Mummi ei suostu hoivakotiin, vaan uhriutuu ja vaatii että perheen pitäisi hoitaa

Vierailija kirjoitti:

No nyt muistat saman sitten itse kun aika tulee etkä ala uhriutumaan vaan meet sinne hoitoon etkä vaadi että lähimmäiset hoitaa.

Eihän se ihme ole että toivoo rakkaiden hoitovan ja että saisi vielä elää perhepiirissä kuin hoivakodissa. Mutta muistat sitten kuinka olet itse toiminut.

Ei tietenkään ole ihme, että toivoo niin.  Mutta siitä vastakkaisajattelusta tässä onkin kyse.  Kyllä kai minäkin toivoisin, että jos sairastun, niin minun ei tarvitsisi lähteä kotoa mihinkään, vaan mies hoitaisi minua ja  vaikka leikkaisi minut ja valvoisi yötä päivää sänkyni vierellä, tekisi hoitosuunnitelmat ja määräisi ja antaisi lääkkeet jne.  Olisihan se hieno asia.  Ei tarvittaisi ulkopuolisia.

Mutta eikö muka jossain mene raja?  Jos toisella osapuolella ei ole kykyä eikä voimia?   

Vierailija kirjoitti:

Ei hoivapaikkoihin pääse tai joudu kovinkaan helposti, ensin kotihoidon puolelta maksimi kertakäynnit per vuorokausi ja jos niidenkään turvin ei pärjää, niin sitten hoivapaikkajonoon.

Joskus käy myös niin, että omaiset haluavat vanhuksen takaisin kotiin asumaan, koska hoivapaikkamaksut ovat kalliita, yhtäkkiä se avuton vanhus pärjääkin omillaan kotona.

Omaisille tiedoksi: harvemmin vanhus kaipaa hoitajan seuraa, vaan omia lapsiaan ja muita omaisia.Monilla vanhuksilla käy vieraita todella harvoin, tai ei ollenkaan. En tiedä mistä johtuu, ovatko olleet kelvottomia vanhempia, vai eikö vaan omaisia kiinnosta.

Äitini haukkuu sekä elossa olevia että edesmenneitä läheisiään. Kertoo omituisia juttuja seikkailuistaan rikkaiden miesten kanssa, en oikeasti jaksa/halua kuunnella. Soittaa tunnin puheluita. On lähinnä omituista että hoitohenkilökunta täysin ulkopuolisena henkilönä arvioi suvun käytöstä. Harva jaksaa lähteä likasangoksi.

Äitinä hän on ollut vaativa, kilpaileva, ei-kannustava.

Katsojan ääni kirjoitti:

Kautta aikojen on ollut samat ongelmat eikä se ole rahasta kysymys vaan asenteesta, ei kukaan vanhus halua lähteä laitokseen koska sen jokainen tietää jo heti että se on viimeinen paikka missä ollaan ennen päivien päättymistä.  Heillä on asenne jo kielteinen ihan niinkuin murros ikäisillä, ja tottahan se laitos on laitos ja siellä laitostuu hyvin nopeasti ja tylsistyy lopullisesti.  

Maassamme ei ole satsattu vanhustenhoitoon millään tavalla että heilläkin olisi jonkinlainen elin paikka viimeisinä vuosina missä olisi olosuhteet myös otettu huomioon niin että heidän elämänsä olisi myös arvokkaampaa ja sekä enemmän huomioon ottava viimeisinäkin aikoina. Nythän nämä nykyiset hoitopaikat ovat lähinnä  säilytyspaikkoja missä odotetaan poispääsyä tuonpuoleiseen.  ja vanhukset joko istuu tai makaa ja tylsistyy tylsistymistään.  Heitä ei toisinsanoen hoideta niin kuin pitäisi sillä hekin ovat ihan ihmisä kuin me muutkin työssäkäyvät tai eläkkeellä olevat. Tämä on surullista mutta totta täällä Suomen hyvinvointivaltiossamme jota niin kuulutetaan Eduskunnastakin käsin ja pääministerin suulla.

Sinulla on omituinen käsitys kodin hienoudesta. Sekava vanhus harhoissaan on valitettava todellisuus jo nyt.

Aika usein ne mummot ja vaarit haluaa väen väkisin pysyä siellä kotikylän liepeillä ja vaikka muuttaisivat vanhainkotiinkin, niin se on lähellä entistä kotia, vaikka nykyään on mahdollista mennä muullekin paikkakunnalle. Esimerkiksi lähelle lapsiaan, mutta sehän on aivan mahdoton vaihtoehto ainakin meidän vanhemmille. On tutkittu vaihtoehdot, käyty katsomassa paikan päällä, tarjottu muuttoapua, kaikki olisi tehty vanhusten puolesta, mutta ei. 

Välimatkaa on nyt sitten 600 kilometriä. Että sen takia ei käydä joka viikko kylässä. Ja se on sataprosenttisesti vanhusten oma valinta.

Katsojan ääni kirjoitti:

Kautta aikojen on ollut samat ongelmat eikä se ole rahasta kysymys vaan asenteesta, ei kukaan vanhus halua lähteä laitokseen koska sen jokainen tietää jo heti että se on viimeinen paikka missä ollaan ennen päivien päättymistä.  Heillä on asenne jo kielteinen ihan niinkuin murros ikäisillä, ja tottahan se laitos on laitos ja siellä laitostuu hyvin nopeasti ja tylsistyy lopullisesti.  

