todella vaikeaa.

Ymmärrän täysin tilanteesi. Huoli on kauhea.

Vanhemmalla lapsellani ADHD, on suicidal ja nyt tutkitaan onko myös bipoa. Masennusta, ahdinkoa.

Seuraavalta löytyy ADD, epilepsia. Saanut kaksi grand mal kohtausta kuukauden sisällä.

Olen aivan loppu. Tsemppiä sulle AP, löytyy kyllä kohtalon tovereita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsellani on vaikea masennus, ikää kohta 18 vuotta. Olin sairauslomalla tämän takia, koska jatkuva murehtiminen ja asioiden hoitaminen väsytti minutkin. Olen puhunut asiasta psykologin kanssa ja minulle on korostettu, että elämää ei voi elää toisen puolesta, joskus on annettava ottaa se pohjakosketus, että suunta parempaan kääntyy. Meillä esim. jo vuorokausirytmin vahtiminen on ollut työlästä. En voi nukkua itse, jos vahdin nukkuuko tyttö. Toisaalta taas pitäisi vahtia, ettei nuku päivällä ja että syö jotain, eli miten töissäkäyvä tämän vahtimisen tekee? Herättäminen aamulla ei riitä, jos menee takaisin nukkumaan. Kouluun ei jaksa mennä. Meillä myös lääkitys ja terapiat pyörii, mutta silti tuntuu, että aika paljon jää huolehdittavaa. Vastuuta on vaan pakko antaa, muuten tilanne jatkuu loputtomiin ja väsyttää hoitajan samaan kuntoon.

Anna täysi-ikäisen lapsesi päättää itse milloin nukkuu, et sinä voi päättää kenenkään toisen puolesta että on noustava aikaisin aamulla ylös ja nukuttava yöllä. Jotkut ovat sitä paitsi ilta- tai jopa yövirkkuja eikä sillä ole mitään tekemistä masennuksen kanssa, paitsi että voi masentaa kun yhteiskunta yrittää pakottaa väkisin sellaiseen muottiin joka ei itselleen sovi.

Oikeasti uskomatonta miten läheiset kuvittelevat että jos jollekulle on saatu lätkäistyä jokin mt-diagnoosi niin voi silloin kontrolloida täysin toista, aikuista ihmistä. Itse olen masentuneena juuri tästä syystä ottanut läheisiini etäisyyttä, koska vaikka olenkin ollut masentunut niin ärsyttää se holhoava suhtautuminen, aivan kuin minulla ei aikuisena ihmisenä olisi mitään päätäntävaltaa omasta elämästäni. Sellaisessa tilanteessa on mieluummin yksin, että saa elää kuten haluaa.

No minun tyttöni ei ole vielä täysi-ikäinen. Ja on vaikea pitää sosiaalisia suhteita yllä tai mennä kouluun, jos ei ole edes hereillä. Kyllä sekä lääkärit että psykologit ovat nimenomaan korostaneet päivärytmin ja syömisen tärkeyttä tämän masennuksen hoidossa.

No "kohta 18 vuotta täyttävä" on käytännössä aikuinen, joka saa itse päättää tekemisistään. 

Yövirkkuus on oikeasti vielä aika tuntematon käsite yhteiskunnassamme eivätkä monet lääkäritkään tunnu ymmärtävän sitä. Itse jäin myös aikoinaan koulusta pois, koska en yksinkertaisesti jaksanut nousta aamuisin, vaikka siihen kuinka yritettiin patistaa. Vuosikaudet hoettiin tuota "päivärytmin tärkeyttä" ja miten terve ihminen on päivisin valveilla blaablaa. Mutta minulla kaikki lähti siitä, että hyväksyin itseni sellaisena kuin olen eli että luontainen vuorokausirytmini on sellainen, että olen myöhään illalla ja öisin virkeimmilläni. Nykyään työskentelen tehden enimmäkseen ilta- ja yövuoroja ja olen päässyt eroon masennuksesta ja voin hyvin, kun saan elää luontaisen vuorokausirytmini mukaisesti. Toki tämä rajoittaa sosiaalista elämää, mutta parempi vaihtoehto silti kuin että joutuisin pakottamaan itseni sellaiseen rytmiin joka ei itselleni sovi ja jolloin olen käytännössä 100% ajasta tappoväsynyt ja olen onneksi introvertti joka viihtyy yksin.

Kannattaa miettiä että ihmiset ovat erilaisia eikä kaikkia tule pakottaa samaan muottiin, mitä jos tyttösi onkin myös yövirkku ja tosiasiassa hän on masentunut, koska häntä yritetään pakottaa vääränlaiseen rytmiin?