Maassamme ei ole satsattu vanhustenhoitoon millään tavalla että heilläkin olisi jonkinlainen elin paikka viimeisinä vuosina missä olisi olosuhteet myös otettu huomioon niin että heidän elämänsä olisi myös arvokkaampaa ja sekä enemmän huomioon ottava viimeisinäkin aikoina. Nythän nämä nykyiset hoitopaikat ovat lähinnä  säilytyspaikkoja missä odotetaan poispääsyä tuonpuoleiseen.  ja vanhukset joko istuu tai makaa ja tylsistyy tylsistymistään.  Heitä ei toisinsanoen hoideta niin kuin pitäisi sillä hekin ovat ihan ihmisä kuin me muutkin työssäkäyvät tai eläkkeellä olevat. Tämä on surullista mutta totta täällä Suomen hyvinvointivaltiossamme jota niin kuulutetaan Eduskunnastakin käsin ja pääministerin suulla.

Kaikille vanhuksille ei ole mitenkään mahdollisuutta, ei missään olosuhteissa, antaa sellaista olinpaikkaa viimeisiksi vuosikseen, missä heillä olisi täydellisen hyvä olla.

Koska se mistä joku tykkää, ei kelpaakaan toiselle.  Ihmiset on erilaisia vanhuksinakin.

Katselimme äitini kanssa ohjelmaa vanhuksista, jotka asui niin kodinomaisissa oloissa kuin ikinä oli mahdollista, hoivakodissa jossa oli vain muutamia vanhuksia ja hoitajat tavattoman mukavia ja vanhusten tarpeet huomioon ottavia.  Vanhuksilla oli kaikilla omat huoneet ja omat tavarat, ei ollut pakko edes syödä muiden kanssa, vaan ruoankin sai omaan huoneeseensa.  Sai olla ihan omissa oloissaan jos halusi.  Omaisia kävi heidän luonaan ja veivät heitä kauppoihin ja katselemaan kaupunkia ja muita ihmisiä, kaikki oli niin hyvin kuin ikinä voisi olla.  Omaiset oli aina tervetulleita ja tunsivat jo muutkin vanhukset kuin sen omansa.

Äitini katsoi ohjelmaa mutrusuin ja sanoi, että inhottaisi asua tuollaisessa paikassa.

Tulihan siinä sellainen tunne, että mikään ei sitten kelpaa.   Mitä ihmettä yhteiskunnan vielä pitäisi pystyä tekemään?  On siis olemassa vanhuksia, joille ainoa heille kelvollinen tapa on asua omassa kodissaan, joku hänen lapsistaan asuu kokopäiväisesti hänen luonaan ja tekee hänen puolestaan kaiken.  Tämä lapsi on siten oltava vanhapiika tai -poika, jolla ei ole omaa elämää kenties kymmeniin vuosiin.  Kuka vastaa sitten tämän ihmisen mielenterveydestä?

Kyllä näitä esimerkkejä on.  Tiedän nytkin yhden tapauksen ja se on surullinen tyttären puolesta, joka näyttää jo yhtä vanhalta ja haituvaiselta kuin äitinsä.  Ikinä ei käy missään, ei edes joulukonserttiin päässyt kun kysyttiin.  Lapsuudestani muistan äidin ja tyttären, jotka kulki kylki kyljessä koko ajan, tytär kävi kerran ns. aikuisten tansseissa (jotain 50 v. oli).  Äiti oli mukana kuin varjo ja haamu.  Kun äiti viimein kuoli, ei tytärkään kauaa elänyt.  Sekö tässä on ihanne?

Eli teemme me yhteiskunnan miten hyväksi tahansa, aina on niitä, jotka ei kelpuuta saamiaan palveluja.  Jo nyt on olemassa omaishoitajasysteemi, joka on sille hoitajalle itse asiassa epäedullinen.  Sitoo ihmisen 24/7 hoitotyöhön mitättömällä korvauksella.  Luin lehdestä, että joku omaishoitaja oli ilmoittanut kunnalle lopettavansa, ei halunnut enää jatkaa vaan vaati yhteiskunnan ottamaan hoidokin vastuulleen.  Ilmoitus otettiin mielellään vastaan siten, että omaishoidon tuki lopetettiin.  Siis sekin vähäinen raha loppui, mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan.   Kukaan ei tullut edes katsomaan sinne kotiin, millainen hoidettava siellä oli ja miten nyt jatkossa pitäisi menetellä.  Eli omaisen oli vain jatkettava hoitotyötään, nyt vain ilman korvausta, koska hän ei voinut jättää hoidettavaa heitteillekään.  Siitähän hänet olisi voitu vaikka raastupaan viedä.

Tietysti aina voisi tehdä radikaalisti ; pakata kamppeensa ja lähteä, mutta jos se on oma koti, niin mihin sieltä lähdet?  Voiko olla varma, että se hoidettava saa samantien paikan jonnekin muualle?  Yksikin yö voi olla ratkaiseva, ja kuka ottaa vastuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No,paikkakunnan hoivakodin sivut esiin. Esittelette miten siellä on samanikäistä seuraa,ei tarvitse olla yksin,on esityksiä ja harrastusryhmiä ja vaikka mitä. Pääsee pihalle ja saa plaplaplapallap

"Sitten voidaan aina tulla käymään siellä...saat oman huoneen,siivooja käy,ja me vaan kuule juodaan ravintolassa kahvia...minä tarjoan"

Kannattaa kertoa sitten myös että se on mummon vapaus ja itsemääräämisoikeus mennyt kertaheitolla. Ja sopivassa kohdassa kunnon heiketessä pumpataan morfiinilla taju pois ja jätetään syöttämättä ja juottamatta. Ja kas näin kätevästi saadaan seuraavalle tilaa.

Missä vaiheessa mummo kuvittelee, että hänen vapautensa itsemääräämisoikeitensa ulottuu aikuisiin lapsiinsa? Heilläkin on samat oikeudet.

Siinä onkin syydä hakea kompromissi. Yhteiskunnalta ja sukulaisilta vähän apua mitä kukakin pystyy että kotona asuminen onnistuu. Ei ole niin vaikeaa, näin on tehty iät ja ajat.

No tuo se on juuri se, mitä tässä kaikki on tehneet.  Mutta kun se ei aina mene noin yksinkertaisesti.  "Vähän apua" ja "mitä kukakin pystyy."  Siinäpä se.  Kun sitä apua tarvitaan enemmän kuin vähän ja jos niitä "kukakin" ei ole kuin yksi, niin mitä ehdotat?

Ja siitähän tässä nyt alunperin oli kyse, että se mummi ei halua sitä yhteiskunnan apua.  Miten hänet saisi ymmärtämään, että hän vaatii kohtuuttomuuksia?  

Meillä sitä yhteiskunnan tukea on sen mitä nyt tarvitaan, mutta se meidän "mummi" ei pidä niistä avustajista, vaan näkee ne vain inhottavina tunkeilijoina, jotka tulee hänen kotiinsa hänen tahtomattaan.  Hänen mielestään minä voisin ihan yhtä lailla käydä hänen luonaan monta kertaa päivässä ja hänestä minä olisin se, jonka pitäisi hänellä käydä siivoamassa, eikä ne siivousfirman naiset.  Hyvä jos jaksan enää omankaan kotini tässä siivota.  Ja sitten olen pahis, kun en tee niin kuin hän haluaa.

Eiköhän tässä ketjussa ole tähän jo annettu vinkkiä. Vanhusta ei voi pakottaa uskomaan yhtään mitään. Se on realiteetti, samoin kuin se että omaiset tulevat olemaan hänen mielestään pahiksia. Totuuden hyväksyminen olisi nyt paikallaan ja omien rajojen vetäminen ja pitäminen.

Keskustelin kerran työni puolesta ihmisen kanssa jonka toinen vanhempi ei pystynyt huolehtimaan itsestään ja odotti että oma sairas puoliso hoitaisi kotona. Siis käytännössä oli puolihalvaantunut ja itsepäinen että ei tehnyt mitään mitä olisi oikeasti voinut. Tyrannisoi perhettään ihan täysin. Perhe ei uskonut kun sanoin että te päätätte, te ette voi uhrata elämäänne. Totesin että teidän täytyy valita omaksi parhaaksenne myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en vaan suostuisi moisen uhriksi. Jos ostettu apu ei kelpaa, niin sitten on ilman.

Meillä suvun tytöillä kun on oma elämämmekin. Hänkin siihen kuuluu, mutta muutaman kerran kuussa, parin tunnin ajan. Ei vaan löydy aikaa piikomiselle, kun on perhe, duuni, harrastukset ja KYLLÄ - oma-aika! Siitä en luovu, ettei pää levii. Näiden jälkeen tulee suku ja ystävät.

En tajua noita jääriä, että sitten pitää uuvuttaa (sairastuttaa) läheiset. Tarjolla on palveluita, eikun ostamaan.

Mitä jos jokainen laittaisitte edes vaikka neljäsosan viikottaisesta somettamiseen käytetystä ajasta hänen hyväkseen?

Toisaalta, hyvä että puhutte tälläiset ajatukset ääneen omille lapsillenne. Tietävät sitten millaista kohtelua itse odotatte, jos syystä tai toisesta (ikä, sairaus, vammautuminen) ette jossain vaiheessa enää pärjääkään itse.

Somettaminen on omaa-aikaa. Siitä ei luovuta. Ihan turha sunkaan heiluttaa marttyyrimaisesti tuota syyllistämiskorttia. Ei toimi.. :)

Asiat on lastenkin kanssa tullut eteen pari vuotta sitten, kun äitini muutti isän kuoltua 68 vuotiaana senioritaloon. Siellä on systeemit ja kaikki, palveluita voi ostaa, myös jatkuvaan hoitoon tarvittaessa. Tässä vaiheessa maksaa nyt 1500 e kuussa ja äiti saa sen maksettua itse, eikä kuulemma tiukkaa tee.

OItais sisarusten kanssa maksettu osa, mutta äiti ei suostunut. Joten alettiin säästämään se summa, joka laitettaisiin äidin hoitoon nyt jo. Tehtiin juristin kanssa paperit asiasta ja tilistä yms.

Tuossa ihan lähellä asuu. On vielä touhukas menemään ja tekemään. Reissaa taas, kun korona pakotti pysymään pienissä ympyröissä.

Asiat voi tehdä niin monella tavalla. Eihän tässä nyt äitiä ole kuitenkaan unohdettu. Tehdään yhdessä asioita ja joissain asioissa autetaan paljonkin.

Mutta semmoista viikottaista pakottamiseen en suostuisi, että sama aika joka viikko kolme tuntia siivousta ja säksätystä (oman duuninsa ja perheensä lisäksi) Kuten esim kaverini tekee vanhemmilleen. Orja ja aivan loppuun palanut sellainen. Sisaruksia kolme, mutta kun hän nyt asuu lähimpänä. Parhaimmat neuvot tietenkin tulee siltä,joka asuu kauimpana ja sitä uskotaan.

Näitä tarinoita valitettavasti tässä maailmassa riittää. Niin paljon näen omassa duunissakin, miten vanhemmat sairastuttaa lapsensa jääräpäisyydellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen sivusta seurannut erään seniorihenkilön elämää. Kun hänen puolisonsa kuoli, tein kaikki perunkirjoitukseen, pesänselvitykseen ja - jakoon sekä veroilmoituksiin liittyvät paperihommat. Kun vuosi meni ja kaikki oli kunnossa, mies soitti, että veronpalautuskin oli tullut. Näin, kuinka varoissaan pari oli. Hän ei missään vaiheessa kysynyt, tuliko minulle kuluja asioiden hoidosta (tuli puhelin- ja postikuluja suoraan), muodollista kysymystä edes odotin. Olen tietoinen, millaisentestamentin lapseton pariskunta ja ko henkilö on tehnyt ja kenelle hänen jälkeensä varat menevät, mikä keljuttaa, koska saajaa ei ole näkynyt 20 vuoteen kuin kerran, mutta ei koskaan, kun ko henkilöt ovat joutuneet esim. sairaalaan ja sieltä kotiin toipumaan. Mies on saita kuin mikä ja kertoo vieläkin laittavansa säästöön lähes eläkkeensä. Ei raaski ostaa palveluita kotiin jne.

Kannattaakin tehdä selväksi ajoissa, ettei totuta avullaan ilmaiseen naapuriapuun, vaan varat käytettäisiin henkilön hyväksi hänen eläessään.

No jos olet vain naapuri tai muu sivullinen, älä nyt ainakaan enempää hänen asioitaan hoitele, kun et niistä mitään korvaustakaan saa.

Muakin hiukan ärsytti, kun yksi sukulaismies kuoli ja häneltä jäi avioton lapsi, jota ei ollut koskaan nähnytkään.  Maksoi vain aikanaan elatusmaksut.  Miehen kuoleman jälkeen se lapsi (eli aikuinenhan se tietysti oli, viisikymppinen jo) olisi ollut velvollinen hoitamaan perunkirjoituksen, mutta siihenhän sitten innokkaasti ryhtyi yksi toinen sukulainen ja teki kaiken sen työn, mikä olisi kuulunut sen perillisen itsensä hoitaa.  Kaikki, mitä mieheltä jäi, meni tälle ikinä naamaansa näyttämättömälle lapselleen.  Ilmestyi sentään kutsuttuna sitten siihen perunkirjoitustilaisuuteen, kun oli kai pakko.   Sai talon, auton, kesämökin, sijoitusasunnon ja merkittävän määrän rahaa.

Minä en olisi sormeanikaan nostanut asian eteen.  Mitään tuo perillinen ei maksanut vaivanpalkaksi.  Perunkirjoittaja oli eläkkeellä oleva lakimies eli teki työn ns. yksityishenkilönä.  Oli hän kuulemma esittänyt jonkinlaisen korvaussumman työstään, mutta kun ei sattunut olemaan senttiäkään rahaa tällä perillisellä sillä hetkellä, niin antoi asian olla.  Koskaan ei mitään kuulunut jälkeenpäinkään.

Niin helppoa se on joskus.  Minä en olisi moiseen ryhtynyt toisen ihmisen puolesta.  Jos perinnön haluaa saada, niin kyllä se jonkinlaista aktiviteettia vaatii sitten siltä perilliseltä itseltäänkin.  Jääköön ilman, jos ei aikaiseksi saa.  Tieto kuolemasta kuitenkin oli mennyt perille, mutta hautajaisiin ei tullut eikä edes muistotervehdystä laittanut.  Muut sukulaiset laativat kuolinilmoituksenkin lehteen. 

Hienosti hoiti sukulaisesi isyytensä. Ei nähnyt lastaan koskaan. Harmittiko sinua rahojen päätyminen jollekin muulle kuin sinulle? Vai miksi syyttelet lasta?

No se asiahan ei kuulu minulle miten isyytensä hoiti. Vielä vähemmän sinulle. Lapsi (= n. 50 v. mies) ei koskaan käynyt isäänsä tapaamassa, vaikka aikanaan oli kovasti otettu yhteyttäkin ja pyydetty, että voisivat tavata. Alkuun kuulemma äitinsä sähläsi välissä pitäen huolen siitä, että mies ei lastaan saa nähdä. Mutta se on vain minulle kerrottu asia, todenperäisyyttä en tiedä.

En ole perinnöstä katkera, en ole perillinen millään lailla. Ajattelimme vain muutamien muiden kanssa, että miksi ihmeessä nähdä vaivaa jonkun sellaisen asian eteen, mikä ei itselle kuulu eikä kiitosta edes tule. Vainajallehan asialla ei ole mitään merkitystä.

Ai syyttelen "lasta?" No en syyttele, olen vain sitä mieltä, että aikuisen ihmisen kuuluisi itsensä huolehtia omista asioistaan, varsinkin noinkin tärkeistä. Ja ainakin korvata toiselle tämän vaivannäön.

Jos et tiedä itsekään miten asiat menivät, niin huolehdi tosiaan sinäkin vain omista asioistasi. Et voi tietää mitä taustalla oli ja miksi vaivannäkö ei kiinnostanut.

Lässyn lää.  Kyllä tiedän ihan riittävästi ja saan olla sitä mieltä kuin olen.  Ja oliko tässä nyt kyse itse tapauksen ruotimisesta, mitä missä milloin?  Kyse oli  esimerkistä vain.  Että tällaiset asiat kuuluisi asianosaisten hoitaa itse, ei sivullisten.

Kuolinilmoituksia tässä pitäisi välillä lukeakin, niin näkisi, miten rakkaita ja

ikimuistettavia nämä po. mummot ja papat ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en vaan suostuisi moisen uhriksi. Jos ostettu apu ei kelpaa, niin sitten on ilman.

Meillä suvun tytöillä kun on oma elämämmekin. Hänkin siihen kuuluu, mutta muutaman kerran kuussa, parin tunnin ajan. Ei vaan löydy aikaa piikomiselle, kun on perhe, duuni, harrastukset ja KYLLÄ - oma-aika! Siitä en luovu, ettei pää levii. Näiden jälkeen tulee suku ja ystävät.

En tajua noita jääriä, että sitten pitää uuvuttaa (sairastuttaa) läheiset. Tarjolla on palveluita, eikun ostamaan.

Mitä jos jokainen laittaisitte edes vaikka neljäsosan viikottaisesta somettamiseen käytetystä ajasta hänen hyväkseen?

Toisaalta, hyvä että puhutte tälläiset ajatukset ääneen omille lapsillenne. Tietävät sitten millaista kohtelua itse odotatte, jos syystä tai toisesta (ikä, sairaus, vammautuminen) ette jossain vaiheessa enää pärjääkään itse.

Somettaminen on omaa-aikaa. Siitä ei luovuta. Ihan turha sunkaan heiluttaa marttyyrimaisesti tuota syyllistämiskorttia. Ei toimi.. :)

Asiat on lastenkin kanssa tullut eteen pari vuotta sitten, kun äitini muutti isän kuoltua 68 vuotiaana senioritaloon. Siellä on systeemit ja kaikki, palveluita voi ostaa, myös jatkuvaan hoitoon tarvittaessa. Tässä vaiheessa maksaa nyt 1500 e kuussa ja äiti saa sen maksettua itse, eikä kuulemma tiukkaa tee.

OItais sisarusten kanssa maksettu osa, mutta äiti ei suostunut. Joten alettiin säästämään se summa, joka laitettaisiin äidin hoitoon nyt jo. Tehtiin juristin kanssa paperit asiasta ja tilistä yms.

Tuossa ihan lähellä asuu. On vielä touhukas menemään ja tekemään. Reissaa taas, kun korona pakotti pysymään pienissä ympyröissä.

Asiat voi tehdä niin monella tavalla. Eihän tässä nyt äitiä ole kuitenkaan unohdettu. Tehdään yhdessä asioita ja joissain asioissa autetaan paljonkin.

Mutta semmoista viikottaista pakottamiseen en suostuisi, että sama aika joka viikko kolme tuntia siivousta ja säksätystä (oman duuninsa ja perheensä lisäksi) Kuten esim kaverini tekee vanhemmilleen. Orja ja aivan loppuun palanut sellainen. Sisaruksia kolme, mutta kun hän nyt asuu lähimpänä. Parhaimmat neuvot tietenkin tulee siltä,joka asuu kauimpana ja sitä uskotaan.

Näitä tarinoita valitettavasti tässä maailmassa riittää. Niin paljon näen omassa duunissakin, miten vanhemmat sairastuttaa lapsensa jääräpäisyydellään.

1500 € on järkyttävä hinta pienestä asunnosta, jossa vaan asutaan ilman palveluita. Äitisikö ei itse maksa jatkossa hoitoaan? Vai mistä te säästätte? Omien perheittenne rahoistako?

Vierailija kirjoitti:

Kuolinilmoituksia tässä pitäisi välillä lukeakin, niin näkisi, miten rakkaita ja

ikimuistettavia nämä po. mummot ja papat ovat.

Niissä ei yleensä lue, että oman elämän ja kaiken vapaa-ajan äiteelle uhrainneina aikamiespojat Vertti ja Pertti sekä vanhapiikasisko Liisa.

Vaikka tuo olisi todellisuuttakin.

Omituinen perhe.

Omituinen yhteiskunta.

Vierailija kirjoitti:

Omituinen perhe.

Omituinen yhteiskunta.

Ai niinsanottu perhe?

Vierailija kirjoitti:

Katsojan ääni kirjoitti:

Kautta aikojen on ollut samat ongelmat eikä se ole rahasta kysymys vaan asenteesta, ei kukaan vanhus halua lähteä laitokseen koska sen jokainen tietää jo heti että se on viimeinen paikka missä ollaan ennen päivien päättymistä.  Heillä on asenne jo kielteinen ihan niinkuin murros ikäisillä, ja tottahan se laitos on laitos ja siellä laitostuu hyvin nopeasti ja tylsistyy lopullisesti.  

Maassamme ei ole satsattu vanhustenhoitoon millään tavalla että heilläkin olisi jonkinlainen elin paikka viimeisinä vuosina missä olisi olosuhteet myös otettu huomioon niin että heidän elämänsä olisi myös arvokkaampaa ja sekä enemmän huomioon ottava viimeisinäkin aikoina. Nythän nämä nykyiset hoitopaikat ovat lähinnä  säilytyspaikkoja missä odotetaan poispääsyä tuonpuoleiseen.  ja vanhukset joko istuu tai makaa ja tylsistyy tylsistymistään.  Heitä ei toisinsanoen hoideta niin kuin pitäisi sillä hekin ovat ihan ihmisä kuin me muutkin työssäkäyvät tai eläkkeellä olevat. Tämä on surullista mutta totta täällä Suomen hyvinvointivaltiossamme jota niin kuulutetaan Eduskunnastakin käsin ja pääministerin suulla.

Kaikille vanhuksille ei ole mitenkään mahdollisuutta, ei missään olosuhteissa, antaa sellaista olinpaikkaa viimeisiksi vuosikseen, missä heillä olisi täydellisen hyvä olla.

Koska se mistä joku tykkää, ei kelpaakaan toiselle.  Ihmiset on erilaisia vanhuksinakin.

Katselimme äitini kanssa ohjelmaa vanhuksista, jotka asui niin kodinomaisissa oloissa kuin ikinä oli mahdollista, hoivakodissa jossa oli vain muutamia vanhuksia ja hoitajat tavattoman mukavia ja vanhusten tarpeet huomioon ottavia.  Vanhuksilla oli kaikilla omat huoneet ja omat tavarat, ei ollut pakko edes syödä muiden kanssa, vaan ruoankin sai omaan huoneeseensa.  Sai olla ihan omissa oloissaan jos halusi.  Omaisia kävi heidän luonaan ja veivät heitä kauppoihin ja katselemaan kaupunkia ja muita ihmisiä, kaikki oli niin hyvin kuin ikinä voisi olla.  Omaiset oli aina tervetulleita ja tunsivat jo muutkin vanhukset kuin sen omansa.

Äitini katsoi ohjelmaa mutrusuin ja sanoi, että inhottaisi asua tuollaisessa paikassa.

Tulihan siinä sellainen tunne, että mikään ei sitten kelpaa.   Mitä ihmettä yhteiskunnan vielä pitäisi pystyä tekemään?  On siis olemassa vanhuksia, joille ainoa heille kelvollinen tapa on asua omassa kodissaan, joku hänen lapsistaan asuu kokopäiväisesti hänen luonaan ja tekee hänen puolestaan kaiken.  Tämä lapsi on siten oltava vanhapiika tai -poika, jolla ei ole omaa elämää kenties kymmeniin vuosiin.  Kuka vastaa sitten tämän ihmisen mielenterveydestä?

Kyllä näitä esimerkkejä on.  Tiedän nytkin yhden tapauksen ja se on surullinen tyttären puolesta, joka näyttää jo yhtä vanhalta ja haituvaiselta kuin äitinsä.  Ikinä ei käy missään, ei edes joulukonserttiin päässyt kun kysyttiin.  Lapsuudestani muistan äidin ja tyttären, jotka kulki kylki kyljessä koko ajan, tytär kävi kerran ns. aikuisten tansseissa (jotain 50 v. oli).  Äiti oli mukana kuin varjo ja haamu.  Kun äiti viimein kuoli, ei tytärkään kauaa elänyt.  Sekö tässä on ihanne?

Eli teemme me yhteiskunnan miten hyväksi tahansa, aina on niitä, jotka ei kelpuuta saamiaan palveluja.  Jo nyt on olemassa omaishoitajasysteemi, joka on sille hoitajalle itse asiassa epäedullinen.  Sitoo ihmisen 24/7 hoitotyöhön mitättömällä korvauksella.  Luin lehdestä, että joku omaishoitaja oli ilmoittanut kunnalle lopettavansa, ei halunnut enää jatkaa vaan vaati yhteiskunnan ottamaan hoidokin vastuulleen.  Ilmoitus otettiin mielellään vastaan siten, että omaishoidon tuki lopetettiin.  Siis sekin vähäinen raha loppui, mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan.   Kukaan ei tullut edes katsomaan sinne kotiin, millainen hoidettava siellä oli ja miten nyt jatkossa pitäisi menetellä.  Eli omaisen oli vain jatkettava hoitotyötään, nyt vain ilman korvausta, koska hän ei voinut jättää hoidettavaa heitteillekään.  Siitähän hänet olisi voitu vaikka raastupaan viedä.

Tietysti aina voisi tehdä radikaalisti ; pakata kamppeensa ja lähteä, mutta jos se on oma koti, niin mihin sieltä lähdet?  Voiko olla varma, että se hoidettava saa samantien paikan jonnekin muualle?  Yksikin yö voi olla ratkaiseva, ja kuka ottaa vastuun?

En enää oikein ymmärrä että kritisoidaanko tässä äitiä vai yhteiskuntaa vai molempia. Varmasti jokainen haluaisi asua omassa kodissaan niin pitkään kuin voi, mutta aikuisuuteen kuuluu myös vaihtoehtoisten suunnitelmien tekeminen ja sen ymmärtäminen että aina kaikki ei mene kuten haluaisi, ja muita ihmisiä ei voi laittaa kantamaan siitä kohtuutonta taakkaa.

Kuolinilmoituksia tässä pitäisi välillä lukeakin, niin näkisi, miten rakkaita ja

ikimuistettavia nämä po. mummot ja papat ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en vaan suostuisi moisen uhriksi. Jos ostettu apu ei kelpaa, niin sitten on ilman.

Meillä suvun tytöillä kun on oma elämämmekin. Hänkin siihen kuuluu, mutta muutaman kerran kuussa, parin tunnin ajan. Ei vaan löydy aikaa piikomiselle, kun on perhe, duuni, harrastukset ja KYLLÄ - oma-aika! Siitä en luovu, ettei pää levii. Näiden jälkeen tulee suku ja ystävät.

En tajua noita jääriä, että sitten pitää uuvuttaa (sairastuttaa) läheiset. Tarjolla on palveluita, eikun ostamaan.

Mitä jos jokainen laittaisitte edes vaikka neljäsosan viikottaisesta somettamiseen käytetystä ajasta hänen hyväkseen?

Toisaalta, hyvä että puhutte tälläiset ajatukset ääneen omille lapsillenne. Tietävät sitten millaista kohtelua itse odotatte, jos syystä tai toisesta (ikä, sairaus, vammautuminen) ette jossain vaiheessa enää pärjääkään itse.

Somettaminen on omaa-aikaa. Siitä ei luovuta. Ihan turha sunkaan heiluttaa marttyyrimaisesti tuota syyllistämiskorttia. Ei toimi.. :)

Asiat on lastenkin kanssa tullut eteen pari vuotta sitten, kun äitini muutti isän kuoltua 68 vuotiaana senioritaloon. Siellä on systeemit ja kaikki, palveluita voi ostaa, myös jatkuvaan hoitoon tarvittaessa. Tässä vaiheessa maksaa nyt 1500 e kuussa ja äiti saa sen maksettua itse, eikä kuulemma tiukkaa tee.

OItais sisarusten kanssa maksettu osa, mutta äiti ei suostunut. Joten alettiin säästämään se summa, joka laitettaisiin äidin hoitoon nyt jo. Tehtiin juristin kanssa paperit asiasta ja tilistä yms.

Tuossa ihan lähellä asuu. On vielä touhukas menemään ja tekemään. Reissaa taas, kun korona pakotti pysymään pienissä ympyröissä.

Asiat voi tehdä niin monella tavalla. Eihän tässä nyt äitiä ole kuitenkaan unohdettu. Tehdään yhdessä asioita ja joissain asioissa autetaan paljonkin.

Mutta semmoista viikottaista pakottamiseen en suostuisi, että sama aika joka viikko kolme tuntia siivousta ja säksätystä (oman duuninsa ja perheensä lisäksi) Kuten esim kaverini tekee vanhemmilleen. Orja ja aivan loppuun palanut sellainen. Sisaruksia kolme, mutta kun hän nyt asuu lähimpänä. Parhaimmat neuvot tietenkin tulee siltä,joka asuu kauimpana ja sitä uskotaan.

Näitä tarinoita valitettavasti tässä maailmassa riittää. Niin paljon näen omassa duunissakin, miten vanhemmat sairastuttaa lapsensa jääräpäisyydellään.

1500 € on järkyttävä hinta pienestä asunnosta, jossa vaan asutaan ilman palveluita. Äitisikö ei itse maksa jatkossa hoitoaan? Vai mistä te säästätte? Omien perheittenne rahoistako?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta yleensähän noissa on kuitenkin päiväohjelmaa tarjolla, yhteisiä tiloja ja kaikenlaista virkistystä. Ja sen lisäksi oman ikäistä seuraa, mikä jää omassa asunnossa asuvilla usein kokonaan pois, kun kukaan ei oikein pääse liikkumaan. Perustaksaksi 1500 € kuussa on näissä ihan perushinta, jos on kuitenkin käytössä oma asunto, eikä vaan esim. pieni makuuhuone.

Sitä ihmettelen itsekin, että mitä tässä nyt säästetään. Yhteiskunta korvaa niiden palvelut, joilla ei omaa rahaa ole. En säästäisi oman perheeni rahoista monta sataa kuussa (ja senhän se vaatisi) vanhempieni palveluista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsojan ääni kirjoitti:

Kautta aikojen on ollut samat ongelmat eikä se ole rahasta kysymys vaan asenteesta, ei kukaan vanhus halua lähteä laitokseen koska sen jokainen tietää jo heti että se on viimeinen paikka missä ollaan ennen päivien päättymistä.  Heillä on asenne jo kielteinen ihan niinkuin murros ikäisillä, ja tottahan se laitos on laitos ja siellä laitostuu hyvin nopeasti ja tylsistyy lopullisesti.  

Maassamme ei ole satsattu vanhustenhoitoon millään tavalla että heilläkin olisi jonkinlainen elin paikka viimeisinä vuosina missä olisi olosuhteet myös otettu huomioon niin että heidän elämänsä olisi myös arvokkaampaa ja sekä enemmän huomioon ottava viimeisinäkin aikoina. Nythän nämä nykyiset hoitopaikat ovat lähinnä  säilytyspaikkoja missä odotetaan poispääsyä tuonpuoleiseen.  ja vanhukset joko istuu tai makaa ja tylsistyy tylsistymistään.  Heitä ei toisinsanoen hoideta niin kuin pitäisi sillä hekin ovat ihan ihmisä kuin me muutkin työssäkäyvät tai eläkkeellä olevat. Tämä on surullista mutta totta täällä Suomen hyvinvointivaltiossamme jota niin kuulutetaan Eduskunnastakin käsin ja pääministerin suulla.

Kaikille vanhuksille ei ole mitenkään mahdollisuutta, ei missään olosuhteissa, antaa sellaista olinpaikkaa viimeisiksi vuosikseen, missä heillä olisi täydellisen hyvä olla.

Koska se mistä joku tykkää, ei kelpaakaan toiselle.  Ihmiset on erilaisia vanhuksinakin.

Katselimme äitini kanssa ohjelmaa vanhuksista, jotka asui niin kodinomaisissa oloissa kuin ikinä oli mahdollista, hoivakodissa jossa oli vain muutamia vanhuksia ja hoitajat tavattoman mukavia ja vanhusten tarpeet huomioon ottavia.  Vanhuksilla oli kaikilla omat huoneet ja omat tavarat, ei ollut pakko edes syödä muiden kanssa, vaan ruoankin sai omaan huoneeseensa.  Sai olla ihan omissa oloissaan jos halusi.  Omaisia kävi heidän luonaan ja veivät heitä kauppoihin ja katselemaan kaupunkia ja muita ihmisiä, kaikki oli niin hyvin kuin ikinä voisi olla.  Omaiset oli aina tervetulleita ja tunsivat jo muutkin vanhukset kuin sen omansa.

Äitini katsoi ohjelmaa mutrusuin ja sanoi, että inhottaisi asua tuollaisessa paikassa.

Tulihan siinä sellainen tunne, että mikään ei sitten kelpaa.   Mitä ihmettä yhteiskunnan vielä pitäisi pystyä tekemään?  On siis olemassa vanhuksia, joille ainoa heille kelvollinen tapa on asua omassa kodissaan, joku hänen lapsistaan asuu kokopäiväisesti hänen luonaan ja tekee hänen puolestaan kaiken.  Tämä lapsi on siten oltava vanhapiika tai -poika, jolla ei ole omaa elämää kenties kymmeniin vuosiin.  Kuka vastaa sitten tämän ihmisen mielenterveydestä?

Kyllä näitä esimerkkejä on.  Tiedän nytkin yhden tapauksen ja se on surullinen tyttären puolesta, joka näyttää jo yhtä vanhalta ja haituvaiselta kuin äitinsä.  Ikinä ei käy missään, ei edes joulukonserttiin päässyt kun kysyttiin.  Lapsuudestani muistan äidin ja tyttären, jotka kulki kylki kyljessä koko ajan, tytär kävi kerran ns. aikuisten tansseissa (jotain 50 v. oli).  Äiti oli mukana kuin varjo ja haamu.  Kun äiti viimein kuoli, ei tytärkään kauaa elänyt.  Sekö tässä on ihanne?

Eli teemme me yhteiskunnan miten hyväksi tahansa, aina on niitä, jotka ei kelpuuta saamiaan palveluja.  Jo nyt on olemassa omaishoitajasysteemi, joka on sille hoitajalle itse asiassa epäedullinen.  Sitoo ihmisen 24/7 hoitotyöhön mitättömällä korvauksella.  Luin lehdestä, että joku omaishoitaja oli ilmoittanut kunnalle lopettavansa, ei halunnut enää jatkaa vaan vaati yhteiskunnan ottamaan hoidokin vastuulleen.  Ilmoitus otettiin mielellään vastaan siten, että omaishoidon tuki lopetettiin.  Siis sekin vähäinen raha loppui, mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan.   Kukaan ei tullut edes katsomaan sinne kotiin, millainen hoidettava siellä oli ja miten nyt jatkossa pitäisi menetellä.  Eli omaisen oli vain jatkettava hoitotyötään, nyt vain ilman korvausta, koska hän ei voinut jättää hoidettavaa heitteillekään.  Siitähän hänet olisi voitu vaikka raastupaan viedä.

Tietysti aina voisi tehdä radikaalisti ; pakata kamppeensa ja lähteä, mutta jos se on oma koti, niin mihin sieltä lähdet?  Voiko olla varma, että se hoidettava saa samantien paikan jonnekin muualle?  Yksikin yö voi olla ratkaiseva, ja kuka ottaa vastuun?

En enää oikein ymmärrä että kritisoidaanko tässä äitiä vai yhteiskuntaa vai molempia. Varmasti jokainen haluaisi asua omassa kodissaan niin pitkään kuin voi, mutta aikuisuuteen kuuluu myös vaihtoehtoisten suunnitelmien tekeminen ja sen ymmärtäminen että aina kaikki ei mene kuten haluaisi, ja muita ihmisiä ei voi laittaa kantamaan siitä kohtuutonta taakkaa.

No varmaankin molempia, koska jos äiti haluaa asua omassa kodissaan lapsensa hoidettavana, niin yhteiskuntahan tukee tätä oikein mielellään.  Omaisten tekemä työ otetaan hyvin vastaan. Se on vapaaehtoistyötä, joka kuitenkin on enemmänkin pakollista.  Kun ei voi muutakaan tehdä. 

Kaikki tämähän on tietysti tuuleen huutamista, koska kunnollista, aina ja kaikille toimivaa ratkaisua ei ole.  

En ihmettele, että mummo vastustaa. Jos on omaisia tottunut käskyttämään, hoitokodeissa on toinen meininki. Siitä saa lukea kauhutarinoita iltapäivälehdistä.

Omissa vanhoissa vanhemmissani olen monesti ihmetellyt sellaista ikävien kokemusten "keräilyä". Että jos joku hoitaja jossain joskus vuosikymmeniä sitten on sanonut vähän viistosti, niin sitä kurjaa kokemusta muistellaan ja hellitään elämän loppuun asti. Näiden kokemusten pohjalta sitten tehdään sellaisia "Ja minähän en ikinä!" -päätöksiä.

Oma äitini on päättänyt, että hänhän ei ikinä mene ulkomaille, koska kerran tapasi jonkun lentäjän joka sanoi hänelle ilkeästi. Siis aivan järjettömiä päätöksiä jotka ei vaikuta kehenkään muuhun kuin häneen itseensä, ja hän kertoo näistä nimenomaan sillä sävyllä, että näin hän sitten kostaa sille lentäjälle ja koko maailmalle. Samanlaisista syistä hän on päättänyt, että hänhän ei mihinkään vanhainkotiin mene, hänen kotiinsa ei mitään siivoojia tule ja kukaan ei häntä määräile (edes ja varsinkaan omat lapset).

Sitten on nämä "silloinkin kerran teit niin ja näin" muistelot, mitä riittää meistä jokaisesta lapsesta ja ne otetaan esiin aina kun ollaan eri mieltä mutta ei osata keskustella. Näillä ikävien kokemusten kokoelmilla sitten perustellaan milloin mitäkin ihmeellistä päätöstä, mille ei ole mitään järkisyytä.

Olen miettinyt, että tämä on varmaan sodan jälkeisen sukupolven ominaisuus, koska olen nähnyt ja kuullut samaa todella, todella monissa vanhoissa ihmisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ylläri että naisten pitäisi hoitaa, oman työnsä ja lapsiensa ohella. Näinhän yhteiskunta vieläkin ajattelee.

25 prossaa oli miehiä v. 2016.

Onko sinulle yllätys, että naisille hoivataidot ovat luontaisempia kuin miehille, johtuen naisten paksummasta aivokurkiaisesta, joka mahdollistaa hyvän tietoliikenteen oikean ja vasemman aivopuoliskon välillä. Siksi naiset ovat parempia lukemaan mikroilmeitä ja eleitä  kuin miehet ja pystyvät kommunikoimaan hyvin lapsen tai vanhuksen kanssa. 

Myös naisen hormonitoiminta tukee hoivaavia mielentiloja.

Sori, nää on ihan faktoja, vaikka ne ei sovikaan nykyiseen ihmiskuvaan, jonka mukaan miehet ja naiset ovat iiiihan samanlaisia. :)

Toki hoivataitojen aliarvostus näkyy palkkauksessa ja esim. omaishoidontuissa.

Ahaa.. ja miesten pitäisi hoitaa ilmaiseksi kaikki vähänkään voimaa vaativat työt ja hommat koska tuleeko sinulle yllätyksenä että miehillä on testosteronista johtuen enemmän voimaa? Juujuu..

Juurihan sanoin viestissäni, että naisten hoivataidot ovat aliarvostettuja ja siksi huonosti palkattuja, se oli siis kritiikkini nykysysteemiä kohtaan. Et tainnut ymmärtää sitä, kun en kirjoittanut sitä auki?